Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Vierailija kirjoitti:
Mulla uusperhe-elämä vakavassa harkinnassa.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, pois kotoa muuttaneita.
Miehellä 10-vuotias, joka on puolet kuukaudesta paikalla + lomilla enemmän.
Mulla ainakin jo ajatuksen tasolla paljon sopeutumisongelmia. 😬
Mikäli tunnet noin, jatka miehen tapailua, kun lapsi on poissa. Ole avoin ja rehellinen miehellesi. Minä tajusin liian myöhään, että minusta ei siihen ole. Siinä kärvisteltiin, kunnes miehen lapsi muutti pois 18v, nyt on tilaa hengittää. Meillä on myös yhteinen lapsi. Ollaan 20v oltu naimisissa, josta 10v kituutin. Ajattele sitä viatonta lasta. En minä paha ollut, mutta tuskaa oli, jonka aivan varmasti kaikki vaistosi.
Tein paljon ilta-ja yövuoroja, lomat hevettiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minut varmaan joukko lynkataan, kun tulen kertomaan, että uusperhe voi lutviutua ihan hyvinkin. Lapset, viisi kappaletta, olivat iältään 8 - 14 kun tapasin nykyisen mieheni 23 vuotta sitten. Minulla oli kolme tyttöä, miehellä tyttö ja poika. Aika pian kävi selväksi, että jos mihinkään miehen kanssa aletaan, silloin kaikki lapset ovat ainakin osan aikaa kuvioissa.
Mentiin aluksi suurella riskillä ja lyötiin itsemme ja kersat retkiveneeseen kahdeksi viikkoa känisemään pieneen tilaan. Ensimmäinen päivä oli ihan hirveä, lapset eivät suostuneet edes syömään saman pöydän ääressä. Kolmantena päivänä porukka alkoi pelata yhteen. Tämä kahden viikon retki oli varmaan jälkikäteen miettien kaikkein fiksuin teko ikinä saada kaikki puhaltamaan yhteen hiileen.
Minulla oli iso talo, johon mies ja miehen osa-aikalapset muuttivat. Jokaiselle järjestettiin omaa tilaa, se oli mielestäni tosi tärkeää. Oma tila silloinkin kun ei ole paikalla. Sovittiin, että molemmilla on lupa kasvattaa toisenkin lapsia. Sisustus muutettiin talossa kokonaan, siis tyyliin aikuisten makuuhuone vaihtoi paikkaa jne. eli yritin välttää tunnetta, että mies muutti nurkkiini. Jonkin ajan kuluttua myin hänelle puolet talosta.
Olemme asuneet nyt yhdessä 23 vuotta, naimissa on oltu 21 vuotta. Kaikki lapset ovat tietenkin aikuisia. Miehen tytär ei pidä paljoa yhteyksiä meihin, muttei myöskään äitiinsä. Miehen poika on minulle ihan yhtä tärkeä kuin omat lapseni. Tyttärilläni on mieheeni todella hyvät välit.
Tietysti huonojakin hetkiä on ollut, mutta harvoin. Nyt meillä on miehen kanssa kivaa keskenämme.
Mitä uusperheen onnistuminen on vaatinut? Hyviä hermoja, rutkasti huumoria, tasa-arvoa ja äiti(tai isä)puolelta ajoittain huonoa muistia. Negatiiviseen ei pidä jäädä rähmälleen, vaan ottaa seuraava päivä uutena päivänä.
Älkääkä kivittäkö!
Hienoahan tuo vain on. Onhan se selvää, että toisilla onnistuu paremmin, toisilla vaivalloisemmin ja toisilla ei ollenkaan.
Jo hyvissäajoin ennenkun se edes alkoi.... eikä se sitten koskaan alkanutkaan
Kun lapsia jo omaavana lähtee etsimään uutta parisuhdetta, niin kannattaa miettiä ja olla itselleen rehellinen siitä, että mitä etsii. Etsiikö itselleen mahdollisesti loppuelämän kumppania, vai jotakuta, jonka kanssa jatkaa sitä eron keskeyttämää perhe-idylliä.
Itse olin kuviossa, jossa tuota mietin. Meidän kahdenkeskinen aika ei ollut toiselle tärkeää, ja niinä harvoina aikoina kun oltiin kaksistaan, olisin toivonut toisen vievän minut treffeille ja muutenkin huomioivan. Mutta lähinnä möllötettiin silloin kotona, ellen itse keksinyt ja suunnitellut meille jotain tekemistä.
