Vanhemmat keiden lapsi ei koskaan kiusaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla lapsella ja lapsen kaverilla on kokemus, että koulussa ei välitunnilla puututa kiusaamiseen. Vaikka välituntivalvojalle huomauttaisi asiasta, niin ei auta. Vastaus on vain, koita kestää.

Iltapäiväkerhossa kiusaamista ei kuulemma ole. Ohjaajien ratkaisu on, että eristetään oma lapsi ja lapsen kaveri, jotta eivät pääse liittoutumaan. Ilmeisesti helpointa, kun on paljon lapsia.

Nyt sitten lapsi ja lapsen kaveri ovat teroitelleet keppejä aseiksi, jotta voivat puolustautua.

Semmoista. Mitä pitäisi ajatella. Että ei saa puolustautua. Vai mitä.

Lapselle tulee voimattomuuden kokemus, kun kukaan aikuinen ei auta tai reagoi. Sitten aletaan aseistautua.

Kuulostaa todella pahalta tilanteelta, jos jompikumpi osapuoli aseistautuu (ihan sama, onko aseistautuja kiusaaja vai kiusattu, se kertoo tilanteen pahasta kärjistymisestä). Oletteko ottaneet yhteyttä rehtoriin ja tarvittaessa hänenkin esimieheensä, että tilanne on päässyt tällaiseksi? Tarvittaessa myös lastensuojelu ja poliisi mukaan selvittämään asiaa.

Joo kyllä, melkoisen kädettömiä aikuisia vaikuttaisi olevan.

Toivottavasti verkot eivät petä tuon kaverin lapsen kohdalla. Koen voimattomuutta ja että ei ole taitoa auttaa asiaa. Vetää omaa lasta mukaan tuohon. Lapseni on ollut kiltti ja fyysisesti heikko. Ihailee tuota pomottavaa kaveriaan.

Mutta ei noiden kavereiden eristäminen toisistaan ole mikään ratkaisu.

Eli mahdollistaa kiusaamisen?

Eikun oma lapsi ja sen kaveri ovat vastassa neljää muuta poikaa. Tämä lapsen kaveri uhoaa hakkaavansa nuo neljä poikaa.

Joo en ymmärrä vanhempia, jotka sokeasti uskovat lapsiaan kaikessa. Itse suhtaudun aina hieman skeptisesti kun lapsi syyttelee jotakin toista ihmistä tai tapahtumaa ja siksi tapahtui niin tai näin. Tai jos minun lapsestani sanotaan samalla lailla niin olen sen verran skeptinen, että en varauksettomasti usko, mutta en myöskään lähde siitä olettamasta, että lapseni on enkeli eikä koskaan tee mitään väärää. Alan selvittämään asiaa kunnolla ennen kuin sanon asiaan juuta tai jaata. Eikä pidä laittaa päätä pensaaseen, jos omasta lapsesta tulee ikävää palautetta, koska se palaute voi pitää paikkansa. Siksi pitää aina tutkia ja selvittää asiat kunnolla ennen kuin jakelee tuomioita.

Vierailija kirjoitti:

Nyt lapseni aloitti taistelulajia harrastamisen, jotta voi puolustautua. Näköjään fyysinen voima puhuu ja kyky tapella poikien maailmassa.

Aamulla juuri keskusteltiin asiasta, ja poika oli edelleen sitä mieltä, että noita kiusaajia pitää vetää turpaan.

Toisaalta, jos kukaan ei puutu asiaan, onko oikein sanoa, että mitään ei saa tehdä? Haluanko kasvattaa lapsestani alistujan?

Voimattomuuden kokemus, kun kaikki aikuiset kääntävät selkänsä. Sitten pitää itse aseistautua ja harjoitella taistelemista.

Mitä pitäisi ajatella asiasta.

Jos nyt on kepit, mitä muutaman vuoden päästä? Puukot, ja myöhemmin oikeita aseita?

