Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Se auttaa, kun lapset kasvaa. Miehen lapset ovat 14 ja 12. Viime viikonloppu meni näin:
Tulivat perjantaina klo 19. Mies oli syöttänyt mäkkärissä. Moikkasin. Menivät omiin huoneisiinsa pelaamaan. Näin molempien käyvän keittiössä illalla hakemassa iltapalaa, jonka söivät huoneissaan.
Lauantaina klo 12 lähdin jouluostoksille. Lapsia ei näkynyt sitä ennen. Tulin klo 16, ja mies oli lasten kanssa poissa. Tulivat kotiin klo 18 pizzan kanssa. Söimme samassa pöydässä 20 min. Sen jälkeen lapset huoneisiinsa. En muista nähneeni heitä illalla.
Sunnuntaina lähdin kaverin kanssa kävelylle noin klo 12. Lapset nukkuivat vielä. Tulin kotiin klo 14, ja mies oli jo lähtenyt johonkin, ja vei ja ruokki nämä samalla matkalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun erosin lasten isästä. En aloita mitään vakavaa miehen kanssa jolla on myös lapsia ja tämä on pitänyt jo yli 3 vuotta. Mieluummin yksin. Tosin seuraa on, eräs lapseton mies, mutta ei seurustella eikä ole nähnyt lapsia, vaikka ollaan tunnettu lähes 2v. En vaan usko että jaksaisin vieraita lapsia, omat on tässä kuitenkin puolet ajasta. Enkä halua heillekään mitään uusia sisko tai velipuolia. Iso kynnys ylipäätään ottaa joku mies tähän ja siksi tämä nykyinen kuvio sopii oikein hyvin. Ei sinänsä haittaisi jos lapset näkisi tämän miehen ja oikeastaan ovatkin ihan ohimennen nähneet ja tietävät että minulla on kaveri.
Meillä kävi toisin.
Ex jätti, hän löysi myös toisen. Koko satu eli naimisiin, vauva ja ero. Etenkin kuopus suri eroa todella paljon ja menetti tärkeän ihmisen elämästään. Kuopus ja ex vaimo nro 2 tekivät paljon yhdessä kaikkea.
Ex vaimo nro 2 myös halusi heidän lapsi ei ole isällään, kun minun on.
Se oli viimeinen pisara. Lapset ovat tärkeintä, mitä minulla on.
Minulla on miesystävä. Varovasti kerroin, kun meidän suhde oli vakava.
Yhtäkkiä lapset muuttivat pois kotoa.
Asunto on erittäin halutulla paikalla. Otin yhteyttä kahteen välittäjään, jotka olivat jättäneet lappuja asunto ostetaan.
Luult 4 perheen kanssa tuli huutokauppa ja sain useita kymppitonneja enemmän, mitä välittäjät olivat arvioineet.
Samaan aikaan tuli asunto myyntiin minun unelmataloyhtiössä. Teetin sinne täysremontin, muutin miesystäväni luo, tilapäisesti.
Asunto valmistui, ystävä, välittäjä, kertoi hänellä olisi minulle hyvä vuokralainen ja miesystävä pyysi jäämään pysävästi.
Nyt on hyvin. Kannatti odottaa
Oma lapsesi siis asui kanssasi? Miehesi piti katsella häntä joka päivä?
Minulla on ahdistus kasvanut miehen lapsen asumisesta vuoroviikoin täällä meillä, vasta viimeisen parin-kolmen vuoden aikana.
Eli näinkin voi näköjään käydä, että aluksi ei ole asiasta minkäänlaista ahdistusta/koe asiassa vaikeutta ja se tulee jälkijunassa.
Me ollaan oltu näin jo monta vuotta, joten mistään lyhyen ajan elämäntilanteesta ei ole kyse.
En millään jaksaisi enää lapsiviikkoja, en halua/jaksa olla mikään "äiti" lapselle ja hoitaa perusarkea täällä meillä. Mielestäni lapsen asioiden hoito ja mukanaan tuoma kuorma kuuluu hänen omalle äidilleen. Ja teille ketkä sanotte, että onhan isä niin kyllä on isä, mutta vääjäämättä on arjen pyöritys meidän viikoilla kaatunut suuremmalta osin minun niskaani.
Viikot ilman lasta on vapautta olla, elää ja hengittää. Ahdistaa, kun kohta taas lapsi tulee tänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elin itse uusperheen lapsena ja täytyy sanoa, että päätin jo silloin, että en sitten tuohon lähde. Toivon, että oma perhe pysyy ehjänä. Olen kokenut, että kärsin siitä uusperhe lapsuudesta itse todella paljon. Traumoja sain.
