Lue keskustelun säännöt.
Te joilla kamala lapsuus ja vanhemmat nyt vanhat/raihnaiset?
18.09.2022 |
Kamalalla lapsuudella tarkoitan siis jotain oikeasti kamalaa, jatkuvaa väkivaltaa, kaltoinkohtelua, traumaattista kohtelua.
Jos teillä tällainen lapsuus on, miten toimitte vanhenevien vanhempien kanssa? Mulla ln suunnattomia vaikeuksia kaivaa itsestäni mitään auttamisen halua. Kun ensin koko lapsuus kiusattiin, hakattiin, alistetiin ja nöyryytettiin, ja aikuisena sitten haukuttiin, uhkailtiin, arvosteltiin. Mitään kaunista en koskaan ole kuullut vanhemmiltani.
Nyt sitten avuntarpeisena alkaa se syyllistäminen ja valitus ja narina, ja haukkuminen sitten kiittämättömäksi jos en halua sinne mennä.
Pitääkö sitä koko elämä haukata paskaa omilta vanhemmilta?
Miten muut olette pärjänneet vastaavaassa kuviossa?
Kommentit (195)
Isäni oli arvaamaton ja epäluotettava, kun olin lapsi. Hylkäsi, kun olin nuori. Ilmestyi elämääni, kun olin nuori aikuinen, sitten "hylkäsi" taas. Koskaan ei näyttänyt katumusta tai pyytänyt anteeksi.
Jos hän vanhana ja raihnaisena pyytäisi apua ja aidosti ilmaisisi katumusta kaikesta siitä mitä on aiheuttanut, niin luultavasti hoivaisin häntä kuin pikkuvauvaa. Vähän kuin äidillisesti, mitä hän ei saanut elämässään kokea. Itse olen aikuisena oppinut mitä on rakastaa muita. Hän ei sitä koskaan osannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
on
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee.
Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uhattiin jos ei haravointi, kirnuaminen, lypsäminen, puiden kanto huvittanut. Jokainen lähdettiin köyhyyden takia 15- vuotiaina itsemme elättämään. Kun viimeiset lähti, loppuun väsyneet vanhemmat lopettivat turhauttavan pienviljelyn ja luontaistaloudenVanhemmista tuli hyväntuulisia ja leppoisia kun elämä helpotti. Alkoa ei käytetty.
Yksi sisaristani ollut iän kaiken katkera, ei oikein tasapainoinenkaan, mielestään oli ottolapsi, siks ne vihas. ( Sisarukset muistaa kuitenkin kun hän syntyi kotona.)
En tiedä miten kamalaa voi olla mutta aikuisena voi kohota vähän lapsuuden yläpuolelle. 7- vuotiaana osasin keittää perunat ja tehdä läskisoosin. Sähköttömässä korpimökissä.
Miksi ei voi olla mahdollista että sisartasi vihattiin? Kuka tahansa tuollaisissa oloissa olisi saanut henkisiä ongelmia.
Et voi selitellä vanhempiesi toimia millään, koska kaikki tuosta oli heidän omien valintojensa seurausta. Mitkään ihanneolosuhteet teillä eivät olleet, ja noitakin olisi voinut helpottaa jo tuolloin niin halutessaan, mutta ei tarvittu kuin hankala perheenpää eli isä päättämään et tässä pysytään niin jo pysyttiin. En myöskään ymmärrä miksi kaunistelet olojanne, ei kenenkään pidä joutua tuollaiseen jo lapsesta.Ei ole mitenkään harvinaista että tämän ajan lapsiperheissä luovuttiin työleiriolosuhteista, kun lapset alkoivat aikuistua ja muuttaa pois. Kun alkoi ottaa hommat voimille, niin kummasti loppui myös birkenau. Sen lisäksi et voi vähätellä sisaresi kokemuksia ja hänen epävakautensa saattaa olla hyvinkin selitettävissä tolla kohtelulla.
Sinä et ymmärrä yhtään mitään 50- luvusta. Isäni oli liki 50 kun synnyin 40- luvulla. Ehkäisystä ehkä tiesivät mutta kaupungissa ei usein käyty.
Häntä ei kohdeltu sen huonommin kuin muitakaan , kaikki me lähdettiin 15- vuotiaana kaupunkiin, kuka minnekin harjoittelijaksi.
Sen isäni tiesi että pienviljely on mennyttä aikaa, eli pellot pakettiin kun me viimeuset lähdettiin 60- luvun alussa.
