Lue keskustelun säännöt.
Te joilla kamala lapsuus ja vanhemmat nyt vanhat/raihnaiset?
18.09.2022 |
Kamalalla lapsuudella tarkoitan siis jotain oikeasti kamalaa, jatkuvaa väkivaltaa, kaltoinkohtelua, traumaattista kohtelua.
Jos teillä tällainen lapsuus on, miten toimitte vanhenevien vanhempien kanssa? Mulla ln suunnattomia vaikeuksia kaivaa itsestäni mitään auttamisen halua. Kun ensin koko lapsuus kiusattiin, hakattiin, alistetiin ja nöyryytettiin, ja aikuisena sitten haukuttiin, uhkailtiin, arvosteltiin. Mitään kaunista en koskaan ole kuullut vanhemmiltani.
Nyt sitten avuntarpeisena alkaa se syyllistäminen ja valitus ja narina, ja haukkuminen sitten kiittämättömäksi jos en halua sinne mennä.
Pitääkö sitä koko elämä haukata paskaa omilta vanhemmilta?
Miten muut olette pärjänneet vastaavaassa kuviossa?
Kommentit (195)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitin kanssa olen kyllä tekemisissä mutta en koskaan soita hänelle. Silloin tällöin poikkean käymässä mutta en kovin usein. Hän ei varsinaisesti kohdellut huonosti mutta sen sijaan että olisi ottanut muksut kantoon ja eronnut isästä, jäi huonoon avioliittoon aivan liian pitkäksi aikaan ja se jätti jälkensä. Jos huomenna tulisi tieto että hän on kuollut, niin hautajaisissa kyllä kävisin mutta tuskin itkisin. Ja tuskin muistelisin millainen ihminen oli.
Isä oli pahempi tapaus. Henkistä alistamista sai kokea enemmän kuin tarpeeksi ja muutaman kerran löikin. Koskaan ei kannustanut niissä asioissa mistä minä tykkäsin. En ole koskaan välittänyt lätkästä enkä muista lajeista, joten hänen mielestään olin varmast h*nttari (olen siis mies) tai v*mmainen. Koki olevansa uhri, koska oma poika ei ole kuin muut, normaalit pojat(!). En ole ollut vuosiin häneen yhteydessä eikä häntäkään ole kiinnostanut pätkääkään pitää yhteyttä. Hän on tällä hetkellä 62-vuotias, mutta en tiedä onko millaisessa kunnossa. Ei kyllä kiinnostakkaan. Jos yrittää joskus ottaa yhteyttä, niin taidan vain haukkua ukon pystyyn. En aio auttaa, en aio tukea vanhuutta. Pärjäätköön omillaan tai hakekoot apunsa muualta.
Oletko koskaan kysynyt äidiltäsi suoraan, miksi hän ei lähtenyt? Minulle tulee kertomuksestasi mieleen ensimmäisenä ajtus, että äitisi uskoi isäsi syyllistyvän perhesurmaan, jos hän yrittää lähteä. Äitisi valitsi ehkä väärin, mutta mielestään pienemmän pahan.
Siis mistä teitä sinisilmäisiä ihmisiä riittää? Osa naisista jää huonoon avioliittoon lasten mielenterveyden uhalla siksi kun yh-äitinä olo tarkoittaisi vuokra-asuntoa ja enemmän töitä 😂 ei ne mitään perhesurmia pelkää vaan ovat laiskoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, suuret ikäluokat! Perustakaa joku oma jeesusteluketjunne! Tosi rasittava lukea näitä kun joku jatkuvasti vääntää kaiken sodan syyksi tilanteessa missä oma 60-vuotias äitini ei ole sotaa nähnyt kuin elokuvissa.
Äitini oli vain narsistinen sekopää ja vanhempana saa pärjätä omillaan (ihan niinkuin potki myös minut omilleen kun hän halusi elää uutta nuoruutta 45-vuotiaana)
Olen laittanut välit poikki epärehelliseen, rikolliseen ja juoppoon sisarukseen. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole pitäneet henkilöön mitään yhteyttä millään tavalla. Suosittelen samaa muillekin. Oma elämä, oman perheemme elämä ja arki on helpottunut huomattavasti. Kotirauhamme rikkominen ja perheemme häiriköinti on loppunut ja perheellämme on kotirauha.
Enää minun ja perheeni ei tarvitse kuunnella jatkuvaa kieroilua, valehtelua ja valitusta. Meidän ei tarvitse sietää epärehellisyyttä, juopottelua, valehtelua, varastamista, häiriköintiä, rajattomuutta, kieroilua ja rikollista käytöstä.
Suosittelen erittäin hankalissa ja kuormittavissa ihmissuhteissa välien katkaisua muillekin! Jos sinulla on lapsia laiminlyönyt, kaltoinkohdellut, väkivaltainen, juoppo, rikollinen, talousrikollinen, vastuuton, välinpitämätön, huono tai ilkeä äiti ja/tai isä, niin laita hyvä ihminen välit poikki!
