Mummi kuoli - Miehen mielestä 10-vuotiasta poikaa ei pidä ottaa mukaan kun käydään jättämässä jäähyväiset.

Olin halunnut jättää ruusun mummini arkulle...

Terv. 10 vuotias

Äitini kuoli osastolla yllättäen, ja hoitajat tekivät poikkeuksen, että sain tulla katsomaan vainajaa vielä 5 tuntia kuoleman jälkeen potilashuoneeseen - yleensä raja on kaksi tuntia ja sitten ruumis kylmiöön.

Kokemus oli minulle tärkeä, ei ahdistava eikä pelottava. Verestä paennut jo kelmeäksi käyvä iho, vähän auki oleva suu ja tieto siitä, että ruumis on lakanan alla alasti, ei olisi kyllä ollut minusta lapselle hyvä kokemus. Lisäksi en olisi halunnu jakaa tätä vierailus kenenkään kanssa, saati lasten.

Kun ystäväni isä kuoli hukkumalla ja löydettiin kolme päivää myöhemmin, ei viranomaiset antaneet läheisten tulla vainajaa katsomaan. Olivat sanoneet, että et ehkä voi ymmärtää tai hyväksyä tätä päätöstä, mutta se on sinun parhaaksesi. Sen verran pahaan kuntoon kroppa menee kylmässäkin vedessä menee jo parissa päivässä, kun virtaukset lyö kasvoihin kiviä ja keppejä ja kalat käy näykkimässä kroppaa, hajoamisprosessi alkaa ja makea vesi turvottaa kaiken, luki sitten jälkeenpäin ja oli holhoaville viranomaisille ihan kiitollinen kiellosta.

Vierailija kirjoitti:

Minun teatraalinen sekopää-äitini OTTI KUVIA mummosta kun se makasi arkussa. En tiedä missä ne kuvat on, varmaan jossakin albumissa. En ole ollut eukon kanssa tekemisissä vuosikausiin.

Tuo on ihan tapana jossain päin maailmaa, on ainakin ennen ollut. Muistaakseni Yhdysvalloissa ainakin?

Vierailija kirjoitti:

Minun teatraalinen sekopää-äitini OTTI KUVIA mummosta kun se makasi arkussa. En tiedä missä ne kuvat on, varmaan jossakin albumissa. En ole ollut eukon kanssa tekemisissä vuosikausiin.

Minä löysin vanhempieni luota valokuvia, jossa joku sukulainen? oli arkussa. Kuva oli jostain 1900-luvun alusta, eli oli pitänyt oikein tilata kuvaaja, joka otti kalliit kuvat vainajasta.

Eikö tuon ikäinen osaa jo sanoa mielipiteensä? Kysyisin lapselta haluaako hän, toki kertoen että kuollut ihminen näyttää erilaiselle kuin elävä, ja jotkut kokee sen ahdistavana.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota "haluan muiston elävästä ihmisestä"-juttua. Ei ne elävät muistot mihinkään katoa, kun kerran näkee kuolleena. Kuolema on osa elämää, vaikkei se mukavaa olekaan.

Katoaa ne tavallaan, kun päällimmäisenä mieleen tule vain se viimeinen kuva vainaasta.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin 9 vanha kun mummuni kuoli ja kävin katsomassa. Ei aiheuttanut traumoja, mutta muistan tilanteen edelleen hyvin vaikka tuosta on jo lähes 50 vuotta.

Sama minulla. Omat lapseni kävivät myös katsomassa isovanhempaansa omasta halustaan. Eikä näky ollut mitenkään kammottava vaan kuin olisi nukkunut rauhallisesti.