Ei ollut tel-eläkkeitä, millä invalidi-isä ( ei reumansa vuoksi ollut sodassa ja vanhakin oli jo) muualla olisi perheen elättänyt niinkään hyvinKaikki olemme selvinneet, tälläkin sisarella (sinkku) oli omistusasunto, teki töitä eläkeikään, iltaopiskeli nuorena kuten me kaikki.
Meitä vain on sisaruksissakin erilaisia.Siksi minua ällistyttää kun joku vihaa vanhempiaan kun ovat joskus pahasti sanoneet tai ei rahaa ole joka lähtöön ollut.
Kirjoitit myös edellä: "
Mitähän ne vanhemmat ovat joutuneet sietämään? Monet aikuisina rupeavat ymmärtämään vanhempiaan kun oma kauhukakara kiukuttelee. Meidät pantiin lapsesta töihin, ruoka oli karua 50- luvun alussa, piiskalla uha"... Mulle uhottiin ysärillä aivan samaa, kun sain aivan täysin normaaleja ikään kuuluvia uhmakiukkuja ja reagoin epäterveeseen ympäristöön. Odotin oikein innolla, kun äitini sormiaan hieroen odotteli milloin teen hänelle ensimmäiset tiedoksiannot etten pärjää, mutta hän oli suorastaan pettynyt kun oma äitiyteni ei ole hetkeäkään ollut sellaista kuin hänellä. Meillä uhmakiukut on otettu vastaan ja kestetty ilman että on tarvinnut käydä fyysisesti käsiksi.
Eikä minun tarvitse tajuta mitään 50-luvusta erikseen, koska sanomattakin selvää, että olitte vähävarainen perhe (joko kuvitellusti tai oikeasti) ja isänne oli traumatisoitunut sodasta. Sen lisäksi kaikki nuo mitä olette joutuneet kohtaamaan pakkotyöstä ja kotoa varhaiseen poismuuttoon, niin ne ovat kaikki onomien vanhempienne valintojen seurausta. Nyt vasta on tilaa sanoa, miten päin helk.. jotkut perheet asiansa hoisivat joko välinpitämättömyyttään, näköalattomuuttaan tai laiskuuttaan.
Sinulla ei ole mitään oikeutta vähätellä toisen kokemusta tai mielipahaa. Ei mitään. Jos itse koet saaneesi kohtelua, joka ei aiheuta sinussa aikuisiän vihaa, niin se ei tarkoita, että muilla ei olisi niin. Lisäksi minua surettaa sisaruksesi, koska hänellä ei taatusti ollut helppoa.
Ei vaaan ole helppo elää katkeruutta täynnä. Itse olen valinnut linjan, se on mennyttä, sitä ei voi muuttaa. Syntymäänsä ei voi valita.
Isä oli syntynyt 1800- luvun puolella, äiti pari vuotta nuorempi. He tekivät sen, minkä voivat. Isä vanhimpana poikana osti isältään isänsä torpparivapautuksessa lunastaman torpan. Hänen sisaruksensa lähtivät kaupunkeihin töihin.
Lähihistoriaa olisi hyvä vähän tuntea, minäkin sentään tiedän mitä samaan aikaan oli kapunkilaislapsilla.
Lue Väinö Linna: täällä Pohjantähden alla
Sulla se on menneisyyttä, meillä kaikilla ei. 70+ ikäinen vanhempi edelleen solvaa, haukkuu, kiristää, uhkailee ja liipaisee turpaan jos aikuiset tyttäret sanovat sille vastaan. Mikään ei ole muuttunut eikä jäänyt menneisyyteen.
Naurattaa naiivit ihmiset jotka lapsellisesti luulee että kaltoinkohtelijavanhempi muuttuu kuin taikaiskusta ja alkaakin rakastavaksi vanhemmaksi kun lapsi aikuistuu. Ja että lapsen pitää unohtaa ns menneet.
Ei todellakaan mene noin. Ilkeä vanhempi päin vastoin vain PAHENEE vanhetessaan kun viimeisetkin sosiaaliset estot katoaa.
Meillä on jotenkin aivan kieroutunut perhedynamiikka ja olen vasta reilusti yli kolmekymppisenä tajunnut syyn siihen. Aiemmin tajusin vaan, että kotona käytyäni oli usein epämääräisen ahdistunut ja paha olo. Samoin sen jälkeen kun mutsi soitti.
Isäni oli narsistinen alkoholisti ja uhkaili väkivallalla, tyyliä lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Hän oli siis ilmeinen syntipukki perheemme ongelmille. Nyt vanhempana olen tajunnut, että ei se toinen vanhempikaan ollut juuri sen parempi, vaikka aina syytettiin sitä ilmeisintä syntipukkia kaikesta mahdollisesta.
