Mikä on ollut elämäsi suurin suru?

Vierailija kirjoitti:

Se, että olen adoptiolapsi. Se on elämänmittainen suru minulle, sillä en saanut rakkautta enkä hyväksyntää adoptiovanhemmilta, enkä heidän suvultaan.

Se oli kaksinkertainen hylkäys, jonka kanssa joudun elämään. Adoptioäitini oli alkoholisti, joka jätti meidät kun olin alakoulussa. Adoptioisä löysi uuden naisen nopeasti, mutta tämäkään ihminen ei pitänyt minusta.

Monia varmaan ärsyttää tämä, ja monen mielestä minun pitäisi olla kiitollinen (mistä?). Mutta en voi sanoin kuvailla, miten pohjattoman yksinäinen elämässäni olen ollut.

En usko että nykyään ketään ärsyttää tai ajattelisivat että sinun pitäisi olla kiitollinen. Ei adoptiovanhemmaksi ryhtyminen ole mikään uhraus, vaan lapsi on lahja ja siten sinuunkin olisi pitänyt suhtautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Henkinen ja fyysinen väkivalta oman äidin taholta. En ole täysin päässyt yli.

Sama täällä: olen käynyt vuosia ja vuosia ja vuosia lukemattomissa eri hoidoissa, ja vaikka olen edennyt kidutustraumahoidoissani omalla mittapuullani mitattuna pitkälle, niin yhä vaan erilaiset ongelmat vaivaavat. Sadistiäiti jättää äärimmäisen syvät, kivuliaat ja kammottavat raatelujäljet kehomieleen...

Sama juttu. Missä hoidoissa olet käynyt?

Tiedossa erilaisia hoitoja mutta rahat eivät riitä..

Äitini oli sadistinen m......a.

Vierailija kirjoitti:

Avovaimo lähti toisen miehen mukaan. Tätä miestä inhosin jo aiemmin. Inho muuttui vihaksi. 15+ vuotta sitten, en vieläkään täysin yli. Katkeruus ja sitoutumiskammo iski. 

Mutta huomaatko, vastasit suruketjuun? Se tunne on ehkä surua, ei vihaa. Sure se suru. Turhaan mietit kenen vika, ja kuka teki väärin. Elämä menee joskus noin. Rakkautta ei voi pakottaa. Tunne suru siitä että menetit sen mitä teillä oli, sen on täytynyt olla ihanaa, kun se vieläkin tuntuu noin vahvasti. Sen jälkeen ala päästämään siitä irti. Se on mennyttä.

Syvä kokemus, ettei koskaan voi kelvata mihinkään.

Äidin kuolema. Se joka oli elämässäni 40 vuotta, luulin että hän on se vahvin, ei valittanut mistään. Kuolinvuoteellaan sanoi että älä sure, mä suren sun puolesta ja kyllä mä pärjään. Hänelle riitti että tulin käymään kahvilla, monesti vaan istuttiin ja oltiin vaan. Voi äiti kunpa saisin sinut takaisin

Lapseni kanssa olivat niin samanlaisia ettei lapsi edes kiukutellut hänelle. Syöpä vei, silloin ajattelin että vielä 20 vuotta niin tulen viimeistään perässä. Ikävä on kova.

Jatkuva muuttaminen. Vaihdoin koulua 9 kertaa

Ulkomailta suomeen paluumuutto

Vanhempien työttömyys ja ainainen valitus joka asiasta

Jouduin hoitamaan sisaruksia liikaa, se oli minulle taakka

Exä erkaannutti minut (lasten isän) lapsistani ja tuosta surusta ei pääse yli koskaan.

Yksinäisyys lapsuudessa ja nuoruudessa. Aikuisiällä työttömyys.

Tyttäreltä löydetty aivokasvain ja hoidot siihen päälle.

Lapseni syntyminen kuolleena. Oli vain muutamasta hetkestä kiinni, että hän olisi syntynyt elävänä. En anna koskaan anteeksi itselleni enkä hoitohenkilökunnalle, ettei kukaan tajunnut ajoissa, miten vakavasti pielessä pienen asiat ovat.

Vierailija kirjoitti:

Aspergerin ja ADHD:n aiheuttamat vaikeudet. Tajuan, etten tule koskaan tekemään kunnollista uraa enkä tule ikinä saamaan ystäviä.