Jotenkin on tullut yllätyksenä, miten paljon pahoinvointia on lapsen kaverien ympärillä. Lapsella on muutama hyvä kaveri, jotka ovat kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. Loput ovat riitapukareita ja sosiaalisesti kyvyttömiä.

Ilmeisesti korona on kärjistänyt tätä asiaa. En halua olla liian suojeleva lasta kohtaan. Kaikenlaisten ihmisten kanssa on hyvä oppia olemaan tekemisissä.

Koronan myötä myös kiusaaminen on kouluissa lisääntynyt. Ehkä taloudellinen tilanne kiristää pinnaa monessa perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt lapseni aloitti taistelulajia harrastamisen, jotta voi puolustautua. Näköjään fyysinen voima puhuu ja kyky tapella poikien maailmassa.

Aamulla juuri keskusteltiin asiasta, ja poika oli edelleen sitä mieltä, että noita kiusaajia pitää vetää turpaan.

Toisaalta, jos kukaan ei puutu asiaan, onko oikein sanoa, että mitään ei saa tehdä? Haluanko kasvattaa lapsestani alistujan?

Voimattomuuden kokemus, kun kaikki aikuiset kääntävät selkänsä. Sitten pitää itse aseistautua ja harjoitella taistelemista.

Mitä pitäisi ajatella asiasta.

Jos nyt on kepit, mitä muutaman vuoden päästä? Puukot, ja myöhemmin oikeita aseita?

Kaikkia lapsia pitäisi koittaa kuunnella tarkemmin ja yrittää auttaa, kun näyttää siltä.

Enemmän aikuisten välittämistä ja läsnäoloa.

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä karmeaa katsottavaa tämä "keiden" sukupolvi. Siis MIKÄ IHME on oikein opettajankoulutuksessa ja kouluissa mennyt pieleen? Yhdessä vaiheessa kukaan ei osannut yhdyssanoja. Ihan kuin olisi ala-asteen ensimmäiset luokat jääneet välistä. Ja nyt hoetaan tätä "se, kenen" tai kuten nyt "keiden". KEIDEN, voi v....

  Tosin kysyvä pronomini "kuka" taipuu: kuka, kenen, ketä, monikossa ketkä, keiden, keitä.  Relatiivipronomini se ei kuitenkaan ole, paitsi ehkä murteissa. kirjakielessä "se, joka", "ne, jotka", jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, no en minäkään todellakaan uskoisi, jos joku tulisi sanomaan, että lapseni on kiusannut. Toisesta saattaisin uskoakin, että on lähtenyt porukassa sellaiseen mean girls -meininkiin mutta pojasta en kyllä uskoisi. Ja ainoa tapa lähestyä minua tällaisessa asiassa olisi tulla sen lapsen kanssa yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan asiasta niin, että molemmat lapset saavat kertoa asiasta oman näkemyksensä ja yhdessä sitten aikuisten johdolla selvitetään ja sovitaan asia.

Jos minulle vaan ilmoitetaan että lapseni muka kiusaa ilman, että hän saa tilaisuuden kertoa oman versionsa niin yhteistyöhalukkuuteni on nolla. 

Ja varmasti siinä pitäisi olla joku puolueeton taho samassa pöydässä, kuten opettaja. Sinun kanssa keskustelusta ei varmasti muuten tulisi yhtään mitään.

Tietysti, jos lähtee liikkeelle sillä asenteella, että "keskustelusta ei kuitenkaan tulisi yhtään mitään", niin ei siitä todennäköisesti tulekaan. Tällainen asenne tosin kielisi enemmänkin siitä, että tuskin se tarina nyt muutenkaan on mennyt niin kuin siellä toisessa päässä väitetään, jos asian ratkaisemista ei olla valmiita aloittamaan kuulemalla toisen osapuolen versio. 

