Vanhemmat keiden lapsi ei koskaan kiusaa

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että puolustautua ei saa. Muuten kiusaamistilanteen selvittelyssä kiusattukin on puolustautuessaan kiusannut ja sitten esim. opettaja sanoo, että tässä on nyt molemmat kiusanneet toisiaan blaablaa. Mikä on aivan sietämätöntä kiusatulle. Kaiken sen kärsimyksen lisäksi hänen vielä pitää anteeksi OMAA kiusaamistaan!

Tässä on loistava esimerkki siitä, mikä on ongelma. Tarinasi mukaan lapsi kokee olevansa kiusattu ja puolustautuneensa, ja vanhempi uskoo. Toisella puolella lapsi kertoo toimineensa näin, koska toinen lapsi tekee näin, ja vanhempi uskoo. Tietenkin. Mitä siinä opettaja muuta voi, kun todeta, että tässä on molemmat olleet osallisina? Jos kyseessä on yksittäinen tapaus, kumpi tahansa lapsista, todennäköisesti molemmat, saattaa vähätellä omaa osuuttaan ja kyseessä on enemmänkin erimielisyydestä kuohahtanut riita, eikä siinä auta muu kuin sopia, että molemmat pyytävät anteeksi ja käyttäytyvät jatkossa paremmin. Sekin olisi aivan hirveää, ettet ole kiusannut mutta koska riidan toinen osapuoli näin väittää niin kaikki vain automaattisesti uskoo. 

Sitten kun tämä on toistuvaa, 1 vastaan muut asetelma tai siihen liittyy väkivaltaa, nöyryytystä, ilkivaltaa tmv., niin tietysti tilanne on selkeytensä ja vakavuutensa takia aivan toinen. Mutta tietysti se vanhempi lähtökohtaisesti uskoo omaa lastaan, oli se versio ja rooli tapahtuneessa mikä tahansa. Malttia, avoimuutta ja ripaus kriittisyyttä myös sen oman lapsen puheita kohtaan auttaisi paljon.

Ihan jokaikinen lapsi kiusaa joskus. Jos ei ole koulukiusaaja, niin kiusaa vaikka sisarustaan. Typeryksiä ne, jotka kuvittelevat etteivät lapsensa voi olla kiusaaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen aikuinen ja vanhempi voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä voisi tehdä enemmän tai vähemmän.

Yllätyin, kun iltapäiväkerhon tapa toimia on eristäminen. Ongelmia ei ole kun lapset erotetaan toisistaan.

Mutta näen, että se ei ole ratkaisu. Ongelma on lakaistu pois silmistä. (Lapsi ja lapsen riitapukari kaveri eivät saisi olla yhdessä, koska on ongelmia silloin. Ongelma on, että lapsen kaverilla ei ole ketään muita kavereita, on silloin yksin pihalla. Silloin ei tietysti ole näkyvää ongelmaa, kun yksinäinen lapsi aiheuttaa vähemmän ongelmia. Mutta ei se poista yksinäisyyden kokemusta ja erillisyyden tunnetta). Tähän yhdistettynä voimattomuuden kokemus, näen siinä pommin, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Nyt asiaan on toivottavasti reagoitu monelta taholta.

Ymmärrän pointtisi ja olen periaatteessa samaa mieltä.

Mutta iltapäiväkerhon resurssit ovat hyvin vähäiset alkaa selvittää tällaisia asioita. Se on ongelma ja ymmärrän tässä molempia osapuolia.

Vanhemmat työntävät ongelman ratkaisun iltapäiväkerhin kiireiselle henkilökunnalle ja arvostelevat, jos eivät (hätä)ratkaise asiaa kuin esim. edellä mainitulla tavalla.

Entä vanhempien rooli?

Jokainen vanhempi on vastuussa omasta lapsestaan. Ympärillä näkyy vanhempia, jotka ovat kyvyttömiä / haluttomia ratkomaan ongelmia.

Sitten jää koulu ja iltapäiväkerhot, mutta jos sielläkään ei reagoida, niin verkko pettää.