Aloitin vasta uudessa työssä 100% työajalla ja sain melko pian sen jälkeen nuo diagnoosit. Mulla oli ollut ongelmia jo aiemmissa työpaikoissani osa-aikatyölaisenä, mutta osasin siellä maskata ja ylisuorittaa itseni pomojen sydämiin. Purskahdin tänään itkuun, koska en jaksa täyttä työaikaa, jatkuvia keskeytyksiä ja tauotonta puhelu- ja viestitulvaa. Pomo näki tilanteen ja uhkasi potkuilla jos märisen vielä kerran. Etätöitä en saa tehdä. Työyhteisö on myös sairas, siellä hyväksytään yhden äijän perseily ja hänen harjoittama työn häirintä.

Usein mietin, että parvekkeelta alas hyppääminen voisi olla ok.

Asiako on siis vielä uusi? Diagnoosit siis?

Lähde sairaasta työpaikasta ja hae rauhassa uutta. Ei työ ole tuollaisen kiusaamisen arvoista. Hae tukia, ja elä niillä sen aikaa kuin tuo vaatii. (Voit

ottaa annettuna, että vaikkapa mä maksan veroja juuri sinun takia tuossa tilanteessa mieluusti.)

.As/autismin kirjon vastaavat tilat ja ADD eivät ole ainakaan uran este. Voisin koska tahansa luetella parikymmentä it-alan johtajaa, joilla varmuudella tiedän olevan juuri nuo diagnoosit.

Hae valmennusta ja vertaistukea kolmannelta sektorilta, ellei julkinen puoli hoida hommiaan tässä. Esim Tampereella Omavoima. Muillakin paikkakunnilla noita ilmaisia on.

Älä anna periksi äläkä jää miettimään sitä, että tuo olisi maailmanloppu. Tuhannet nepsyt elävät ihan normaalia elämää.

Elän suurinta surua juuri nyt. Kun olet ollut yhdessä 30 vuotta ja toinen haluaa erota suhteesta jossa ei ollut riitoja ja oli hyvin toimiva seksielämä. Tämä valtava hämmennys, suru, shokki ja valtava ikävä on kamalaa. Tuntuu kuin musertuisi.

Olen kokenut toki muitakin suruja, äitini kuoli syöpään himpun yli viisikymppisenä, veljeni sai vakavan aivoinfarktin, keskenmeno ja ihanan koiramme kuoleminen.

Silti tämä yllärinä tullut eroilmoitus sattuu eniten ja yksi syy on myös se, että kaikissa noissa yllämainituissa muissa suruissa on tukenani ollut maailman ihanin mieheni. Nyt suren yksin sitä suurinta suruani 💔

Parhaan ystävän kuolema. Oltiin silloin vasta 21-vuotiaita. Koulut käyty ja juuri astuttu työelämään. Haaveet suuria ja koko elämä edessä. Vaikeaa oli käsitellä, mutta siitäkin selvisin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin arvostan elämän huonojakin hetkiä. Koska ne huonotkin hetket ovat aikaa jota kaikille meille ei ole siunattu. Vanhaksi kasvaminen ei ole itsestään selvyys vaan lahja jota pitä vaalia. 

Paljon on ollut ahdistusta ja mielenterveysongelmia, mutta yhtään surua ei ole josta en olisi selvinnyt. Uskon selviäväni jatkossakin vaikka eteen tulisi suuria suruja. Oma terveys kyllä prakaa nyt pahasti joten suurin suruni taitaisi olla oma kuolemantuomio. Olisi kamalaa jättää lapsi ilman äitiä.

Kun luin muiden viestejä niin omat surun aiheeni tuntuvat mitättömiltä. Silti kirjoitan nyt, että pitkäaikainen kiusaaminen uudella paikkakunnalla joka jatkui lukioon saakka sekä sen mukana tuoma yksinäisyys ja ulkopuolelle jääminen oli minulle kova paikka. Tavallaan jäi koko nuoruus välistä ja ei ollut yhtään ystävää. Vanhemmista ei ollut apua ja tukea ja käskettiin vaan olemaan vahva. Joskus yläkoulun jälkeen, kun huomasin kaiken jatkuvan en enää halunnut enää elää ja ahdisti todella paljon. Kun puhuin vanhemmille tästä niin he loukkaantuivat tms ja jouduin pyytämään puheitani anteeksi. Isä uhkasi itse ajaa auton sillalta jos vielä puhun sellaista. Sen jälkeen keskityin käymään lukion jotenkin loppuun ja ihme kyllä sain sen käytyä.