En ole näihin tilanteisiin onneksi vanhemman roolissa joutunut, mutta lasten kanssa työskentelevänä tiedän, että on paljon niitä lapsia, jotka ns. uhriutuvat vaikka ovat itse aloittaneet koko riidan ja olleet siinä koko ajan mukana, ja usein näissä tilanteissa on myös vanhempia, jotka tulevat sitten aseet paukkuen huutamaan, että lasta kiusataan ja nyt tarvitaan kovia otteita, eivätkä suostu edes kuulemaan toisen osapuolen versiota. Joskus tilanne kääntyy jopa niin päin, että tämän "kiusatun" vanhemmat kiusaavatkin sitä toista perhettä. Tämä on valitettavaa, koska kiusaaminen on myös ihan oikeasti vakava ongelma, jota ei tulisi sotkea ns. tasavertaiseen riitelyyn joka pitäisi olla selvitettävissä keskustelemalla.

Varmasti on paljon tällaisia tilanteita. Lasten kanssa työskentelevänä tiedät myös, että kiusaajat myös yrittävät keksiä peitetarinoita ja vierittää syyn kiusatun niskoille.

Itse olen ollut selvittämässä tilannetta, jossa isommalla luokka-asteella oleva poika uhkaili pienempiä koululaisia ja kiristi heiltä rahaa. Pojan selitys oli, että hän vain päivysti siinä varoittamssa pikkukouluaisia läheisestä vaarallisesta risteyksestä ja pienet antoivat siitä kiitokseksi rahaa. Siis todella läpinäkyvää puppua, ja ihmettelinkin, eikö hän uskottavampaa tarinaa keksi. Mutta ei hänen tarvinnut, koska hänen vanhempansa nielivät tarinan sellaisenaan. Vanhempiakin on monenlaisia ja kaikki eivät valitettavasti ole tehtäviensä tasalla.

Tietysti on. Ei se muuta sitä faktaa, että kyllä sen toisenkin osapuolen versio tarinasta täytyy kuulla, ennen kuin hänet "tuomitaan" kiusaajaksi. Tietysti, jos tarinaan ei siinä keskustellessa tule selvyyttä ja osapuolet ovat täysin erimielisiä tapahtumien kulusta, niin täytyy miettiä, mitä seuraavaksi tehdään. Ensimmäisen askeleen tulisi silti olla asiasta keskustelu ilman syyttelyä osallisena olleiden lasten ja vanhempien kesken, eikä asenne "ei siitä keskustelusta kuitenkaan mitään tule".

Tässä saisi vanhemmat puolin ja toisin ottaa enemmän vastuuta. Toista ei voi tietenkään pakottaa keskustelemaan asiallisesti, mutta jos sen lähtökohtaisesti kiusatun vanhemmat ovat jo sillä asenteella ettei kiinnosta niin on tarpeen katsoa peiliin, miten ne asiat ratkeaa ja niihin tulee muutoksia jos ei ole itsekään valmis asiaa selvittämään?

Tiedän yhden kouluaikojen yleisesti kiusaajana tiedetyn toimivan nykyään " onnellisuusvalmentajana"!! WTF??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä karmeaa katsottavaa tämä "keiden" sukupolvi. Siis MIKÄ IHME on oikein opettajankoulutuksessa ja kouluissa mennyt pieleen? Yhdessä vaiheessa kukaan ei osannut yhdyssanoja. Ihan kuin olisi ala-asteen ensimmäiset luokat jääneet välistä. Ja nyt hoetaan tätä "se, kenen" tai kuten nyt "keiden". KEIDEN, voi v....

  Tosin kysyvä pronomini "kuka" taipuu: kuka, kenen, ketä, monikossa ketkä, keiden, keitä.  Relatiivipronomini se ei kuitenkaan ole, paitsi ehkä murteissa. kirjakielessä "se, joka", "ne, jotka", jne.

Jep. Jokainen aikuinen ja vanhempi voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä voisi tehdä enemmän tai vähemmän.

Yllätyin, kun iltapäiväkerhon tapa toimia on eristäminen. Ongelmia ei ole kun lapset erotetaan toisistaan.

