Lue keskustelun säännöt.
Mummi kuoli - Miehen mielestä 10-vuotiasta poikaa ei pidä ottaa mukaan kun käydään jättämässä jäähyväiset.
01.10.2022 |
Mun mielestä lapsella on oikeus jättää hyvästit läheiselle mummilleen. Läheisen menehtyminen on osa tätä elämää, ja jokainen meistä kuolee vuorollaan. Kuolemaa ei pidä lakaista pois näkyvistä.
Minusta kaiken ikäiset ja luonteiset lapset voi viedä katsomaan lähiomaista viimeisen kerran. Minusta lähiomaisen ruumiin näkeminen ei ole asia, jota kauhistellaan, vaan se on osa suruprosessia kuileman kohdatessa. Toki jos ruumis on pahan näköinen (onnettomuus tms) niin silloin asiaa pitäisi miettiä, mutta nyt ei ole kyse siitä.
Mitä mieltä av-raati on asiasta?
Kommentit (433)
Mun näkemättä 2 vainajaa näytti ihan eläviltä. Ne miehen isää ja täti. Kuin nukkuisivat.
Mieheni mielestä hänen isänsä näytti kuolleita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin noin 50-vuotias, kun isäni kuoli. Ei se vainajan näkeminen arkussa helppoa ollut minullekaan saati sitten lapselle! Tyttäreni näki toisen pappansa eli mieheni isän kuolleena arkussa, kun oli 15 v ja halusi itse nähdä. Isäni kuollessa oli 12 v eikä halunnut katsoa.
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisempää on että lapselle vainajan näkeminen on ahdistava tai pelottava kokemus. Voihan lapselta kysyä haluaako, jos empii yhtään en veisi.
Miksi olisi ahdistavaa saati pelottavaa? Liikaa kauhuleffoja? Harva 10v vielä on niitä nähnyt.
Ollaan kyllä vieraannuttu kuolemasta. Ennen vanhaa ruumiit saattoi olla pari vuorokauttakin samassa tilassa, ei ollut pelottavaa.
Samaa mieltä siitä, et lapselta kannattaa kysyä.
Jos lapsi itse haluaa mennä, niin sitten saa mennä. Itse olin 13v. kun isoäitini kuoli ja äitini kysyi haluanko tulla jättämään jäähyväiset. En halunnut mennä koska en halunnut nähdä kuollutta ihmistä.
Oman läheisen näkeminen kuolleena on vaikea asia myös aikuiselle. Itse olen hoitoalalla töissä ja nähnyt muutamia vainajia, mutta oli ihan eri asia mennä katsomaan omaa isoisää. Menin kuitenkin kun vein hauturille tekemäni villasukat ja olin paikalla kun hauturi puki ne isoisäni jalkoihin.
Itse järkytyin mennessämme katsomaan kuollutta äitiäni. En jotenkaan edes tajunnut, että se on tapana, luulin, että haetaan vain äidin tavarat sairaalasta. Lapset olivat yli kymmenen molemmat, ei olisi tullut mieleenkään ottaa mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikka kuolema on luonnollinen, ei kuollutta ole pakko mennä/viedä katsomaan. Maailmassa on paljon ns. luonnollisia asioita, eikä niitä ole pakko kenenkään todistaa. Kohta kuolevan ihmisen voi hyvästellä elävänä ja kertoa kuinka tärkeä hän on ollut Ei kuollutkaan haluaisi että lapsille häntä näytetään, en ainakaan usko.
Ystäväni kuoli syöpään ja kävin häntä katsomassa säännöllisesti sairaalassa ja sitten saattokodissa. Sitten hautajaisiin tuli sellaisia kavereita, jotka eivät käyneet kertaakaan katsomassa häntä vaikka tiedossa oli, että hän kuolee. Hyvästit jätettiin ruumille, mutta hänen vielä elossa ollessa sitä ei voinut tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Pappa kuoli kun olin 8v. Minut jätettiin yksin autoon odottamaan sairaalan pihassa, kun muut meni kappeliin katsomaan vainajaa.
Kylmää kyytiä oli sekin.
Ihmettelen aikuisena, miksen päässyt vanhempieni kans katsoon pappaa.
No outoa, että jätettiin yksin autoon eikä otettu sisälle mukaan vaikka et pappaa olisi saanut katsoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin äitini pyynnöstä katsomassa sekä mummon että papan, olin yli 40v. Meni vuosia että muistin muutakin kun sen miltä se ruumis näytti. Ei enää ikinä. Haluan vaalia hyviä muistoja ja eihän se mummo enää ole siinä ruumiissa, on lähtenyt jo kuoleman hetkellä.
Pahimmillaan saat valvoa kuukausia kun lapsesi ei uskalla nukkua enää yksin ja herää yöllä painajaisiin.
Miehesi on oikeassa.
Eihän se mummo kuollut, vaan lähti suurelle matkalle toiseen maailmaan. Vai kertooko joku muka tänä konttauskypärien ja esiteinien turvaistuinten aikakautena jo 10-vuotiaalle, mitä kuoleminen oikeasti tarkoittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ruumista pitää katsella/tuoda porukkaa katselemaan sitä?
