Mikä on ollut elämäsi suurin suru?

Isäni kuolema. Olin 9 v.

Varmaankin se, että äitini kuoli niin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Sen tajuaminen miten turhaa tämä kaikki on. Kaikki ihmisten tarpeet ja halut .ja ihmisten kehittymättömyys.

M49

Ja useimmat tekevät uuden sijaiskärsijän, jottei itsestä tuntuisi niin turhalta.

Isän kuolema, miehen kriisi ja henkinen sairaus =ero.

Kuningatar Elisabetin kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Suru ja pettymys siihen, että sisarusteni ja ns. ystävieni "rakkaus" loppui tasan tarkkaan sillä hetkellä, kun jätin uskonyhteisön. Neljäänkymmeneen vuoteen ei vointini ole kiinnostanut. Jos minusta jotain hyötyä tai voin palvella jotenkin, ollaan mielin kielin.

Miksi ihmeessä annat heidän olla sinuun vielä yhteydessä? 

Äidin kuolema.

Mieheni äkkikuolema. Surin pitkään, mutta lopulta pystyin elämään ihan hyvää elämää. Jatkuva kaltoinkohtelu lapsena. Siitä en ehkä pääse koskaan kokonaan yli.

Tessu koiran kuolema 30 vuotta takaperin. Suru kestää varmaan kuolemaani asti.

Vierailija kirjoitti:

Henkinen ja fyysinen väkivalta oman äidin taholta. En ole täysin päässyt yli.

Sama täällä: olen käynyt vuosia ja vuosia ja vuosia lukemattomissa eri hoidoissa, ja vaikka olen edennyt kidutustraumahoidoissani omalla mittapuullani mitattuna pitkälle, niin yhä vaan erilaiset ongelmat vaivaavat. Sadistiäiti jättää äärimmäisen syvät, kivuliaat ja kammottavat raatelujäljet kehomieleen...

Ensimmäisen ikioman koirani kuolema. Vieläkin välillä tulee tippa linssiin häntä ajatellessa, mutta voin kyllä sanoa päässeeni surusta yli.

Kohtukuolema kuukausi ennen laskettua aikaa.

Elämä ihmisenä. En haluaisi kuulua tähän lajiin.

Kukahan idiootti alapeukuttaa jonkun vanhemman kuolemaa tämän ollessa lapsi.

Sairas palsta.

Se että puolisoni ei halua toista lasta. Toisaalta en voi rikkoa ainoan lapsenlapsen kotia tällaisen vuoksi, joten joudun nielemään suruni päivittäin. Suuri suru, joka olisi parasta vaan pitää sisällään.

Ihmisyyden totaaliseen pahuuteen ja merkityksettömyyteen havahtuminen:

Vierailija kirjoitti:

Aspergerin ja ADHD:n aiheuttamat vaikeudet. Tajuan, etten tule koskaan tekemään kunnollista uraa enkä tule ikinä saamaan ystäviä.

Aloitin vasta uudessa työssä 100% työajalla ja sain melko pian sen jälkeen nuo diagnoosit. Mulla oli ollut ongelmia jo aiemmissa työpaikoissani osa-aikatyölaisenä, mutta osasin siellä maskata ja ylisuorittaa itseni pomojen sydämiin. Purskahdin tänään itkuun, koska en jaksa täyttä työaikaa, jatkuvia keskeytyksiä ja tauotonta puhelu- ja viestitulvaa. Pomo näki tilanteen ja uhkasi potkuilla jos märisen vielä kerran. Etätöitä en saa tehdä. Työyhteisö on myös sairas, siellä hyväksytään yhden äijän perseily ja hänen harjoittama työn häirintä.

Usein mietin, että parvekkeelta alas hyppääminen voisi olla ok.

Voi sinua..

Minä olen ihan tyytyväinen pitkäaikaistyöttömänä. Luen kirjoja ja ulkoilen. Seuraan uutisia ja opiskelen huvikseni kieliä. Elämä on seesteistä.

Vierailija kirjoitti:

Se, että olen adoptiolapsi. Se on elämänmittainen suru minulle, sillä en saanut rakkautta enkä hyväksyntää adoptiovanhemmilta, enkä heidän suvultaan.

Se oli kaksinkertainen hylkäys, jonka kanssa joudun elämään. Adoptioäitini oli alkoholisti, joka jätti meidät kun olin alakoulussa. Adoptioisä löysi uuden naisen nopeasti, mutta tämäkään ihminen ei pitänyt minusta.

Monia varmaan ärsyttää tämä, ja monen mielestä minun pitäisi olla kiitollinen (mistä?). Mutta en voi sanoin kuvailla, miten pohjattoman yksinäinen elämässäni olen ollut.

Voi että miten surullinen tarina. Olen itse myös adoptoitu ja adoptiovanhempani olivat omalla tavallaan sekopäitä mutta lievemmin kun sinun tapauksessa. Joten ymmärrän täysin tuon että muut ihmiset vaan sanovat että täytyy olla kiitollinen adoptiovanhemmille jne. Se on todella mitätöivää. Haleja!

Ensimmäisen oman koiran kuoleminen, en ole vielä päässyt yli, mutta aikaa mennyt vasta puoli vuotta 😞

Avioliiton päättyminen vuosi sitten. En ole vielä päässyt yli. Suru tulee kausittain.

N42