Itselle ainoa epämiellyttävä muisto tästä oman kuolleen vanhempani katsomisesta oli se, että toinen vanhempani käski koskettaa vainajaa. Kieltäydyin ja hän painosti kunnes suostuin vastahakoisesti ettei kehkeydy, yleinen kiista kaikkien nähden. Se kylmä poski oli se mitä en olisi halunnut koskea. Olin paikalla kun hän kuoli ja kosketin lämmintä poskea heti menehtymisen jälkeen ja tuon kosketusmuiston olisin halunnut viimeiseksi. Ei tilanteesta traumaa tullut, vain ärsytys siitä että toinen päätti tietävänsä mitä tuossa herkällä hetkellä haluan vaikka itse sanoin toisin. No, se osio kuuluukin sitten "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketjuun...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota "haluan muiston elävästä ihmisestä"-juttua. Ei ne elävät muistot mihinkään katoa, kun kerran näkee kuolleena. Kuolema on osa elämää, vaikkei se mukavaa olekaan.

Katoaa ne tavallaan, kun päällimmäisenä mieleen tule vain se viimeinen kuva vainaasta.

Tässäkin suhteessa olemme erilaisia. Olen nähnyt mummoni ja isäni kuolleena, muistan toki sen hetken, mutta muistan heidät myös elävänä.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsi tuli jättämään hyväiset isovanhemmalle 10-vuotiaana, koska itse halusi. Nyky-yhteiskunnassa on tehty kuolemasta jotenkin pelottava ja ikävä asia. Se on yhtä luonnollinen kuin syntymä ja monesti voi helpottaa suruprosessin läpikäynnissä.

Ei kai kukaan kuoleman olemassaoloa kiistä tai pääse karkuun. Ei syntymä ole yleensä mieltä järkyttävä uutinen. Kuolema useimmiten on järkyttävä, vaikka olisi tiennyt jollain tasolle valmistautuakin. Ei siis tunnu kuitenkaan ihan luonnolliselta.

Isäni kuoli kesällä. Omat teini-ikäiset olivat katsomassa isää ilman arkkua. Myös alle kouluikäiset sukulaislapset olivat paikalla.

Ei jäänyt kellekään traumoja.

Itse pelkäsin tilannetta enemmän ja isäni oli ensimmäinen ihminen, jonka olen nähnyt kuolleena vaikka olen jo 45. Olin paikalla myös isän kuollessa ja tilanne oli todella rauhallinen ja hyvä, kuten myös kappelissa hyvästejä jättäessä. Itse odotin jotain paljon pahempaa, kuten varmaan lapsetkin (siis omani). Itse ainakin tunnustan, että ennakkoluuloni olivat paljon pahemmat kuin todellisuus. Tuntui tärkeältä ja hyvältä olla paikalla. Pahempaa olisi ollut olla jossain muualla.

Jos lapsi haluaa nähdä ja hänelle kerrotaan, että kuollut ei näytä välttämättä samalta kuin eläessään niin voi ottaa mukaan katsomaan vainajaa.

Jos on tiedossa että lapsi on hyvin herkkä, en suosittele. Kyllä 10v ymmärtää elämän ja kuoleman realiteetit hyvin jos on normaali.

Joissakin kulttuureissa kuten ortodoksit vainajan arkku on avoinna hautajaisissa ja kaiken ikäiset lapset näkevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun teatraalinen sekopää-äitini OTTI KUVIA mummosta kun se makasi arkussa. En tiedä missä ne kuvat on, varmaan jossakin albumissa. En ole ollut eukon kanssa tekemisissä vuosikausiin.

Haluat siis loukata jotain, jos joku on ottanut kuvan. Ihmiset prosessoivat asioita eri tavalla.

Itse otin vanhemmastani kuvan, mutta en ole näyttänyt kuvaa kenellekään enkä näytä. Ja kuvan katsominen on minun tapani prosessoida asiaa ja surua.

Just. Et ole ihan terve.

 Suru ja ikävä kuuluu normaaliin elämään ,myös lapsen. Näin hän oppii hallitsemaan tunnetilojaan.Kerrotaan  kauniisti mistä on kysymys ja luodaan turvallinen ilmapiiri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun teatraalinen sekopää-äitini OTTI KUVIA mummosta kun se makasi arkussa. En tiedä missä ne kuvat on, varmaan jossakin albumissa. En ole ollut eukon kanssa tekemisissä vuosikausiin.