Kun lapset olivat paikalla, niin silloin hän kyllä keksi ja organisoi yhteistä tekemistä ja menemistä.
Tuo kuvio teki jo sen, etten tuntenut olevani kovinkaan tärkeä toiselle. Kaikki oli kuin pausella silloin, kun lapset eivät olleet paikalla. Tuli tunne, että lähinnä paikkaan sen toisen vanhemman poissaoloa.
Itse kuitenkin haluan parisuhteesta syvää kumppanuutta ja sitä, että tunnen olevani myös yksi niistä tärkeimmistä, ja että myös meidän yhdessäoloon kannattaa panostaa.
Sitä en tuossa saanut. Lopputulos, emme ole enää yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minut varmaan joukko lynkataan, kun tulen kertomaan, että uusperhe voi lutviutua ihan hyvinkin. Lapset, viisi kappaletta, olivat iältään 8 - 14 kun tapasin nykyisen mieheni 23 vuotta sitten. Minulla oli kolme tyttöä, miehellä tyttö ja poika. Aika pian kävi selväksi, että jos mihinkään miehen kanssa aletaan, silloin kaikki lapset ovat ainakin osan aikaa kuvioissa.
Mentiin aluksi suurella riskillä ja lyötiin itsemme ja kersat retkiveneeseen kahdeksi viikkoa känisemään pieneen tilaan. Ensimmäinen päivä oli ihan hirveä, lapset eivät suostuneet edes syömään saman pöydän ääressä. Kolmantena päivänä porukka alkoi pelata yhteen. Tämä kahden viikon retki oli varmaan jälkikäteen miettien kaikkein fiksuin teko ikinä saada kaikki puhaltamaan yhteen hiileen.
Minulla oli iso talo, johon mies ja miehen osa-aikalapset muuttivat. Jokaiselle järjestettiin omaa tilaa, se oli mielestäni tosi tärkeää. Oma tila silloinkin kun ei ole paikalla. Sovittiin, että molemmilla on lupa kasvattaa toisenkin lapsia. Sisustus muutettiin talossa kokonaan, siis tyyliin aikuisten makuuhuone vaihtoi paikkaa jne. eli yritin välttää tunnetta, että mies muutti nurkkiini. Jonkin ajan kuluttua myin hänelle puolet talosta.
Olemme asuneet nyt yhdessä 23 vuotta, naimissa on oltu 21 vuotta. Kaikki lapset ovat tietenkin aikuisia. Miehen tytär ei pidä paljoa yhteyksiä meihin, muttei myöskään äitiinsä. Miehen poika on minulle ihan yhtä tärkeä kuin omat lapseni. Tyttärilläni on mieheeni todella hyvät välit.
Tietysti huonojakin hetkiä on ollut, mutta harvoin. Nyt meillä on miehen kanssa kivaa keskenämme.
Mitä uusperheen onnistuminen on vaatinut? Hyviä hermoja, rutkasti huumoria, tasa-arvoa ja äiti(tai isä)puolelta ajoittain huonoa muistia. Negatiiviseen ei pidä jäädä rähmälleen, vaan ottaa seuraava päivä uutena päivänä.
Älkääkä kivittäkö!
Meillä vähän samoin. Molemmilla omia lapsia, ja iät olivat tuolloin samat. Lapset tutustettiin toisiinsa lomilla. Oma tila ja oma rauha priorisoitiin kotona. Kaikki meni hyvin. Nyt kaikki aikuisia. Nyt kaikki muut ovat kavereita keskenään, paitsi yksi minun lapsistani, joka on vähän erilainen tyyppi muutenkin.
Minä sanon, että tämän onnistuminen on vaatinut eritoten rentoa asennetta kaikilta, eli Uusperhe ei sovi pikkutarkoille ihmisille. Kaikille pitää antaa tavallista enemmän vapautta ja päätösvaltaa. Kun sitä annetaan, he tulevat itsestään takaisin. Paljon on kiinni yhteensopivista temperamenteista.
Huh, huh! Kova hinta parisuhteesta ollaan valmiit maksamaan, vaikka hampaat irvessä ja vaikka kuinka vitut**isi!! Mutta todella viihdyttävää luettavaa, ei siinä.
Näin sinkku velana ei ole tätä(kään) ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut varmaan joukko lynkataan, kun tulen kertomaan, että uusperhe voi lutviutua ihan hyvinkin. Lapset, viisi kappaletta, olivat iältään 8 - 14 kun tapasin nykyisen mieheni 23 vuotta sitten. Minulla oli kolme tyttöä, miehellä tyttö ja poika. Aika pian kävi selväksi, että jos mihinkään miehen kanssa aletaan, silloin kaikki lapset ovat ainakin osan aikaa kuvioissa.
