Lue keskustelun säännöt.
On pelkkää itsepetosta väittää etteivätkö lapset muka kärsisi erosta
12.09.2022 |
Se on ihan selvää jokaiselle. Mutta joskus tarvitaan asiantuntija sanomaan ääneen asia, jonka kaikki jo sisimmässään tietävät.
https://www.iltalehti.fi/suhteet/a/e96cdc07-dafd-43c0-90eb-62ef4e9b36e5
Kommentit (208)
141/208
|
12.09.2022 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?
Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?
Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta.
Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt.
Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua.
Tuo vänkääjä on varmaan joku jätetyksi tullut mies, jota nyt vain ärsyttää, että eron jälkeen ex-vaimonsa ja lapsensa elävät onnellisina ja hän todennäköisesti näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu. Kun olivat yhdessä, hän teki exänsä ja lastensa elämästä onnettoman vankilan. Lasten parasta ei tosiaan osaa ajatella, jos ei ymmärrä edes sitä, että vanhemman hyvinvointi heijastuu aivan suoraan lapseen.
Kasvatusalan ammattilaisena olen vahvasti eri mieltä. Olen nähnyt vanhempia, jotka voivat parisuhteessaan todella huonosti, mutta silti onnistuvat pitämään lapsensa hyvinvoinnista esimerkillisesti huolta. Sitten on näitä, jotka taas päinvastoin pyrkivät tekemään lapsistaan terapeuttejaan, ja panevat lastensa päälle aivan järkyttävän taakan. Lapsen voinnista ei voi päätellä, kuinka hyvin hänen vanhempansa voivat.
Ai jos parisuhteessa on aivan sairaalloista kontroillointi, järkyttäviä,väkivaltaisia riitoja jne., niin ei mitenkään vaikuta lapseen? No huhhuh, että on kamala sellainen äiti, joka siitä parisuhteesta lähtee. Menkää nyt jo itseenne. Jotkut tekee lapset alunperinkin yksin tai kumppanuusvanhemmuudessa. Mitäs siihen sanotte, jos lapselle on niin kamalaa elää siten, ettei vanhemmat asu yhdessä?
Ihan sairasta kehottaa muka lasten edun vuoksi jäämään johonkin kamalaan, onnettomaan, riitaisaan ja täysin epäterveeseen perhehelvettiin, jossa toinen vanhempi on sadisti ja toinen masentunut. Ei ole lasten etu sellaista elämää jatkaa, vaikka mikä kasvatusalan ammattilainen mitä kehottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.
Mitä ne olisi ne muut kuin "itsekkäät ja pinnalliset" syyt erota? Eikö päihdeongelmaan sairastuneen jättäminen ole kuitenkin sekin pohjimmiltaan itsekästä? Jätän sinut, koska en osaa tai halua kanssasi koittaa voittaa addiktiotasi enkä halua elää tai kasvattaa lapsia addiktin kanssa. Välitän enemmän omasta vanhemmuudestani kuin sinun kyvystäsi olla vanhempi lapsillesi. Sama vaikka uskottomuuden kanssa. Eikö se, että omasta hyvinvoinnistaan tahtoo huolehtia ole aina pohjimmiltaan itsekästä. Mutta toisaalta aivan välttämätöntä, jotta itse jaksaa yrittää olla lapsilleen paras mahdollinen vanhempi.
Minusta kukaan ei ulkopuolelta sitä pysty tuomaroimaan mikä se parisuhteessa on, joka ajaa oman hyvinvoinnin vuoksi eroamaan. Toiselle se voi olla suhteen ulkopuoliset suhteet, jotka toista ei taas hetkauta ollenkaan. Toiselle rakkaudenkaipuu, kun toinen taas elää mielellään yksin rakkaudesta lapsiinsa.
täällä joku tivaa mitä konkreettista haittaa on lapselle siitä, että vanhemmat jäävät elämään yhdessä ilman keskinäistä rakkautta. Mitäs konkreettista haittaa siitä on lapselle, jos äiti jää liittoon vieraissa juoksevan isän kanssa? Oletetaan siis, ettei kummassakaan tapauksessa vanhemmat ala itsekkyyttään riitelemään ja myrkyttämään kodin ilmapiiriä, vaan eletään sopuisaa yhteiseloa.
