Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mummi kuoli - Miehen mielestä 10-vuotiasta poikaa ei pidä ottaa mukaan kun käydään jättämässä jäähyväiset.
01.10.2022 |
Mun mielestä lapsella on oikeus jättää hyvästit läheiselle mummilleen. Läheisen menehtyminen on osa tätä elämää, ja jokainen meistä kuolee vuorollaan. Kuolemaa ei pidä lakaista pois näkyvistä.
Minusta kaiken ikäiset ja luonteiset lapset voi viedä katsomaan lähiomaista viimeisen kerran. Minusta lähiomaisen ruumiin näkeminen ei ole asia, jota kauhistellaan, vaan se on osa suruprosessia kuileman kohdatessa. Toki jos ruumis on pahan näköinen (onnettomuus tms) niin silloin asiaa pitäisi miettiä, mutta nyt ei ole kyse siitä.
Mitä mieltä av-raati on asiasta?
Kommentit (433)
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisempää on että lapselle vainajan näkeminen on ahdistava tai pelottava kokemus. Voihan lapselta kysyä haluaako, jos empii yhtään en veisi.
Toista mieltä. Kun veljeni aika nuorena menehtyi, hautajaisssa pidettiin arkun kansi auki, ja kaikki saivat käydä jättämässä jäähyväiset. Vaikeammalta kuolleen näkeminen näytti olevan aikuisille, jotka eivät sellaiseen olleet tottuneet. Pienet lapset sen sijaan eivät näyttäneet mitenkään ahdistuneilta, pikemmin uteliailta. Kuin olisi ollut jotenkin jännää nähdä nyt liikkumattomana ja vähän erinäköisenä se sama setä, joka oli opittu tuntemaan. Lapset muutenkin ovat paljon aikuisia joustavampia ja ennakkoluulottomampia kohtaamaan uusia tilanteita.
Aloittajan lapsi on jo kymmenvuotias, joten ehkä osa lapsen luontaisesta uteliaisuudesta on jo menetetty. Kannattaa varmaan tosiaan kysyä lapselta itseltään. Muuten kyllä olisin sitä mieltä, että ei lasta kaikilta tunteilta tarvitse suojella, ei edes ahdistavilta ja pelottavilta. Pitää vain pystyä tarvittaessa lohduttamaan ja puhumaan asiasta myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä vainajan näyttämisestä intoilevat ovat yleensä jotenkin omituista porukkaa, jotka saavat sen nautinnon elämäänsä surullisista asioista. Iloisissa juhlissa, kuten kastetilaisuuksissa, he ovat hiljaa eivätkä sano mitään, mutta hautajaisissa päsmäröivät ja tuntuvat suorastaan saavan energiaa siitä "järjestelystä".
Sanomattakin selvää on, että nämä haahkat ovat ensimmäisenä kyselemässä perunkirjoituksista.
Osalle täällä vainajan näyttäminen pikkulapselle on "luonnollista", mitä se ei todellakaan ole. Jos aikuiselta ihmiseltä puuttuu käsitys siitä, että pieni lapsi ei pysty käsittelemään ruumiin näkemistä samoin kuin aikuinen, olen huolissani lapsen kasvuolosuhteista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota "haluan muiston elävästä ihmisestä"-juttua. Ei ne elävät muistot mihinkään katoa, kun kerran näkee kuolleena. Kuolema on osa elämää, vaikkei se mukavaa olekaan.
Katoaa ne tavallaan, kun päällimmäisenä mieleen tule vain se viimeinen kuva vainaasta.
Ei mulle vaan. Kyllä mä muistan kaikki vuosikymmenet, henkilön luonteenomaisen käytöksen ja iloiset lempeät kasvot.
Vierailija kirjoitti:
Nämä vainajan näyttämisestä intoilevat ovat yleensä jotenkin omituista porukkaa, jotka saavat sen nautinnon elämäänsä surullisista asioista. Iloisissa juhlissa, kuten kastetilaisuuksissa, he ovat hiljaa eivätkä sano mitään, mutta hautajaisissa päsmäröivät ja tuntuvat suorastaan saavan energiaa siitä "järjestelystä".
Sanomattakin selvää on, että nämä haahkat ovat ensimmäisenä kyselemässä perunkirjoituksista.
Osalle täällä vainajan näyttäminen pikkulapselle on "luonnollista", mitä se ei todellakaan ole. Jos aikuiselta ihmiseltä puuttuu käsitys siitä, että pieni lapsi ei pysty käsittelemään ruumiin näkemistä samoin kuin aikuinen, olen huolissani lapsen kasvuolosuhteista.
Mitä helvettiä juuri luin? Ok.
Vierailija kirjoitti:
Tietysti tuonikäinen lapsi pitää ottaa mummin hautajaisiin.
