Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?

Vierailija kirjoitti:

Oisin miehen lapsesta mutta koin että vapaus lähti kokonaan. Iso ikäero mulla ja miehellä ja miehellä 3 v lapsi joka kokoajan kiinni minussa ja olihan se mukavaa mutta välillä tarvitsisin omaa rauhaa ja olla omassa kodissa niin mies alkoi syyllistää että ei näköjään saunaan perhe elämä kiinnosta, eipä kiinnostanut lapsen äitiä ja yksin tuon joudun hoitaan, luulin et olit erilainen yms .

Kaikki mentiin (tietysti) lapsen ehdoilla ja illalla kun olisin halunnut vain nukkua niin mies loukkaantui jos en halunnut seksiä välillä. Tuntui että ekan huollan 24/7 toisen naisen lasta ja sitten mies yrittää siittää mua vaikka tiesi etten voi tulla raskaaksi mutta kuitenkin yritti kokoajan ja halusi laskea sisään "kun hän on erilainen ja kyllä onnistutaan" .

Ei ymmärtänyt edes 2 vuoden jälkeen että ei hän ole niin erityinen että vaan hänen sp*ma toimisi minuun kun ikinä muidenkaan kanssa ollut tullut raskaaksi ja useita parin vuoden suhteita takana ja munatorvet tukossa.

Ennakoiva tekstin syöttö mutta "suakaan" eikä saunaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhottavaa. Meidän isäpuoli tuli meille kun olin 6 v ja asuttiin yhdessä koko lapsuus ja kun syntyi heidän oma lapsi , mut ja veli unohdettiin.

Uutta piti tyylin palvoa ja se oli se tärkein . Samalla isäpuoli lähenteli mua ja välillä taas oli tosi vihainen . Kun olin teini , juotti känniin viinoilla ja makasi mut ja syytti kuinka likainen olen. Tää sama äijä asunut meidän kanssa siitä kun olen 6 v! Hävettää hitosti mutta myöhemmin oon tajunnut että en ollut syyllinen. Äitin reaktio no miksi joit, miksi annoit sen tehdä niin? . Syyllistin pitkään itteeni mutta olin tosi humalassa ja on toi väärin silti mun mielestä.

Olen hyvin pahoillani että olet joutunut kokemaan kuvaamasi tapahtumat. Et todellakaan ole syyllinen mihinkään vaikka olisit lapsena kännännyt joka päivä itsesi kuntoon jossa et pysty vähääkään omia rajoja asettamaan! Sinun isäpuoli on sairas kusipää, enkä ymmärrä miten sinun äiti on niin heikko ettei puolustanut omaa tytärtään. Muista silti kaikesta huolimatta, että nämä vaikeudet on käännettävissä sinun voitoksesi, vaikka sinua on kohdeltu väärin, ovat nuo kaksi tehneet niin suuria vääryyksiä, että se pinnan alla kytevä syyllisyys piinaa heitä lopun elämän. Sitä syyllisyyttä on paljon vaikeampi kääntää vahvuudekseen.

Toivottavasti olet saanut keskustella näistä tapahtumista jonku kans, kaikkea hyvää sinulle <3

Miten kauan tuosta on?Kysy Tukinaisesta, voisitko vieläkin tehdä poliisille tutkintapyynnön.

Jos konservatiivi, silloin vaikeampi sopeutua uusio perheeseen.

Ihmisen hyvyyden mittari on, miten hän suhtautuu puolison lapsiin ja kohtelee heitä.

Melkein heti mutta väkisin yritin sietää ja lapsikin tehtiin ero sitten melko pian.

En suosittele kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Huh mitä luettavaa. Ehkä nämä kommentit tosiaan antavat vähän kuvaa siitä miksi lapset, nuoret ja vähän kaikki voivat nykyään niin pahoin! Kun itsekeskeisyys ja muiden vihaaminen on näin arkista.

Itse kasvoin uusperheessä. Isäpuolestani tuli minulle tärkeämpi kuin omasta isästä. Hän ei vihannut meitä toisen miehen kakaroita. Ja siskopuolista tuli ihan kokonaisia, ihania siskoja.