Mitä KONKREETTISTA haittaa on lapselle jos vanhemmat jatkavat liittoa, jossa toinen on uskoton?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.
No kyllä sitä lapsena kavereilla käydessä kateellisena seurasi, kun pariskunnat kunnioittivat ja rakastivat toisiaan. Että tällaistako sen kuuluisi olla, vanhemmat oikeasti pitävät ja välittävät toisistaan ja sillä luovat kotiin muillekin lämpimän ilmapiirin. Vieläkin kun tätä muistelen, meinaa itkettää, miksei omassa kodissa voinut olla samanlaista. Ei, siellä oli lämpötila kuin etelämantereella, joutui jatkuvasti kävelemään munankuorilla. Jos vanhemmat eivät silmittömästi riidelleet, osoittivat muuten kaikin elein ja ilmein vihaavansa toisiaan. Mutta silti "lasten takia" ei voinut erota! Me lapset keskenään mietimme jo alle kouluikäisinä, miksi ihmeessä eivät vain eroa, saataisiin mekin elää rauhassa. No, onhan sen näin myöhemmin ymmärtänyt, että sekaisin olivat ihan kumpikin, myös se ns. järkevämmältä vaikuttanut.
Aikuisiän onkin saanut sitten käyttää sen opetteluun, mikä helvetti on normaalia olemista ja eloa, mikä normaalia ihmis- ja parisuhteissa. Tämä se vasta nannaa on, yrittää tässä vaiheessa vääntää omia päähänpinttymiään uuteen uskoon.
Ehkä kamalinta mitä lapsille voi sanoa on, että vain näiden takia vanhemmat pysyttelevät yhdessä. Tuo on juuri sitä lasten vastuuttamista vanhempien omista ongelmista, joka on aina tuhoisaa!
Niinpä. Kyllä siinä ajatteli, että jos minua (meitä) ei siis olisi, vanhemmat voisivat olla onnellisia. Auts.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?
Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?
Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta.
Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt.
Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua.
Tuo vänkääjä on varmaan joku jätetyksi tullut mies, jota nyt vain ärsyttää, että eron jälkeen ex-vaimonsa ja lapsensa elävät onnellisina ja hän todennäköisesti näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu. Kun olivat yhdessä, hän teki exänsä ja lastensa elämästä onnettoman vankilan. Lasten parasta ei tosiaan osaa ajatella, jos ei ymmärrä edes sitä, että vanhemman hyvinvointi heijastuu aivan suoraan lapseen.
Kasvatusalan ammattilaisena olen vahvasti eri mieltä. Olen nähnyt vanhempia, jotka voivat parisuhteessaan todella huonosti, mutta silti onnistuvat pitämään lapsensa hyvinvoinnista esimerkillisesti huolta. Sitten on näitä, jotka taas päinvastoin pyrkivät tekemään lapsistaan terapeuttejaan, ja panevat lastensa päälle aivan järkyttävän taakan. Lapsen voinnista ei voi päätellä, kuinka hyvin hänen vanhempansa voivat.
Ai jos parisuhteessa on aivan sairaalloista kontroillointi, järkyttäviä,väkivaltaisia riitoja jne., niin ei mitenkään vaikuta lapseen? No huhhuh, että on kamala sellainen äiti, joka siitä parisuhteesta lähtee. Menkää nyt jo itseenne. Jotkut tekee lapset alunperinkin yksin tai kumppanuusvanhemmuudessa. Mitäs siihen sanotte, jos lapselle on niin kamalaa elää siten, ettei vanhemmat asu yhdessä?
Ihan sairasta kehottaa muka lasten edun vuoksi jäämään johonkin kamalaan, onnettomaan, riitaisaan ja täysin epäterveeseen perhehelvettiin, jossa toinen vanhempi on sadisti ja toinen masentunut. Ei ole lasten etu sellaista elämää jatkaa, vaikka mikä kasvatusalan ammattilainen mitä kehottaa.
Luit nyt kommentistani sellaista, mitä siinä ei ole. En ole kehottanut ketään olemaan eroamatta. Totesin vain, että ei-hyvinvoivan vanhemman lapsi voi olla hyvinvoiva, ja päinvastoin: ihan hyvin omassa elämässään viihtyvä vanhempi saatta laiminlyödä lapsiaan pahastikin. Toisin sanoen vanhemman hyvinvointi ei mitenkään väistämättä aivan suoraan heijastu lapseen.
t. se kasvatusalan ammattilainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.
Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.
Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.
Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.
Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia.
Aijaa.
Minun tuttavapiirissä (olen yli 40) on eronneita lasten vanhempia äkkiä laskettuna ainakin 20. Yhden miehen vanhemmat ovat eronneet, tosin vasta kun tämä mies oli jo muuttanut pois kotoa, mutta sittemmin palanneet takaisin yhteen. Yhden naisen äiti ja toisen isä on leskeytynyt. Kaikki muut vanhemmasta polvesta elävät yhä avioliitossa. 40-50- aikaisella 60 luvulla syntyneissä ero on niin harvinaista, että pidän väitettäsi vähän epäuskottavana
Erilaisista taustoista tulevien on varmasti vaikeaa kuvitella toisenlaista todellisuutta. Tuo että tunnet "ainakin 20" eronnutta lasten vanhempaa kertookin jo enemmän kuin luuletkaan omista sosiaalisista ympyröistäsi.
Mielenkiintoista, kerro lisää!
Minun sosiaaliset ympyräni koostuvat ihmisistä, jotka olen elämääni valinnut (ts ystäväni). Sitten myös heidän perheistään, kumppaneistaan. Työtovereistani. Koulutovereistani. Opiskelutovereistani. Perheestä, sukulaisista, ihmisistä, jotka käyvät samassa harrastuksessa kuin minä, kumppanin sukulaisista, lasten kavereista vanhempineen, lasten harrastuksen myötä tutuiksi tulleista ja lista jatkuu... Näistä vain ystävät olen itse valinnut.
Mitähän se siis mahtaa kertoa sosiaalisista ympyröistäni, että sieltä löytyy enemmän kuin 10 eronnutta paria, muuta kuin että tunnen paljon ihmisiä :'D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.
Vasta joku kirjoitti, oliko jopa Hesarissa kolumnissa että oma lapsi ei voi tulla viereen yöllä kun häiritsee uutta puolisoa. Että siitä on pikkuisen huono omatunto.
Aivan käsittämätöntä, ja sitten uskotellaan itselleen että lapset eivät kärsi.
Ja sitten yhden tuollaisen vuoksi päätit leimata, että kaikki lasten vanhemmat, joilla on uusi puoliso, toimisivat noin? Aika monet ei kuule edes muuta yhteen sen uuden puolison kanssa niin kauan, kun lapset asuu kotona. On myös sellaisia uusia puolisoita, ketkä ottaa ne toisen lapset kuin omikseen. Tiedän jopa tapauksen, jossa äidin uusi puoliso adoptoi lapsen äidin kuoltua lapsen ollessa alaikäinen ja siis hoiti tuon puolisonsa lapsen täysi-ikäiseksi ihan ilman sitä biologista vanhempaa.
Mä en käsitä tätä ajatusta, että kaikki eroperheet ja uusperheet olisi jotain kamalia rappioperheitä. Toki jotkut on, mutta niin on jotkut ydinperheetkin. Monissa ero- ja uusperheissä on rakastavia, hyvätuloisia ja tervehenkisiä aikuisia ja onnellisia lapsia. Vaikka kuka asiantuntija muuta yrittäisi väittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.
Mitä ne olisi ne muut kuin "itsekkäät ja pinnalliset" syyt erota? Eikö päihdeongelmaan sairastuneen jättäminen ole kuitenkin sekin pohjimmiltaan itsekästä? Jätän sinut, koska en osaa tai halua kanssasi koittaa voittaa addiktiotasi enkä halua elää tai kasvattaa lapsia addiktin kanssa. Välitän enemmän omasta vanhemmuudestani kuin sinun kyvystäsi olla vanhempi lapsillesi. Sama vaikka uskottomuuden kanssa. Eikö se, että omasta hyvinvoinnistaan tahtoo huolehtia ole aina pohjimmiltaan itsekästä. Mutta toisaalta aivan välttämätöntä, jotta itse jaksaa yrittää olla lapsilleen paras mahdollinen vanhempi.