Yhteiskunta hoitaa vanhukset. Piste. Hankalan ja ilkeän vanhuksen hoitaminen ei kuulu aikuisille lapsille, miniöille, vävyille tai lähiomaisille. Ilkeän, lapsiaan kaltoinkohdelleen ja laiminlyöneen, pahan, rajattoman, juopon tai väkivaltaisen äidin, isän, sisaruksen tai muun lähisukulaisen hoitaminen ei ole Sinun tehtäväsi. Piste.
Jos sinulla on elämääsi ja kotirauhaasi häiriköivä ja ikävä sisarus tai sukulainen, niin laita hyvä ihminen välit poikki! Jos sinulla on parisuhdettasi, perhe-elämääsi ja lastenkasvatustasi kaikin tavoin pilaava ilkeä ja vi##umainen anoppi, appiukko tai puolison sisarus, niin laita hyvä ihminen välit poikki!
Suku on pahin. Pahimmat ja terävimmät puukot lentävät selkään usein omasta suvusta ja/tai puolison suvusta.
Vierailija kirjoitti:
En pidä mitään yhteyttä isääni, täyttää ensi vuonna 80v. Jatkuvaa vähättelyä,haukkumista,ruokaa en saanut kotona yms.koko lapsuus ja teini-ikä. Jotain lähestymisyrityksiä hänen puoleltaan viimeksi n.10v sitten,löin luurin korvaan.
Miksi suostuisin tapaamaan ihmistä jonka ajatteleminenkin tuottaa ahdistusta.
Vierailija kirjoitti:
Hei, suuret ikäluokat! Perustakaa joku oma jeesusteluketjunne! Tosi rasittava lukea näitä kun joku jatkuvasti vääntää kaiken sodan syyksi tilanteessa missä oma 60-vuotias äitini ei ole sotaa nähnyt kuin elokuvissa.
Äitini oli vain narsistinen sekopää ja vanhempana saa pärjätä omillaan (ihan niinkuin potki myös minut omilleen kun hän halusi elää uutta nuoruutta 45-vuotiaana)
Hänen vanhemmat näkivät sodan ja se vaikuttaa heidän lapsiinsa.
Aivan järkyttävää ja sadistista väkivaltaa vanhemman taholta! Tee rikosilmoitus. Oletko hakenut oikeudesta lähestymiskieltoa?
Tuollainen "vanhempi" EI rakasta lastaan. Hän VIHAA lastaan. Tämä vanhempi ei ansaitse lapseltaan mitään hyvää eikä mitään yhteydenpitoa. EI ikinä lastenlapsia tuollaisen hirviön luokse, ei hetkeksikään.
Väkivaltaisen psykopaatti-vanhemman hautajaisiin ei tarvitse mennä. Huono äiti tai isä ansaitsee kurjan, yksinäisen ja raihnaisen vanhuuden. Hienoa, että olet laittanut välit isääsi poikki!
Vierailija kirjoitti:
Minä olin 16 kun katkaisin välit psykopaatti-isääni. Hän oli kapiainen ja kotonakin oli kuri kuin armeijassa, joskin armeijassa ei ketään lyödä.
Ensimmäiset lapsuusmuistoni ovat päiväkotiajoilta ja ne ovat kaikki väkivaltakokemuksia. Muistoja siitä, kun äiti huutaa "ET LYÖ LILLIÄ!!!" ja isä lyö silti - lujaa, avokämmenellä. Ja retuuttaa sen jälkeen omaan huoneeseeni, jossa heittää minut betoniseinään, josta putoan sängylle. Äiti itkee huutoitkua keittiössä. Isä sammuttaa valot ja paiskaa huoneeni oven kiinni, minä makaan sängyssä kivuissani ja itken tulikuumia kyyneleitä. Myöhemmin äiti tulee pyytämään anteeksi ja sitten pitää teeskennellä kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunut.
Sitten muistoja siitä miten äiti makaa keittiön lattialla ja itkee lohduttomasti, isä nojailee keittiön ovenkarmiin ja pilkallisella äänellä hokee "potkaisen tommosen tyhmän ämmän kuutamolle!" ja nauraa sadistista naurua. Minä alan itkeä kun äiti itkee, isä antaa luunapin tai lyö takaraivoon että saisi minut hiljaiseksi. Tai sitten kädet tulikuuman vesihanan alle.
Isä repi minua myös pienenä äidin sylistä, löi nyrkillä alaselkään ja heitti taas betoniseinää päin. Löi koiran flexillä päähän kun olin ottanut koiralle liian monta namia lenkille mukaan. Hiuksia raastoi irti tukkoina ja autossa löi niin kovaa kuin jaksoi minua reiteen kun en halunnut mennä mummin luokse kylään. Mummi eli isän äiti oli ihan samanlainen hirviö kuin poikansa - haukkui minua 6-vuotiaana h*oraksi kun äiti oli leikannut minulle otsatukan.
Ja teininä isä sabotoi koulutyötäni. Läksyt oli pakko tehdä yöllä isän nukkuessa kun illat piti opetella isän käskystä sanakirjoja ulkoa. Ja jos isän kysellessä en osannut ulkoa jotain sanaa, pakotti lukemaan kaksi kertaa enemmän sanoja. Jos en osannut, tuli turpaan tai repi hiuksia irti. Aloin 13-vuotiaana viillellä ja kun isä näki naarmut kerran, huusi ja vetäisi avarilla kasvoihin.