Tuo on ihan tapana jossain päin maailmaa, on ainakin ennen ollut. Muistaakseni Yhdysvalloissa ainakin?

Karjalassa oli tapana ottaa kuva avoimesta arkusta, ympärillä koko saattoväki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisempää on että lapselle vainajan näkeminen on ahdistava tai pelottava kokemus. Voihan lapselta kysyä haluaako, jos empii yhtään en veisi.

Miksi olisi ahdistavaa saati pelottavaa? Liikaa kauhuleffoja? Harva 10v vielä on niitä nähnyt.

Ollaan kyllä vieraannuttu kuolemasta. Ennen vanhaa ruumiit saattoi olla pari vuorokauttakin samassa tilassa, ei ollut pelottavaa.

Samaa mieltä siitä, et lapselta kannattaa kysyä.

Niin, tavat ja elämä muuttuu. Ennen oli tosiaan luontevaa nähdä se kuollut, kun se pötkötteli keskellä taloa hautausta odottamassa, mutta nykyisin kun valtaosa kuolee laitoksissa ja siirretään säilytykseen odottamaan hautausta, se luonnollisuus on kaukana siitä, että viikko-pari kuoleman jälkeen marssitaan jonnekin steriiliin kylmiöön vainajaa katsomaan. Samoin nuo ortodoksien hautajaiset, joissa arkku on (osittain) auki - luonnollista ja normaalia, kun vainajan näkeminen on vain osa hautajaisia, traumatisoivaa vain todella herkälle lapselle.

AP.kin kertoo lapsensa kanssa puhuneensa kuolemasta avoimesti, pohtineensa asiaa ym. Miksi hän on tehnyt näin, jos ainoastaan se vainajan näkeminen on se The Juttu, joka estää kuolemasta vieroittumisen? Vai onko niin, että tuo vainajan "hyvästely" on kuitenkin vaan tapa, ja sinne katsomaan pitää mennä "koska niin nyt vaan kuuluu tehdä". Se kuva AP.sta ainakin tulee. Ja se ei ole kyllä hyvä lapsille, eikä edesauta kuoleman käsittelyä tai tilanteesta selviämistä valtaosalla lapsia todellakaan mitenkään, että marssitaan niiden lasten kanssa sinne kylmiöön katselemaan vahankalpeaa, kylmänä hohkaavaa, oudonnäköiseksi muuttunutta ihmistä siellä arkussa.

Kuoleman kohtaamisessa ja käsittelyssä tuntuu olevan kolmea eri koulukuntaa. Ensimmäiset on niitä oikeasti kuolemasta vieraantuneita: lapsille ei puhuta kuolemasta, heitä ei oteta hautajaisiin mukaan, ei mitään. Sitten taas on normaalit ihmiset, jotka puhuvat asiasta lapsen tasoisesti, ja hautajaisiinkin mennään suvun keskelle yhtenä perheenä heittämään hyvästit ja muistelemaan kuollutta muistotilaisuuteen. Sitten on ns. shokkihoitoa kannattavat, joihin AP tuntuu lukeutuvan. Ne ihmiset jotka itse on lapsina raahattu vainajaa katsomaan, ja tilanne on ollut neutraali/positiivinen. Heille vainajan katsomassa käynti on tapa, joka vaan pitää tehdä, ei vastalauseita tai muita näkökantoja asiaan. Ja kuten AP, he usein pitävät itseänsä niinä avarakatseisina, avoimina ja kuolemaan luontevasti suhtautuvina, vaikka todellisuudessa se lapsien raahaaminen kuolleen arkun luokse ei kyllä suoraan kerro mistään tällaisesta...

