Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Vähän ohi aiheen, mutta itselleni tuli järkytyksenä tämä. Ero tuli kun olin 48 v ja kuvittelin, että jokseenkin helppoa olisi löytää semmoinen kahden aikuisen ihmisen suhde, kun ikää tässä nyt jo alkaa olemaan kumminkin.
No ei todellakaan ole, koska lähes kaikilla ikäisilläni miehillä onkin pienet lapset, alle kouluikäiset! Omat lapseni ovat jo aikuisia, 21 ja 23 vuotiaita, opiskelevat molemmat ja asuvat jo pois kotoa. Käyvät toki joskus viikonloppuna ja noin, mutta siis ihan sovitusti, koska kaikki olemme aikuisia. Joten on todella outoa, että nyt pitäisikin aloittaa alusta alakoululaisten äitipuolena, jos kivan miehen löytää. Ei taida onnistua minulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän ohi aiheen, mutta itselleni tuli järkytyksenä tämä. Ero tuli kun olin 48 v ja kuvittelin, että jokseenkin helppoa olisi löytää semmoinen kahden aikuisen ihmisen suhde, kun ikää tässä nyt jo alkaa olemaan kumminkin.
No ei todellakaan ole, koska lähes kaikilla ikäisilläni miehillä onkin pienet lapset, alle kouluikäiset! Omat lapseni ovat jo aikuisia, 21 ja 23 vuotiaita, opiskelevat molemmat ja asuvat jo pois kotoa. Käyvät toki joskus viikonloppuna ja noin, mutta siis ihan sovitusti, koska kaikki olemme aikuisia. Joten on todella outoa, että nyt pitäisikin aloittaa alusta alakoululaisten äitipuolena, jos kivan miehen löytää. Ei taida onnistua minulta.
Tämä onkin asia, josta ei nykyään oikein saa puhua, kun ei ole muodikasta. Lapset ylipäätään tehdään aika vanhana ja sitten ollaan jos keski-iässä vahvasti, kun aletaan suht nuorten lasten kanssa väkertämään uusperheitä. Tähän kun lisätään nykyinen työelämä, joka väsyttää ihan sellaisenaan jo nuorempaakin, niin totta kai soppa on valmis.
Ennen oli selvää, että jos vanhempana uusia suhteita solmitaan, niihin ei enää lapsiperhe-elämä kuulu.
Muta tosiaan, sehän on vain ihanaa olla 55 v kymmenvuotiaan äiti tai äitipuoli!
Olen aina suhtautunut erittäin positiivisesti uusperheisiin. Mutta sitten sellainen sattui omalle kohdalleni ja sainkin vastaani nuoria aikuisia, jotka olivat kuin seipään nielleitä. Mikään yritys ja teko ei korjannut suhdetta heihin, vaan välit pysyivät etäisenä ja vieraskoreina, vaikka yksi oli meillä joskus jopa yökylässä. Kun mikään ei muuttunut, aloin kokea suoranaisia kauhunhetkiä siitä, että joutuisin sellaisessa tilanteessa elämään loppuikäni. Mutta kohtalo puuttui peliin, kun puolisoni kuoli äkillisesti. Kettumainen käytös lapsilla ei kuitenkaan siihen päättynyt. Jopa puolisoni varoitti minua eläessään, että jos hän kuolee ennen minua, niin varaudu pahimpaan. Puolisoni kuoleman jälkeen en olekaan ollut hänen lastensa kanssa enää missään tekemisissä ollut. Asiat menivät juuri niin huonosti kuin puolisoni minua aikanaan varoittikin.
Kokemukseni takia en ikimaailmassa enää huolisi puolisoa, jolla on lapsia jonkun toisen kanssa. En edes seurustelisi sellaisen henkilön kanssa. Jos kuulisin, että seurustelukumppanilla on lapsia, laittaisin suhteen heti poikki.
Edelleen uskon, että ihaniakin uusperheitä varmasti on olemassa. Mutta en todellakaan aio kokeilla omaa tuuriani sen asian suhteen. Yksi kokemus riitti loppuiäksi.
Herkkiä aiheita on nostettu hyvin esille. Edellisiin aiheisiin liittyen erityisesti eronneet yli viisikymppiset miehet, joilla on pieniä lapsia.
Kohdalleni sattui tällainen mies, monella tapaa ihana. Todellisuudessa hän on kuitenkin täysin kiinni pienissä lapsissaan ja vaativassa työssään. Tästä johtuen hän on hyvästä fyysisestä kunnostaan huolimatta usein väsynyt, luonnollisesti. Eipä tässä ihan helposti suhdetta rakenneta ja tällä hetkellä olen miettivällä kannalla. Uusperhettä en edes ajattele.