Minulla oli lapsuudessa myös koira, jota isä surutta kiusasi. Käveli tahallaan päälle kun koira nukkui tai potkaisi koiran tieltään. Astui varpaille ja koiran vingahtaessa nauroi sadistisesti. Lemmikkinä olleen marsun tappoi ottamalla siltä ruoat ja vedet pois siksi aikaa kun oltiin äidin kanssa sukuloimassa.
Ja kun äiti vihdoin jätti isän, hän soitteli mulle joka päivä ja selitti miten ei ymmärrä miksen halua tavata tai olla tekemisissä. Teki kiusaa valehtelemalla sossuille ja kävi pudottelemassa pelottelukirjeitä minun ja äidin uuden kodin postilaatikosta. Sossuille soittelu, kirje- ja tekstaripommitus sekä häirikkösoitot loppuivat samana päivänä kun täytin 18. Sen jälkeen ei onneksi ole kuulunut mitään.
Nyt olen 33-vuotias. Olen kieltäytynyt lakiteitse isäni perinnöstä. Hautajaisia en aio kustantaa saati niihin osallistua sinä päivänä kun kuolee. Ja lapsenlapsiaan ei tule koskaan tapaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, suuret ikäluokat! Perustakaa joku oma jeesusteluketjunne! Tosi rasittava lukea näitä kun joku jatkuvasti vääntää kaiken sodan syyksi tilanteessa missä oma 60-vuotias äitini ei ole sotaa nähnyt kuin elokuvissa.
Äitini oli vain narsistinen sekopää ja vanhempana saa pärjätä omillaan (ihan niinkuin potki myös minut omilleen kun hän halusi elää uutta nuoruutta 45-vuotiaana)
Äitisi vanhemmat ovat sota -ajan lapsia. He ovat kantaneet sodan seurauksia sen muistavana ja isoisäsi ehkä ollut sodassakin.
Ajat ovst muuttuneet, äitisi on kasvatettu karummin, hän ei ole osannut muuta, aikaa ei voi kääntää taakse vaikka me karun lapsuuden kokeneet tahtoisimme yltäkylläisen, hellyyttä, isän ja äidin läsnäoloa kuten nykylapsilla on. Suurella osalla.
Tässä tutkimusta sodan vaikutuksista:
https://sielunhoidonaikakauskirja.fi/2020-1/lapsuus-talvi-ja-jatkosodas…
Toivotaan, että Suomi ei enää joutuisi sotaan ja samoin, että kaikki sodat loppuisivat koko maailmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitin kanssa olen kyllä tekemisissä mutta en koskaan soita hänelle. Silloin tällöin poikkean käymässä mutta en kovin usein. Hän ei varsinaisesti kohdellut huonosti mutta sen sijaan että olisi ottanut muksut kantoon ja eronnut isästä, jäi huonoon avioliittoon aivan liian pitkäksi aikaan ja se jätti jälkensä. Jos huomenna tulisi tieto että hän on kuollut, niin hautajaisissa kyllä kävisin mutta tuskin itkisin. Ja tuskin muistelisin millainen ihminen oli.
Isä oli pahempi tapaus. Henkistä alistamista sai kokea enemmän kuin tarpeeksi ja muutaman kerran löikin. Koskaan ei kannustanut niissä asioissa mistä minä tykkäsin. En ole koskaan välittänyt lätkästä enkä muista lajeista, joten hänen mielestään olin varmast h*nttari (olen siis mies) tai v*mmainen. Koki olevansa uhri, koska oma poika ei ole kuin muut, normaalit pojat(!). En ole ollut vuosiin häneen yhteydessä eikä häntäkään ole kiinnostanut pätkääkään pitää yhteyttä. Hän on tällä hetkellä 62-vuotias, mutta en tiedä onko millaisessa kunnossa. Ei kyllä kiinnostakkaan. Jos yrittää joskus ottaa yhteyttä, niin taidan vain haukkua ukon pystyyn. En aio auttaa, en aio tukea vanhuutta. Pärjäätköön omillaan tai hakekoot apunsa muualta.
Oletko koskaan kysynyt äidiltäsi suoraan, miksi hän ei lähtenyt? Minulle tulee kertomuksestasi mieleen ensimmäisenä ajtus, että äitisi uskoi isäsi syyllistyvän perhesurmaan, jos hän yrittää lähteä. Äitisi valitsi ehkä väärin, mutta mielestään pienemmän pahan.
Erosivat kyllä lopulta kun olin n. 16-vuotias, mutta sitä äiti ei ole koskaan kertonut miksei eronnut jo paljon aikaisemmin. Äänekkäitä riitoja ja suoraan nyrkkitappeluita muistan 3-vuotiaasta asti, mutta jollakin tavalla hän jäi tuhlaamaan elämäänsä isän kanssa. Luuliko tekevänsä palveluksen sillä, että olisi ehjä koti ja perhe koko lapsuuden ajan. Ei ollut ainakaan rakastava perhe...
Olen pahoillani puolestasi. Suosittelen kysymään äidiltäsi suoraan, vain sillä tavalla saat selville mikä oli se todellinen syy.