Mentiin aluksi suurella riskillä ja lyötiin itsemme ja kersat retkiveneeseen kahdeksi viikkoa känisemään pieneen tilaan. Ensimmäinen päivä oli ihan hirveä, lapset eivät suostuneet edes syömään saman pöydän ääressä. Kolmantena päivänä porukka alkoi pelata yhteen. Tämä kahden viikon retki oli varmaan jälkikäteen miettien kaikkein fiksuin teko ikinä saada kaikki puhaltamaan yhteen hiileen.
Minulla oli iso talo, johon mies ja miehen osa-aikalapset muuttivat. Jokaiselle järjestettiin omaa tilaa, se oli mielestäni tosi tärkeää. Oma tila silloinkin kun ei ole paikalla. Sovittiin, että molemmilla on lupa kasvattaa toisenkin lapsia. Sisustus muutettiin talossa kokonaan, siis tyyliin aikuisten makuuhuone vaihtoi paikkaa jne. eli yritin välttää tunnetta, että mies muutti nurkkiini. Jonkin ajan kuluttua myin hänelle puolet talosta.
Olemme asuneet nyt yhdessä 23 vuotta, naimissa on oltu 21 vuotta. Kaikki lapset ovat tietenkin aikuisia. Miehen tytär ei pidä paljoa yhteyksiä meihin, muttei myöskään äitiinsä. Miehen poika on minulle ihan yhtä tärkeä kuin omat lapseni. Tyttärilläni on mieheeni todella hyvät välit.
Tietysti huonojakin hetkiä on ollut, mutta harvoin. Nyt meillä on miehen kanssa kivaa keskenämme.
Mitä uusperheen onnistuminen on vaatinut? Hyviä hermoja, rutkasti huumoria, tasa-arvoa ja äiti(tai isä)puolelta ajoittain huonoa muistia. Negatiiviseen ei pidä jäädä rähmälleen, vaan ottaa seuraava päivä uutena päivänä.
Älkääkä kivittäkö!
Meillä vähän samoin. Molemmilla omia lapsia, ja iät olivat tuolloin samat. Lapset tutustettiin toisiinsa lomilla. Oma tila ja oma rauha priorisoitiin kotona. Kaikki meni hyvin. Nyt kaikki aikuisia. Nyt kaikki muut ovat kavereita keskenään, paitsi yksi minun lapsistani, joka on vähän erilainen tyyppi muutenkin.
Minä sanon, että tämän onnistuminen on vaatinut eritoten rentoa asennetta kaikilta, eli Uusperhe ei sovi pikkutarkoille ihmisille. Kaikille pitää antaa tavallista enemmän vapautta ja päätösvaltaa. Kun sitä annetaan, he tulevat itsestään takaisin. Paljon on kiinni yhteensopivista temperamenteista.
Tärkeintä on se, että molemmat puolisot uusperheessä puhaltavat samaan hiileen eivätkä asetu toisaan vastaan. Jos on helposti tai heti puolustusannalla kun esimerkiksi asia koskee omaa lasta tai exää, niin ei tule mitään.
Jos jompikumpi vetää ikäänkuin maton toisen alta, ei voi luottaa uskaltaako jostain asiasta puhua.
Toinen on tuo tila, että on reilusti tilaa, mieluummin juuri omakotitalo ja piha. Liian ahtaassa kerrostalokämpässä tms. menee helpommin hermo systeemiin.
Exien käytös merkitsee paljon onnistumiseen. Uusperhe onnistuu parhaiten kun se uusi kumppani on tärkein ja etsien kanssa ollaan asiallisessa väleissä, muttei muuta.
Lapset tietenkin huomioiden. Kun parisuhde voi hyvin voivat lapsetkin paremmin.
Onnistumisen tekijöitä ovat siis myös ulkoiset ja itsestä rippumattomat seikat.
Itse elin noin viisi vuotta uusperhe-elämää. Harmi ja ikävä juttu oli, että kun miehen lapsi tuli siloin isommaksi niin olimme jo niin loppu ja siihen saakka esiin tulleet uusoperheasiat olivat vieneet jo meidät erilleen.
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun itsellä oli 0 lasta ja katsoin kaverien uusperhe virityksiä.
Mietin, en koskaan lähde tuohon. Vaikka lapsista pidän, minun kodissa ei toisen naisen lapset asu.