Paljon on sitä kyvyttömyyttä. Ei haluta nähdä todellisia ongelmia. Esim että sille omalle lapselle ei ole koskaan edes opetettu mikä on oikein ja mikä väärin.

Suoraan sanottuna, minua aikuisenakin ahdistaa tämä asia. Mikä on selkeästi oikein ja mikä on selkeästi väärin. Niinkuin vaikka tappelu. Jos joku lyö sinua, mielestäni itseään saa puolustaa. Siis lyödä takaisin. Mitä silloin kun joku on tosi ärsyttävä sanallinen kiusaaja, saako silloin lyödä sellaista ihmistä. En tiedä vastausta tuohon.

Miten minä pystyn sanomaan lapselle selkeästi, mikä on oikein ja mikä väärin, kun en itsekään aina tiedä?

Koitan sanoa lapselle ja lapsille, että on aikuisten asia puuttua kiusaamiseen. Sanon niin, koska niin kuuluu sanoa. Mutta jos niin ei tapahdu, ja usein ei tapahdu, mitä pitäisi sanoa lapselle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen aikuinen ja vanhempi voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä voisi tehdä enemmän tai vähemmän.

Yllätyin, kun iltapäiväkerhon tapa toimia on eristäminen. Ongelmia ei ole kun lapset erotetaan toisistaan.

Mutta näen, että se ei ole ratkaisu. Ongelma on lakaistu pois silmistä. (Lapsi ja lapsen riitapukari kaveri eivät saisi olla yhdessä, koska on ongelmia silloin. Ongelma on, että lapsen kaverilla ei ole ketään muita kavereita, on silloin yksin pihalla. Silloin ei tietysti ole näkyvää ongelmaa, kun yksinäinen lapsi aiheuttaa vähemmän ongelmia. Mutta ei se poista yksinäisyyden kokemusta ja erillisyyden tunnetta). Tähän yhdistettynä voimattomuuden kokemus, näen siinä pommin, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Nyt asiaan on toivottavasti reagoitu monelta taholta.

Ymmärrän pointtisi ja olen periaatteessa samaa mieltä.

Mutta iltapäiväkerhon resurssit ovat hyvin vähäiset alkaa selvittää tällaisia asioita. Se on ongelma ja ymmärrän tässä molempia osapuolia.

Vanhemmat työntävät ongelman ratkaisun iltapäiväkerhin kiireiselle henkilökunnalle ja arvostelevat, jos eivät (hätä)ratkaise asiaa kuin esim. edellä mainitulla tavalla.

Entä vanhempien rooli?

Jokainen vanhempi on vastuussa omasta lapsestaan. Ympärillä näkyy vanhempia, jotka ovat kyvyttömiä / haluttomia ratkomaan ongelmia.

Sitten jää koulu ja iltapäiväkerhot, mutta jos sielläkään ei reagoida, niin verkko pettää.

Paljon on sitä kyvyttömyyttä. Ei haluta nähdä todellisia ongelmia. Esim että sille omalle lapselle ei ole koskaan edes opetettu mikä on oikein ja mikä väärin.

Suoraan sanottuna, minua aikuisenakin ahdistaa tämä asia. Mikä on selkeästi oikein ja mikä on selkeästi väärin. Niinkuin vaikka tappelu. Jos joku lyö sinua, mielestäni itseään saa puolustaa. Siis lyödä takaisin. Mitä silloin kun joku on tosi ärsyttävä sanallinen kiusaaja, saako silloin lyödä sellaista ihmistä. En tiedä vastausta tuohon.

Miten minä pystyn sanomaan lapselle selkeästi, mikä on oikein ja mikä väärin, kun en itsekään aina tiedä?

Koitan sanoa lapselle ja lapsille, että on aikuisten asia puuttua kiusaamiseen. Sanon niin, koska niin kuuluu sanoa. Mutta jos niin ei tapahdu, ja usein ei tapahdu, mitä pitäisi sanoa lapselle?