Hoitakoot ukko itse asiansa, kun on niin ylivertaisen hieno ihminen. Äitini haudan ylläpito päättyi juuri ja kaikki itkevät mitä aion asialle tehdä. En niin yhtikäs mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee.
Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uhattiin jos ei haravointi, kirnuaminen, lypsäminen, puiden kanto huvittanut. Jokainen lähdettiin köyhyyden takia 15- vuotiaina itsemme elättämään. Kun viimeiset lähti, loppuun väsyneet vanhemmat lopettivat turhauttavan pienviljelyn ja luontaistaloudenVanhemmista tuli hyväntuulisia ja leppoisia kun elämä helpotti. Alkoa ei käytetty.
Yksi sisaristani ollut iän kaiken katkera, ei oikein tasapainoinenkaan, mielestään oli ottolapsi, siks ne vihas. ( Sisarukset muistaa kuitenkin kun hän syntyi kotona.)
En tiedä miten kamalaa voi olla mutta aikuisena voi kohota vähän lapsuuden yläpuolelle. 7- vuotiaana osasin keittää perunat ja tehdä läskisoosin. Sähköttömässä korpimökissä.
Miksi ei voi olla mahdollista että sisartasi vihattiin? Kuka tahansa tuollaisissa oloissa olisi saanut henkisiä ongelmia.
Et voi selitellä vanhempiesi toimia millään, koska kaikki tuosta oli heidän omien valintojensa seurausta. Mitkään ihanneolosuhteet teillä eivät olleet, ja noitakin olisi voinut helpottaa jo tuolloin niin halutessaan, mutta ei tarvittu kuin hankala perheenpää eli isä päättämään et tässä pysytään niin jo pysyttiin. En myöskään ymmärrä miksi kaunistelet olojanne, ei kenenkään pidä joutua tuollaiseen jo lapsesta.
Ei ole mitenkään harvinaista että tämän ajan lapsiperheissä luovuttiin työleiriolosuhteista, kun lapset alkoivat aikuistua ja muuttaa pois. Kun alkoi ottaa hommat voimille, niin kummasti loppui myös birkenau. Sen lisäksi et voi vähätellä sisaresi kokemuksia ja hänen epävakautensa saattaa olla hyvinkin selitettävissä tolla kohtelulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, suuret ikäluokat! Perustakaa joku oma jeesusteluketjunne! Tosi rasittava lukea näitä kun joku jatkuvasti vääntää kaiken sodan syyksi tilanteessa missä oma 60-vuotias äitini ei ole sotaa nähnyt kuin elokuvissa.
Äitini oli vain narsistinen sekopää ja vanhempana saa pärjätä omillaan (ihan niinkuin potki myös minut omilleen kun hän halusi elää uutta nuoruutta 45-vuotiaana)Äitisi vanhemmat ovat sota -ajan lapsia. He ovat kantaneet sodan seurauksia sen muistavana ja isoisäsi ehkä ollut sodassakin.
Ajat ovst muuttuneet, äitisi on kasvatettu karummin, hän ei ole osannut muuta, aikaa ei voi kääntää taakse vaikka me karun lapsuuden kokeneet tahtoisimme yltäkylläisen, hellyyttä, isän ja äidin läsnäoloa kuten nykylapsilla on. Suurella osalla.
Voi jeesus, mene sotahullu nyt perustamaan se oma ketjusi. Kukaan ei halua sua tänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee.
Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uhattiin jos ei haravointi, kirnuaminen, lypsäminen, puiden kanto huvittanut. Jokainen lähdettiin köyhyyden takia 15- vuotiaina itsemme elättämään. Kun viimeiset lähti, loppuun väsyneet vanhemmat lopettivat turhauttavan pienviljelyn ja luontaistaloudenVanhemmista tuli hyväntuulisia ja leppoisia kun elämä helpotti. Alkoa ei käytetty.
Yksi sisaristani ollut iän kaiken katkera, ei oikein tasapainoinenkaan, mielestään oli ottolapsi, siks ne vihas. ( Sisarukset muistaa kuitenkin kun hän syntyi kotona.)
En tiedä miten kamalaa voi olla mutta aikuisena voi kohota vähän lapsuuden yläpuolelle. 7- vuotiaana osasin keittää perunat ja tehdä läskisoosin. Sähköttömässä korpimökissä.
Miksi ei voi olla mahdollista että sisartasi vihattiin? Kuka tahansa tuollaisissa oloissa olisi saanut henkisiä ongelmia.
Et voi selitellä vanhempiesi toimia millään, koska kaikki tuosta oli heidän omien valintojensa seurausta. Mitkään ihanneolosuhteet teillä eivät olleet, ja noitakin olisi voinut helpottaa jo tuolloin niin halutessaan, mutta ei tarvittu kuin hankala perheenpää eli isä päättämään et tässä pysytään niin jo pysyttiin. En myöskään ymmärrä miksi kaunistelet olojanne, ei kenenkään pidä joutua tuollaiseen jo lapsesta.Ei ole mitenkään harvinaista että tämän ajan lapsiperheissä luovuttiin työleiriolosuhteista, kun lapset alkoivat aikuistua ja muuttaa pois. Kun alkoi ottaa hommat voimille, niin kummasti loppui myös birkenau. Sen lisäksi et voi vähätellä sisaresi kokemuksia ja hänen epävakautensa saattaa olla hyvinkin selitettävissä tolla kohtelulla.