Mulla ei ollut yhtäkään turvallista aikuista mun elämässä, koska iskä oli väkivaltainen alkkis ja mutsi puolestaan erittäin toksinen läheisriippuvainen, uhrautuva marttyyri, joka kynnysmattona ulisi vain "kohtaloaan" (eli siis omien valintojensa seurauksia). Antoi isän pahoinpidellä lapsiaan, katsoi vaan vierestä ja passasi sitä alkkista. Ei ollut koskaan meidän lapsien puolella, vaan hyysäsi väkivaltaista rapajuoppoa ja rääkyi ailmät punaisena, jos se olikin hu*rissa, eikä kotona hakkaamassa lapsiaan.
Vuosia jaksoin tuntea myötätuntoa sitä kusenlämmintä lapatossua kohtaan. Enää en. Ei hän mikään uhri ollut, vaan itse valitsi jäädä tuollaiseen elämään ja samalla pakotti meidät lapsetkin kärsimään. Pilasi siis samalla meidänkin elämät paskoilla valinnoillaan. Ihan turha uhriutua siitä. Kukaan ei myöskään pakottanut tekemään lapsikatrasta väkivaltaisen juopon kanssa. Olisi lopettanut siihen ensimmäiseen, kun ei sanojensa mukaan senkään kanssa pärjännyt. Lisäksi on yrittänyt vielä aikuisiälläkin sekoittaa meidän lasten välejä jatkuvalla paskan puhumisella. Puhuu siis mulle paskaa muista sisaruksista pari tuntia puhelimessa, sitten piiri pieni pyörii ja soitta seuraavalle haukkuen mut ja ne muut. Muuta sisältöä elämällä ei vissiin olekaan, kun lasten tekemisten kyttäys ja jatkuva arvostelu ja heidän asioilla vatkaus.
En ole kummankaan vanhemman kanssa tekemisissä ja kummasti elämä tuntuu helpommalta ja jatkuva epämääräinen ahdistuskin on helpottanut. Harmittaa ainoastaan se, että kaoottisen perhe-elämän takia välit sisaruksiinkin on rikkonaiset. Meidät hylättiin selviytymään keskenämme kuin villikoiralauma ja toksisessa ympäristössä meidän lastenkin välillä oli paljon riitoja ja väkivalta, joita tietenkään kukaan aikuinen ei ollut ratkomassa, vaan siitäkin tuli selkään, että kähistiin keskenämme. Se jätti paljon katkeruutta välillemme, joka tuntuu edelleenkin. Toivottavasti jonain päivänä me lapset saadaan välit kuntoon. Vanhuksille toivotan hyvää menomatkaa helv*ttiin.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on jotenkin aivan kieroutunut perhedynamiikka ja olen vasta reilusti yli kolmekymppisenä tajunnut syyn siihen. Aiemmin tajusin vaan, että kotona käytyäni oli usein epämääräisen ahdistunut ja paha olo. Samoin sen jälkeen kun mutsi soitti.
Isäni oli narsistinen alkoholisti ja uhkaili väkivallalla, tyyliä lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Hän oli siis ilmeinen syntipukki perheemme ongelmille. Nyt vanhempana olen tajunnut, että ei se toinen vanhempikaan ollut juuri sen parempi, vaikka aina syytettiin sitä ilmeisintä syntipukkia kaikesta mahdollisesta.
Mulla ei ollut yhtäkään turvallista aikuista mun elämässä, koska iskä oli väkivaltainen alkkis ja mutsi puolestaan erittäin toksinen läheisriippuvainen, uhrautuva marttyyri, joka kynnysmattona ulisi vain "kohtaloaan" (eli siis omien valintojensa seurauksia). Antoi isän pahoinpidellä lapsiaan, katsoi vaan vierestä ja passasi sitä alkkista. Ei ollut koskaan meidän lapsien puolella, vaan hyysäsi väkivaltaista rapajuoppoa ja rääkyi ailmät punaisena, jos se olikin hu*rissa, eikä kotona hakkaamassa lapsiaan.