Minusta kukaan ei ulkopuolelta sitä pysty tuomaroimaan mikä se parisuhteessa on, joka ajaa oman hyvinvoinnin vuoksi eroamaan. Toiselle se voi olla suhteen ulkopuoliset suhteet, jotka toista ei taas hetkauta ollenkaan. Toiselle rakkaudenkaipuu, kun toinen taas elää mielellään yksin rakkaudesta lapsiinsa.
täällä joku tivaa mitä konkreettista haittaa on lapselle siitä, että vanhemmat jäävät elämään yhdessä ilman keskinäistä rakkautta. Mitäs konkreettista haittaa siitä on lapselle, jos äiti jää liittoon vieraissa juoksevan isän kanssa? Oletetaan siis, ettei kummassakaan tapauksessa vanhemmat ala itsekkyyttään riitelemään ja myrkyttämään kodin ilmapiiriä, vaan eletään sopuisaa yhteiseloa.
Mitä KONKREETTISTA haittaa on lapselle jos vanhemmat jatkavat liittoa, jossa toinen on uskoton?
Omasta puolestani voin sanoa, ettei yhtään mitään. Kun olin kolmekymppinen, minulle paljastui että isäni oli ollut uskoton parikymmentä vuotta aikaisemmin. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, 48 vuotta avioliittoa takana, ja heidän elämänsä vaikuttaa hyvin seesteiseltä ja onnelliselta. Omassa avioliitossani olen ollut uskollinen, ja aika varmasti puolisoni myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli alkoholisti oman lapsuutensa perhetaustan vuoksi. Hän ei ollut väkivaltainen, mutta juovuksissa erittäin ärsyttävä ja kovaääninen ihminen. Myös epäluotettava, koska kaikki rahat menivät kaljakippoloihin. Äiti ei riidellyt isän kanssa, meillä mökötettiin ja oli äärettämän ahdistava ilmapiiri. Sain kaikesta tarpeekseni 14-vuotiaana ja sanon äidilleni, että joko toi äijä lähtee tai minä. No, äijä lähti ja elämä helpottui suunnattomasti. En nähnyt isääni kolmeen vuoteen, kunnes äitini ehdotti että kävisin häntä tapaamassa, oma isä kun kuitenkin oli. Isän kanssa välit paranivat hyviksi ja teimme monia reissujakin yhdessä ennen hänen kuolemaansa. Hän onneksi löysi mukavan naisen itselleen, jota leikkimielisesti kutsuin äitipuoleksi. Aikuisena pystyin ymmärtämään isäni alkoholisminsa syyt ja antamaan anteeksi lapsuuteni kokemukset.
Meillä ainakin ero helpotti elämää kaikin tavoin. Äiti oli viisas, eikä ottanut meille kotiin heti uutta isäpuolta vaikka ehdokkaita kyllä oli. Usein nämä eroperheiden ongelmat johtuvat siitä, että liian pian tulee täysin vieras nainen tai mies siihen lapsen omaan kotiin asumaan ja määräilemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.
Mitä ne olisi ne muut kuin "itsekkäät ja pinnalliset" syyt erota? Eikö päihdeongelmaan sairastuneen jättäminen ole kuitenkin sekin pohjimmiltaan itsekästä? Jätän sinut, koska en osaa tai halua kanssasi koittaa voittaa addiktiotasi enkä halua elää tai kasvattaa lapsia addiktin kanssa. Välitän enemmän omasta vanhemmuudestani kuin sinun kyvystäsi olla vanhempi lapsillesi. Sama vaikka uskottomuuden kanssa. Eikö se, että omasta hyvinvoinnistaan tahtoo huolehtia ole aina pohjimmiltaan itsekästä. Mutta toisaalta aivan välttämätöntä, jotta itse jaksaa yrittää olla lapsilleen paras mahdollinen vanhempi.
Minusta kukaan ei ulkopuolelta sitä pysty tuomaroimaan mikä se parisuhteessa on, joka ajaa oman hyvinvoinnin vuoksi eroamaan. Toiselle se voi olla suhteen ulkopuoliset suhteet, jotka toista ei taas hetkauta ollenkaan. Toiselle rakkaudenkaipuu, kun toinen taas elää mielellään yksin rakkaudesta lapsiinsa.
täällä joku tivaa mitä konkreettista haittaa on lapselle siitä, että vanhemmat jäävät elämään yhdessä ilman keskinäistä rakkautta. Mitäs konkreettista haittaa siitä on lapselle, jos äiti jää liittoon vieraissa juoksevan isän kanssa? Oletetaan siis, ettei kummassakaan tapauksessa vanhemmat ala itsekkyyttään riitelemään ja myrkyttämään kodin ilmapiiriä, vaan eletään sopuisaa yhteiseloa.