Nykyään oma ydinperhe on hajonnut. Sen ylläpitäminen väkisin olisi varmaan johtanut erittäin huonoon lopputulokseen.

Nykyään sekä minä että lasten isä ollaan uusissa suhteissa ja todella toivon että miehen nykyinen ei koe lapsiani kuten täällä kuvaillaan. Niin surullista että lapset jotka eivät ole voineet paikkaansa valita joutuvat omassa kodissaan "perheenjäsenen" vihaamiksi.

Se ei ole niiden lasten syytä jos teidän mies/nainen pistää teidän harteille enemmän kuin kykenette kantamaan tai jos isä/äiti rakastaa lapsiaan ja haluaa olla näiden kanssa ja huomioi näitä.

Jos se mies kohtelee teitä kodin- ja lastenhoitajana niin se ei ole uusperheongelma vaan parisuhdeongelma. Tekisi todennäköisesti saman vaikka perheessä olisi vain teidän lapsianne. Ehkä se on jopa ollut osatekijänä eroon lasten toisen vanhemman kanssa.

Jos ette siedä toisten lapsia niin älkää asuko yhdessä perheellisten kanssa. Se on teidän valintanne, ei niiden lasten, joita kuitenkin haluatte syyttää sen mukanaan tuomista haasteista.

Ylipäänsä en ymmärrä tätä ajatusta että ollaan yhdessä lapsellisen kanssa mutta ilmoitetaan että en sitten osallistu mihinkään lapseen liittyvään. Se sun kumppanisi liittyy lapseen. Jos sä valitset sun kumppaniksi ihmisen jolla on lapsia, ne lapset ovat osa sitä kuviota. Jos haluat elää lapsettoman elämää ja nauttia kumppanin jakamattomasta huomiosta, etsi kumppani joka on lapseton ja haluaa keskittyä vain sinuun.

Sairasta on lyödä hynttyyt yhteen ihmisen kanssa jolla on lapsia ja sitten kiukutella että sillä on lapsia ja yrittää päästä niistä lapsista eroon.

Jeesus mitä touhua.

Tuosta viimeisestä kappaleesta: mun mielestä noin on pakko tehdä, ettei tee mitään lapsiin liittyvää. Anteeksi stereotypiointi, mutta yksinkertaistan: mies on sellainen otus, että jos siltä ottaa vastuun pois, niin hän myös antaa sen pois. Uusperheet kastuvat useinmiten juuri siihen, että äitipuoli alkaa hoitaa ja viihdyttämään lasta. Isä tekee sitä entistä vähemmän. Lopulta äitipuoli löytää itsensä kasvattamastakin lasta. Sitten tulee sä-et-oo-mun-äiti- jutut. Äitipuoli uupuu. Ja se parisuhde oli sitten siinä.

Vierailija kirjoitti:

 . Lopulta äitipuoli löytää itsensä kasvattamastakin lasta. Sitten tulee sä-et-oo-mun-äiti- jutut. Äitipuoli uupuu.

Äitipuolen homma ei todellakaan ole "kasvattaa" lasta vastoin tämän tahtoa. Et ole sen äiti, joten anna sen olla, jos se ei halua sun "kasvatustasi".

Myönnän itsekin, että uusperhe-elämä vaatii paljon totuttelua ja sopeutumista. Minulle turhautumista aiheutti juuri se, että koin lapsettomana olevan jotenkin omassa elämässäni ulkopuolinen. Yhtäkkiä olin viimeinen, joka sai vaikuttaa vaikkapa lomien ajankohtaan ja ylipäätään moni tekeminen edellytti suunnittelua. Meillä lapsi siis asui vuoroviikoin. Sopeutumista auttoi, kun tutustuin lapsen äitiin ja meistä tuli ihan kaverit, joten asioiden hoitaminen oli helppoa kun kummallakin oli joustoa tarpeen mukaan. Ei myöskään haitannut tavarat tai muistot heidän parisuhdeajaltaan tai exän soittelut. Nykyään lapsipuoleni on jo niin iso, ettei exä juurikaan edes soittele. Meillä on mieheni kanssa nykyään myös yhteinen lapsi, joten lapsiperhe-elämä on jo tuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh mitä luettavaa. Ehkä nämä kommentit tosiaan antavat vähän kuvaa siitä miksi lapset, nuoret ja vähän kaikki voivat nykyään niin pahoin! Kun itsekeskeisyys ja muiden vihaaminen on näin arkista.