Vuosia jaksoin tuntea myötätuntoa sitä kusenlämmintä lapatossua kohtaan. Enää en. Ei hän mikään uhri ollut, vaan itse valitsi jäädä tuollaiseen elämään ja samalla pakotti meidät lapsetkin kärsimään. Pilasi siis samalla meidänkin elämät paskoilla valinnoillaan. Ihan turha uhriutua siitä. Kukaan ei myöskään pakottanut tekemään lapsikatrasta väkivaltaisen juopon kanssa. Olisi lopettanut siihen ensimmäiseen, kun ei sanojensa mukaan senkään kanssa pärjännyt. Lisäksi on yrittänyt vielä aikuisiälläkin sekoittaa meidän lasten välejä jatkuvalla paskan puhumisella. Puhuu siis mulle paskaa muista sisaruksista pari tuntia puhelimessa, sitten piiri pieni pyörii ja soitta seuraavalle haukkuen mut ja ne muut. Muuta sisältöä elämällä ei vissiin olekaan, kun lasten tekemisten kyttäys ja jatkuva arvostelu ja heidän asioilla vatkaus.
En ole kummankaan vanhemman kanssa tekemisissä ja kummasti elämä tuntuu helpommalta ja jatkuva epämääräinen ahdistuskin on helpottanut. Harmittaa ainoastaan se, että kaoottisen perhe-elämän takia välit sisaruksiinkin on rikkonaiset. Meidät hylättiin selviytymään keskenämme kuin villikoiralauma ja toksisessa ympäristössä meidän lastenkin välillä oli paljon riitoja ja väkivalta, joita tietenkään kukaan aikuinen ei ollut ratkomassa, vaan siitäkin tuli selkään, että kähistiin keskenämme. Se jätti paljon katkeruutta välillemme, joka tuntuu edelleenkin. Toivottavasti jonain päivänä me lapset saadaan välit kuntoon. Vanhuksille toivotan hyvää menomatkaa helv*ttiin.
Tämä voisi olla minun kirjoittamani, erona tosin se että äidin uhriutuminen/mustamaalaus periytyi suoraan 2 vanhemmalle siskolle ja he pitivät paskanjauhantasirkusta elossa, eli haukutaan yks ja soitetaan seuraavalle ja haukutaan sit se äskeinen tälle jne.
Päätin katkaista välit koko porukkaan ja pelastaa itseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi sä yleensä olet ollut niihin yhteydessä tuollaisen lapsuuden jälkeen? Minä olisin katkaissut välit heti aikuistuttuani.
Miksi sinä olet yhteydessä vanhempiisi, vai oletko?
Vierailija kirjoitti:
Meillä on jotenkin aivan kieroutunut perhedynamiikka ja olen vasta reilusti yli kolmekymppisenä tajunnut syyn siihen. Aiemmin tajusin vaan, että kotona käytyäni oli usein epämääräisen ahdistunut ja paha olo. Samoin sen jälkeen kun mutsi soitti.
Isäni oli narsistinen alkoholisti ja uhkaili väkivallalla, tyyliä lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Hän oli siis ilmeinen syntipukki perheemme ongelmille. Nyt vanhempana olen tajunnut, että ei se toinen vanhempikaan ollut juuri sen parempi, vaikka aina syytettiin sitä ilmeisintä syntipukkia kaikesta mahdollisesta.
Mulla ei ollut yhtäkään turvallista aikuista mun elämässä, koska iskä oli väkivaltainen alkkis ja mutsi puolestaan erittäin toksinen läheisriippuvainen, uhrautuva marttyyri, joka kynnysmattona ulisi vain "kohtaloaan" (eli siis omien valintojensa seurauksia). Antoi isän pahoinpidellä lapsiaan, katsoi vaan vierestä ja passasi sitä alkkista. Ei ollut koskaan meidän lapsien puolella, vaan hyysäsi väkivaltaista rapajuoppoa ja rääkyi ailmät punaisena, jos se olikin hu*rissa, eikä kotona hakkaamassa lapsiaan.
Vuosia jaksoin tuntea myötätuntoa sitä kusenlämmintä lapatossua kohtaan. Enää en. Ei hän mikään uhri ollut, vaan itse valitsi jäädä tuollaiseen elämään ja samalla pakotti meidät lapsetkin kärsimään. Pilasi siis samalla meidänkin elämät paskoilla valinnoillaan. Ihan turha uhriutua siitä. Kukaan ei myöskään pakottanut tekemään lapsikatrasta väkivaltaisen juopon kanssa. Olisi lopettanut siihen ensimmäiseen, kun ei sanojensa mukaan senkään kanssa pärjännyt. Lisäksi on yrittänyt vielä aikuisiälläkin sekoittaa meidän lasten välejä jatkuvalla paskan puhumisella. Puhuu siis mulle paskaa muista sisaruksista pari tuntia puhelimessa, sitten piiri pieni pyörii ja soitta seuraavalle haukkuen mut ja ne muut. Muuta sisältöä elämällä ei vissiin olekaan, kun lasten tekemisten kyttäys ja jatkuva arvostelu ja heidän asioilla vatkaus.