Samalla ymmärrän silti vanhempiani koska elämämme oli melko vaikeaa muutenkin esim taloudellisesti. Ei heilläkään helppoa ole aina ollut. Silti jäin ilman apua ja tukea tähän kaikkeen liittyen. Oli minulla muuten esim harrastuksia ja ihan hyvä koti. Emme vaan ole useinkaan olleet ns samalla viivalla. Olisi pitänyt olla erilainen ja rohkeampi sekä pärjäävämpi ihminen, jotta kaikki olisi mennyt paremmin. He eivät vieläkään oikein ymmärrä minua. En voi puhua heille esim kuinka jännitän sosiaalisia tilanteita tai kuinka jokin ammatti ei esim sovi kun en voi olla niin sosiaalisessa työssä yms.

Nyt on vuosia kulunut ja olen edelleen yksinäinen ja jännitän ihmisten kanssa oloa. Olen jotenkin kasvanut kieroon ja minusta on tullut hyvin epävarma ihminen. Itsetunto lähes nolla. Tuntuu etten pärjää elämässä kun jo pelkän ammatin saaminen on jo vaikeaa. Minulle sopisi esim etäopiskelu, mutta tällä alalla ei oikein ole mahdollista. Samoin työharjoittelut yms ovat vaikeita. Muuttaa taas en haluasi, kun sitten menetän kaiken tutun mitä minulla on. En ehkä ajatellut olevani alle 30 v:nä lähes syrjäytynyt yksinäinen ihmisiä jännittävä erakko. Lukiossa ollessa sitä vielä uskoi elämään enemmän. Nyt on viimeisetkin sinisilmäisyyden rippeet karisseet niin koko elämän kuin ihmistenkin suhteen. Koirani kuolema oli myös surullinen asia, kun se oli vuosia tärkein asia minulle. Samalla sen sairastelun myötä tiesin ajan vähenevän joten olin valmistautunut siihen. Nyt elämä sen kuoleman jälkeen on ollut hyvin tyhjää. Välillä mietin mikä merkitys minulla enää on. Samalla kun en omaa enää ketään läheisiä vanhempieni lisäksi tämä porukkamme on niin pieni ettei joku välttämättä ymmärrä sitä. Isovanhemmat kuolivat vuosia sitten ja onneksi saivat melko hyvässä kunnossa lähteä. Heidän myötään meni sitten yhdet viimeiset ihmiset jotka välittivät minusta. Muuten sukumme on etäinen ja näin se, etyö voin olla itse joskus aivan yksin ilman ketään läheisiä ahdistaa välillä paljon. En koe oikein pärjääväni täällä. Jotenkin sitä pettyy itseensä ja elämäänsä välillä niin paljon. En silti toivo paljon ja yritän iloita pienistä jutusta, mutta suren tätä kaikkea välillä paljon. Pahoittelut valituksesta ja pitkästä viestistä.

Vierailija kirjoitti:

Kun luin muiden viestejä niin omat surun aiheeni tuntuvat mitättömiltä. Silti kirjoitan nyt, että pitkäaikainen kiusaaminen uudella paikkakunnalla joka jatkui lukioon saakka sekä sen mukana tuoma yksinäisyys ja ulkopuolelle jääminen oli minulle kova paikka. Tavallaan jäi koko nuoruus välistä ja ei ollut yhtään ystävää. Vanhemmista ei ollut apua ja tukea ja käskettiin vaan olemaan vahva. Joskus yläkoulun jälkeen, kun huomasin kaiken jatkuvan en enää halunnut enää elää ja ahdisti todella paljon. Kun puhuin vanhemmille tästä niin he loukkaantuivat tms ja jouduin pyytämään puheitani anteeksi. Isä uhkasi itse ajaa auton sillalta jos vielä puhun sellaista. Sen jälkeen keskityin käymään lukion jotenkin loppuun ja ihme kyllä sain sen käytyä.