Sinä et ymmärrä yhtään mitään 50- luvusta. Isäni oli liki 50 kun synnyin 40- luvulla. Ehkäisystä ehkä tiesivät mutta kaupungissa ei usein käyty.
Häntä ei kohdeltu sen huonommin kuin muitakaan , kaikki me lähdettiin 15- vuotiaana kaupunkiin, kuka minnekin harjoittelijaksi.
Sen isäni tiesi että pienviljely on mennyttä aikaa, eli pellot pakettiin kun me viimeuset lähdettiin 60- luvun alussa.
Ei ollut tel-eläkkeitä, millä invalidi-isä ( ei reumansa vuoksi ollut sodassa ja vanhakin oli jo) muualla olisi perheen elättänyt niinkään hyvin
Kaikki olemme selvinneet, tälläkin sisarella (sinkku) oli omistusasunto, teki töitä eläkeikään, iltaopiskeli nuorena kuten me kaikki.
Meitä vain on sisaruksissakin erilaisia.
Siksi minua ällistyttää kun joku vihaa vanhempiaan kun ovat joskus pahasti sanoneet tai ei rahaa ole joka lähtöön ollut.
Vierailija kirjoitti:
Äitini jätti perinnöksi vielä varsinaisen pääsiäismunan. Levitti juttua että olisin adoptoitu. Nyt se on levinnyt kotiseudulla faktaksi. Vaan ei pidä paikkaansa. Niin kiero ämmä että ihmettelin kuinka ihmeessä se saatiin ujutettua arkkuun!
Mistä tiedät ettei pidä paikkaansa..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitin kanssa olen kyllä tekemisissä mutta en koskaan soita hänelle. Silloin tällöin poikkean käymässä mutta en kovin usein. Hän ei varsinaisesti kohdellut huonosti mutta sen sijaan että olisi ottanut muksut kantoon ja eronnut isästä, jäi huonoon avioliittoon aivan liian pitkäksi aikaan ja se jätti jälkensä. Jos huomenna tulisi tieto että hän on kuollut, niin hautajaisissa kyllä kävisin mutta tuskin itkisin. Ja tuskin muistelisin millainen ihminen oli.
Isä oli pahempi tapaus. Henkistä alistamista sai kokea enemmän kuin tarpeeksi ja muutaman kerran löikin. Koskaan ei kannustanut niissä asioissa mistä minä tykkäsin. En ole koskaan välittänyt lätkästä enkä muista lajeista, joten hänen mielestään olin varmast h*nttari (olen siis mies) tai v*mmainen. Koki olevansa uhri, koska oma poika ei ole kuin muut, normaalit pojat(!). En ole ollut vuosiin häneen yhteydessä eikä häntäkään ole kiinnostanut pätkääkään pitää yhteyttä. Hän on tällä hetkellä 62-vuotias, mutta en tiedä onko millaisessa kunnossa. Ei kyllä kiinnostakkaan. Jos yrittää joskus ottaa yhteyttä, niin taidan vain haukkua ukon pystyyn. En aio auttaa, en aio tukea vanhuutta. Pärjäätköön omillaan tai hakekoot apunsa muualta.
Oletko koskaan kysynyt äidiltäsi suoraan, miksi hän ei lähtenyt? Minulle tulee kertomuksestasi mieleen ensimmäisenä ajtus, että äitisi uskoi isäsi syyllistyvän perhesurmaan, jos hän yrittää lähteä. Äitisi valitsi ehkä väärin, mutta mielestään pienemmän pahan.
Siis mistä teitä sinisilmäisiä ihmisiä riittää? Osa naisista jää huonoon avioliittoon lasten mielenterveyden uhalla siksi kun yh-äitinä olo tarkoittaisi vuokra-asuntoa ja enemmän töitä 😂 ei ne mitään perhesurmia pelkää vaan ovat laiskoja!
Kovin moni luulee, että tuon ajan äidit ajattelivat näitä asioita kovinkin syvällisesti, mutta mikä järkytys kun päiväkirjamerkinnöistä tms onkin valjennut, että he ovat olleet yhtä lapsellisia ja itsekkäitä kuin nykyajankin nuoriso. Ei siellä ole pohdittu mitään muuta kuin juuri noita speksejä. Lisäksi naiset kestivät kaikkea mahdollista, koska naisten kuuluu kestää ja ei lapset muista..
Meillä oli kotona aikoinaan ihan hirveää. Remmi lauloi pienimmistäkin asioista ja huorittelua oli jo lapsesta asti. MInulla oli kasin/kasipuolen todistus ja olin kuulemma laiska paska.
Vanhemmat on jo kuolleet ajat sitten ja en ole enää haudallakaan "ehtinyt" käydä. Kuolleet ei enää hauku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitin kanssa olen kyllä tekemisissä mutta en koskaan soita hänelle. Silloin tällöin poikkean käymässä mutta en kovin usein. Hän ei varsinaisesti kohdellut huonosti mutta sen sijaan että olisi ottanut muksut kantoon ja eronnut isästä, jäi huonoon avioliittoon aivan liian pitkäksi aikaan ja se jätti jälkensä. Jos huomenna tulisi tieto että hän on kuollut, niin hautajaisissa kyllä kävisin mutta tuskin itkisin. Ja tuskin muistelisin millainen ihminen oli.