Itse olen lapsena joutunut kuollutta katsomaan, ja siitä jäi pelkotiloja useaksi vuodeksi, vaikka itse vapaaehtoisesti arkun luokse tulikin katsomaan, ei pakotettu. Silti oli vikatikki. Olen myös saattohoitanut kotona kaksi läheistäni kuolemaan saakka, ja tällöin vainajan näkeminen on ollut täysin eri asia.

Jos kuollut on lapselle todella läheinen, ja lapsi on ollut aktiivisesti mukana kuolleen elinaikana, ihan viime päiviin asti, tällöin antaisin lapsen nähdä kuolleen heti kuoleman jälkeen jos hän niin tahtoo, siis paikassa jossa lapsi on nähnyt kys. ihmistä myös elossa. Tämä olisi se luonnollinen tilanne, josta tuskin lapselle jää traumoja. Mutta jonnekin sairaalan/kappelin kylmiöön useita päiviä- viikkoja aiemmin kuollutta katsomaan - en menisi itse, enkä veisi alle yläkouluikäisiä lapsia. Yläkouluikäisestä ylöspäin tarjoaisin mahdollisuuden mennä katsomaan, ja myös mahdollisuuden siihen, että jos lapsi haluaa mennä, tulen hänen halutessaan tueksi. Mutta en erikseen kannustaisi menemään.

Jos joku aikuinen kokee tarvitsevansa kuoleman käsittelyssä sitä, että se vainaja on päästävä konkreettisesti näkemään, se hänelle suotakoon. Mutta lapset voi (ja pitää) opettaa käsittelemään kuolemaa ilman vainajan näkemistäkin.

Näin pappani ruumiin ruumishuoneella 8-vuotiaana, koska halusin. Pappa näytti rauhalliselta, jopa hymyilevältä. Ei tullut traumoja, vaan oikeestaan päinvastoin. Kokemus auttoi käsittämään tapahtuman.

En pysty samastumaan siihen, että ruumiin nähtyään ei muista ihmistä elävänä. Memento mori. Sinustakin jää jäljelle vain ruumis, mutta ei se elämäsi arvoa vähennä.

Vierailija kirjoitti:

Näin pappani ruumiin ruumishuoneella 8-vuotiaana, koska halusin. Pappa näytti rauhalliselta, jopa hymyilevältä. Ei tullut traumoja, vaan oikeestaan päinvastoin. Kokemus auttoi käsittämään tapahtuman.

En pysty samastumaan siihen, että ruumiin nähtyään ei muista ihmistä elävänä. Memento mori. Sinustakin jää jäljelle vain ruumis, mutta ei se elämäsi arvoa vähennä.

Niin, ja olin myös todella herkkä lapsi, joka sai traumansa ihan muista asioista. Mutta aikuisena olen huomannut, että todella monessa perheessä opetetaan ignoramaan elämän synkät ja vaikeat puolet.

Isoisäni arkku oli auki hautajaisissa. En ollut vielä syntynytkään 1940-luvulla, mutta kuvia näin jo pienenä.

Hän oli syntyjään ortodoksi, vaikka kääntynyt luterilaiseksi lasten synnyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Näin pappani ruumiin ruumishuoneella 8-vuotiaana, koska halusin. Pappa näytti rauhalliselta, jopa hymyilevältä. Ei tullut traumoja, vaan oikeestaan päinvastoin. Kokemus auttoi käsittämään tapahtuman.

En pysty samastumaan siihen, että ruumiin nähtyään ei muista ihmistä elävänä. Memento mori. Sinustakin jää jäljelle vain ruumis, mutta ei se elämäsi arvoa vähennä.

Ja minä olen nähnyt isoisäni ruumiin, joka oli kammottava eikä näyttänyt yhtään nukkuvalta kuten oli sanottu, vaan naama oli vääntynyt ja suorastaan irvisti. Ja minulle tuo jäi kummittelemaan mieleen.

Tietysti tuonikäinen lapsi pitää ottaa mummin hautajaisiin.