Itse kasvoin uusperheessä. Isäpuolestani tuli minulle tärkeämpi kuin omasta isästä. Hän ei vihannut meitä toisen miehen kakaroita. Ja siskopuolista tuli ihan kokonaisia, ihania siskoja.

Nykyään oma ydinperhe on hajonnut. Sen ylläpitäminen väkisin olisi varmaan johtanut erittäin huonoon lopputulokseen.

Nykyään sekä minä että lasten isä ollaan uusissa suhteissa ja todella toivon että miehen nykyinen ei koe lapsiani kuten täällä kuvaillaan. Niin surullista että lapset jotka eivät ole voineet paikkaansa valita joutuvat omassa kodissaan "perheenjäsenen" vihaamiksi.

Se ei ole niiden lasten syytä jos teidän mies/nainen pistää teidän harteille enemmän kuin kykenette kantamaan tai jos isä/äiti rakastaa lapsiaan ja haluaa olla näiden kanssa ja huomioi näitä.

Jos se mies kohtelee teitä kodin- ja lastenhoitajana niin se ei ole uusperheongelma vaan parisuhdeongelma. Tekisi todennäköisesti saman vaikka perheessä olisi vain teidän lapsianne. Ehkä se on jopa ollut osatekijänä eroon lasten toisen vanhemman kanssa.

Jos ette siedä toisten lapsia niin älkää asuko yhdessä perheellisten kanssa. Se on teidän valintanne, ei niiden lasten, joita kuitenkin haluatte syyttää sen mukanaan tuomista haasteista.

Ylipäänsä en ymmärrä tätä ajatusta että ollaan yhdessä lapsellisen kanssa mutta ilmoitetaan että en sitten osallistu mihinkään lapseen liittyvään. Se sun kumppanisi liittyy lapseen. Jos sä valitset sun kumppaniksi ihmisen jolla on lapsia, ne lapset ovat osa sitä kuviota. Jos haluat elää lapsettoman elämää ja nauttia kumppanin jakamattomasta huomiosta, etsi kumppani joka on lapseton ja haluaa keskittyä vain sinuun.

Sairasta on lyödä hynttyyt yhteen ihmisen kanssa jolla on lapsia ja sitten kiukutella että sillä on lapsia ja yrittää päästä niistä lapsista eroon.

Jeesus mitä touhua.

Tuosta viimeisestä kappaleesta: mun mielestä noin on pakko tehdä, ettei tee mitään lapsiin liittyvää. Anteeksi stereotypiointi, mutta yksinkertaistan: mies on sellainen otus, että jos siltä ottaa vastuun pois, niin hän myös antaa sen pois. Uusperheet kastuvat useinmiten juuri siihen, että äitipuoli alkaa hoitaa ja viihdyttämään lasta. Isä tekee sitä entistä vähemmän. Lopulta äitipuoli löytää itsensä kasvattamastakin lasta. Sitten tulee sä-et-oo-mun-äiti- jutut. Äitipuoli uupuu. Ja se parisuhde oli sitten siinä.

Minunkin lapsipuoleni kerran yritti tuota "sä-et-oo-mun-äiti" -juttua, kun komensin jossain asiassa. Minä vastasin, että "Joo, en ole. Mutta tää on mun huusholli ja täällä on mun säännöt. Siinä vaiheessa, kun alat itse maksaa näitä menoja, niin voit tulla sanomaan. Siihen saakka tämä ei ole mikään demokratia".

Aisurimiesten unelma.

Siinä vaiheessa, kun tajusin, että olen pelkkä rasite  äitipuolelleni ja sitä kautta myös isälle. Laitoin välit poikki heti, kun se oli mahdollista eli kun täytin 18.