Ja tämän on lapseni huomannut, että en selkeästi sano mitään.

Ehkä se on sitte niin, että pitää tehdä, niinkuin ajattelee ja kantaa seuraukset. Niinkuin aikuisillakin.

Jos ymmärsin oikean mitä tarkoitat, niin uskoisin että liian kiireiset, väsyneet, stressaantuneet ihmiset eivät jaksa setviä lasten riita-asioita tai jopa kiusaamistapauksia. Puolustelevat lastaan viimeiseen asti ja eivät halua itselleenkään myöntää, että eivät ole jaksaneet olla läsnä lapsen elämässä tarpeeksi, istua rauhassa ja jutella miten menee ja kuunnella. Tämä on varmaan tässä hektisessä elämässä nykyään monien ongelma ja lapset reagoi tottakai. 

Jos joskus kuulen, että omani olisi kiusannut niin teen kaikkeni, käännän joka kiven ympäri, jotta asia selvitetään. Ikinä en tule uskomaan sitä, ettei omani koskaan voisi kiusata. Kaikki on aina mahdollista!

Tuohon puolustautumisasiaan: Vaikka lapset eivät ole rikosoikeudellisesti vastuussa, heitä koskevat ihan samat lait kuin aikuisiakin. Kaikilla on oikeus puolustautua, jos heidän kimppuunsa hyökätään. Aseita ei saa kantaa julkisilla paikoilla ilman hyväksyttävää perustetta. Jne.

Itse olen opettanut lapselle, että hän saa puolustautua, jos puhe ei auta, tilanteesta pääse ei pois eikä saa kutsuttua aikuisia auttamaan. Silloin saa puolustautua, mutta vain silloin. Ja puolustautua saa kunnes hyökkäys on torjuttu, mutta sen jälkeen pitää osata lopettaa ja kostaminen on kielletty. Ja voimaa saa käyttää sen verran, että hyökkäys pysähtyy: vähempi ei auta ja enempi on liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että puolustautua ei saa. Muuten kiusaamistilanteen selvittelyssä kiusattukin on puolustautuessaan kiusannut ja sitten esim. opettaja sanoo, että tässä on nyt molemmat kiusanneet toisiaan blaablaa. Mikä on aivan sietämätöntä kiusatulle. Kaiken sen kärsimyksen lisäksi hänen vielä pitää anteeksi OMAA kiusaamistaan!

Tässä on loistava esimerkki siitä, mikä on ongelma. Tarinasi mukaan lapsi kokee olevansa kiusattu ja puolustautuneensa, ja vanhempi uskoo. Toisella puolella lapsi kertoo toimineensa näin, koska toinen lapsi tekee näin, ja vanhempi uskoo. Tietenkin. Mitä siinä opettaja muuta voi, kun todeta, että tässä on molemmat olleet osallisina? Jos kyseessä on yksittäinen tapaus, kumpi tahansa lapsista, todennäköisesti molemmat, saattaa vähätellä omaa osuuttaan ja kyseessä on enemmänkin erimielisyydestä kuohahtanut riita, eikä siinä auta muu kuin sopia, että molemmat pyytävät anteeksi ja käyttäytyvät jatkossa paremmin. Sekin olisi aivan hirveää, ettet ole kiusannut mutta koska riidan toinen osapuoli näin väittää niin kaikki vain automaattisesti uskoo. 

Sitten kun tämä on toistuvaa, 1 vastaan muut asetelma tai siihen liittyy väkivaltaa, nöyryytystä, ilkivaltaa tmv., niin tietysti tilanne on selkeytensä ja vakavuutensa takia aivan toinen. Mutta tietysti se vanhempi lähtökohtaisesti uskoo omaa lastaan, oli se versio ja rooli tapahtuneessa mikä tahansa. Malttia, avoimuutta ja ripaus kriittisyyttä myös sen oman lapsen puheita kohtaan auttaisi paljon.