Mitä KONKREETTISTA haittaa on lapselle jos vanhemmat jatkavat liittoa, jossa toinen on uskoton?
Omasta puolestani voin sanoa, ettei yhtään mitään. Kun olin kolmekymppinen, minulle paljastui että isäni oli ollut uskoton parikymmentä vuotta aikaisemmin. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, 48 vuotta avioliittoa takana, ja heidän elämänsä vaikuttaa hyvin seesteiseltä ja onnelliselta. Omassa avioliitossani olen ollut uskollinen, ja aika varmasti puolisoni myös.
Olenkin sitä mieltä, että eron tekeminen pelkän liiton ulkopuolisen seksin vuoksi on todella itsekästä! Ei se lasten vika ole että toinen vanhempi haluaa seksiä jonkun muun kanssa kuin oman kumppaninsa. Miksi lasten pitää maksaa siitä, että toinen vanhempi on petollinen kumppanilleen ja toinen ei voi laittaa lapsia etusijalle ja niellä pettymystään???? Todella itsekästä lähteä lasten kustannuksella etsimään suhdetta, jossa ei tulisi petetyksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?
Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?
Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta.
Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt.
Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua.
Tuo vänkääjä on varmaan joku jätetyksi tullut mies, jota nyt vain ärsyttää, että eron jälkeen ex-vaimonsa ja lapsensa elävät onnellisina ja hän todennäköisesti näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu. Kun olivat yhdessä, hän teki exänsä ja lastensa elämästä onnettoman vankilan. Lasten parasta ei tosiaan osaa ajatella, jos ei ymmärrä edes sitä, että vanhemman hyvinvointi heijastuu aivan suoraan lapseen.
Kasvatusalan ammattilaisena olen vahvasti eri mieltä. Olen nähnyt vanhempia, jotka voivat parisuhteessaan todella huonosti, mutta silti onnistuvat pitämään lapsensa hyvinvoinnista esimerkillisesti huolta. Sitten on näitä, jotka taas päinvastoin pyrkivät tekemään lapsistaan terapeuttejaan, ja panevat lastensa päälle aivan järkyttävän taakan. Lapsen voinnista ei voi päätellä, kuinka hyvin hänen vanhempansa voivat.
Ai jos parisuhteessa on aivan sairaalloista kontroillointi, järkyttäviä,väkivaltaisia riitoja jne., niin ei mitenkään vaikuta lapseen? No huhhuh, että on kamala sellainen äiti, joka siitä parisuhteesta lähtee. Menkää nyt jo itseenne. Jotkut tekee lapset alunperinkin yksin tai kumppanuusvanhemmuudessa. Mitäs siihen sanotte, jos lapselle on niin kamalaa elää siten, ettei vanhemmat asu yhdessä?
Ihan sairasta kehottaa muka lasten edun vuoksi jäämään johonkin kamalaan, onnettomaan, riitaisaan ja täysin epäterveeseen perhehelvettiin, jossa toinen vanhempi on sadisti ja toinen masentunut. Ei ole lasten etu sellaista elämää jatkaa, vaikka mikä kasvatusalan ammattilainen mitä kehottaa.
Luit nyt kommentistani sellaista, mitä siinä ei ole. En ole kehottanut ketään olemaan eroamatta. Totesin vain, että ei-hyvinvoivan vanhemman lapsi voi olla hyvinvoiva, ja päinvastoin: ihan hyvin omassa elämässään viihtyvä vanhempi saatta laiminlyödä lapsiaan pahastikin. Toisin sanoen vanhemman hyvinvointi ei mitenkään väistämättä aivan suoraan heijastu lapseen.
t. se kasvatusalan ammattilainen
Mitä tarkoitat tällä vanhemman hyvinvoinnilla tai ei-hyvinvoinnilla? Varsinkin jos kyse huonosta parisuhteesta (= riitoja), niin kyllä se aika paljon lapselle näkyy. Myös näkyy se, jos vanhempi masentuneena makaa sohvalla ja on täysin passiivinen, eikä läsnä. Ja toinen vanhempi tyrannina on ajanut sen toisen sinne sohvalle estäen sosiaaliset kontaktit, lannistaen toisen kaiken tekemisen suhteen jne.