Mutta näen, että se ei ole ratkaisu. Ongelma on lakaistu pois silmistä. (Lapsi ja lapsen riitapukari kaveri eivät saisi olla yhdessä, koska on ongelmia silloin. Ongelma on, että lapsen kaverilla ei ole ketään muita kavereita, on silloin yksin pihalla. Silloin ei tietysti ole näkyvää ongelmaa, kun yksinäinen lapsi aiheuttaa vähemmän ongelmia. Mutta ei se poista yksinäisyyden kokemusta ja erillisyyden tunnetta). Tähän yhdistettynä voimattomuuden kokemus, näen siinä pommin, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Nyt asiaan on toivottavasti reagoitu monelta taholta.

Viitaten edelliseen tekstiin, iltapäiväkerhon ohjaajan ensimmäinen reaktio kiusaamisasiaan oli, että ei meillä ole täällä kiusaamista.

Me puutumme siihen heti.

Olen kuullut lapsilta muuta. Mikä on totta ja mikä ei, vaikea sanoa.

Mutta jos tuo on alan ammattilaisen tapa kohdata asia, joiden pitäisi siis olla neutraalisti liikkeellä, miten sitten vanhemmat, jotka oletettavasti puolustavat lapsiaan?

Jyrkkä puolustuskanta heti aluksi.

Kun on sata lasta ja muutama ohjaaja, aivan varmasti on kiusaamista.

Olen huomannut, että puolustautua ei saa. Muuten kiusaamistilanteen selvittelyssä kiusattukin on puolustautuessaan kiusannut ja sitten esim. opettaja sanoo, että tässä on nyt molemmat kiusanneet toisiaan blaablaa. Mikä on aivan sietämätöntä kiusatulle. Kaiken sen kärsimyksen lisäksi hänen vielä pitää anteeksi OMAA kiusaamistaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi käytät otsikossa kysymyspronominia, kun kuitenkin selkeästi viittaat vanhempiin? Oikea otsikko olisi "Vanhemmat, joiden lapsi ei koskaan kiusaa".

Jos lapsi ei kiusaa, niin silloin kiusaamistilanteita ei ole, joten eipä ole selvitettävääkään.

Pahoittelut, suomi ei ole äidinkieleni. Ymmärsit varmaan, että otsikko oli ironiaa. Tai ehkä et tosiaan ymmärtänyt. Kuitenkin kenen tahansa lapsi voi kiusata.

ja siksi meidän tulee syyllistää vanhempia, joiden lasten ei kukaan tiedä kiusaavan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt lapseni aloitti taistelulajia harrastamisen, jotta voi puolustautua. Näköjään fyysinen voima puhuu ja kyky tapella poikien maailmassa.

Aamulla juuri keskusteltiin asiasta, ja poika oli edelleen sitä mieltä, että noita kiusaajia pitää vetää turpaan.

Toisaalta, jos kukaan ei puutu asiaan, onko oikein sanoa, että mitään ei saa tehdä? Haluanko kasvattaa lapsestani alistujan?

Voimattomuuden kokemus, kun kaikki aikuiset kääntävät selkänsä. Sitten pitää itse aseistautua ja harjoitella taistelemista.

Mitä pitäisi ajatella asiasta.

Jos nyt on kepit, mitä muutaman vuoden päästä? Puukot, ja myöhemmin oikeita aseita?

Kaikkia lapsia pitäisi koittaa kuunnella tarkemmin ja yrittää auttaa, kun näyttää siltä.

Enemmän aikuisten välittämistä ja läsnäoloa.

Aaamu koittaa, sinä koetat tai yrität.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen aikuinen ja vanhempi voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä voisi tehdä enemmän tai vähemmän.

Yllätyin, kun iltapäiväkerhon tapa toimia on eristäminen. Ongelmia ei ole kun lapset erotetaan toisistaan.