Kyseessä siis hyvin erilaiset tilanteet elämässä. Miehellä pienet lapset ja itsellä juuri aikuistuvat. Harmillista mutta elämä on valintoja.
Tää on varmaan provo? Et kestä muutamaa päivää kuukaudessa? Todella pyyteetöntä rakkautta. Saattaisi olla miehelle parempi löytää oikeaa rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Herkkiä aiheita on nostettu hyvin esille. Edellisiin aiheisiin liittyen erityisesti eronneet yli viisikymppiset miehet, joilla on pieniä lapsia.
Kohdalleni sattui tällainen mies, monella tapaa ihana. Todellisuudessa hän on kuitenkin täysin kiinni pienissä lapsissaan ja vaativassa työssään. Tästä johtuen hän on hyvästä fyysisestä kunnostaan huolimatta usein väsynyt, luonnollisesti. Eipä tässä ihan helposti suhdetta rakenneta ja tällä hetkellä olen miettivällä kannalla. Uusperhettä en edes ajattele.
Kyseessä siis hyvin erilaiset tilanteet elämässä. Miehellä pienet lapset ja itsellä juuri aikuistuvat. Harmillista mutta elämä on valintoja.
Juuri tätä mietin itsekin, tapasin ihan kivan miehen, jonka kanssa olisi kiinnostanut juttua jatkaakin, mutta jo alkumetreillä tuli selväksi, että yhteinen aika olisi kortilla, juuri pienten lasten ja työn vuoksi. Yritin ajatella, että on ihan ok, että tapailemme harvakseltaan, kun se sopii, pidämme tietysti omat asunnot, jne.
Mutta itsekin pikkulapsiajan eläneenä (jo 15 v sitten) ymmärrän, että ei se vaan niin mene. Koko ajan tuli jotain, joku sairastui, jollain harrastusaika vaihtuikin, jne jne. Ja tietysti lapset menee aina edelle, joten meidän menot sitten siirtyi vaihtui peruuntui.
En mä vaan jaksa tätä enää, olen itse sen ainaisen joustamisen ajan jo elänyt kertaalleen.
Siinä vaiheessa kun olin itse lapsi uusperheessä. Se oli aivan surkea kokemus joka kesti 10 vuotta elämässäni. Ehkä jotkut ihmiset saavat sen toimimaan, mutta itse koin vaan olevani ylimääräinen häiriötekijä. En ikinä laittaisi omia lapsiani samaan tilanteeseen, joten aion pitää ydinperheestä kiinni kynsin hampain. Jos ero kuitenkin tulisi, en ottaisi uutta puolisoa samaan asuntoon lasteni kanssa. Exälle en tietenkään voisi mitään, jos hän päättäisi uusperhekuvion toteuttaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusperhekuvioissa täytyy myös muistaa se, että se mikä jonkun mielestä on "oikein onnistunut uusperhe" ei toisen perheenjäsenen mukaan sitä olekaan. Tämä on mielestäni erityisen tyypillistä vanhemmissa uusperheissä, missä äiti on vielä sitä sukupolvea, että aina pitää näyttää hyvää ulkokuorta naapureille ja sukulaisille ja ongelmista ei puhuta. Eli erot ovat tapahtuneet 70-90 -luvuilla kun muutenkin on ollut vallalla ajattelumalli, että "lapset sopeutuvat aina".
Meidän suvussa on tällainen eläkeläisäiti, joka niin ylpeä hienosta perheestään, vaikka aikuiset lapset ovat täysin eri kastia sen mukaan ovatko äidin ensimmäisestä avioliitosta vai palvotun toisen aviomiehen lapsia. Kovasti esittää, että "aina on tasapuolisesti kohdeltu", mutta jos oikeasti ruvetaan katsomaan esim. taloudellisia toimenpiteitä, niin tilanne on aivan eri. Toisaalta kyseisellä äidillä on varsin voimakkaita narsistisia piirteitä eli mahdollisesti olisi kohdellut lapsiaan samoin vaikka olisivatkin samalta isältä.