Miten esim. päiväkoti-ikäinen lapsi voisi olla altistumatta tuolle negatiiviselle? Joku teini nyt ehkä voikin elää jo niin itsenäisesti, ettei edes huomaa vanhempiensa pahoinvointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.
Mä en usko, että kukaan lasten vanhempi eroaa itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Mutta on myös hyvin tavallista, että niistä todellisista syistä ei kenellekään kerrota (ainakaan puolitutuille). Sanotaan, että kasvettiin erilleen tms., vaikka oikeasti suhteessa oli kontrollointia, henkistä ja ehkä fyysistäkin väkivaltaa jne. Musta on ihan järkyttävää, että joku puolituttu sitten on kovaan ääneen tuomitsemassa, ihan kuin ne toisten asiat sulle mitenkään kuuluisi.
Jos tuo olisi totta, että suurin osa eroaa henkisen väkivallan tms vuoksi, niin silloin yksikään seuraavista parisuhteista ei pitäisi kestää. Eli olisi vain kahdenlaisia parisuhteita: elämänikäisiä tai sarjayrittäjiä. Ja tämähän ei pidä paikkansa.
Minä elän 10+ vuotta uusperheessä, jossa molemmilla omia lapsia. Meillä molemmilla on takanamme ns turha ero, eli ilman noita vakavia syitä. Eksät vain halusivat jotain muuta elämäänsä.
Juuri näin. Arvelen, että valtaosa tämän vuosituhannen aikana otetuista eroista on tämänkaltaisia.
pidän aika vakavana parisuhteen ongelmana sitä, ettei kirjoittajan kumppani enää rakastanut häntä. Huomaan, ettei tämä monelle ole ongelma suhteessa, kunhan ydinperhe vain säilyy samojen seinien sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.
Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.
Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.
Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.
Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia.
Aijaa.
Minun tuttavapiirissä (olen yli 40) on eronneita lasten vanhempia äkkiä laskettuna ainakin 20. Yhden miehen vanhemmat ovat eronneet, tosin vasta kun tämä mies oli jo muuttanut pois kotoa, mutta sittemmin palanneet takaisin yhteen. Yhden naisen äiti ja toisen isä on leskeytynyt. Kaikki muut vanhemmasta polvesta elävät yhä avioliitossa. 40-50- aikaisella 60 luvulla syntyneissä ero on niin harvinaista, että pidän väitettäsi vähän epäuskottavana
Erilaisista taustoista tulevien on varmasti vaikeaa kuvitella toisenlaista todellisuutta. Tuo että tunnet "ainakin 20" eronnutta lasten vanhempaa kertookin jo enemmän kuin luuletkaan omista sosiaalisista ympyröistäsi.
Mielenkiintoista, kerro lisää!
Minun sosiaaliset ympyräni koostuvat ihmisistä, jotka olen elämääni valinnut (ts ystäväni). Sitten myös heidän perheistään, kumppaneistaan. Työtovereistani. Koulutovereistani. Opiskelutovereistani. Perheestä, sukulaisista, ihmisistä, jotka käyvät samassa harrastuksessa kuin minä, kumppanin sukulaisista, lasten kavereista vanhempineen, lasten harrastuksen myötä tutuiksi tulleista ja lista jatkuu... Näistä vain ystävät olen itse valinnut.Mitähän se siis mahtaa kertoa sosiaalisista ympyröistäni, että sieltä löytyy enemmän kuin 10 eronnutta paria, muuta kuin että tunnen paljon ihmisiä :'D
Myös minä tunnen paljon ihmisiä, aivan samanlaisten kytkösten kautta, paitsi että meillä ei ole lapsia, joten ei ole lasten kavereitakaan tai näiden vanhempia. Lastensa toisesta vanhemmasta eronneita on kaikkien näiden lukemattomien tuttujen ja sukulaisten ja puolisoni sukulaisten suunnilleen omanikäisessämme joukossa yhteensä neljä kappaletta. Jokaisen vanhemmat ovat eronneet 90-luvulla.