Mutta näen, että se ei ole ratkaisu. Ongelma on lakaistu pois silmistä. (Lapsi ja lapsen riitapukari kaveri eivät saisi olla yhdessä, koska on ongelmia silloin. Ongelma on, että lapsen kaverilla ei ole ketään muita kavereita, on silloin yksin pihalla. Silloin ei tietysti ole näkyvää ongelmaa, kun yksinäinen lapsi aiheuttaa vähemmän ongelmia. Mutta ei se poista yksinäisyyden kokemusta ja erillisyyden tunnetta). Tähän yhdistettynä voimattomuuden kokemus, näen siinä pommin, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Nyt asiaan on toivottavasti reagoitu monelta taholta.

Ymmärrän pointtisi ja olen periaatteessa samaa mieltä.

Mutta iltapäiväkerhon resurssit ovat hyvin vähäiset alkaa selvittää tällaisia asioita. Se on ongelma ja ymmärrän tässä molempia osapuolia.

Vanhemmat työntävät ongelman ratkaisun iltapäiväkerhin kiireiselle henkilökunnalle ja arvostelevat, jos eivät (hätä)ratkaise asiaa kuin esim. edellä mainitulla tavalla.

Entä vanhempien rooli?

Lapseni nimettiin kiusaajaksi ja hän oli tarkasti kertonut kuraattorille päivät ja tunnit, jolloin oli kiusattu. Ongelmaksi muodostui vain se, että juuri tuolloin lapseni oli koronan takia 2 vko poissa koulusta, joten kiusatuksi itsensä kokenut joutui hieman laajemmin perustelemaan, miksi ruotsia ensimmäisenä vieraana kielenä lukeva luokkakaveri oli englannintunnilla kiusaamassa, vaikka ei ollut edes koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, no en minäkään todellakaan uskoisi, jos joku tulisi sanomaan, että lapseni on kiusannut. Toisesta saattaisin uskoakin, että on lähtenyt porukassa sellaiseen mean girls -meininkiin mutta pojasta en kyllä uskoisi. Ja ainoa tapa lähestyä minua tällaisessa asiassa olisi tulla sen lapsen kanssa yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan asiasta niin, että molemmat lapset saavat kertoa asiasta oman näkemyksensä ja yhdessä sitten aikuisten johdolla selvitetään ja sovitaan asia.

Jos minulle vaan ilmoitetaan että lapseni muka kiusaa ilman, että hän saa tilaisuuden kertoa oman versionsa niin yhteistyöhalukkuuteni on nolla. 

Ja varmasti siinä pitäisi olla joku puolueeton taho samassa pöydässä, kuten opettaja. Sinun kanssa keskustelusta ei varmasti muuten tulisi yhtään mitään.

Tietysti, jos lähtee liikkeelle sillä asenteella, että "keskustelusta ei kuitenkaan tulisi yhtään mitään", niin ei siitä todennäköisesti tulekaan. Tällainen asenne tosin kielisi enemmänkin siitä, että tuskin se tarina nyt muutenkaan on mennyt niin kuin siellä toisessa päässä väitetään, jos asian ratkaisemista ei olla valmiita aloittamaan kuulemalla toisen osapuolen versio. 

En ole näihin tilanteisiin onneksi vanhemman roolissa joutunut, mutta lasten kanssa työskentelevänä tiedän, että on paljon niitä lapsia, jotka ns. uhriutuvat vaikka ovat itse aloittaneet koko riidan ja olleet siinä koko ajan mukana, ja usein näissä tilanteissa on myös vanhempia, jotka tulevat sitten aseet paukkuen huutamaan, että lasta kiusataan ja nyt tarvitaan kovia otteita, eivätkä suostu edes kuulemaan toisen osapuolen versiota. Joskus tilanne kääntyy jopa niin päin, että tämän "kiusatun" vanhemmat kiusaavatkin sitä toista perhettä. Tämä on valitettavaa, koska kiusaaminen on myös ihan oikeasti vakava ongelma, jota ei tulisi sotkea ns. tasavertaiseen riitelyyn joka pitäisi olla selvitettävissä keskustelemalla.