Kuulostat kusipäältä. Vain eläimet on noin hyljeksiviä toisen pentuja kohtaan. Ei, anteeksi, ei edes eläimet ole tuollaisia vaan voivat hoitaa muiden lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut varmaan joukko lynkataan, kun tulen kertomaan, että uusperhe voi lutviutua ihan hyvinkin. Lapset, viisi kappaletta, olivat iältään 8 - 14 kun tapasin nykyisen mieheni 23 vuotta sitten. Minulla oli kolme tyttöä, miehellä tyttö ja poika. Aika pian kävi selväksi, että jos mihinkään miehen kanssa aletaan, silloin kaikki lapset ovat ainakin osan aikaa kuvioissa.
Mentiin aluksi suurella riskillä ja lyötiin itsemme ja kersat retkiveneeseen kahdeksi viikkoa känisemään pieneen tilaan. Ensimmäinen päivä oli ihan hirveä, lapset eivät suostuneet edes syömään saman pöydän ääressä. Kolmantena päivänä porukka alkoi pelata yhteen. Tämä kahden viikon retki oli varmaan jälkikäteen miettien kaikkein fiksuin teko ikinä saada kaikki puhaltamaan yhteen hiileen.
Minulla oli iso talo, johon mies ja miehen osa-aikalapset muuttivat. Jokaiselle järjestettiin omaa tilaa, se oli mielestäni tosi tärkeää. Oma tila silloinkin kun ei ole paikalla. Sovittiin, että molemmilla on lupa kasvattaa toisenkin lapsia. Sisustus muutettiin talossa kokonaan, siis tyyliin aikuisten makuuhuone vaihtoi paikkaa jne. eli yritin välttää tunnetta, että mies muutti nurkkiini. Jonkin ajan kuluttua myin hänelle puolet talosta.
Olemme asuneet nyt yhdessä 23 vuotta, naimissa on oltu 21 vuotta. Kaikki lapset ovat tietenkin aikuisia. Miehen tytär ei pidä paljoa yhteyksiä meihin, muttei myöskään äitiinsä. Miehen poika on minulle ihan yhtä tärkeä kuin omat lapseni. Tyttärilläni on mieheeni todella hyvät välit.
Tietysti huonojakin hetkiä on ollut, mutta harvoin. Nyt meillä on miehen kanssa kivaa keskenämme.
Mitä uusperheen onnistuminen on vaatinut? Hyviä hermoja, rutkasti huumoria, tasa-arvoa ja äiti(tai isä)puolelta ajoittain huonoa muistia. Negatiiviseen ei pidä jäädä rähmälleen, vaan ottaa seuraava päivä uutena päivänä.
Älkääkä kivittäkö!
Meillä vähän samoin. Molemmilla omia lapsia, ja iät olivat tuolloin samat. Lapset tutustettiin toisiinsa lomilla. Oma tila ja oma rauha priorisoitiin kotona. Kaikki meni hyvin. Nyt kaikki aikuisia. Nyt kaikki muut ovat kavereita keskenään, paitsi yksi minun lapsistani, joka on vähän erilainen tyyppi muutenkin.
Minä sanon, että tämän onnistuminen on vaatinut eritoten rentoa asennetta kaikilta, eli Uusperhe ei sovi pikkutarkoille ihmisille. Kaikille pitää antaa tavallista enemmän vapautta ja päätösvaltaa. Kun sitä annetaan, he tulevat itsestään takaisin. Paljon on kiinni yhteensopivista temperamenteista.
Tärkeintä on se, että molemmat puolisot uusperheessä puhaltavat samaan hiileen eivätkä asetu toisaan vastaan. Jos on helposti tai heti puolustusannalla kun esimerkiksi asia koskee omaa lasta tai exää, niin ei tule mitään.
Jos jompikumpi vetää ikäänkuin maton toisen alta, ei voi luottaa uskaltaako jostain asiasta puhua.
Toinen on tuo tila, että on reilusti tilaa, mieluummin juuri omakotitalo ja piha. Liian ahtaassa kerrostalokämpässä tms. menee helpommin hermo systeemiin.
Exien käytös merkitsee paljon onnistumiseen. Uusperhe onnistuu parhaiten kun se uusi kumppani on tärkein ja etsien kanssa ollaan asiallisessa väleissä, muttei muuta.
Lapset tietenkin huomioiden. Kun parisuhde voi hyvin voivat lapsetkin paremmin.Onnistumisen tekijöitä ovat siis myös ulkoiset ja itsestä rippumattomat seikat.