Tässä on sama juttu kuin siinä että jopa 1v lapsi viedään virikkeelliseen päivähoitoon, kun vauva syntyy. Mukamas lapsen etu ja oikeus. Ihan naurettavaa, kyllähän sen kaikki tajuaa, vaikka ei ääneen sano, että laiskat ja itsekkäät vanhemmat vain kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?
Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?
Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta.
Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt.
Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua.
Tuo vänkääjä on varmaan joku jätetyksi tullut mies, jota nyt vain ärsyttää, että eron jälkeen ex-vaimonsa ja lapsensa elävät onnellisina ja hän todennäköisesti näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu. Kun olivat yhdessä, hän teki exänsä ja lastensa elämästä onnettoman vankilan. Lasten parasta ei tosiaan osaa ajatella, jos ei ymmärrä edes sitä, että vanhemman hyvinvointi heijastuu aivan suoraan lapseen.
Kasvatusalan ammattilaisena olen vahvasti eri mieltä. Olen nähnyt vanhempia, jotka voivat parisuhteessaan todella huonosti, mutta silti onnistuvat pitämään lapsensa hyvinvoinnista esimerkillisesti huolta. Sitten on näitä, jotka taas päinvastoin pyrkivät tekemään lapsistaan terapeuttejaan, ja panevat lastensa päälle aivan järkyttävän taakan. Lapsen voinnista ei voi päätellä, kuinka hyvin hänen vanhempansa voivat.
Ai jos parisuhteessa on aivan sairaalloista kontroillointi, järkyttäviä,väkivaltaisia riitoja jne., niin ei mitenkään vaikuta lapseen? No huhhuh, että on kamala sellainen äiti, joka siitä parisuhteesta lähtee. Menkää nyt jo itseenne. Jotkut tekee lapset alunperinkin yksin tai kumppanuusvanhemmuudessa. Mitäs siihen sanotte, jos lapselle on niin kamalaa elää siten, ettei vanhemmat asu yhdessä?
Ihan sairasta kehottaa muka lasten edun vuoksi jäämään johonkin kamalaan, onnettomaan, riitaisaan ja täysin epäterveeseen perhehelvettiin, jossa toinen vanhempi on sadisti ja toinen masentunut. Ei ole lasten etu sellaista elämää jatkaa, vaikka mikä kasvatusalan ammattilainen mitä kehottaa.
Luit nyt kommentistani sellaista, mitä siinä ei ole. En ole kehottanut ketään olemaan eroamatta. Totesin vain, että ei-hyvinvoivan vanhemman lapsi voi olla hyvinvoiva, ja päinvastoin: ihan hyvin omassa elämässään viihtyvä vanhempi saatta laiminlyödä lapsiaan pahastikin. Toisin sanoen vanhemman hyvinvointi ei mitenkään väistämättä aivan suoraan heijastu lapseen.
t. se kasvatusalan ammattilainen
Mitä tarkoitat tällä vanhemman hyvinvoinnilla tai ei-hyvinvoinnilla? Varsinkin jos kyse huonosta parisuhteesta (= riitoja), niin kyllä se aika paljon lapselle näkyy. Myös näkyy se, jos vanhempi masentuneena makaa sohvalla ja on täysin passiivinen, eikä läsnä. Ja toinen vanhempi tyrannina on ajanut sen toisen sinne sohvalle estäen sosiaaliset kontaktit, lannistaen toisen kaiken tekemisen suhteen jne.
Miten esim. päiväkoti-ikäinen lapsi voisi olla altistumatta tuolle negatiiviselle? Joku teini nyt ehkä voikin elää jo niin itsenäisesti, ettei edes huomaa vanhempiensa pahoinvointia.
Ihan vaan esimerkkinä vaikkapa äidin itsemurhayritys on mielestäni selvä merkki ei-hyvinvoinnista. Ja kuitenkin lapsi oli täysin oireeton, myös tapahtuman jälkeen. Nyt joudun jatkamaan töitä joten en enää osallistu keskusteluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.
Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.
Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.
Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.
Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia.
Aijaa.