Kertoisko joku?
Itse olen saattanut koko perheeni lapsista lähtien hautaan, mutten siltikään ymmärrä mitä hyvää siitä kuolleiden toljottelusta seuraa?
Siksi, että kuoleman uskoo todeksi. Se voi olla aluksi hyvin vaikeaa, varsinkin jos on hyvin läheinen ihminen. Itse en ole nähnyt omaistani kuolleena, vieraita ihmisiä kylläkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En itsekään katso mielelläni kuolleita. Ruumis ei näytä samalta kuin elävä ihminen, parempi säilyttää muisto elävästä ihmisestä kuin ruumista.
Miehesi on oikeassa.Juuri näin ja tämä tulee monelle shokkina kun näkee ruumiin ekan kerran. Se ei todellakaan näytä samalta, vaan karmealta. Aikuinen tämän ymmärtää, mutta lapsen paikka ei ole ruumiita katsomassa.
Riippuu siitä kuinka kauan aikaa on kulunut, luulisin, tai onko eläessään jo ollut laiha ja lommoposkinen. Voi olla terapeuttista nähdä kuolleena vielä viimeisen kerran. Kuolema on silloin helpompi käsittää, vaikka ei se surua vähennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin 7-vuotiaana katsomassa isoisän ruumista ja toisen isoisän 10-vuotiaana. Ei minulle tai minun sisaruksilleni eikä serkuilleni jäänyt noista mitään traumoja. Mutta me emme olekaan kieroon kasvatetetuja nykymukuloita jotka saa traumoja jo oman varjonsa näkemisestä.
Itse asiassa tekstistäsi päätellen olet hyvinkin kieroon kasvatettu. Tuollainen katkeruus ei ole normaalia.
Olen nähnyt lähisukulaiseni kuolleena ja suosittelen sitä kaikille. Nykyisin pitäisi olla kuten ennen vanhaan, valvojaiset joissa kuollut on jossain kodin lähellä muutamia päiviä ennen hautajaisia ja häntä voisi käydä katsomassa jos tuntuu siltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin äitini pyynnöstä katsomassa sekä mummon että papan, olin yli 40v. Meni vuosia että muistin muutakin kun sen miltä se ruumis näytti. Ei enää ikinä. Haluan vaalia hyviä muistoja ja eihän se mummo enää ole siinä ruumiissa, on lähtenyt jo kuoleman hetkellä.
Pahimmillaan saat valvoa kuukausia kun lapsesi ei uskalla nukkua enää yksin ja herää yöllä painajaisiin.
Miehesi on oikeassa.
Minä olen nyt tuon ikäinen ja isäni kuoli.
Minun teatraalinen sekopää-äitini OTTI KUVIA mummosta kun se makasi arkussa. En tiedä missä ne kuvat on, varmaan jossakin albumissa. En ole ollut eukon kanssa tekemisissä vuosikausiin.
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsi tuli jättämään hyväiset isovanhemmalle 10-vuotiaana, koska itse halusi. Nyky-yhteiskunnassa on tehty kuolemasta jotenkin pelottava ja ikävä asia. Se on yhtä luonnollinen kuin syntymä ja monesti voi helpottaa suruprosessin läpikäynnissä.
Tämä!
Vierailija kirjoitti:
Minun teatraalinen sekopää-äitini OTTI KUVIA mummosta kun se makasi arkussa. En tiedä missä ne kuvat on, varmaan jossakin albumissa. En ole ollut eukon kanssa tekemisissä vuosikausiin.
Haluat siis loukata jotain, jos joku on ottanut kuvan. Ihmiset prosessoivat asioita eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun teatraalinen sekopää-äitini OTTI KUVIA mummosta kun se makasi arkussa. En tiedä missä ne kuvat on, varmaan jossakin albumissa. En ole ollut eukon kanssa tekemisissä vuosikausiin.
Haluat siis loukata jotain, jos joku on ottanut kuvan. Ihmiset prosessoivat asioita eri tavalla.
Itse otin vanhemmastani kuvan, mutta en ole näyttänyt kuvaa kenellekään enkä näytä. Ja kuvan katsominen on minun tapani prosessoida asiaa ja surua.
En suosittele. Parempi kun muistavat mummonsa elävänä kuin että arkussa koska se viimeinen mielikuva seuraa tosi pitkän matkan. Tytär oli lapsena mukana kun kävimme katsomassa isänäitiä viimeisen kerran. Vuosia myöhemmin hän sanoi että ei olisi kannattanut koska sen jälkeen hänellä oli vaikeaa saada mieleen niitä mukavia muistoja isoäidin kanssa vietetystä ajasta kun se arkku kuva tuli aina ensimmäisenä mieleen.
Mulle ongelma on ollut ei menehtyneet vaan muiden tunkeminen ja päsmäröiminen asioilla. Ei enää tunnista omaa kokemusta asiasta. Vaikka olen sinut edesmenneiden kanssa. Näin lapsesta ihan tänne keski-ikään saakka. Muiden takia en mene hautaamaan edes niitä joita haluaisin. Vielä vähemmän niitä joita en halua. Sinänsä kiperää.