Isä oli pahempi tapaus. Henkistä alistamista sai kokea enemmän kuin tarpeeksi ja muutaman kerran löikin. Koskaan ei kannustanut niissä asioissa mistä minä tykkäsin. En ole koskaan välittänyt lätkästä enkä muista lajeista, joten hänen mielestään olin varmast h*nttari (olen siis mies) tai v*mmainen. Koki olevansa uhri, koska oma poika ei ole kuin muut, normaalit pojat(!). En ole ollut vuosiin häneen yhteydessä eikä häntäkään ole kiinnostanut pätkääkään pitää yhteyttä. Hän on tällä hetkellä 62-vuotias, mutta en tiedä onko millaisessa kunnossa. Ei kyllä kiinnostakkaan. Jos yrittää joskus ottaa yhteyttä, niin taidan vain haukkua ukon pystyyn. En aio auttaa, en aio tukea vanhuutta. Pärjäätköön omillaan tai hakekoot apunsa muualta.
Oletko koskaan kysynyt äidiltäsi suoraan, miksi hän ei lähtenyt? Minulle tulee kertomuksestasi mieleen ensimmäisenä ajtus, että äitisi uskoi isäsi syyllistyvän perhesurmaan, jos hän yrittää lähteä. Äitisi valitsi ehkä väärin, mutta mielestään pienemmän pahan.
Siis mistä teitä sinisilmäisiä ihmisiä riittää? Osa naisista jää huonoon avioliittoon lasten mielenterveyden uhalla siksi kun yh-äitinä olo tarkoittaisi vuokra-asuntoa ja enemmän töitä 😂 ei ne mitään perhesurmia pelkää vaan ovat laiskoja!
Kovin moni luulee, että tuon ajan äidit ajattelivat näitä asioita kovinkin syvällisesti, mutta mikä järkytys kun päiväkirjamerkinnöistä tms onkin valjennut, että he ovat olleet yhtä lapsellisia ja itsekkäitä kuin nykyajankin nuoriso. Ei siellä ole pohdittu mitään muuta kuin juuri noita speksejä. Lisäksi naiset kestivät kaikkea mahdollista, koska naisten kuuluu kestää ja ei lapset muista..
Juurikin näin, anoppi hyvä esimerkki. On ottanut oikein kunniatehtäväkseen sen että on kestänyt huonossa avioliitossa, todellisuudessa pelkäsi vaan että mitä ihmiset ajattelee jos olisi eronnut. Ja siis ikinä ei sanonut että appi kohtelee häntä huonosti, päinvastoin, palvoi kuin jumalaa, muut tietysti näki otsallaankin että appi ei tainnut rakastaa vaimoaan ikinä.
Appi kustansi mukavan elämän, anoppi oli näitä 70-vuotiaita jotka luulee edelleen että ihmiset kateellisia koska pääsi naimisiin. kasvatettu jotenkin kieroon ihan nuoresta lähtien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee.
Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uhattiin jos ei haravointi, kirnuaminen, lypsäminen, puiden kanto huvittanut. Jokainen lähdettiin köyhyyden takia 15- vuotiaina itsemme elättämään. Kun viimeiset lähti, loppuun väsyneet vanhemmat lopettivat turhauttavan pienviljelyn ja luontaistaloudenVanhemmista tuli hyväntuulisia ja leppoisia kun elämä helpotti. Alkoa ei käytetty.
Yksi sisaristani ollut iän kaiken katkera, ei oikein tasapainoinenkaan, mielestään oli ottolapsi, siks ne vihas. ( Sisarukset muistaa kuitenkin kun hän syntyi kotona.)
En tiedä miten kamalaa voi olla mutta aikuisena voi kohota vähän lapsuuden yläpuolelle. 7- vuotiaana osasin keittää perunat ja tehdä läskisoosin. Sähköttömässä korpimökissä.
Miksi ei voi olla mahdollista että sisartasi vihattiin? Kuka tahansa tuollaisissa oloissa olisi saanut henkisiä ongelmia.
Et voi selitellä vanhempiesi toimia millään, koska kaikki tuosta oli heidän omien valintojensa seurausta. Mitkään ihanneolosuhteet teillä eivät olleet, ja noitakin olisi voinut helpottaa jo tuolloin niin halutessaan, mutta ei tarvittu kuin hankala perheenpää eli isä päättämään et tässä pysytään niin jo pysyttiin. En myöskään ymmärrä miksi kaunistelet olojanne, ei kenenkään pidä joutua tuollaiseen jo lapsesta.Ei ole mitenkään harvinaista että tämän ajan lapsiperheissä luovuttiin työleiriolosuhteista, kun lapset alkoivat aikuistua ja muuttaa pois. Kun alkoi ottaa hommat voimille, niin kummasti loppui myös birkenau. Sen lisäksi et voi vähätellä sisaresi kokemuksia ja hänen epävakautensa saattaa olla hyvinkin selitettävissä tolla kohtelulla.