Tässä kirjoituksessa oli tärkeä pointti. Erityisesti jos jokin asetelma tai tilanne alkaa toistua, aikuisten pitää perehtyä kunnolla asiaan ja tarkastella kaikki vaihtoehdot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että puolustautua ei saa. Muuten kiusaamistilanteen selvittelyssä kiusattukin on puolustautuessaan kiusannut ja sitten esim. opettaja sanoo, että tässä on nyt molemmat kiusanneet toisiaan blaablaa. Mikä on aivan sietämätöntä kiusatulle. Kaiken sen kärsimyksen lisäksi hänen vielä pitää anteeksi OMAA kiusaamistaan!

Tässä on loistava esimerkki siitä, mikä on ongelma. Tarinasi mukaan lapsi kokee olevansa kiusattu ja puolustautuneensa, ja vanhempi uskoo. Toisella puolella lapsi kertoo toimineensa näin, koska toinen lapsi tekee näin, ja vanhempi uskoo. Tietenkin. Mitä siinä opettaja muuta voi, kun todeta, että tässä on molemmat olleet osallisina? Jos kyseessä on yksittäinen tapaus, kumpi tahansa lapsista, todennäköisesti molemmat, saattaa vähätellä omaa osuuttaan ja kyseessä on enemmänkin erimielisyydestä kuohahtanut riita, eikä siinä auta muu kuin sopia, että molemmat pyytävät anteeksi ja käyttäytyvät jatkossa paremmin. Sekin olisi aivan hirveää, ettet ole kiusannut mutta koska riidan toinen osapuoli näin väittää niin kaikki vain automaattisesti uskoo. 

Sitten kun tämä on toistuvaa, 1 vastaan muut asetelma tai siihen liittyy väkivaltaa, nöyryytystä, ilkivaltaa tmv., niin tietysti tilanne on selkeytensä ja vakavuutensa takia aivan toinen. Mutta tietysti se vanhempi lähtökohtaisesti uskoo omaa lastaan, oli se versio ja rooli tapahtuneessa mikä tahansa. Malttia, avoimuutta ja ripaus kriittisyyttä myös sen oman lapsen puheita kohtaan auttaisi paljon.

Riippuu vähän tilanteesta. Tällaisia manipuloivia lapsiakin on, jotka saa muut puolelleen yhtä ja samaa vastaan aina. Silti kiusaaja saattaa väittää että hän on se uhri. Hän esim haukkuu toista lasta jatkuvasti porukassa ja jos toinen uskaltautuu puolustamaan itseään, niin siitä mennään heti kantelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihan jokaikinen lapsi kiusaa joskus. Jos ei ole koulukiusaaja, niin kiusaa vaikka sisarustaan. Typeryksiä ne, jotka kuvittelevat etteivät lapsensa voi olla kiusaaja.

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen aikuinen ja vanhempi voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä voisi tehdä enemmän tai vähemmän.

Yllätyin, kun iltapäiväkerhon tapa toimia on eristäminen. Ongelmia ei ole kun lapset erotetaan toisistaan.

Mutta näen, että se ei ole ratkaisu. Ongelma on lakaistu pois silmistä. (Lapsi ja lapsen riitapukari kaveri eivät saisi olla yhdessä, koska on ongelmia silloin. Ongelma on, että lapsen kaverilla ei ole ketään muita kavereita, on silloin yksin pihalla. Silloin ei tietysti ole näkyvää ongelmaa, kun yksinäinen lapsi aiheuttaa vähemmän ongelmia. Mutta ei se poista yksinäisyyden kokemusta ja erillisyyden tunnetta). Tähän yhdistettynä voimattomuuden kokemus, näen siinä pommin, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Nyt asiaan on toivottavasti reagoitu monelta taholta.

Ymmärrän pointtisi ja olen periaatteessa samaa mieltä.

Mutta iltapäiväkerhon resurssit ovat hyvin vähäiset alkaa selvittää tällaisia asioita. Se on ongelma ja ymmärrän tässä molempia osapuolia.