Itse elin noin viisi vuotta uusperhe-elämää. Harmi ja ikävä juttu oli, että kun miehen lapsi tuli siloin isommaksi niin olimme jo niin loppu ja siihen saakka esiin tulleet uusoperheasiat olivat vieneet jo meidät erilleen.
Totta. Tuon takia sanotaan, että uusperheessä parisuhde on se kaikista tärkein juttu. Paljon tärkeämpää kuin ydinperheessä, jossa yhteinen perhe on yksi vahva liima. Kun me olemme me, niin ajamme meidän lasten etuja.
Tämä liittyy myös eksiin: oman puolison toiveet pitää olla etusijalla, eikä eksän toiveet. Ja sitä tarkoittaa se, että parisuhde on se kaikista tärkein.
Oudosti moni luulee, että tämä tarkoittaa, ettei lapsista pidettäisi huolta. Totta kai pidetään. Lapset pelastetaan palavasta talosta ensin. Mutta silti koko homma lepää puolisoiden välisessä suhteessa.
Sama
Huh mitä luettavaa. Ehkä nämä kommentit tosiaan antavat vähän kuvaa siitä miksi lapset, nuoret ja vähän kaikki voivat nykyään niin pahoin! Kun itsekeskeisyys ja muiden vihaaminen on näin arkista.
Itse kasvoin uusperheessä. Isäpuolestani tuli minulle tärkeämpi kuin omasta isästä. Hän ei vihannut meitä toisen miehen kakaroita. Ja siskopuolista tuli ihan kokonaisia, ihania siskoja.
Nykyään oma ydinperhe on hajonnut. Sen ylläpitäminen väkisin olisi varmaan johtanut erittäin huonoon lopputulokseen.
Nykyään sekä minä että lasten isä ollaan uusissa suhteissa ja todella toivon että miehen nykyinen ei koe lapsiani kuten täällä kuvaillaan. Niin surullista että lapset jotka eivät ole voineet paikkaansa valita joutuvat omassa kodissaan "perheenjäsenen" vihaamiksi.
Se ei ole niiden lasten syytä jos teidän mies/nainen pistää teidän harteille enemmän kuin kykenette kantamaan tai jos isä/äiti rakastaa lapsiaan ja haluaa olla näiden kanssa ja huomioi näitä.
Jos se mies kohtelee teitä kodin- ja lastenhoitajana niin se ei ole uusperheongelma vaan parisuhdeongelma. Tekisi todennäköisesti saman vaikka perheessä olisi vain teidän lapsianne. Ehkä se on jopa ollut osatekijänä eroon lasten toisen vanhemman kanssa.
Jos ette siedä toisten lapsia niin älkää asuko yhdessä perheellisten kanssa. Se on teidän valintanne, ei niiden lasten, joita kuitenkin haluatte syyttää sen mukanaan tuomista haasteista.
Ylipäänsä en ymmärrä tätä ajatusta että ollaan yhdessä lapsellisen kanssa mutta ilmoitetaan että en sitten osallistu mihinkään lapseen liittyvään. Se sun kumppanisi liittyy lapseen. Jos sä valitset sun kumppaniksi ihmisen jolla on lapsia, ne lapset ovat osa sitä kuviota. Jos haluat elää lapsettoman elämää ja nauttia kumppanin jakamattomasta huomiosta, etsi kumppani joka on lapseton ja haluaa keskittyä vain sinuun.
Sairasta on lyödä hynttyyt yhteen ihmisen kanssa jolla on lapsia ja sitten kiukutella että sillä on lapsia ja yrittää päästä niistä lapsista eroon.
Jeesus mitä touhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minut varmaan joukko lynkataan, kun tulen kertomaan, että uusperhe voi lutviutua ihan hyvinkin. Lapset, viisi kappaletta, olivat iältään 8 - 14 kun tapasin nykyisen mieheni 23 vuotta sitten. Minulla oli kolme tyttöä, miehellä tyttö ja poika. Aika pian kävi selväksi, että jos mihinkään miehen kanssa aletaan, silloin kaikki lapset ovat ainakin osan aikaa kuvioissa.
Mentiin aluksi suurella riskillä ja lyötiin itsemme ja kersat retkiveneeseen kahdeksi viikkoa känisemään pieneen tilaan. Ensimmäinen päivä oli ihan hirveä, lapset eivät suostuneet edes syömään saman pöydän ääressä. Kolmantena päivänä porukka alkoi pelata yhteen. Tämä kahden viikon retki oli varmaan jälkikäteen miettien kaikkein fiksuin teko ikinä saada kaikki puhaltamaan yhteen hiileen.