Mutta ei välttämättä ruumista katsomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisempää on että lapselle vainajan näkeminen on ahdistava tai pelottava kokemus. Voihan lapselta kysyä haluaako, jos empii yhtään en veisi.
Toista mieltä. Kun veljeni aika nuorena menehtyi, hautajaisssa pidettiin arkun kansi auki, ja kaikki saivat käydä jättämässä jäähyväiset. Vaikeammalta kuolleen näkeminen näytti olevan aikuisille, jotka eivät sellaiseen olleet tottuneet. Pienet lapset sen sijaan eivät näyttäneet mitenkään ahdistuneilta, pikemmin uteliailta. Kuin olisi ollut jotenkin jännää nähdä nyt liikkumattomana ja vähän erinäköisenä se sama setä, joka oli opittu tuntemaan. Lapset muutenkin ovat paljon aikuisia joustavampia ja ennakkoluulottomampia kohtaamaan uusia tilanteita.
Aloittajan lapsi on jo kymmenvuotias, joten ehkä osa lapsen luontaisesta uteliaisuudesta on jo menetetty. Kannattaa varmaan tosiaan kysyä lapselta itseltään. Muuten kyllä olisin sitä mieltä, että ei lasta kaikilta tunteilta tarvitse suojella, ei edes ahdistavilta ja pelottavilta. Pitää vain pystyä tarvittaessa lohduttamaan ja puhumaan asiasta myöhemmin.
Mistä sinä tiedät mitä ne lapset oikeasti ajatteli? Minäkin esitin reipasta ja olin ajattelin ihan muuta, vaikka isoisän irvistys kuolemanholvissa ahdisti takaraivossa. Mutta äidin takia esitin että kaikki hyvin. Äidin, joka ulisi ja voihki ja mylvi kuolemasta ja revitteli arkun ääressä. Minun piti lapsena olla se aikuinen, äitini sai olla se lapsi. Ja se oli sairasta, mitä en anna koskaan anteeksi. En koskaan. Äitini laitan samantien krematorioon, polttakoon siellä, minä en hänen kroppaansa aio katsoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota "haluan muiston elävästä ihmisestä"-juttua. Ei ne elävät muistot mihinkään katoa, kun kerran näkee kuolleena. Kuolema on osa elämää, vaikkei se mukavaa olekaan.
Katoaa ne tavallaan, kun päällimmäisenä mieleen tule vain se viimeinen kuva vainaasta.
Ei mulle vaan. Kyllä mä muistan kaikki vuosikymmenet, henkilön luonteenomaisen käytöksen ja iloiset lempeät kasvot.
Mulle on jäänyt se viimeinen kuvan kuolleena, ehkä en ollut valmis näkemään sitä Ihmiset näkevät asioita eri tavalla. Mieluummin olisin jättänyt sen vainajan katsomatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun isovanhempani ovat kuolleet, olen aina ollut avoimen arkun äärellä hyvästelemässä. Ensimmäinen kuolema tapahtui kun olin noin 10-vuotias ja viimeisen suru-uutisen aikaan olin reilusti aikuinen.
Hyvin konkreettinen ja tärkeä, kauniskin osa surutyötä. Ihminen näyttää kuolleena samaan aikaan nukkuvalta, mutta sielu on poissa. Hän ei enää ole täällä. Ajatus lohduttaa, ajattelen että sielu on nyt joko unessa, tai jossain tähtien luona, kauniimmassa paikassa missä ei ole fyysisen maailman tuskaa.
Olin tavallista herkempi 10-vuotias ja kuoleman kohtaaminen silmästä silmään oli luonnollinen, vaikka surullinen tapahtuma joka ei jättänyt traumoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisempää on että lapselle vainajan näkeminen on ahdistava tai pelottava kokemus. Voihan lapselta kysyä haluaako, jos empii yhtään en veisi.
Toista mieltä. Kun veljeni aika nuorena menehtyi, hautajaisssa pidettiin arkun kansi auki, ja kaikki saivat käydä jättämässä jäähyväiset. Vaikeammalta kuolleen näkeminen näytti olevan aikuisille, jotka eivät sellaiseen olleet tottuneet. Pienet lapset sen sijaan eivät näyttäneet mitenkään ahdistuneilta, pikemmin uteliailta. Kuin olisi ollut jotenkin jännää nähdä nyt liikkumattomana ja vähän erinäköisenä se sama setä, joka oli opittu tuntemaan. Lapset muutenkin ovat paljon aikuisia joustavampia ja ennakkoluulottomampia kohtaamaan uusia tilanteita.