Samalla ymmärrän silti vanhempiani koska elämämme oli melko vaikeaa muutenkin esim taloudellisesti. Ei heilläkään helppoa ole aina ollut. Silti jäin ilman apua ja tukea tähän kaikkeen liittyen. Oli minulla muuten esim harrastuksia ja ihan hyvä koti. Emme vaan ole useinkaan olleet ns samalla viivalla. Olisi pitänyt olla erilainen ja rohkeampi sekä pärjäävämpi ihminen, jotta kaikki olisi mennyt paremmin. He eivät vieläkään oikein ymmärrä minua. En voi puhua heille esim kuinka jännitän sosiaalisia tilanteita tai kuinka jokin ammatti ei esim sovi kun en voi olla niin sosiaalisessa työssä yms.

Nyt on vuosia kulunut ja olen edelleen yksinäinen ja jännitän ihmisten kanssa oloa. Olen jotenkin kasvanut kieroon ja minusta on tullut hyvin epävarma ihminen. Itsetunto lähes nolla. Tuntuu etten pärjää elämässä kun jo pelkän ammatin saaminen on jo vaikeaa. Minulle sopisi esim etäopiskelu, mutta tällä alalla ei oikein ole mahdollista. Samoin työharjoittelut yms ovat vaikeita. Muuttaa taas en haluasi, kun sitten menetän kaiken tutun mitä minulla on. En ehkä ajatellut olevani alle 30 v:nä lähes syrjäytynyt yksinäinen ihmisiä jännittävä erakko. Lukiossa ollessa sitä vielä uskoi elämään enemmän. Nyt on viimeisetkin sinisilmäisyyden rippeet karisseet niin koko elämän kuin ihmistenkin suhteen. Koirani kuolema oli myös surullinen asia, kun se oli vuosia tärkein asia minulle. Samalla sen sairastelun myötä tiesin ajan vähenevän joten olin valmistautunut siihen. Nyt elämä sen kuoleman jälkeen on ollut hyvin tyhjää. Välillä mietin mikä merkitys minulla enää on. Samalla kun en omaa enää ketään läheisiä vanhempieni lisäksi tämä porukkamme on niin pieni ettei joku välttämättä ymmärrä sitä. Isovanhemmat kuolivat vuosia sitten ja onneksi saivat melko hyvässä kunnossa lähteä. Heidän myötään meni sitten yhdet viimeiset ihmiset jotka välittivät minusta. Muuten sukumme on etäinen ja näin se, etyö voin olla itse joskus aivan yksin ilman ketään läheisiä ahdistaa välillä paljon. En koe oikein pärjääväni täällä. Jotenkin sitä pettyy itseensä ja elämäänsä välillä niin paljon. En silti toivo paljon ja yritän iloita pienistä jutusta, mutta suren tätä kaikkea välillä paljon. Pahoittelut valituksesta ja pitkästä viestistä.

Hei!

Vaikka viestisi on pitkä, luin sen kokonaan ja lähetän ensihätään sinulle tsemppiä🧡💚💙

Viimeisin paikka, jossa alkaisin kertoa suruistani, on tämä vauvapalsta, sillä täällä melskaa melkoinen porukka ilkeitä, ivallisia ja yksinkertaisesti vain pahansuopia ihmisiä, jotka saavat näköjään ainoat "onnentunteensa" latelemalla mitä mieleen sattuu ketjussa kuin ketjussa.

Olen kuvitellut, että keskustelupalstojen ylläpidon tehtävä on karsia törkeät ja asiattomat kommentit pois vaan ei: ylläpito poistaa vain kokonaisia keskusteluja, jos aihe ei satu heitä miellyttämään.

Avioliiton hajoaminen, miehestä tuli kriisin myötä aggressiivinen. Siitä kaikesta toipuminen kesti vuosia ja maksoi "maltaita" kun turvauduin terapiaan. Nyt omillani ja pärjään kyllä.

Toinen suuri suru oli veljeni kuolema. Monta ihmistä olen saattanut hautaan mutta ainoa veljeni kun lähti yllättäin on ollut vaikeaa. Edelleen itken viikottain hänen menetystään vaikka siitä on jo 7 vuotta. Olimme hyvin läheisiä.

Vierailija kirjoitti:

Kukahan idiootti alapeukuttaa jonkun vanhemman kuolemaa tämän ollessa lapsi.

Sairas palsta.

Ehkä sellainen, jolla vanhemmat pahoinpitelivät lapsuudessa. Heille se vanhempien kuolema olisi ollut "onni ja pelastus".

Asialla on aina kaksi puolta - kuolemallakin!

isoäidin kuolema