Minulla oli iso talo, johon mies ja miehen osa-aikalapset muuttivat. Jokaiselle järjestettiin omaa tilaa, se oli mielestäni tosi tärkeää. Oma tila silloinkin kun ei ole paikalla. Sovittiin, että molemmilla on lupa kasvattaa toisenkin lapsia. Sisustus muutettiin talossa kokonaan, siis tyyliin aikuisten makuuhuone vaihtoi paikkaa jne. eli yritin välttää tunnetta, että mies muutti nurkkiini. Jonkin ajan kuluttua myin hänelle puolet talosta.
Olemme asuneet nyt yhdessä 23 vuotta, naimissa on oltu 21 vuotta. Kaikki lapset ovat tietenkin aikuisia. Miehen tytär ei pidä paljoa yhteyksiä meihin, muttei myöskään äitiinsä. Miehen poika on minulle ihan yhtä tärkeä kuin omat lapseni. Tyttärilläni on mieheeni todella hyvät välit.
Tietysti huonojakin hetkiä on ollut, mutta harvoin. Nyt meillä on miehen kanssa kivaa keskenämme.
Mitä uusperheen onnistuminen on vaatinut? Hyviä hermoja, rutkasti huumoria, tasa-arvoa ja äiti(tai isä)puolelta ajoittain huonoa muistia. Negatiiviseen ei pidä jäädä rähmälleen, vaan ottaa seuraava päivä uutena päivänä.
Älkääkä kivittäkö!
Kaunista, *hatun nosto ja kumarrus.
Tämmöiset kommentit ovat kyllä kuin timantti aavikolla.
Hyvãä kesä loppua!
Vierailija kirjoitti:
Huh mitä luettavaa. Ehkä nämä kommentit tosiaan antavat vähän kuvaa siitä miksi lapset, nuoret ja vähän kaikki voivat nykyään niin pahoin! Kun itsekeskeisyys ja muiden vihaaminen on näin arkista.
Itse kasvoin uusperheessä. Isäpuolestani tuli minulle tärkeämpi kuin omasta isästä. Hän ei vihannut meitä toisen miehen kakaroita. Ja siskopuolista tuli ihan kokonaisia, ihania siskoja.
Nykyään oma ydinperhe on hajonnut. Sen ylläpitäminen väkisin olisi varmaan johtanut erittäin huonoon lopputulokseen.
Nykyään sekä minä että lasten isä ollaan uusissa suhteissa ja todella toivon että miehen nykyinen ei koe lapsiani kuten täällä kuvaillaan. Niin surullista että lapset jotka eivät ole voineet paikkaansa valita joutuvat omassa kodissaan "perheenjäsenen" vihaamiksi.
Se ei ole niiden lasten syytä jos teidän mies/nainen pistää teidän harteille enemmän kuin kykenette kantamaan tai jos isä/äiti rakastaa lapsiaan ja haluaa olla näiden kanssa ja huomioi näitä.
Jos se mies kohtelee teitä kodin- ja lastenhoitajana niin se ei ole uusperheongelma vaan parisuhdeongelma. Tekisi todennäköisesti saman vaikka perheessä olisi vain teidän lapsianne. Ehkä se on jopa ollut osatekijänä eroon lasten toisen vanhemman kanssa.
Jos ette siedä toisten lapsia niin älkää asuko yhdessä perheellisten kanssa. Se on teidän valintanne, ei niiden lasten, joita kuitenkin haluatte syyttää sen mukanaan tuomista haasteista.
Ylipäänsä en ymmärrä tätä ajatusta että ollaan yhdessä lapsellisen kanssa mutta ilmoitetaan että en sitten osallistu mihinkään lapseen liittyvään. Se sun kumppanisi liittyy lapseen. Jos sä valitset sun kumppaniksi ihmisen jolla on lapsia, ne lapset ovat osa sitä kuviota. Jos haluat elää lapsettoman elämää ja nauttia kumppanin jakamattomasta huomiosta, etsi kumppani joka on lapseton ja haluaa keskittyä vain sinuun.
Sairasta on lyödä hynttyyt yhteen ihmisen kanssa jolla on lapsia ja sitten kiukutella että sillä on lapsia ja yrittää päästä niistä lapsista eroon.Jeesus mitä touhua.
Tässä on paljon pointtia.
Olin itse parisuhteessa, jossa lapsia ennestään. Yhteen ei muutettu, sen rajan pidin tuntiessani, etten koe oloani hyväksi.
