Lue keskustelun säännöt.
Soittoharrastus lapselle, neuvokaa
Eskarilainen poikani on kiinnostunut soittoharrastuksen aloittamisesta, mutta ei vaadi vielä mitään tiettyä soitinta (käy vielä muskarissa). Mitä suosittelisitte?
Itse haluaisin hänelle soittimen joka ei vaurioita hänen kuuloaan eikä ole kallis.
Entä millainen paikka musiikkiopisto on? Mitä se vaatii? Pääsykoetta täällä ei ole.
Kommentit (1095)
sessiomuusikko kirjoitti:
Tuo kuulonsuojaamishysteria on kyllä mennyt ihan naurettavaksi. Korvat kyllä kestää soittoharrastuksen. Ja ne klassisen puolen tyypit on pahimpia (siis länsimainen taidemusiikki), koska eivät osaa käydä paskalla ilman partituuria.
Multa löytyy lähipiiristä niin klasarimuusikoita, kevyen puolen muusikoita kuin musiikkipedagogeja. Kyllä käytännössä jokaisella tuntemallani vanhemmalla alan ihmisellä on kuulonalenema. Joten nuorten kohdalla tosiaankin asiaan on syytä kiinnittää huomiota.
Jälkimmäiseen kommenttiisi voin vain todeta, että kiva että sinäkin pystyt jossakin yhteydessä luomaan jotain uutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä on valita soitin josta lapsi on innostunut tai innostuu. Väkisin vääntäen ei tule mitään ja innostus musiikkiin vain loppuu. Ensimmäisenä ei kannata ruveta kallitta soittimia hankkimaan. Monista opistoista saa soittimia lainaan tai vuokrata. Niillä pärjää hyvin pitkään eikä sitä kuulovauriota heti tule normaalilla soittamisella. Esim. laadukkaat viulut maksavat tuhansia euroa. Semmoiseen kannattaa satsata vasta, jos soittointo pysyy ja taitoa tulee.
Musiikkiopistossa aikalailla ratkaisevaa on opettaja. Itselläni oli aikoinaan opettaja, joka ei ymmärtänyt että minä haluan soittaa harrastuksena. Hänen mielestään olisi 6v jo pitänyt päättää, että tästä tulee ammatti. Muutaman vuoden jaksoin kunnes into loppui. Pidin pari vuotta taukoa ja vaihdoin opistoa, kun innostus palasi takaisin.
Tämä. Milloinkohan nämä "opettajat" tajuavat että tämä on tyypillisesti paras tapa taata että soittamisesta ei ainakaan tule ammattia.
Ei se nyt aivan suoraan käänteisestikään mene. Tunnen jonkin verran muusikoita, ja etenkin autoritäärisemmissä kulttuureissa on melko yleistä, että vanhemmat ja opettaja ovat päättäneet jo kuusivuotiaan kohdalla, että tästä lapsesta koetetaan ammattilaista. Ja kyllähän heistä monesta tuleekin.
Suomalaiset ovat perinteisesti menestyneet hyvin klassisen musiikin saralla, mutta aika näyttää, tuleeko siitä tulevaisuudessa vauvasta saakka prepattujen kiinalaisten temmellyskenttä.
Sairasta.
En minä nyt tiedä, onko se sen sairaampaa kuin että vanhemmat ovat päättäneet kuusivuotiaan jatkavan isän perheyritystä tai menevän naimisiin tuttavaperheen lapsen kanssa.
Täytyykö sen lapsen harjoitella yrityksen johtamista useita tunteja päivässä useiden vuosien ajan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä on valita soitin josta lapsi on innostunut tai innostuu. Väkisin vääntäen ei tule mitään ja innostus musiikkiin vain loppuu. Ensimmäisenä ei kannata ruveta kallitta soittimia hankkimaan. Monista opistoista saa soittimia lainaan tai vuokrata. Niillä pärjää hyvin pitkään eikä sitä kuulovauriota heti tule normaalilla soittamisella. Esim. laadukkaat viulut maksavat tuhansia euroa. Semmoiseen kannattaa satsata vasta, jos soittointo pysyy ja taitoa tulee.