Olen lapsivapaa. Kun tapasin miehen, jolla oli lapset viikko-viikko-systeemillä, suhtauduin positiivisesti. Suhteen edetessä kävi kuitenkin pian ilmi, että nämä lapset oli tehty narsistin kanssa, joka kiusasi miestä jatkuvasti. Kohta tämä äiti sekosikin niin että viikko-viikko vaihtui miehen yksinhuoltajuuteen. En ole kerta kaikkiaan uskaltanut muuttaa saman katon alle. Miehellä on kovat paineet hyvitellä lapsille sitä faktaa, että on mennyt tekemään heidät hullun kanssa, ja tämä näkyy hänen toiminnassaan monin tavoin. Lapset saavat mm. kouluviikolla lähteä vaikka iltayhdeltätoista ulos, jos haluavat, ja saavat puhua todella rumasti isälleen. Toinen lapsista on luonteeltaan todella ärsyttävä ja nauttii, kun saa isältään positiivista huomiota tempuillaan, huutamalla ja höpöttämällä. Näin erillään asuessakin olen jo saanut monia todisteita siitä, että minulle tässä kuviossa ei tarjota muuta kuin sopeutujan roolia. Mies elää lasten kanssa hyvin itsekeskeisesti (kutsuu tätä "perhekeskeisyydeksi") eikä esim. vaivaudu koskaan käymään luonani, "koska lapset". Jos haluan nähdä hänet, minun pitää mennä heidän luokseen, ja tätä hän yrittää perustella yksinhuoltajuudellaan. Lapset ovat kuitenkin jo teinejä, jotka voivat hyvin olla pari tuntia kotona ilman vanhempaa. Puistattaa nykyään ajatuskin yhteenmuutosta, sillä siitä ei selvästikään voi seurata minulle mitään hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
. Kettumainen käytös lapsilla ei kuitenkaan siihen päättynyt. Jopa puolisoni varoitti minua eläessään, että jos hän kuolee ennen minua, niin varaudu pahimpaan. Puolisoni kuoleman jälkeen en olekaan ollut hänen lastensa kanssa enää missään tekemisissä ollut. Asiat menivät juuri niin huonosti kuin puolisoni minua aikanaan varoittikin.
Edelleen sama kysymys. Miksi kuvittelet, että tuntemattomien ihmisten pitäisi olla sinun kanssa väleissä, kun sinä olet tullut väkisin lupaa kysymättä heidän elämääsnä, vaikka eivät sitä ole ikinä halunneet?
En ole ikinä ymmärtänyt tätä kuviota, että lapset pakotetaan vastoin tahtoaan johonkin ja sitten heidän pitäisi sopeutua siihen ja olla onnellisia. Tuo on silkkaa väkivaltaa.
Heti, kun tajusin mihin olin itseni laittanut. Eli hänen lapsensa ja minun kakarani, hänen mielestään ja pakkasin tavarani ja muutin nykyisen vaimoni luo. Samantien. Jo 20-vuotta ihanaa elämää ja rauhallista sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tiennyt sen koko ajan. En todellakaan missään vaiheessa ole kuvitellut jaksavani toisen lapsia saati halunnut tuoda uutta naista lasteni elämään.
Kompromisseja olen joutunut tekemään, että saisin edes jotain läheisyyttä, mutta kumppanin etsin vasta kun lapseni ovat aikuisia.
Omaa tytärtäni silloinen anoppini muisti muistuttaa ettei ole sukua (mikä nyt on tosi hyvä asia, koska tytär on lääkäri).
Yhteinen lapsi kun syntyi, oli maailman paras ja myös silloinen mieheni lakkasi välittämästä minun tyttärestäni, suorastaan sorti. Ero tuli. Sen jälkeen kahden lapsen kanssa 8v yksin eloa, exmiehellä uusi parisuhde,peräti neljän lapsen äidin kanssa. Kun yhteinen lapsemme tuli murrosikään, eikä tykännyt uudesta rouvasta + 4lapsestaan, alkoi naarmuttaa itseään. Kerroin tästä exälleni, mutta kuulema valehtelin. Exmies myös uhosi adoptoivansa rouvan neljä penskaa, kun lapsi ei totellut! Minäkin järkytyin miten inhottava voi olla omalle lapselle, saati että minun lasta jonka isäpuoli oli 10v, ei edes muistanut. No. Rouva oli oma lukunsa. 20v avioliittonsa päättyi, koska ex oli löytänyt uuden naisen. Hylkäsi rouvan ja neljä lasta, huomasi että meidän yhteinen lapsi,( nyt jo aikuinen, kenelle valitti kännipäissään huonoa liittoaan), miten kiva hän on. Exrouvansa meuhkasi miten paskasti oli kohdellut hänen lapsiaan. Minä huokasin helpotuksesta, 20v sorto päättyi.
Se tuli yllätyksenä, että rouva oli pitänyt kulisseja hyvin pystyssä. Nyt exällä siis uusi rouva ja yhteinen lapsi. Kuuluvat tappelevan välillä kovasti, ja yhteinen lapsemme arvuuttelee tuleeko ero tänä vai ensi vuonna. Että ilmeisesti uusperhe ei ole hyvä idea, mutta ne jotka menevät toisen kerran naimisiin, pitävät kynsin hampain kulisseja pystyssä? Koska toisen kerran on pakko onnistua? Tai exän tapauksessa kolmannen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän ohi aiheen, mutta itselleni tuli järkytyksenä tämä. Ero tuli kun olin 48 v ja kuvittelin, että jokseenkin helppoa olisi löytää semmoinen kahden aikuisen ihmisen suhde, kun ikää tässä nyt jo alkaa olemaan kumminkin.