Mitä jos ydinperhe nostettaisiin taas takaisin siihen arvostukseen missä se joskus muinoin oli? Nyt on se tilanne että miehet kasvattavat toistensa lapsia mieluummin kuin omiaan ja äidit omiaan ja toisten lapsia eli uusperheen vanhemmilla on itse asiassa tuplarasitus. Ja se vääntö kun pitää sovitella monen eri vanhemman, exien ja nyxien menoja ja lasten harrastuksia ja sääntöjä jne. Valitettavasti ihminen hoitaa mieluummin biologisesti omia lapsiaan joten miksi erotaan niin helposti. Ymmärrettävää jos on isoja ongelmia, alkoholismia tai väkivaltaa, niin ero on tarpeen mutta jos kyse on vain siitä että vanhemmilla ei enää olekaan niin kivaa yhdessä tai ihastutaan toisiin, niin eroissa on kyse lähinnä aikuisten kipuilusta. Aikuisuutta on se että kun on mukulat tehty, heidät hoidetaan yhdessä ja omista lapsista ja perheestä kannetaan vastuuta.  Mielestäni yksinhuoltajuuskin on lapsille parempi vaihtoehto kuin joku uusi mies tai nainen perheessä. Uusperhe-elämä on näyttelemistä koko ajan, kaikki näyttelevät, että on muka niin kivaa kun kaikkia todellisuudessa ahdistaa. Joten miksi ei siis pysyttäisi siinä omassa perheessä, siinä ei sentään tarvitse sietää uusia sukulaisia tai exiä vaikka välillä puolison naama kyllästyttääkin

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen hyvyyden mittari on, miten hän suhtautuu puolison lapsiin ja kohtelee heitä.

Tämä on täyttä totta!! Ja hyvyyden mittari on useiden kohdalla kyllä miinuksen puolella. Se on henkistä väkivaltaa, jos mikä.

Siinä vaiheessa lähdin, kun huomasin, että kotona ei olisi puolison lasten mielestä saanut tehdä mitään muutoksia, ei sisustuksellisia eikä muutakaan. Yhtään mikään ei olisi saanut muuttua. Paras esimerkki on kun sain lapsen valituksen päälleni, kun olin rasvannut tuulikaapin välioven saranat, eikä ovi enää narissut aiempaan tapaan.

Asuimme siis kodissa, jossa silloinen puoliso lapsineen ja exineen oli aiemmin asunut ja jonka silloinen puoliso oli exältään lunastanut. Heidän erostaan oli tuolloin jo vuosia ja vuosia katselin tuota lasten temppuilua, kun ajattelin sen olevan ihan normaalia, että isojen muutosten jälkeen haluaa joidenkin asioiden pysyvän täysin ennallaan. Sitä jatkui kuitenkin vuosia ja alkoi olla mahdotonta asua talossa, jota ei saa laittaa mieleisekseen eikä tosiaan edes suorittaa huoltotoimenpiteitä, kuten yllä. Mies ei lasten vastusteluun puuttunut.

Äitipuolena ahdistaa kaikki ne vastuut ilman vapauksia. Lapsissa ei ole mitään vikaa, ovat todella ihania ja rakkaita, voin sanoa rakastavani heitä. Mies ottaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä kaikki kasvatusyritykset ja sen, jos yritän ottaa puheeksi yhteisen kodin säännöt. Elämä on tavallaan pausella joka toinen viikko, mies tsemppaa kun bonukset tulevat meille ja tiuskii ja äksyilee yhteiselle vauvalle silloin kun bonukset eivät ole meillä. Se tuntuu ikävältä, tuntuu ettei lapset ole samalla viivalla, vaikka isä on sama kaikilla.

Ulkopuolelta tulee myös painetta. Muilta tulee vaatimuksia, että pitäisi olla 100% äiti bonareille vaikka heillä on jo äiti. Syyllistetään, jos kiinnitän enemmän huomiota omaan biologiseen vauvaan, vaikka hän jo pelkästään ikänsä ja avuttomuutensa puolesta tarvitsee minua paljon enemmän. Bonarit ovat kohta esiteinejä, ei heitä tarvitse paapoa samalla tavalla mitä vauvaa ja on älytöntä sitä vaatia.