Musiikkiopistossa aikalailla ratkaisevaa on opettaja. Itselläni oli aikoinaan opettaja, joka ei ymmärtänyt että minä haluan soittaa harrastuksena. Hänen mielestään olisi 6v jo pitänyt päättää, että tästä tulee ammatti. Muutaman vuoden jaksoin kunnes into loppui. Pidin pari vuotta taukoa ja vaihdoin opistoa, kun innostus palasi takaisin.
Tämä. Milloinkohan nämä "opettajat" tajuavat että tämä on tyypillisesti paras tapa taata että soittamisesta ei ainakaan tule ammattia.
Ei se nyt aivan suoraan käänteisestikään mene. Tunnen jonkin verran muusikoita, ja etenkin autoritäärisemmissä kulttuureissa on melko yleistä, että vanhemmat ja opettaja ovat päättäneet jo kuusivuotiaan kohdalla, että tästä lapsesta koetetaan ammattilaista. Ja kyllähän heistä monesta tuleekin.
Suomalaiset ovat perinteisesti menestyneet hyvin klassisen musiikin saralla, mutta aika näyttää, tuleeko siitä tulevaisuudessa vauvasta saakka prepattujen kiinalaisten temmellyskenttä.
Sairasta.
En minä nyt tiedä, onko se sen sairaampaa kuin että vanhemmat ovat päättäneet kuusivuotiaan jatkavan isän perheyritystä tai menevän naimisiin tuttavaperheen lapsen kanssa.
Täytyykö sen lapsen harjoitella yrityksen johtamista useita tunteja päivässä useiden vuosien ajan?
Kyllä sekin voi näihin kulttuureihin kuulua, jos ei aivan lapsena niin nuorena viimeistään.
Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ollessani tutustuin erääseen kiinalais-amerikkalaiseen tyttöön. Heillä oli hieno koti, mutta koskaan ei näkynyt yhtään perheenjäsentä kotona. Kysyin joskus, missä isä, äiti ja veli ovat. Kaveri vastasi, että kaikki kolme ovat kuutena iltana viikossa perheen ravintolassa töissä. Hänen osansa diilissä on, että hän on kotona ja lukee läksyt hyvin.
Sitten aikuisena veli saa ravintolan omakseen ja siskolle maksetaan yliopistokoulutus parhaassa mahdollisessa paikassa.
Kyllähän tuo on hyvin toisenlaista kuin suomalaisten lasten ja nuorten elämä, eikä tuossakaan perheessä ole välttämättä lapsilta kysytty. Mutta kyllä tuossa varmasti tietyllä tavalla motivaatio kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä on valita soitin josta lapsi on innostunut tai innostuu. Väkisin vääntäen ei tule mitään ja innostus musiikkiin vain loppuu. Ensimmäisenä ei kannata ruveta kallitta soittimia hankkimaan. Monista opistoista saa soittimia lainaan tai vuokrata. Niillä pärjää hyvin pitkään eikä sitä kuulovauriota heti tule normaalilla soittamisella. Esim. laadukkaat viulut maksavat tuhansia euroa. Semmoiseen kannattaa satsata vasta, jos soittointo pysyy ja taitoa tulee.
Musiikkiopistossa aikalailla ratkaisevaa on opettaja. Itselläni oli aikoinaan opettaja, joka ei ymmärtänyt että minä haluan soittaa harrastuksena. Hänen mielestään olisi 6v jo pitänyt päättää, että tästä tulee ammatti. Muutaman vuoden jaksoin kunnes into loppui. Pidin pari vuotta taukoa ja vaihdoin opistoa, kun innostus palasi takaisin.
Tämä. Milloinkohan nämä "opettajat" tajuavat että tämä on tyypillisesti paras tapa taata että soittamisesta ei ainakaan tule ammattia.