Varmasti on paljon tällaisia tilanteita. Lasten kanssa työskentelevänä tiedät myös, että kiusaajat myös yrittävät keksiä peitetarinoita ja vierittää syyn kiusatun niskoille.

Itse olen ollut selvittämässä tilannetta, jossa isommalla luokka-asteella oleva poika uhkaili pienempiä koululaisia ja kiristi heiltä rahaa. Pojan selitys oli, että hän vain päivysti siinä varoittamssa pikkukouluaisia läheisestä vaarallisesta risteyksestä ja pienet antoivat siitä kiitokseksi rahaa. Siis todella läpinäkyvää puppua, ja ihmettelinkin, eikö hän uskottavampaa tarinaa keksi. Mutta ei hänen tarvinnut, koska hänen vanhempansa nielivät tarinan sellaisenaan. Vanhempiakin on monenlaisia ja kaikki eivät valitettavasti ole tehtäviensä tasalla.

Tietysti on. Ei se muuta sitä faktaa, että kyllä sen toisenkin osapuolen versio tarinasta täytyy kuulla, ennen kuin hänet "tuomitaan" kiusaajaksi. Tietysti, jos tarinaan ei siinä keskustellessa tule selvyyttä ja osapuolet ovat täysin erimielisiä tapahtumien kulusta, niin täytyy miettiä, mitä seuraavaksi tehdään. Ensimmäisen askeleen tulisi silti olla asiasta keskustelu ilman syyttelyä osallisena olleiden lasten ja vanhempien kesken, eikä asenne "ei siitä keskustelusta kuitenkaan mitään tule".

Tässä saisi vanhemmat puolin ja toisin ottaa enemmän vastuuta. Toista ei voi tietenkään pakottaa keskustelemaan asiallisesti, mutta jos sen lähtökohtaisestim kiusatun vanhemmat ovat jo sillä asenteella ettei kiinnosta niin on tarpeen katsoa peiliin, miten ne asiat ratkeaa ja niihin tulee muutoksia jos ei ole itsekään valmis asiaa selvittämään?

Entä sitten kun kiusaaja on tosi manipulatiivinen ja tekeytyy aina uhriksi kun häntä syytetään jostain? Eikä ihan pieniä juttuja olekaan, vaan systemaattisesti, pitkään jatkunutta kiusausta. Silti vanhemmat näkevät sen lapsensa vaan uhrina ja aina löytyy syyt ja selitykset ja vasta-argumentit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt lapseni aloitti taistelulajia harrastamisen, jotta voi puolustautua. Näköjään fyysinen voima puhuu ja kyky tapella poikien maailmassa.

Aamulla juuri keskusteltiin asiasta, ja poika oli edelleen sitä mieltä, että noita kiusaajia pitää vetää turpaan.

Toisaalta, jos kukaan ei puutu asiaan, onko oikein sanoa, että mitään ei saa tehdä? Haluanko kasvattaa lapsestani alistujan?

Voimattomuuden kokemus, kun kaikki aikuiset kääntävät selkänsä. Sitten pitää itse aseistautua ja harjoitella taistelemista.

Mitä pitäisi ajatella asiasta.

Jos nyt on kepit, mitä muutaman vuoden päästä? Puukot, ja myöhemmin oikeita aseita?

Kaikkia lapsia pitäisi koittaa kuunnella tarkemmin ja yrittää auttaa, kun näyttää siltä.

Enemmän aikuisten välittämistä ja läsnäoloa.

Aaamu koittaa, sinä koetat tai yrität.

Minua ahdistaa, kun koen, että ei ole kykyä ratkaista ongelmaa. En ole koskaan törmännyt tilanteeseen, että olisi pitänyt puolustautua fyysistä kiusaamista vastaan. Vieras maailma.