Minun tuttavapiirissä (olen yli 40) on eronneita lasten vanhempia äkkiä laskettuna ainakin 20. Yhden miehen vanhemmat ovat eronneet, tosin vasta kun tämä mies oli jo muuttanut pois kotoa, mutta sittemmin palanneet takaisin yhteen. Yhden naisen äiti ja toisen isä on leskeytynyt. Kaikki muut vanhemmasta polvesta elävät yhä avioliitossa. 40-50- aikaisella 60 luvulla syntyneissä ero on niin harvinaista, että pidän väitettäsi vähän epäuskottavana
Erilaisista taustoista tulevien on varmasti vaikeaa kuvitella toisenlaista todellisuutta. Tuo että tunnet "ainakin 20" eronnutta lasten vanhempaa kertookin jo enemmän kuin luuletkaan omista sosiaalisista ympyröistäsi.
Mielenkiintoista, kerro lisää!
Minun sosiaaliset ympyräni koostuvat ihmisistä, jotka olen elämääni valinnut (ts ystäväni). Sitten myös heidän perheistään, kumppaneistaan. Työtovereistani. Koulutovereistani. Opiskelutovereistani. Perheestä, sukulaisista, ihmisistä, jotka käyvät samassa harrastuksessa kuin minä, kumppanin sukulaisista, lasten kavereista vanhempineen, lasten harrastuksen myötä tutuiksi tulleista ja lista jatkuu... Näistä vain ystävät olen itse valinnut.Mitähän se siis mahtaa kertoa sosiaalisista ympyröistäni, että sieltä löytyy enemmän kuin 10 eronnutta paria, muuta kuin että tunnen paljon ihmisiä :'D
Myös minä tunnen paljon ihmisiä, aivan samanlaisten kytkösten kautta, paitsi että meillä ei ole lapsia, joten ei ole lasten kavereitakaan tai näiden vanhempia. Lastensa toisesta vanhemmasta eronneita on kaikkien näiden lukemattomien tuttujen ja sukulaisten ja puolisoni sukulaisten suunnilleen omanikäisessämme joukossa yhteensä neljä kappaletta. Jokaisen vanhemmat ovat eronneet 90-luvulla.
sivusta: jo yli 50% avioliitoista päättyy eroon, avoliitoissa lukema on vielä rumempi. 1960-luvulla solmituista liitoista 30% on sittemmin päättynyt eroon. 1970-luvun liitoista 40%. 1980 ja 1990-luvulla aniharva syntyi avoliittoon. Eli ihan tilastollisesti tuon toisen kirjoittajan kokemus vastaa todellisuutta enemmän kuin sinun.
Vierailija kirjoitti:
Väkivaltaisesta juoposta eroaminen tekee vain hyvää lapsille.
Vielä parempaa tekisi lapsille kun ei alkaisi lisääntymään väkivaltaisten juoppojen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on sama juttu kuin siinä että jopa 1v lapsi viedään virikkeelliseen päivähoitoon, kun vauva syntyy. Mukamas lapsen etu ja oikeus. Ihan naurettavaa, kyllähän sen kaikki tajuaa, vaikka ei ääneen sano, että laiskat ja itsekkäät vanhemmat vain kyseessä.
No kun ei nykyään vanhemmat pärjää lastensa kanssa, kun kasvattavat heistä itse hirviöitä.
En minä ole koskaan epäillyt etteivätkö olisi kärsineet erostamme, me kaikki kärsimme. Mutta kun mies ei muuhun pystynyt kuin elämään vain itselleen (kyllä, muuttui oudosti kun lapset olivat jo liki 10 v ja oli muutama vuosi asuttu uutta kotia; siihen asti kertoi elävänsä unelmaansa) niin oli pakko erota. Jälkikäteen ennen kuolemaansa myönsi katuvansa kun ei kuunnellut minua, mutta silloin oli myöhäistä. Lapset kärsivät, sitä olen heiltä pyydellyt anteeksi ja omaa käytöstäni eron aikoihin, olin surusta aivan sekaisin.
Elämä vaan on joskus kauheaa paskaa ja joskus aivan ihanaa. Toisen lapseni masennus osin johtui erosta, vaikka se puhkesi vasta aikuisena. Onneksi on saanut asiansa kuntoon ja on nyt terve.
Mutta huonoon liittoon ei voi jäädä, siinäkin nimittäin kärsii lapset ja se alistuja. Ystäväpiirissä on muutama liitto, jota on jatkettu mottona, etteivät lapset kärsi, jälki on kauheaa katsottavaa.
Suo siellä, vetelä täällä.
Ap on oikeassa. Jättäisivät lapset tekemättä, jos ei ole motivaatiota. Minä, minä ja mun elämä. Hyi!