En ole kummankaan vanhemman kanssa tekemisissä ja kummasti elämä tuntuu helpommalta ja jatkuva epämääräinen ahdistuskin on helpottanut. Harmittaa ainoastaan se, että kaoottisen perhe-elämän takia välit sisaruksiinkin on rikkonaiset. Meidät hylättiin selviytymään keskenämme kuin villikoiralauma ja toksisessa ympäristössä meidän lastenkin välillä oli paljon riitoja ja väkivalta, joita tietenkään kukaan aikuinen ei ollut ratkomassa, vaan siitäkin tuli selkään, että kähistiin keskenämme. Se jätti paljon katkeruutta välillemme, joka tuntuu edelleenkin. Toivottavasti jonain päivänä me lapset saadaan välit kuntoon. Vanhuksille toivotan hyvää menomatkaa helv*ttiin.
Tää on aivan 100% yksi yhteen oman elämäni kanssa. Aivan sama. Just sama marttyyriuliseva äiti joka tahallaan sotkee sisarusten välit ja väittää aina yhdelle toisten haukkuneen sitä (ja samalla väittää samoin niille muille, eli lopputuloksena kaikki riitaantuu keskenään. Siihen se pyrkiikin. Hajoita ja hallitse-strategia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on jotenkin aivan kieroutunut perhedynamiikka ja olen vasta reilusti yli kolmekymppisenä tajunnut syyn siihen. Aiemmin tajusin vaan, että kotona käytyäni oli usein epämääräisen ahdistunut ja paha olo. Samoin sen jälkeen kun mutsi soitti.
Isäni oli narsistinen alkoholisti ja uhkaili väkivallalla, tyyliä lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Hän oli siis ilmeinen syntipukki perheemme ongelmille. Nyt vanhempana olen tajunnut, että ei se toinen vanhempikaan ollut juuri sen parempi, vaikka aina syytettiin sitä ilmeisintä syntipukkia kaikesta mahdollisesta.
Mulla ei ollut yhtäkään turvallista aikuista mun elämässä, koska iskä oli väkivaltainen alkkis ja mutsi puolestaan erittäin toksinen läheisriippuvainen, uhrautuva marttyyri, joka kynnysmattona ulisi vain "kohtaloaan" (eli siis omien valintojensa seurauksia). Antoi isän pahoinpidellä lapsiaan, katsoi vaan vierestä ja passasi sitä alkkista. Ei ollut koskaan meidän lapsien puolella, vaan hyysäsi väkivaltaista rapajuoppoa ja rääkyi ailmät punaisena, jos se olikin hu*rissa, eikä kotona hakkaamassa lapsiaan.
Vuosia jaksoin tuntea myötätuntoa sitä kusenlämmintä lapatossua kohtaan. Enää en. Ei hän mikään uhri ollut, vaan itse valitsi jäädä tuollaiseen elämään ja samalla pakotti meidät lapsetkin kärsimään. Pilasi siis samalla meidänkin elämät paskoilla valinnoillaan. Ihan turha uhriutua siitä. Kukaan ei myöskään pakottanut tekemään lapsikatrasta väkivaltaisen juopon kanssa. Olisi lopettanut siihen ensimmäiseen, kun ei sanojensa mukaan senkään kanssa pärjännyt. Lisäksi on yrittänyt vielä aikuisiälläkin sekoittaa meidän lasten välejä jatkuvalla paskan puhumisella. Puhuu siis mulle paskaa muista sisaruksista pari tuntia puhelimessa, sitten piiri pieni pyörii ja soitta seuraavalle haukkuen mut ja ne muut. Muuta sisältöä elämällä ei vissiin olekaan, kun lasten tekemisten kyttäys ja jatkuva arvostelu ja heidän asioilla vatkaus.
En ole kummankaan vanhemman kanssa tekemisissä ja kummasti elämä tuntuu helpommalta ja jatkuva epämääräinen ahdistuskin on helpottanut. Harmittaa ainoastaan se, että kaoottisen perhe-elämän takia välit sisaruksiinkin on rikkonaiset. Meidät hylättiin selviytymään keskenämme kuin villikoiralauma ja toksisessa ympäristössä meidän lastenkin välillä oli paljon riitoja ja väkivalta, joita tietenkään kukaan aikuinen ei ollut ratkomassa, vaan siitäkin tuli selkään, että kähistiin keskenämme. Se jätti paljon katkeruutta välillemme, joka tuntuu edelleenkin. Toivottavasti jonain päivänä me lapset saadaan välit kuntoon. Vanhuksille toivotan hyvää menomatkaa helv*ttiin.