Sinä et ymmärrä yhtään mitään 50- luvusta. Isäni oli liki 50 kun synnyin 40- luvulla. Ehkäisystä ehkä tiesivät mutta kaupungissa ei usein käyty.
Häntä ei kohdeltu sen huonommin kuin muitakaan , kaikki me lähdettiin 15- vuotiaana kaupunkiin, kuka minnekin harjoittelijaksi.
Sen isäni tiesi että pienviljely on mennyttä aikaa, eli pellot pakettiin kun me viimeuset lähdettiin 60- luvun alussa.
Ei ollut tel-eläkkeitä, millä invalidi-isä ( ei reumansa vuoksi ollut sodassa ja vanhakin oli jo) muualla olisi perheen elättänyt niinkään hyvinKaikki olemme selvinneet, tälläkin sisarella (sinkku) oli omistusasunto, teki töitä eläkeikään, iltaopiskeli nuorena kuten me kaikki.
Meitä vain on sisaruksissakin erilaisia.Siksi minua ällistyttää kun joku vihaa vanhempiaan kun ovat joskus pahasti sanoneet tai ei rahaa ole joka lähtöön ollut.
Kirjoitit myös edellä: "
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee. Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uha"... Mulle uhottiin ysärillä aivan samaa, kun sain aivan täysin normaaleja ikään kuuluvia uhmakiukkuja ja reagoin epäterveeseen ympäristöön. Odotin oikein innolla, kun äitini sormiaan hieroen odotteli milloin teen hänelle ensimmäiset tiedoksiannot etten pärjää, mutta hän oli suorastaan pettynyt kun oma äitiyteni ei ole hetkeäkään ollut sellaista kuin hänellä. Meillä uhmakiukut on otettu vastaan ja kestetty ilman että on tarvinnut käydä fyysisesti käsiksi.
Eikä minun tarvitse tajuta mitään 50-luvusta erikseen, koska sanomattakin selvää, että olitte vähävarainen perhe (joko kuvitellusti tai oikeasti) ja isänne oli traumatisoitunut sodasta. Sen lisäksi kaikki nuo mitä olette joutuneet kohtaamaan pakkotyöstä ja kotoa varhaiseen poismuuttoon, niin ne ovat kaikki omien vanhempienne valintojen seurausta. Nyt vasta on tilaa sanoa, miten päin helk.. jotkut perheet asiansa hoisivat joko välinpitämättömyyttään, näköalattomuuttaan tai laiskuuttaan.
Sinulla ei ole mitään oikeutta vähätellä toisen kokemusta tai mielipahaa. Ei mitään. Jos itse koet saaneesi kohtelua, joka ei aiheuta sinussa aikuisiän vihaa, niin se ei tarkoita, että muilla ei olisi niin. Lisäksi minua surettaa sisaruksesi, koska hänellä ei taatusti ollut helppoa.
Monessa perheessä se hullu lapsenhakkaaja kalyoinkohtelija vanhempi on narsisti tai psyko. Ja sellainen pitää aina syntipukkilasta jota kiusaa, nöyryyttää, alistaa ja jonka haluaa tuhota. Sekä kultalapsi jota paapotaan ja autetaan ja jolle annetaan koko perintö ihan vain siksi ettei syntipukki saa mitään.
Meillä tämä kuvio ja sisarus kultalapsi, minä syntipukki. Sisaruksen mielestä minä vain kiikuttelen turhasta. Hänestä lapsuutemme oli hyvä.
No niin varmaan hänellä olikin kun sai kaiken, minä en mitään. Mut heitettiin kotoa kun täytin 18 ja sen jälkeen en ole saanut mitään tukea tai apua enkä edes ainoaa joululahjaa. Siarukselle ostettu autoja, asunto, mökki ja matkoja.
Aina nää jotka haukkuu että sisarus valittaa ja kiukkuaa turhasta, nostavat niskakarvat pystyyn ja tulee heti mieleen että suosikki kultalapsi siinä äänessä taas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
on
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee.
Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uhattiin jos ei haravointi, kirnuaminen, lypsäminen, puiden kanto huvittanut. Jokainen lähdettiin köyhyyden takia 15- vuotiaina itsemme elättämään. Kun viimeiset lähti, loppuun väsyneet vanhemmat lopettivat turhauttavan pienviljelyn ja luontaistaloudenVanhemmista tuli hyväntuulisia ja leppoisia kun elämä helpotti. Alkoa ei käytetty.
Yksi sisaristani ollut iän kaiken katkera, ei oikein tasapainoinenkaan, mielestään oli ottolapsi, siks ne vihas. ( Sisarukset muistaa kuitenkin kun hän syntyi kotona.)
En tiedä miten kamalaa voi olla mutta aikuisena voi kohota vähän lapsuuden yläpuolelle. 7- vuotiaana osasin keittää perunat ja tehdä läskisoosin. Sähköttömässä korpimökissä.
Miksi ei voi olla mahdollista että sisartasi vihattiin? Kuka tahansa tuollaisissa oloissa olisi saanut henkisiä ongelmia.