Aloittajan lapsi on jo kymmenvuotias, joten ehkä osa lapsen luontaisesta uteliaisuudesta on jo menetetty. Kannattaa varmaan tosiaan kysyä lapselta itseltään. Muuten kyllä olisin sitä mieltä, että ei lasta kaikilta tunteilta tarvitse suojella, ei edes ahdistavilta ja pelottavilta. Pitää vain pystyä tarvittaessa lohduttamaan ja puhumaan asiasta myöhemmin.
Mistä sinä tiedät mitä ne lapset oikeasti ajatteli? Minäkin esitin reipasta ja olin ajattelin ihan muuta, vaikka isoisän irvistys kuolemanholvissa ahdisti takaraivossa. Mutta äidin takia esitin että kaikki hyvin. Äidin, joka ulisi ja voihki ja mylvi kuolemasta ja revitteli arkun ääressä. Minun piti lapsena olla se aikuinen, äitini sai olla se lapsi. Ja se oli sairasta, mitä en anna koskaan anteeksi. En koskaan. Äitini laitan samantien krematorioon, polttakoon siellä, minä en hänen kroppaansa aio katsoa.
Voiko olla, että on jäänyt suuremmat traumat äidin käytöksestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä vainajan näyttämisestä intoilevat ovat yleensä jotenkin omituista porukkaa, jotka saavat sen nautinnon elämäänsä surullisista asioista. Iloisissa juhlissa, kuten kastetilaisuuksissa, he ovat hiljaa eivätkä sano mitään, mutta hautajaisissa päsmäröivät ja tuntuvat suorastaan saavan energiaa siitä "järjestelystä".
Sanomattakin selvää on, että nämä haahkat ovat ensimmäisenä kyselemässä perunkirjoituksista.
Osalle täällä vainajan näyttäminen pikkulapselle on "luonnollista", mitä se ei todellakaan ole. Jos aikuiselta ihmiseltä puuttuu käsitys siitä, että pieni lapsi ei pysty käsittelemään ruumiin näkemistä samoin kuin aikuinen, olen huolissani lapsen kasvuolosuhteista.
Mitä helvettiä juuri luin? Ok.
Tottahan tuo on. Osa tuntuu nimittäin nauttivan hautajaisista, se jotenkin virkistää heitä. Vainajan näyttely kuuluu osana asiaan, mitä kukaan muu ei halua. Minulla on suvussa kaksi tällaista tätiä ja olemme antaneet heille leikkisät nimet "kuoleman morsiamet" tämän intoilun takia. Yksin eläviä naisia molemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota "haluan muiston elävästä ihmisestä"-juttua. Ei ne elävät muistot mihinkään katoa, kun kerran näkee kuolleena. Kuolema on osa elämää, vaikkei se mukavaa olekaan.
Katoaa ne tavallaan, kun päällimmäisenä mieleen tule vain se viimeinen kuva vainaasta.
Ei mulla ainakaan ole mitenkään päällimmäiseksi jääneet kuvat vainajasta. Useampiakin sukulaisiani olen nähnyt kuolleena juuri ennen hautajaisia. Eikä ole jäänyt mieleen mitään kauhukuvia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä vainajan näyttämisestä intoilevat ovat yleensä jotenkin omituista porukkaa, jotka saavat sen nautinnon elämäänsä surullisista asioista. Iloisissa juhlissa, kuten kastetilaisuuksissa, he ovat hiljaa eivätkä sano mitään, mutta hautajaisissa päsmäröivät ja tuntuvat suorastaan saavan energiaa siitä "järjestelystä".
Sanomattakin selvää on, että nämä haahkat ovat ensimmäisenä kyselemässä perunkirjoituksista.
Osalle täällä vainajan näyttäminen pikkulapselle on "luonnollista", mitä se ei todellakaan ole. Jos aikuiselta ihmiseltä puuttuu käsitys siitä, että pieni lapsi ei pysty käsittelemään ruumiin näkemistä samoin kuin aikuinen, olen huolissani lapsen kasvuolosuhteista.
Mitä helvettiä juuri luin? Ok.
Tottahan tuo on. Osa tuntuu nimittäin nauttivan hautajaisista, se jotenkin virkistää heitä. Vainajan näyttely kuuluu osana asiaan, mitä kukaan muu ei halua. Minulla on suvussa kaksi tällaista tätiä ja olemme antaneet heille leikkisät nimet "kuoleman morsiamet" tämän intoilun takia. Yksin eläviä naisia molemmat.
Kuulostaa pelottavalta. Meidän suvussamme osa lähimmistä käy hyvästelemässä avoimen arkun äärellä, mikään pakko ei ole. Tilanne on hiljainen, arvokas ja surullinen. Kukaan ei virkisty hautajaisista. Siksi viestisi kuulosti keksityltä, kun en ole moista päässyt todistamaan.