Kaikki myrkylliset ihmiset vain pois omasta elämästä niin kaikki muuttuu koko ajan vain paremmaksi. Siitä ei tule mitään katumusta. Tiedän sen.
Vierailija kirjoitti:
Hei, suuret ikäluokat! Perustakaa joku oma jeesusteluketjunne! Tosi rasittava lukea näitä kun joku jatkuvasti vääntää kaiken sodan syyksi tilanteessa missä oma 60-vuotias äitini ei ole sotaa nähnyt kuin elokuvissa.
Äitini oli vain narsistinen sekopää ja vanhempana saa pärjätä omillaan (ihan niinkuin potki myös minut omilleen kun hän halusi elää uutta nuoruutta 45-vuotiaana)
Hyvä päätös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on jotenkin aivan kieroutunut perhedynamiikka ja olen vasta reilusti yli kolmekymppisenä tajunnut syyn siihen. Aiemmin tajusin vaan, että kotona käytyäni oli usein epämääräisen ahdistunut ja paha olo. Samoin sen jälkeen kun mutsi soitti.
Isäni oli narsistinen alkoholisti ja uhkaili väkivallalla, tyyliä lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Hän oli siis ilmeinen syntipukki perheemme ongelmille. Nyt vanhempana olen tajunnut, että ei se toinen vanhempikaan ollut juuri sen parempi, vaikka aina syytettiin sitä ilmeisintä syntipukkia kaikesta mahdollisesta.
Mulla ei ollut yhtäkään turvallista aikuista mun elämässä, koska iskä oli väkivaltainen alkkis ja mutsi puolestaan erittäin toksinen läheisriippuvainen, uhrautuva marttyyri, joka kynnysmattona ulisi vain "kohtaloaan" (eli siis omien valintojensa seurauksia). Antoi isän pahoinpidellä lapsiaan, katsoi vaan vierestä ja passasi sitä alkkista. Ei ollut koskaan meidän lapsien puolella, vaan hyysäsi väkivaltaista rapajuoppoa ja rääkyi ailmät punaisena, jos se olikin hu*rissa, eikä kotona hakkaamassa lapsiaan.
Vuosia jaksoin tuntea myötätuntoa sitä kusenlämmintä lapatossua kohtaan. Enää en. Ei hän mikään uhri ollut, vaan itse valitsi jäädä tuollaiseen elämään ja samalla pakotti meidät lapsetkin kärsimään. Pilasi siis samalla meidänkin elämät paskoilla valinnoillaan. Ihan turha uhriutua siitä. Kukaan ei myöskään pakottanut tekemään lapsikatrasta väkivaltaisen juopon kanssa. Olisi lopettanut siihen ensimmäiseen, kun ei sanojensa mukaan senkään kanssa pärjännyt. Lisäksi on yrittänyt vielä aikuisiälläkin sekoittaa meidän lasten välejä jatkuvalla paskan puhumisella. Puhuu siis mulle paskaa muista sisaruksista pari tuntia puhelimessa, sitten piiri pieni pyörii ja soitta seuraavalle haukkuen mut ja ne muut. Muuta sisältöä elämällä ei vissiin olekaan, kun lasten tekemisten kyttäys ja jatkuva arvostelu ja heidän asioilla vatkaus.
En ole kummankaan vanhemman kanssa tekemisissä ja kummasti elämä tuntuu helpommalta ja jatkuva epämääräinen ahdistuskin on helpottanut. Harmittaa ainoastaan se, että kaoottisen perhe-elämän takia välit sisaruksiinkin on rikkonaiset. Meidät hylättiin selviytymään keskenämme kuin villikoiralauma ja toksisessa ympäristössä meidän lastenkin välillä oli paljon riitoja ja väkivalta, joita tietenkään kukaan aikuinen ei ollut ratkomassa, vaan siitäkin tuli selkään, että kähistiin keskenämme. Se jätti paljon katkeruutta välillemme, joka tuntuu edelleenkin. Toivottavasti jonain päivänä me lapset saadaan välit kuntoon. Vanhuksille toivotan hyvää menomatkaa helv*ttiin.
Kaikki myrkylliset ihmiset vain pois omasta elämästä niin kaikki muuttuu koko ajan vain paremmaksi. Siitä ei tule mitään katumusta. Tiedän sen.
Lisään vielä että ei ole mitään katkeroitumisen tunteita koskaan ollut. Elämä on hienoa kun tekee oikeat valinnat.