Vanhemmat työntävät ongelman ratkaisun iltapäiväkerhin kiireiselle henkilökunnalle ja arvostelevat, jos eivät (hätä)ratkaise asiaa kuin esim. edellä mainitulla tavalla.

Entä vanhempien rooli?

Jokainen vanhempi on vastuussa omasta lapsestaan. Ympärillä näkyy vanhempia, jotka ovat kyvyttömiä / haluttomia ratkomaan ongelmia.

Sitten jää koulu ja iltapäiväkerhot, mutta jos sielläkään ei reagoida, niin verkko pettää.

Paljon on sitä kyvyttömyyttä. Ei haluta nähdä todellisia ongelmia. Esim että sille omalle lapselle ei ole koskaan edes opetettu mikä on oikein ja mikä väärin.

Suoraan sanottuna, minua aikuisenakin ahdistaa tämä asia. Mikä on selkeästi oikein ja mikä on selkeästi väärin. Niinkuin vaikka tappelu. Jos joku lyö sinua, mielestäni itseään saa puolustaa. Siis lyödä takaisin. Mitä silloin kun joku on tosi ärsyttävä sanallinen kiusaaja, saako silloin lyödä sellaista ihmistä. En tiedä vastausta tuohon.

Miten minä pystyn sanomaan lapselle selkeästi, mikä on oikein ja mikä väärin, kun en itsekään aina tiedä?

Koitan sanoa lapselle ja lapsille, että on aikuisten asia puuttua kiusaamiseen. Sanon niin, koska niin kuuluu sanoa. Mutta jos niin ei tapahdu, ja usein ei tapahdu, mitä pitäisi sanoa lapselle?

Elämä ei ole aina mustavalkoista ja kaikkeen ei ole olemassa selkeää vastausta. Fyysinen puolustautuminen henkistä väkivaltaa vastaan on harmaalla alueella sen suhteen, onko puolustautuminen ylimitoitettua Aikuisena pitää jo omata keinoja ratkaista sanalliset tilanteet pitäytymällä itsekin sanoissa. Lasten maailmassa tilanne ei ole niin selkeä, varsinkin jos henkinen väkivalta on rajua ja fyysinen lievää.

Tärkeää on, että lapsen kanssa keskustellaan niin, että lapsikin pääsee pohtimaan asiaa eri kanteilta. Ei vanhemman tarvitse olla mikään vastausautomaatti. Lapsi lopulta joutuu tekemään kuitenkin itse ratkaisunsa.

Nuo on hankalia nuo tilanteet välillä. Mutta kyllä aikuisen pitäisi osata nähdä mikä on kiusaamista ja mikä ei ja kertoa se lapsellekin.

Kahta kolmesta lapsesta kiusattu. Toinen selvittely meni hyvin. Kiusaaminen tunnistettiin ja tunnustettiin. Välit kavereihin säilyivät ja jatkuvat edelleen. Toisella kerralla tilanne oli huonompi. Välejä yritettiin selvitellä, mutta kiusaajan perhe ei halunnut uskoa ollenkaan sitä että oma lapsi kiusaisi. Tilanne oikeastaan jatkuu yhä edelleen. Osittain on lapsi joutunut kaveriporukkaa vaihtamaan tämän takia.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsella on kaikki hyvin, on iloinen, onnellinen, ei ole syytä kiusaamiseen. Kiusaaminen on kanava saada oma paha olo ulos ja siirrettyä toiselle. Se voi olla myös esim. Kotoa opittu puhetyyli, ei osata puhua kauniisti vaan nimittelemällä ja rumia asioita toisesta ääneen sanoen.

No tällasta muinaishistoriallista paskaa ei kannata uskoa. Ihan normaalitkin ihmiset kiusaa. Ikävä kyllä. Sellaisia me ollaan kaikki. Ikäviä, ilkeitä, vittuilevia... Meidän pääministerimmekin. Jotkut tekevät sitä enemmän ja pahemmin kuin toiset.

Katsokaa poliitikoiden twitteriä, tai kohta alkavaa kyselytuntia, niin ymmärrätte kyllä.