Reagoin itse myös ympärillä olevaan pahoinvointiin.

Tätä se on ilmeisesti koululaisen maailma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen aikuinen ja vanhempi voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä voisi tehdä enemmän tai vähemmän.

Yllätyin, kun iltapäiväkerhon tapa toimia on eristäminen. Ongelmia ei ole kun lapset erotetaan toisistaan.

Mutta näen, että se ei ole ratkaisu. Ongelma on lakaistu pois silmistä. (Lapsi ja lapsen riitapukari kaveri eivät saisi olla yhdessä, koska on ongelmia silloin. Ongelma on, että lapsen kaverilla ei ole ketään muita kavereita, on silloin yksin pihalla. Silloin ei tietysti ole näkyvää ongelmaa, kun yksinäinen lapsi aiheuttaa vähemmän ongelmia. Mutta ei se poista yksinäisyyden kokemusta ja erillisyyden tunnetta). Tähän yhdistettynä voimattomuuden kokemus, näen siinä pommin, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Nyt asiaan on toivottavasti reagoitu monelta taholta.

Ymmärrän pointtisi ja olen periaatteessa samaa mieltä.

Mutta iltapäiväkerhon resurssit ovat hyvin vähäiset alkaa selvittää tällaisia asioita. Se on ongelma ja ymmärrän tässä molempia osapuolia.

Vanhemmat työntävät ongelman ratkaisun iltapäiväkerhin kiireiselle henkilökunnalle ja arvostelevat, jos eivät (hätä)ratkaise asiaa kuin esim. edellä mainitulla tavalla.

Entä vanhempien rooli?

Jokainen vanhempi on vastuussa omasta lapsestaan. Ympärillä näkyy vanhempia, jotka ovat kyvyttömiä / haluttomia ratkomaan ongelmia.

Sitten jää koulu ja iltapäiväkerhot, mutta jos sielläkään ei reagoida, niin verkko pettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen aikuinen ja vanhempi voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä voisi tehdä enemmän tai vähemmän.

Yllätyin, kun iltapäiväkerhon tapa toimia on eristäminen. Ongelmia ei ole kun lapset erotetaan toisistaan.

Mutta näen, että se ei ole ratkaisu. Ongelma on lakaistu pois silmistä. (Lapsi ja lapsen riitapukari kaveri eivät saisi olla yhdessä, koska on ongelmia silloin. Ongelma on, että lapsen kaverilla ei ole ketään muita kavereita, on silloin yksin pihalla. Silloin ei tietysti ole näkyvää ongelmaa, kun yksinäinen lapsi aiheuttaa vähemmän ongelmia. Mutta ei se poista yksinäisyyden kokemusta ja erillisyyden tunnetta). Tähän yhdistettynä voimattomuuden kokemus, näen siinä pommin, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Nyt asiaan on toivottavasti reagoitu monelta taholta.

Ymmärrän pointtisi ja olen periaatteessa samaa mieltä.

Mutta iltapäiväkerhon resurssit ovat hyvin vähäiset alkaa selvittää tällaisia asioita. Se on ongelma ja ymmärrän tässä molempia osapuolia.

Vanhemmat työntävät ongelman ratkaisun iltapäiväkerhin kiireiselle henkilökunnalle ja arvostelevat, jos eivät (hätä)ratkaise asiaa kuin esim. edellä mainitulla tavalla.

Entä vanhempien rooli?

Jokainen vanhempi on vastuussa omasta lapsestaan. Ympärillä näkyy vanhempia, jotka ovat kyvyttömiä / haluttomia ratkomaan ongelmia.

Sitten jää koulu ja iltapäiväkerhot, mutta jos sielläkään ei reagoida, niin verkko pettää.

Paljon on sitä kyvyttömyyttä. Ei haluta nähdä todellisia ongelmia. Esim että sille omalle lapselle ei ole koskaan edes opetettu mikä on oikein ja mikä väärin.