Mikä on ollut elämäsi suurin suru?

Lapsen sijoitus sijaisperheeseen. Sain lapsen takaisin, mutta traumat jäi.

Vierailija kirjoitti:

Job kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni on kehitysvammainen, eikä kasva koskaan isoksi.

Meidän perheeseemme sattui 2 kehitysvammaista lasta.

Myös kolmella muulla lapsellamme on neurologisia ongelmia.

Juuri saimme tietää, että perheessämme on myös harvinainen syöpäalttiusgeeni.

Eli vielä kuudes tulille?

Olen tottunut kaltaistesi vittuiluun.

Ei, emme tienneet lasten vammaisuudesta etukäteen.

Kaikki ns. syntyivät terveenä.

Kahden kehitysvammaisuus kävi ilmi, kun meillä oli jo viides tulossa, saimme lapset nopeassa tahdissa, mukana kaksoset.

Viidennen kohdalla kyllä harkitsimme aborttia, tämän päätöksen tueksi konsultoimme perinnöllisyyslääkäriä.

Lääkäri ei osannut oikein sanoa juuta eikä jaata, varovaisena arviona, että 25% todennäköisyydellä voi olla autismin kirjon ongelmaa, onko se sitten lievää aspergerpiirrettä vai vaikea kehitysvamma, mahdoton sanoa...

Tuossa vaiheessa olisi abortti jo ollut erikoisluvan vaativa brutaali toimenpide.

No, hän "syntyi terveenä", sai aspergerdiagnoosin 13- vuotiaana.

Neurologisia sairauksia on puhjennut sitten myöhemmällä iällä, mm. yksi lapsistani sai epilepsian 17- vuotiaana.

Nuorimmaisen iästä voit päätellä, että kuudetta ei tule.

Lapsettomuus

Miehen itsemurha

Syöpä

Läheisten ja kahden ystävän kuolemat

Lemmikkien kuolemat

Siinä niitä. Riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Se, että olen adoptiolapsi. Se on elämänmittainen suru minulle, sillä en saanut rakkautta enkä hyväksyntää adoptiovanhemmilta, enkä heidän suvultaan.

Se oli kaksinkertainen hylkäys, jonka kanssa joudun elämään. Adoptioäitini oli alkoholisti, joka jätti meidät kun olin alakoulussa. Adoptioisä löysi uuden naisen nopeasti, mutta tämäkään ihminen ei pitänyt minusta.

Monia varmaan ärsyttää tämä, ja monen mielestä minun pitäisi olla kiitollinen (mistä?). Mutta en voi sanoin kuvailla, miten pohjattoman yksinäinen elämässäni olen ollut.

Halaus sinulle. Ymmärrän täysin tunteesi!

Voimia elämään.

Minun elämän suurin suru on rakkaan läheisen pitkään jatkunut masennus ja itsetuhoisuus. Tällä hetkellä näyttää alkaneen toipumisen tie. Hitaasti.

Oman lapsen kuolemaväkivallan seurauksena. 

Ex. Myönnän edelleen sen. Vaikka siitä on jo yli päästy. 

Se, että molemmat lapset ovat ovat mielenterveysongelmaisia. Toinen yrittänyt itsemurhaa monta kertaa. Toinen sortui huumeisiin ja sairastui skitsofreniaan. Molemmat eläkkeellä. Alta 30-vuotiaina. 

Se kun sinä loinen synnyit

Vierailija kirjoitti:

Ex. Myönnän edelleen sen. Vaikka siitä on jo yli päästy. 

 

 

Mistä tai miksi suru tuli?

Kauanko aikaa erosta?

Ikäsi?

 

Lapsen kehitysvamma.

Vierailija kirjoitti:

Oman lapsen kuolemaväkivallan seurauksena. 

 

Kuolemaväkivalta mikä

Vierailija kirjoitti:

Viimeisin paikka, jossa alkaisin kertoa suruistani, on tämä vauvapalsta, sillä täällä melskaa melkoinen porukka ilkeitä, ivallisia ja yksinkertaisesti vain pahansuopia ihmisiä, jotka saavat näköjään ainoat "onnentunteensa" latelemalla mitä mieleen sattuu ketjussa kuin ketjussa.

Olen kuvitellut, että keskustelupalstojen ylläpidon tehtävä on karsia törkeät ja asiattomat kommentit pois vaan ei: ylläpito poistaa vain kokonaisia keskusteluja, jos aihe ei satu heitä miellyttämään.

Vanha kommentti, mutta: Ei täällä mitään ketjuja lukevia moderaattoreita ole. Ilmiannot ja kielletyt sanat saavat algoritmin poistamaan viestin tai koko ketjun.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kehitysvamma.

Sama.

Saimme nopeassa tahdissa 5 lasta, mukana kaksoset. Sitten alkoi kahden kohdalla ilmetä kehitysviivettä ja lopulta kaksi lapsista sai kehitysvammadiagnoosin.

Tuntuu, että lapsen vammaisuutta ei edes saisi surra.

Job kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Job kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni on kehitysvammainen, eikä kasva koskaan isoksi.

Meidän perheeseemme sattui 2 kehitysvammaista lasta.

Myös kolmella muulla lapsellamme on neurologisia ongelmia.

Juuri saimme tietää, että perheessämme on myös harvinainen syöpäalttiusgeeni.

 

Eli vielä kuudes tulille?

Olen tottunut kaltaistesi vittuiluun.

Ei, emme tienneet lasten vammaisuudesta etukäteen.

Kaikki ns. syntyivät terveenä.

Kahden kehitysvammaisuus kävi ilmi, kun meillä oli jo viides tulossa, saimme lapset nopeassa tahdissa, mukana kaksoset.

Viidennen kohdalla kyllä harkitsimme aborttia, tämän päätöksen tueksi konsultoimme perinnöllisyyslääkäriä.

Lääkäri ei osannut oikein sanoa juuta

Sinimustat on tyytyväisiä kun Suomeen tulee lisää valkoisia vammaisia kansalaisia

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus
Miehen itsemurha
Syöpä
Läheisten ja kahden ystävän kuolemat
Lemmikkien kuolemat
Siinä niitä. Riittävästi.

NIIN MUTTA MIKÄ ON SUURIN

kerran en saanut yheltä muijalta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kehitysvamma.

 

Sama.

Saimme nopeassa tahdissa 5 lasta, mukana kaksoset. Sitten alkoi kahden kohdalla ilmetä kehitysviivettä ja lopulta kaksi lapsista sai kehitysvammadiagnoosin.

 

Tuntuu, että lapsen vammaisuutta ei edes saisi surra.

 

Mun lapsi oli vasta 10-vuotias, kun sai diagnoosin ja mäkin ehdin saada kaksi lasta lisää ennen tuota tietoa. Nämä nuoremmat on onneksi terveitä (heillä eri isä). Itseäni ärsytti eniten se puhe kuinka kehitysvammaiset on aina niin ihania ja aurinkoisia, koska oma lapseni ei todellakaan ollut. Ja pitkään syytin tuosta vammasta itseäni, että olen varmasti tehnyt odotusaikana jonkun virheen ja kaikki on mun vikaa.