Jotta uusperhe toimisi, täytyisi siitä parisuhteesta pitää myös huolta. Lapsi/lapset toki aina tärkeimpiä, mutta asioita voi sovittaa ja priorisoida, mikäli haluaa elää myös parisuhteessa.
Ihan ensiksi pitäisikin miettiä sitä koko tilannettaan lapsineen, exineen, mahdollisine huoltokiistoineen jne. Että mahtuuko tähän vielä parisuhde? Uusi kumppani ei kuitenkaan ole jokin kiva koriste, jota ihaillaan hetki ja unohdetaan sitten ajatuksella, että kiva kun se on olemassa, mutta en kyllä kerkeä siihen kiinnittämään juuri huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan nämä usein tosi surullisia kuvioita, lasten kannalta siis. Moni kai yrittääkin saada sen epäonnistuneen ydinperheen takaisin, ymmärtämättä että ei se enää onnistu. Ja jos nyksän kanssa on yhteisiä lapsia sekä äidillä että isällä, eivätkö nämä "vanhat" lapset jää vähän kodittomiksi?
Vierailija kirjoitti:
Joskus murrosiässä. Meitä oli ensin äiti ja veli ja mä.. sitten tuli se mies ja syntyi kaksi sisarusta lisää.
Se mies oli aluksi meille tosi kiva, tehtiin ja touhuttiin. Sitten ne hänen lapsensa syntyivät ja meidät unohdettiin täysin.
Veli alkoi hakemaan huomiota kyseenalaisin keinoin ja mä taas vissiin sitten kilttinä tyttönä ahersin vaan enemmän ja enemmän, että tulisin huomatuksi.
Ajoissahan tuo mies kuoli ja sisarusten kanssa ollaan aina oltu sisaruksia, ei puolikkaita. Hyvissä väleissä nykyäänkin.
Olisi aivan järkyttävä ajatus, että mä olisin jonkun miehen kanssa yhdessä, joka ei noteeraa mun lapsia ollenkaan tai jopa vihaisia niitä. Tein muksuna jo päätöksen, että jos ei se suhde onnistu, jossa ne lapset on tehty, niin uutta puolisoa en ota. Hyvällä lykyllä lapselle tulisi kaksi uusioperhettä, kun on sitten vielä se isän puoliso ja mahdolliset muksut.
Inhottavaa. Meidän isäpuoli tuli meille kun olin 6 v ja asuttiin yhdessä koko lapsuus ja kun syntyi heidän oma lapsi , mut ja veli unohdettiin.
Uutta piti tyylin palvoa ja se oli se tärkein . Samalla isäpuoli lähenteli mua ja välillä taas oli tosi vihainen . Kun olin teini , juotti känniin viinoilla ja makasi mut ja syytti kuinka likainen olen. Tää sama äijä asunut meidän kanssa siitä kun olen 6 v! Hävettää hitosti mutta myöhemmin oon tajunnut että en ollut syyllinen. Äitin reaktio no miksi joit, miksi annoit sen tehdä niin? . Syyllistin pitkään itteeni mutta olin tosi humalassa ja on toi väärin silti mun mielestä.
Minä lähdin myös epäillen omaa sopeutumistani. Omat lapseni olivat jo aikuisia ja naisella 3 tyttöä teini- iässä.
Liki 4 vuotta sopeuduin välillä hyvin välillä huonosti.
Ero ei kuitenkaan johtunut lapsista. Kivoja tyttöjä olivat kuitenkin, vaikka välillä ärsyttikin.
Oikeastaan heitä juuri onkin välillä ikävä. Eläväisiä nuoria :)
Oisin miehen lapsesta mutta koin että vapaus lähti kokonaan. Iso ikäero mulla ja miehellä ja miehellä 3 v lapsi joka kokoajan kiinni minussa ja olihan se mukavaa mutta välillä tarvitsisin omaa rauhaa ja olla omassa kodissa niin mies alkoi syyllistää että ei näköjään saunaan perhe elämä kiinnosta, eipä kiinnostanut lapsen äitiä ja yksin tuon joudun hoitaan, luulin et olit erilainen yms .
Kaikki mentiin (tietysti) lapsen ehdoilla ja illalla kun olisin halunnut vain nukkua niin mies loukkaantui jos en halunnut seksiä välillä. Tuntui että ekan huollan 24/7 toisen naisen lasta ja sitten mies yrittää siittää mua vaikka tiesi etten voi tulla raskaaksi mutta kuitenkin yritti kokoajan ja halusi laskea sisään "kun hän on erilainen ja kyllä onnistutaan" .