Haluan ehdottomasti tuhkauksen eikä kukaan sitä ennen saa tulla katsomaan kuollutta ruumistani ellei kyse ole todistuksesta. Tämä kirjataan hautajaistestamettiin tämän viestiketjun ansiosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota "haluan muiston elävästä ihmisestä"-juttua. Ei ne elävät muistot mihinkään katoa, kun kerran näkee kuolleena. Kuolema on osa elämää, vaikkei se mukavaa olekaan.
Katoaa ne tavallaan, kun päällimmäisenä mieleen tule vain se viimeinen kuva vainaasta.
Ei mulla ainakaan ole mitenkään päällimmäiseksi jääneet kuvat vainajasta. Useampiakin sukulaisiani olen nähnyt kuolleena juuri ennen hautajaisia. Eikä ole jäänyt mieleen mitään kauhukuvia.
No eihän se ole välttämättä kauhukuva vaan kuva, joka ei ole se persoona enää. Mieleen jää ensimmäiseksi eloton ihminen arkussa kaikkien muiden muistojen päälle. Näin minulle on käynyt. En haluaisi nähdä tuota vainajakuvaa mielessäni enää.
Äitini tapasi sanoa, että elävä muisto on parempi. En käynyt hänen, enkä isänikään ruumista katsomassa, vaikka olin aikuinen.
Eikö sitä edes kuolleena saa nukkua rauhassa vaan pitää tulla siihen viereen töllöttämään. Ukko kuorsasi aikoinaan enkä sen takia saanut nukuttua kunnolla, joten antakaa mulle nukkumisrauha edes kuolleena ja älkää tulko siihen viereen katsomaan. Arkku kiinni ja menoksi vaan.
Vierailija kirjoitti:
Äitini tapasi sanoa, että elävä muisto on parempi. En käynyt hänen, enkä isänikään ruumista katsomassa, vaikka olin aikuinen.
Tämän takia en käynyt katsomassa kumpaakaan vanhempaani. Joku sanoo, että olin epäkunnioittava, mutta vanhemmat tuntieni kunnioitin heitä juuri niin kuin pitikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisempää on että lapselle vainajan näkeminen on ahdistava tai pelottava kokemus. Voihan lapselta kysyä haluaako, jos empii yhtään en veisi.
Miksi olisi ahdistavaa saati pelottavaa? Liikaa kauhuleffoja? Harva 10v vielä on niitä nähnyt.
Ollaan kyllä vieraannuttu kuolemasta. Ennen vanhaa ruumiit saattoi olla pari vuorokauttakin samassa tilassa, ei ollut pelottavaa.
Samaa mieltä siitä, et lapselta kannattaa kysyä.
Ja kuultu kokemuksia lapsilta aikuisina. On silloin ennenvanhaan jo nähty painajaisia ja pelättykin, kukaan ei kysynyt lapsilta ja saivat pärjätä. Silloinkaan kaikki lapset eivät kokeneet hyvänä nähdä kuolleita. Äiti on syntynyt 40-luvulla ja elänyt tätä hyvää aikaa kun kaikki näkivät kuolleita ja elivät niiden kanssa. Miksihän hän ei meitä lapsia ole olettamuksena kuskannut katsomaan isovanhempien yms ruumiita? Jos se kerran on kaikille sopivaa ja lapsi ei saa pelkoja tms. Aina olemme voineet jäädä pois halutessamme. Ja kerran äiti sanoikin että ei olisikaan kannattanut nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Nämä vainajan näyttämisestä intoilevat ovat yleensä jotenkin omituista porukkaa, jotka saavat sen nautinnon elämäänsä surullisista asioista. Iloisissa juhlissa, kuten kastetilaisuuksissa, he ovat hiljaa eivätkä sano mitään, mutta hautajaisissa päsmäröivät ja tuntuvat suorastaan saavan energiaa siitä "järjestelystä".
Sanomattakin selvää on, että nämä haahkat ovat ensimmäisenä kyselemässä perunkirjoituksista.
Osalle täällä vainajan näyttäminen pikkulapselle on "luonnollista", mitä se ei todellakaan ole. Jos aikuiselta ihmiseltä puuttuu käsitys siitä, että pieni lapsi ei pysty käsittelemään ruumiin näkemistä samoin kuin aikuinen, olen huolissani lapsen kasvuolosuhteista.
Täh :D ?
Olen täysin eri mieltä kaikesta mitä sanoit.
onnellinen, joka pitää kuolemaa luonnollisena asiana ja joka osaa iloita varsinkin kastejuhlassa
Alue: Aihe vapaa
Sinä itse et ole terve. Kuvan ottajan puolesta olen iloinen, että olet löytänyt itsellesi sopivan tavan käsitellä asiaa. Kertomasi kuulostaa hyvin lohdulliselta, vain sinun ja vanhempasi väliseltä asialta.