Mikä sua sitten lapsen kyrsi uusperheessä elämisessä ?
Vierailija kirjoitti:
En millään jaksaisi enää lapsiviikkoja, en halua/jaksa olla mikään "äiti" lapselle ja hoitaa perusarkea täällä meillä. Mielestäni lapsen asioiden hoito ja mukanaan tuoma kuorma kuuluu hänen omalle äidilleen. Ja teille ketkä sanotte, että onhan isä niin kyllä on isä, mutta vääjäämättä on arjen pyöritys meidän viikoilla kaatunut suuremmalta osin minun niskaani.
Miksi sitten hoidat miehesi lasten asioita? Eivät ne sinulle kuulu. Mikäli mies on esimerkiksi työmatkan vuoksi estynyt hoitamaan lasten asioita, hoitakoon lasten äiti (tai vaikka ukki jne) ne jutut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mutsi kertoi minulle, että hänen veljenpoika (eli mun miesserkku) avautui hänelle siitä, kun serkkuni siis asuu yhdessä naisen kanssa, jolla on seiskalla ja yksillä olevat lapset, jotka asuvat vuoroviikoin isänsä luona, että häntä on kielletty komentamasta näitä vaimonsa lapsia vaikka he kiukuttelevat ja lisäksi lapset ovat saaneet vapaan kasvatuksen, eikä heidän koskaan tarvitse tehdä mitään kotitöitä, mikä kyrsii serkkuani. Lisäksi serkkuani kyrsii se, että hän maksaa suurimmaksi osaksi perheen ruokakauppaostokset, eli toisin sanoen elättää toisten ihmisten lapsia.
Helpottaa toki kun lapset aikuistuvat. Mutta kun he pariutuvat ja saavat lapsia, alkaa meno lisääntyä potentiaalisesti. Huh, jos olisi niin pitkälle nähnyt, ehkä olisi harkinnut paremmin. Mutta kun on leikkiin ryhtynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi se uusperhekuvio toimisi samoilla ihmisillä, jotka eivät ydinperhettäkään onnistuneet pitämään kasassa? Uuteen kuvioon hypätään usein lennosta ja harvoin siitä mitään hyvää seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Onko joku jatkanut suhdetta hampaat irvessä ja jälkeenpäin todennut että kannatti ja sopeutui tilanteeseen/lapset aikuistuivat?
Ap
Täytyykö tuossa nyt erota? Miksi ette asu omissa huusholleissa, sinä omassa ja mies lapsineen omassa? Näette sitten aina silloin, kun miehen luona ei lapset ole. Tai toisaalta, ehkä viihdyt heidänkin kanssaan kun turdät että voit mennä omaan kotiisi aina kun siltä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun (minulla ei omia lapsia) miehen lapset alkoivat päättää peruskoulun ja olin aiemmin kuvitellut, että tässä vaiheessa alkavat muuttaa opintoihin, alkavat kulkea omissa menoissaan ja muutenkin alkavat itsenäistyä. Olin erittäin hyvin tsempannut siihen asti, sillä en todellakaan ole mikään lapsi-ihminen, mutta ajattelin oman rauhan odottelevan pikku hiljaa tässä ajassa.
Paskan marjat. Kukaan ei käy missään menoissa, pysyvät kotona entistä enemmän, yhden poikakaveri asuu täällä ja toinen nuorista muutti vuoroviikkosysteemin jälkeen kokonaan meille. Täällä on nyt koko ajan joku, ennen oli edes viikko rauhaa äänistä, sotkusta, pyykistä, tyhjästä jääkaapista.
Itse koin pahimmaksi sen, että kun lapsipuoleni toi meille lähes asumaan poikakaverinsa. Eli saman katon alla oli minun lapset, hänen lapset ja hänen lapsensa poikakaveri. Poikakaverin olemista ei juurikaan pystynyt rajoittamaan, tosin rajoittui itsestään kun meille tuli vauva -> teinit eivät viihtyneet vauvatalossa 😂
Hankalaa oli myös se, kun miehen lapset kokivat, ettei heiltä saa pyytää mitään. Heitä olisi pitänyt vain passata. Miehen tytär soitteli itkupuheluita äidilleen, kun pyysin häntä ja poikakaverin imuroimaan yhdet huoneet.