Ei ymmärtänyt edes 2 vuoden jälkeen että ei hän ole niin erityinen että vaan hänen sp*ma toimisi minuun kun ikinä muidenkaan kanssa ollut tullut raskaaksi ja useita parin vuoden suhteita takana ja munatorvet tukossa.
Vierailija kirjoitti:
Inhottavaa. Meidän isäpuoli tuli meille kun olin 6 v ja asuttiin yhdessä koko lapsuus ja kun syntyi heidän oma lapsi , mut ja veli unohdettiin.
Uutta piti tyylin palvoa ja se oli se tärkein . Samalla isäpuoli lähenteli mua ja välillä taas oli tosi vihainen . Kun olin teini , juotti känniin viinoilla ja makasi mut ja syytti kuinka likainen olen. Tää sama äijä asunut meidän kanssa siitä kun olen 6 v! Hävettää hitosti mutta myöhemmin oon tajunnut että en ollut syyllinen. Äitin reaktio no miksi joit, miksi annoit sen tehdä niin? . Syyllistin pitkään itteeni mutta olin tosi humalassa ja on toi väärin silti mun mielestä.
Olen hyvin pahoillani että olet joutunut kokemaan kuvaamasi tapahtumat. Et todellakaan ole syyllinen mihinkään vaikka olisit lapsena kännännyt joka päivä itsesi kuntoon jossa et pysty vähääkään omia rajoja asettamaan! Sinun isäpuoli on sairas kusipää, enkä ymmärrä miten sinun äiti on niin heikko ettei puolustanut omaa tytärtään. Muista silti kaikesta huolimatta, että nämä vaikeudet on käännettävissä sinun voitoksesi, vaikka sinua on kohdeltu väärin, ovat nuo kaksi tehneet niin suuria vääryyksiä, että se pinnan alla kytevä syyllisyys piinaa heitä lopun elämän. Sitä syyllisyyttä on paljon vaikeampi kääntää vahvuudekseen.
Toivottavasti olet saanut keskustella näistä tapahtumista jonku kans, kaikkea hyvää sinulle
Minut varmaan joukko lynkataan, kun tulen kertomaan, että uusperhe voi lutviutua ihan hyvinkin. Lapset, viisi kappaletta, olivat iältään 8 - 14 kun tapasin nykyisen mieheni 23 vuotta sitten. Minulla oli kolme tyttöä, miehellä tyttö ja poika. Aika pian kävi selväksi, että jos mihinkään miehen kanssa aletaan, silloin kaikki lapset ovat ainakin osan aikaa kuvioissa.
Mentiin aluksi suurella riskillä ja lyötiin itsemme ja kersat retkiveneeseen kahdeksi viikkoa känisemään pieneen tilaan. Ensimmäinen päivä oli ihan hirveä, lapset eivät suostuneet edes syömään saman pöydän ääressä. Kolmantena päivänä porukka alkoi pelata yhteen. Tämä kahden viikon retki oli varmaan jälkikäteen miettien kaikkein fiksuin teko ikinä saada kaikki puhaltamaan yhteen hiileen.
Minulla oli iso talo, johon mies ja miehen osa-aikalapset muuttivat. Jokaiselle järjestettiin omaa tilaa, se oli mielestäni tosi tärkeää. Oma tila silloinkin kun ei ole paikalla. Sovittiin, että molemmilla on lupa kasvattaa toisenkin lapsia. Sisustus muutettiin talossa kokonaan, siis tyyliin aikuisten makuuhuone vaihtoi paikkaa jne. eli yritin välttää tunnetta, että mies muutti nurkkiini. Jonkin ajan kuluttua myin hänelle puolet talosta.
Olemme asuneet nyt yhdessä 23 vuotta, naimissa on oltu 21 vuotta. Kaikki lapset ovat tietenkin aikuisia. Miehen tytär ei pidä paljoa yhteyksiä meihin, muttei myöskään äitiinsä. Miehen poika on minulle ihan yhtä tärkeä kuin omat lapseni. Tyttärilläni on mieheeni todella hyvät välit.
Tietysti huonojakin hetkiä on ollut, mutta harvoin. Nyt meillä on miehen kanssa kivaa keskenämme.
Mitä uusperheen onnistuminen on vaatinut? Hyviä hermoja, rutkasti huumoria, tasa-arvoa ja äiti(tai isä)puolelta ajoittain huonoa muistia. Negatiiviseen ei pidä jäädä rähmälleen, vaan ottaa seuraava päivä uutena päivänä.
Älkääkä kivittäkö!