Et voi selitellä vanhempiesi toimia millään, koska kaikki tuosta oli heidän omien valintojensa seurausta. Mitkään ihanneolosuhteet teillä eivät olleet, ja noitakin olisi voinut helpottaa jo tuolloin niin halutessaan, mutta ei tarvittu kuin hankala perheenpää eli isä päättämään et tässä pysytään niin jo pysyttiin. En myöskään ymmärrä miksi kaunistelet olojanne, ei kenenkään pidä joutua tuollaiseen jo lapsesta.Ei ole mitenkään harvinaista että tämän ajan lapsiperheissä luovuttiin työleiriolosuhteista, kun lapset alkoivat aikuistua ja muuttaa pois. Kun alkoi ottaa hommat voimille, niin kummasti loppui myös birkenau. Sen lisäksi et voi vähätellä sisaresi kokemuksia ja hänen epävakautensa saattaa olla hyvinkin selitettävissä tolla kohtelulla.
Sinä et ymmärrä yhtään mitään 50- luvusta. Isäni oli liki 50 kun synnyin 40- luvulla. Ehkäisystä ehkä tiesivät mutta kaupungissa ei usein käyty.
Häntä ei kohdeltu sen huonommin kuin muitakaan , kaikki me lähdettiin 15- vuotiaana kaupunkiin, kuka minnekin harjoittelijaksi.
Sen isäni tiesi että pienviljely on mennyttä aikaa, eli pellot pakettiin kun me viimeuset lähdettiin 60- luvun alussa.
Ei ollut tel-eläkkeitä, millä invalidi-isä ( ei reumansa vuoksi ollut sodassa ja vanhakin oli jo) muualla olisi perheen elättänyt niinkään hyvinKaikki olemme selvinneet, tälläkin sisarella (sinkku) oli omistusasunto, teki töitä eläkeikään, iltaopiskeli nuorena kuten me kaikki.
Meitä vain on sisaruksissakin erilaisia.Siksi minua ällistyttää kun joku vihaa vanhempiaan kun ovat joskus pahasti sanoneet tai ei rahaa ole joka lähtöön ollut.
Kirjoitit myös edellä: "
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee. Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uha"... Mulle uhottiin ysärillä aivan samaa, kun sain aivan täysin normaaleja ikään kuuluvia uhmakiukkuja ja reagoin epäterveeseen ympäristöön. Odotin oikein innolla, kun äitini sormiaan hieroen odotteli milloin teen hänelle ensimmäiset tiedoksiannot etten pärjää, mutta hän oli suorastaan pettynyt kun oma äitiyteni ei ole hetkeäkään ollut sellaista kuin hänellä. Meillä uhmakiukut on otettu vastaan ja kestetty ilman että on tarvinnut käydä fyysisesti käsiksi.
Eikä minun tarvitse tajuta mitään 50-luvusta erikseen, koska sanomattakin selvää, että olitte vähävarainen perhe (joko kuvitellusti tai oikeasti) ja isänne oli traumatisoitunut sodasta. Sen lisäksi kaikki nuo mitä olette joutuneet kohtaamaan pakkotyöstä ja kotoa varhaiseen poismuuttoon, niin ne ovat kaikki onomien vanhempienne valintojen seurausta. Nyt vasta on tilaa sanoa, miten päin helk.. jotkut perheet asiansa hoisivat joko välinpitämättömyyttään, näköalattomuuttaan tai laiskuuttaan.
Sinulla ei ole mitään oikeutta vähätellä toisen kokemusta tai mielipahaa. Ei mitään. Jos itse koet saaneesi kohtelua, joka ei aiheuta sinussa aikuisiän vihaa, niin se ei tarkoita, että muilla ei olisi niin. Lisäksi minua surettaa sisaruksesi, koska hänellä ei taatusti ollut helppoa.
Ei vaaan ole helppo elää katkeruutta täynnä. Itse olen valinnut linjan, se on mennyttä, sitä ei voi muuttaa. Syntymäänsä ei voi valita.
Isä oli syntynyt 1800- luvun puolella, äiti pari vuotta nuorempi. He tekivät sen, minkä voivat. Isä vanhimpana poikana osti isältään isänsä torpparivapautuksessa lunastaman torpan. Hänen sisaruksensa lähtivät kaupunkeihin töihin.
Lähihistoriaa olisi hyvä vähän tuntea, minäkin sentään tiedän mitä samaan aikaan oli kapunkilaislapsilla.
Lue Väinö Linna: täällä Pohjantähden alla
Kyllähän sodan käyneiden miesten ikäluokka oli vielä sitä: lapset on naisten asia, piiskaaminen miesten kun tulevat töistä.
Olen suuria ikäluokkia. Kyllä meille isät jäi, useissa perheissä, kaukaisiksi. Kyllä se on kostautunut vielä meille, etenkin miehille, eivät kyenneet hellimään ja olemaan lasten kanssa ( ei tietenkään kaikki) kun lapsuudenkodissa isä oli kaukainen.
Olen ilolla katsonut että miniäni ovat tämän perinteen pystyneet rikkomaan. Miesten harrastuksissa viuhtyneen isän lapsina osaavat helliä vaimoaan ja lapsiaan ja osallistua täysillä lasten elämään ja olla läheisiä heille.
Hyvä että miehen malli on jo muuttunut. Sodan vaikutuksia ei pidä vähätellä, miehet tulivat sieltä rikkonaisins.