Vierailija kirjoitti:
Muutin pois kotoa sinä päivänä kun täytin 18v.
En pitänyt mitään yhteyttä vanhempiin ja suurin osaan sukulaisista. Muutin toiselle puolen Suomeakin, että konkreettisesti aloitin kaiken alusta.Nyt olen 39v ja vanhempani ovat huonokuntoisia vanhuksia, mutta ei minua kiinnosta.
Minulla ei ole mitään velvollisuuksia huolehtia vanhemmistani, varsinkaan sen jälkeen mitä heidän kanssaan koin.
Olen hyvä ihminen, elämässä selvinnyt ja pärjännyt. On hyvä koulutus, työpaikka, mies ja lapset. Olen onnellinen ja elämäni tasapainossa.
Monesti kuulen syyttäviä kommentteja miten voin olla vanhempiani kohtaan näin julma. Menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun itse olen äiti niin en voi ymmärtää lainkaan sitä mitä kaikkea vanhempani minulle tekivät.
Minulle vanhempani ovat ihan yhdentekeviä, kuolleet henkisesti jo silloin kun olin lapsi.
Olet tehnyt täysin oikean valinnan. Eikä onneksi tabu enään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te, jotka olette kokeneet huonon lapsuuden. Miten olette hoitaneet itseänne, jotta lapsuuden traumat eivät vaikuttaisi itseenne enää?
Vierailija kirjoitti:
Ovat edes jollain tasolla kiinnostuneita, että autatko ja oletko heidän elämässään.
Omia vanhempiani ei koko olemassaoloni kiinnosta. Kasvoin lapsena heidän jatkeenaan ja sylkykuppinaan enkä koe tänäpäivänä että minulla olisi ihmisarvoa.
Välittäisipä vanhempani.
Et tarvitse heidän välittämistään yhtään mihinkään. Pidät huolen itsestäsi ja teet elämästäsi hyvän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tekisin heidän elämästään h""ttiä auttamisen varjolla: Kävisin hakemassa esim.särkylääkettä apteekista mutta viivyttelisin reissulla, en auttaisi vessaan heti kun alettaisiin valittaa vessahätää, säätäisin pattereita kylmemmälle jne. Siinä sitten kirkuisivat pissaisella sohvalla kun ottaa sydämmestä.
Moni varmaan toimii noin. Ryhtyy omaishoitajaksi ja nostaa etuudet, mutta hoitaa tahallaan huonosti. Ja jos onnistuu antamaan ulkopuolisille hyvän kuvan asioista niin kukaan ei puutu niihin mitenkään.
Vanhus saattaa oikeasti mädäntyä kolme vrk vanhoihin vaippoihinsa, olla tyystin ilman lääkkeitään ja päästä suihkuun muutaman kerran vuodessa (ennen hoitajan, lääkärin tai sossun kotikäyntejä) ilman että mistään saa apua.
Tavallaa surullista, mutta sitä niittää mitä kylvää.
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka olette kokeneet huonon lapsuuden. Miten olette hoitaneet itseänne, jotta lapsuuden traumat eivät vaikuttaisi itseenne enää?
Ei niistä kai kokonaan eroon pääse koskaan. Minulla on auttanut tre-terapia, jooga ja elämän rauhoittaminen liiasta stressistä ja suorituspaineista. Sekä tietty välien katkaiseminen ihmisiin, jotka saavat mut voimaan huonosti. Pitää olla armollinen itselleen.
Välillä tunnen todella voimakasta vihaa ja se on tärkeä purkaa ulos. Tunteet patoutuvat herkästi ja saattavat aiheuttaa jopa fyysisiä sairauksia. Mun raivoterapiaa on nyrkkeilysäkin hakkaaminen kellarissa. Samalla huudan raivoani täyttä kurkkua ulos. Lopulta saattaa tulla itku ja valahdan lattialle voimattomana kyynellammikkona. Rankkaa, mutta olo helpottaa sen jälkeen.
Joskus olen ostanut kirpparilla halpoja kippoja ja kuppeja. Ne paiskon vihakohtauksen iskiessä kellarin seinään. Sirpaleet vien lasinkeräykseen. Halkojen hakkaaminen on myös hyvää raivotyötä.
Mulla on onneksi hyvät välit yhteen sisarukseeni. Hänen kanssa tehdään tosi paljon traumanpurkua ja keskustellaan lapsuuden asioita halki. Itketään ja nauretaan.
