Lue keskustelun säännöt.
Mikä on ollut elämäsi suurin suru?
Kommentit (127)
Lapsuuden kasvuolot, erityisesti toimimaton perhedynamiikka sekä narsisti-alkoholistivanhemman vaikutuspiirissä kasvaminen. Myös vaikea koulukiusaaminen, johon en saanut tukea edes kotoa.
Aikuisuudessa useampi traumaattinen ihmissuhde. Näin varmaankin kävi, koska en ollut lapsena oppinut, millainen on terve ihmissuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se ettei koskaan ole löytänyt omaa paikkaa tässä maailmassa.
Läheisten kuolematkaan ei tunnu oikein missään kun ei näe itsessään mitään arvoa edes.
Vierailija kirjoitti:
Se ettei koskaan ole löytänyt omaa paikkaa tässä maailmassa.
Läheisten kuolematkaan ei tunnu oikein missään kun ei näe itsessään mitään arvoa edes.
Tämä. Suoraan sanottuna iloitsen aina niiden puolesta jotka pääsevät pois tästä turhuudesta kärsimästä. Minäkin haluan.
Ahdistuneisuushäiriöön sairastuminen nuorena tyttönä, n. 14 vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Paljon on ollut ahdistusta ja mielenterveysongelmia, mutta yhtään surua ei ole josta en olisi selvinnyt. Uskon selviäväni jatkossakin vaikka eteen tulisi suuria suruja. Oma terveys kyllä prakaa nyt pahasti joten suurin suruni taitaisi olla oma kuolemantuomio. Olisi kamalaa jättää lapsi ilman äitiä.
Olemme lapsen kanssa äärimmäisen läheiset. Lapsen kuolema olisi kyllä myös suru joka musertaisi pitkäksi aikaa ja josta olisi vaikea päästä yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukahan idiootti alapeukuttaa jonkun vanhemman kuolemaa tämän ollessa lapsi.
Sairas palsta.
Ehkä sellainen, jolla vanhemmat pahoinpitelivät lapsuudessa. Heille se vanhempien kuolema olisi ollut "onni ja pelastus".
Asialla on aina kaksi puolta - kuolemallakin!
Minulla oli väkivaltainen isä ja mt-ongelmainen äiti, koin väkivaltaa kotona ja silti ei tulisi mieleenkään alapeukuttaa tai mitätöidä muiden kokemuksia. Varmasti joku tämän kokenut voi alapeukuttaa, mutta kun palstalla ollaan niin trollit ovat taattu riesa.
Niitä on vielä pahempiakin vanhempia, kiduttajia yms.
Ja jokainenhan ala- tai yläpeukuttaa sitä miltä itsesta tuntuu hyvältä/pahalta, ja näiden alapeukuttajien mielestä ei ole ollenkaan surullista, jos tällainen huono vanhempi on kuollut.
Ei se ole muiden mitätöimistä vaan oma mielipide siitä onko viestissä kuvattu asia hyvä/huono!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni on kehitysvammainen, eikä kasva koskaan isoksi.
Meidän perheeseemme sattui 2 kehitysvammaista lasta.
Myös kolmella muulla lapsellamme on neurologisia ongelmia.
Juuri saimme tietää, että perheessämme on myös harvinainen syöpäalttiusgeeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epäonnistuneet hedelmöityshoidot, jotka kävin läpi yksin.
Äiti sairastui aivoinfarktiin. Tapahtui jo vuonna 2006. Ei ole koskaan toipunut ennalleen, mutta on kuitenkin vielä.elossa. Tämä oli iso kriisi perheellemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen kuolema. En todellakaan ole päässyt yli enkä koskaan pääse.
Vierailija kirjoitti:
Isän kuolema. Kymmeniä vuosia kesti päästä surusta kokonaan yli.
Sama juttu. Enkä yli ole päässyt vieläkään, kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsen kuolema. En todellakaan ole päässyt yli enkä koskaan pääse.
Otan osaa! Näin omasta äidistäni miten hän kärsi sisareni kuoltua, 6-vuotiaana. Ei siitä varmaan koskaan pääsekään yli. Voi vain oppia elämään sen kanssa. Haleja!
Vierailija kirjoitti:
Petetyksi tuleminen ja havainto, että nainen jonka kanssa olin elänyt 25 vuotta eli parhaat vuoteni, lasteni äiti, ei ollutkaan yhtään sellainen kuin olin kuvitellut. Sisältä täysin musta.
Kuin minun kynästä. On murskaavaa kun joutuu myöntämään itselleen ettei tunne ihmistä kenen kanssa on elänyt elämäänsä.
Job kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni on kehitysvammainen, eikä kasva koskaan isoksi.
Meidän perheeseemme sattui 2 kehitysvammaista lasta.
Myös kolmella muulla lapsellamme on neurologisia ongelmia.
Juuri saimme tietää, että perheessämme on myös harvinainen syöpäalttiusgeeni.
Eli vielä kuudes tulille?
Lapsen kuolema, lasten menetys, miehen menetys, ystävien menetys, terveyden menetys, hirveä suhde tekoineen, lemmikkien menetys.... Ei noista selviä koskaan. Ei yhtään koskaan, mitenkään.
Se että tein lapset ihan väärän miehen kanssa. Mies oli se joka ensimmäisenä otti lapset puheeksi ja toivoi lapsia.
Osoittautui isänä täysin tunnekylmäksi. Ei osannut edes jutella lasten kanssa. Kaikki puhe lapsille oli käskyttämistä, ivaa, arvostelua ja syyttelyä. Lapset nyt nuoria aikuisia ja vihaavat isäänsä. Eivät lähetä edes tekstaria isänpäivänä. Miettiköön äijä sitten vanhainkodissa, miksi kukaan ei tule katsomaan.
Oman lemmikin kuolema on joka kerta sanoinkuvaamatonta ja pitkäkestoista surua, vaikka sen tietää aina olevan edessä.
Oman lapsen kuolema jo pelkästään ajatuksena saa itkemään.
Minulla oli väkivaltainen isä ja mt-ongelmainen äiti, koin väkivaltaa kotona ja silti ei tulisi mieleenkään alapeukuttaa tai mitätöidä muiden kokemuksia. Varmasti joku tämän kokenut voi alapeukuttaa, mutta kun palstalla ollaan niin trollit ovat taattu riesa.