Jos lapsettomana naisena lähtisin joskus suhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia, olisi omat asunnot välttämättömät. Ei mitään yhteenmuuttoja tms. kuvioita ennen kuin lapset ovat muuttaneet pois miehen luota. Se on hyvä tietää jo etukäteen, että oma tilan tarve on muutenkin niin suuri, ettei se mitenkään toteutuisi yhdessä asuessa tuollaisessa tilanteessa. Ongelmaksi tulisi varmaan se, että tuollaiseen suhteeseen olisi hankala käytännössä muuten mennä; menneisyys koko ajan läsnä, ei omaa paikkaa, jäisi erilliseksi ja ulkopuoliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusperhe-elämä alkoi sujua, kun kävin miehen exän kanssa vakavan keskustelun. Exä kiusasi meitä kaikin keksiminsä keinoin suhteen aluksi ja sai lapset mm. rikkomaan tavaroita yhteisessä kodissamme ja varastamaan tavaroita yms. ikävää. Exä myös haukkui ja huoritteli minua sekä lapsille että miehelle ja järjesti miehelle ongelmia monin tavoin.
En jaksanut ja ajattelin tulevani hulluksi jatkuvien ristiriitojen paineissa, vaikka suhde mieheen olikin hyvä ja lämmin. Kun uhkasin katketa kokonaan, keksin lähteä käymään exän asunnolla. En mennyt sisään, vaan jäin ovelle ja ilmoitin, että jokainen kiusa ja vaiva, jonka exä elämäämme hankkii, rupeaa näkymään myös hänen lapsilleen ja heidän hyvinvoinnilleen. En tietenkään olisi tehnyt lapsille mitään tai aiheuttanut ongelmia heille, mutta se kiusanhenki ei voinut olla siitä varma. Muutaman kuukauden kipuilun, aiheettomien syytösten ja pahuksenmoisen haukkumisen jälkeen tilanne rauhoittui. Olemme olleet naimisissa yli 30 vuotta.
Nyt, tässä vaiheessa, kun ero on vireillä. Tiedän, etten ikinä altista lapsiani uusperhearjelle. Isänsä puolelta ehkä siihen rumpaan joutuvat. Minun koti tulee olemaan minun ja lasten koti, ei kenenkään muun. Jos satun miehen itselleni vielä joskus jostain hommaamaan, niin asutaan varmasti erillämme. Korkeintaan siinä vaiheessa kun lapset muuttaneet pois saattaisin harkita yhteen muuttoa.
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsettomana naisena lähtisin joskus suhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia, olisi omat asunnot välttämättömät. Ei mitään yhteenmuuttoja tms. kuvioita ennen kuin lapset ovat muuttaneet pois miehen luota. Se on hyvä tietää jo etukäteen, että oma tilan tarve on muutenkin niin suuri, ettei se mitenkään toteutuisi yhdessä asuessa tuollaisessa tilanteessa. Ongelmaksi tulisi varmaan se, että tuollaiseen suhteeseen olisi hankala käytännössä muuten mennä; menneisyys koko ajan läsnä, ei omaa paikkaa, jäisi erilliseksi ja ulkopuoliseksi.
Hyvin sanottu. Tosin lasten kasvettua ja aikuistuttua, he kävisivät todennäköisesti myös kylässä ja myöhemmin heidän lapset. Ja vaikka joka toinen vkl ei olisikaan kumppanin kanssa, niin ei sekään toimi. Vkl on viikon kohokohta, eikä sitä halua uhrata toisen naisen lapsille.
Tää on kyllä henkisesti raskasta. Nyt on koko ajan (haluamattani) vahvasti tunne, että en todella jaksa/kestä enää yhtään miehen lasta meillä. Mun perhe on mies ja minä, mun koti on minä ja mies täällä. Lapsi on minulle vieras ja perheen ulkopuolinen vaikka päälläni seisoisin. Ja voin sanoa, että olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta tämä tunne on vain vahva. Ja tämä on siis se mikä on totta, kun rehellinen olen. Karu totuus. Tuntuu, että litistyn kasaan. En yhtään enää jaksa vetää tätä teatteria ja näytelmää joka toinen viikko omassa kodissani.
Täyttä keksittyä paskaa, koko aloitus.
Kylmäverinen trolli, kommenttien kalasteluun.
Jälleen kerran asialla se panopirkko, siis Pakina-Pirkko vai mikä Tarina-muija se nyt olikaan.
Heti näkee tekstistä kenen nupista kirjoitus on väännetty!
Alue: Aihe vapaa
Nostan keskustelun, sillä ahdistus taas kasvaa kun joulu lähestyy ja tiedän että lapset meillä välipäivät. Selailen ahdistuksissani vuokra-asuntoja. ap