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka olette kokeneet huonon lapsuuden. Miten olette hoitaneet itseänne, jotta lapsuuden traumat eivät vaikuttaisi itseenne enää?
Hyvä avaus tärkeään avaukseen. Nimittäin mitään apua ei tunnu saavan jos et ole masentunut. Mulla on aivan hirveä tausta, sadistinen väkivaltainen vanhempi joka pieksi, alisti, nöyryytti, uhkaili ja on tehnyt sitä aikuisenakin aina silloin jos olen ollut yhteydessä (olen sitä todella harvoin, silti ne harvatkin kerrat johtivat eskalaatioon ja jouduin pakenemaan henkeni edestä)
On lievää disso-oiretta ja jatkuva ylivalppaus, krooninen unettomuus ja kestostressi.
En saa mitään apua. Ei terapiaa, kuulemma olen liian reipas ja työkykyinen. Kaikki kerrat kun yritin saada apua kaatui sihen reippauteen. Lääkärit ei tajua että reippaus on ulkokuori ja rooli jolla selvisin. Oikeasti aivan hajalla.
En siis saa mitään oikeaa apua joten tässä itseapu joka on auttanut:
-tre tärinä-hoito (kävin kurssin)
- meditaatio
-lempeä jooga
Terapiaan ei ole itse varaa (115e kerta) vaikka työttäkäyvä olenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekisin heidän elämästään h""ttiä auttamisen varjolla: Kävisin hakemassa esim.särkylääkettä apteekista mutta viivyttelisin reissulla, en auttaisi vessaan heti kun alettaisiin valittaa vessahätää, säätäisin pattereita kylmemmälle jne. Siinä sitten kirkuisivat pissaisella sohvalla kun ottaa sydämmestä.
Moni varmaan toimii noin. Ryhtyy omaishoitajaksi ja nostaa etuudet, mutta hoitaa tahallaan huonosti. Ja jos onnistuu antamaan ulkopuolisille hyvän kuvan asioista niin kukaan ei puutu niihin mitenkään.
Vanhus saattaa oikeasti mädäntyä kolme vrk vanhoihin vaippoihinsa, olla tyystin ilman lääkkeitään ja päästä suihkuun muutaman kerran vuodessa (ennen hoitajan, lääkärin tai sossun kotikäyntejä) ilman että mistään saa apua.
Tavallaa surullista, mutta sitä niittää mitä kylvää.
Ei lainkaan surullista vaan ihan reilua ja oikeudenmukaista. Mitäs itse rääkkäsi puoludtuskyvytöntä lasta aikanaan. Nyt lapsella on täysi oikeus tehdä sama puolustuskyvyttömälle vanhukselle.
POTUT POTTUINA.
Vierailija kirjoitti:
Onko katkerat ihmiset ajatelleet että vanhemmat ovat tehneet voitavansa? Lapsetkin ovat erilaisia.
Pitäuskö jättää se lapsuus taakse, lakata selittämästä kaikkea vanhempien syyksi.
Itse en ole koskaan miettinyt köyhää lapsuutta vaan porskuttanut eteenpäin. Pääkin on kestänyt kun ei ryve asioissa joita ei voi muuttaa.
Kyllä minun vanhempani on ollut ilkeä ja vihannut muita ihmisiä ihan koko elämänsä, kuten nyt vanhanakin.
Voin ilomielin auttaa yhtä hyvin hoivaten kuin minua aikanaan! Lämpimin sydämin lukitsen kellariin yöksi, pimeään komeroon, pidän ruuatta, vien vaatteet päällä kylmään suihkuun, lukitsen ulos pakkaseen, rajoitan vessakäyntejä, läimäytän avarilla kerran pari päivässä naamaan. Uhkailen, kiristän, raivoam, lyön, halveksin ja mitätöin.
Miten suuri ilo antaa sitä samaa rakastavaa hoivaa takaisin mitä heiltä sain itse lapsena! Tämä on suorastaan suuri KUNNIA.
Tuon ajan henkeä, ja jotenkin anoppisi on hitsautunut kiinni omaan ajatusmaailmaansa. Nämä ovat ihanan ummehtuneita tyyppejä, joilla ei käy mielessäkään mikään muutosvoima maailmalla. En myöskään tajua miksi näillä on niin omaa itseään alentavat jutut. Toisaalta on näitä avioliittouskovaisia nytkin pilvin pimein maailma täynnä. Moni myös mesoaa näiden avioliittotilastojen perään, eli jaksavat murehtia ihmisten eroja ja eroamatta jättämisiä ymmärtämättä, että se avioliitto on juridinen sopimus jonka voi purkaa koska vain.