Raha kyllä kelpaa ja puolet pitäisi maksaa kaikesta ja mielellään lähes kaikki yhteisen lapsen kulut. Äidin roolia on turha toiselta vaatia, jos ei ole yhtäläisiä äidin oikeuksia. Silti edelleen bonukset ovat rakkaita. Uusperhe on vain kuviona ihan pirun vaikea ja siinä helposti käy niin, että asetelma on epäreilu toista aikuista kohtaan, tavalla tai toisella. On inhottavaa olla sivustakatsojan ja maksajan roolissa oman elämänsä ja kodin suhteen, ilman oikeuksia vaikuttaa. Olla jollain koiran tasolla päätäntävallan suhteen

Tietysti rakastan omaa lastani enemmän kuin bonuksia, on aivan turha vaatia, että toisen lapsia pitäisi rakastaa yhtä paljon kuin omaa. Oma lapsi on aina oma, itse sen on kantanut ja synnyttänyt ja imettänyt. Kohtelen silti lapsia samalla tavalla, olen yhtä reilu ja yhtä tiukka kaikille. Tosin omaani komennan herkemmin, koska sitä ei oteta henkilökohtaisena loukkauksena.

Swoman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 . Lopulta äitipuoli löytää itsensä kasvattamastakin lasta. Sitten tulee sä-et-oo-mun-äiti- jutut. Äitipuoli uupuu.

Äitipuolen homma ei todellakaan ole "kasvattaa" lasta vastoin tämän tahtoa. Et ole sen äiti, joten anna sen olla, jos se ei halua sun "kasvatustasi".

Ei olekaan. Siksihän yklä perustelunkin, ettei mieheltä saa missään tapauksessa ottaa yhtään vastuuta itselleen. Jotta ei päädy tuohon kasvatushommaan edes vahongossa.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa lähdin, kun huomasin, että kotona ei olisi puolison lasten mielestä saanut tehdä mitään muutoksia, ei sisustuksellisia eikä muutakaan. Yhtään mikään ei olisi saanut muuttua. Paras esimerkki on kun sain lapsen valituksen päälleni, kun olin rasvannut tuulikaapin välioven saranat, eikä ovi enää narissut aiempaan tapaan.

Asuimme siis kodissa, jossa silloinen puoliso lapsineen ja exineen oli aiemmin asunut ja jonka silloinen puoliso oli exältään lunastanut. Heidän erostaan oli tuolloin jo vuosia ja vuosia katselin tuota lasten temppuilua, kun ajattelin sen olevan ihan normaalia, että isojen muutosten jälkeen haluaa joidenkin asioiden pysyvän täysin ennallaan. Sitä jatkui kuitenkin vuosia ja alkoi olla mahdotonta asua talossa, jota ei saa laittaa mieleisekseen eikä tosiaan edes suorittaa huoltotoimenpiteitä, kuten yllä. Mies ei lasten vastusteluun puuttunut.

Tässä ketjussa on moneen kertaan sanottu, ettei koskaan saa muuttaa toisen kotiin, vaan asunnon pitää olla neutraali kaikille.

Olen elänyt uusperheessä 10 vuotta. Helppoa tämä on siksi, että miehen lapset ovat vain joka toinen viikonloppu. He ovat vähän kun vieraita (minun näkökulmastani), jotka tulevat miehen vieraiksi. Eli mies viihdyttää heitä, ja minä olen vain kohtelias ruokapöydässä. Vieraat myös käyttäytyvät hyvin ja vieraskoreesti.

Vaikeaa tämä on siksi, että meillä on vieraita joka toinen viikonloppu. Kuka nyt vieraita haluaisi niin usein kestitä.

siitä hetkestä, kun toinen kertoo olevansa yh.

Vierailija kirjoitti:

Jos konservatiivi, silloin vaikeampi sopeutua uusio perheeseen.

jos konservatiivi, silloin ei päädy uusioperheeseen.