No ei todellakaan ole, koska lähes kaikilla ikäisilläni miehillä onkin pienet lapset, alle kouluikäiset! Omat lapseni ovat jo aikuisia, 21 ja 23 vuotiaita, opiskelevat molemmat ja asuvat jo pois kotoa. Käyvät toki joskus viikonloppuna ja noin, mutta siis ihan sovitusti, koska kaikki olemme aikuisia. Joten on todella outoa, että nyt pitäisikin aloittaa alusta alakoululaisten äitipuolena, jos kivan miehen löytää. Ei taida onnistua minulta.
Itse asiassa tämä mullakin. Vaikka olen vasta reilu nelikymppinen, niin koska tein lapseni nuorena, niin hän on jo asunut vuosia pois kotoa, aikuisen ihmisen elämää. Mieheni on kanssani samanikäinen mutta hänen lapsensa ovat vasta teinejä. Menimme yhteen 8 v sitten, ja oman lapseni teini-iän katselleena en oikein jaksaisikaan enää uusia teini-ikiä, varsinkin kun ne eivät ole oman lapseni. Onneksi eivät asu meillä, vaan käyvät joka toinen viikko 3-4 yötä. Nyt kesällä olivat pitempään, ja raskaaksi käy minulle, joka haluaisin vain nautiskella aikuiselämästä. En tätä osannut ajatella silloin 8v sitten kun oma lapseni vasta tuli teini-ikään. Että kun oma lapsi on aikuinen, niin vielä pitäisikin jaksaa pari muuta lasta.
Itse haaveilen suhteessa, jossa molemmilla on omat asunnot (tai omat ja omat) ja lapsien EI tarvitse sopeutua mihinkään hulluuteen, sitä nimittäin uusperhekuviot helposti on. Niin paljon kun omistani välitän, välitän myös mahdollisen tulevan miehen (heh) lapsista, haluan heille vain parasta.
Oli pakko vastata, eli en aio edes sopeutua tai ajatellaakaan, että uusperhe voisi olla mun juttu. Tiedän, ettei ole.
Sit ku oli tehty 8 lasta alkoi tuntua et tää ei oo oikein.
Silloin, kun vaimon teinit ryntäsivät kiljuen asuntoon, juuri kun olin asettautunu persepanolle.
Vierailija kirjoitti:
Kun katselin miehen veljen eron jälkeistä pikaista pariutumista ja avoliittoa, missä teinit ja pienemmät lapset väkisin pistettiin asumaan viikko-viikko-sydteemill pieneen asuntoon saman katon alle. Tietenkin niin, että kaikki viisi samaan aikaan, koska aikuiset tarvitsivat kuulemma myös sen lapsivapaan viikon. Ihmeteltiin, mikseivät kaikki sopeudu sekunnissa uuteen tilanteeseen, kun vanhemmat olivat keskenään niin rakastuneita. Ihan käsittämättömän itsekäs ja naivi oletus.
Teinit jäivät ulkopuolisiksi ja muuttivat pois, ja isä hoitaa nyt pienempiä lapsia kuin omiaan. Tuli niin järkyttävän paha mieli teinien puolesta, että päätin että koskaan en tuollaiseen kuvioon itse lähde.
Hyi hemmetti. Oma ex oli myös tälläinen paska. Uus akka hirveä päällepäsmäri, heti piti muuttaa yhteen ja omat lapset unohtui.
Olen aina tiennyt, ettei uusioperhe-elämä sopisi minulle, joten en ole sellaista harkinnutkaan kokeilevani.
Kun katselin miehen veljen eron jälkeistä pikaista pariutumista ja avoliittoa, missä teinit ja pienemmät lapset väkisin pistettiin asumaan viikko-viikko-sydteemill pieneen asuntoon saman katon alle. Tietenkin niin, että kaikki viisi samaan aikaan, koska aikuiset tarvitsivat kuulemma myös sen lapsivapaan viikon. Ihmeteltiin, mikseivät kaikki sopeudu sekunnissa uuteen tilanteeseen, kun vanhemmat olivat keskenään niin rakastuneita. Ihan käsittämättömän itsekäs ja naivi oletus.
Teinit jäivät ulkopuolisiksi ja muuttivat pois, ja isä hoitaa nyt pienempiä lapsia kuin omiaan. Tuli niin järkyttävän paha mieli teinien puolesta, että päätin että koskaan en tuollaiseen kuvioon itse lähde.