Ei se nyt aivan suoraan käänteisestikään mene. Tunnen jonkin verran muusikoita, ja etenkin autoritäärisemmissä kulttuureissa on melko yleistä, että vanhemmat ja opettaja ovat päättäneet jo kuusivuotiaan kohdalla, että tästä lapsesta koetetaan ammattilaista. Ja kyllähän heistä monesta tuleekin.
Suomalaiset ovat perinteisesti menestyneet hyvin klassisen musiikin saralla, mutta aika näyttää, tuleeko siitä tulevaisuudessa vauvasta saakka prepattujen kiinalaisten temmellyskenttä.
Sairasta.
En minä nyt tiedä, onko se sen sairaampaa kuin että vanhemmat ovat päättäneet kuusivuotiaan jatkavan isän perheyritystä tai menevän naimisiin tuttavaperheen lapsen kanssa.
Täytyykö sen lapsen harjoitella yrityksen johtamista useita tunteja päivässä useiden vuosien ajan?
Kyllä sekin voi näihin kulttuureihin kuulua, jos ei aivan lapsena niin nuorena viimeistään.
Eli ei siis ole verrattavissa siihen kun kiinalainen lapsi harjoittelee 8 - 12 tuntia päivässä soittamista, ja on aloittanut harjoittelun 3 - 4 vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä on valita soitin josta lapsi on innostunut tai innostuu. Väkisin vääntäen ei tule mitään ja innostus musiikkiin vain loppuu. Ensimmäisenä ei kannata ruveta kallitta soittimia hankkimaan. Monista opistoista saa soittimia lainaan tai vuokrata. Niillä pärjää hyvin pitkään eikä sitä kuulovauriota heti tule normaalilla soittamisella. Esim. laadukkaat viulut maksavat tuhansia euroa. Semmoiseen kannattaa satsata vasta, jos soittointo pysyy ja taitoa tulee.
Musiikkiopistossa aikalailla ratkaisevaa on opettaja. Itselläni oli aikoinaan opettaja, joka ei ymmärtänyt että minä haluan soittaa harrastuksena. Hänen mielestään olisi 6v jo pitänyt päättää, että tästä tulee ammatti. Muutaman vuoden jaksoin kunnes into loppui. Pidin pari vuotta taukoa ja vaihdoin opistoa, kun innostus palasi takaisin.
Tämä. Milloinkohan nämä "opettajat" tajuavat että tämä on tyypillisesti paras tapa taata että soittamisesta ei ainakaan tule ammattia.
Ei se nyt aivan suoraan käänteisestikään mene. Tunnen jonkin verran muusikoita, ja etenkin autoritäärisemmissä kulttuureissa on melko yleistä, että vanhemmat ja opettaja ovat päättäneet jo kuusivuotiaan kohdalla, että tästä lapsesta koetetaan ammattilaista. Ja kyllähän heistä monesta tuleekin.
Suomalaiset ovat perinteisesti menestyneet hyvin klassisen musiikin saralla, mutta aika näyttää, tuleeko siitä tulevaisuudessa vauvasta saakka prepattujen kiinalaisten temmellyskenttä.
Sairasta.
En minä nyt tiedä, onko se sen sairaampaa kuin että vanhemmat ovat päättäneet kuusivuotiaan jatkavan isän perheyritystä tai menevän naimisiin tuttavaperheen lapsen kanssa.
Täytyykö sen lapsen harjoitella yrityksen johtamista useita tunteja päivässä useiden vuosien ajan?
Kyllä sekin voi näihin kulttuureihin kuulua, jos ei aivan lapsena niin nuorena viimeistään.
Eli ei siis ole verrattavissa siihen kun kiinalainen lapsi harjoittelee 8 - 12 tuntia päivässä soittamista, ja on aloittanut harjoittelun 3 - 4 vuotiaana.
Joku toinen lapsi saattaa olla yhtä monta tuntia päivässä ompelukoneen ääressä, mutta tulevaisuus ei ole yhtä lupaava. Kiinassa tilanne on parantunut yhden lapsen politiikan myötä, mutta esimerkiksi Pakistanissa viisivuotiaat voivat jo joutua töihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä on valita soitin josta lapsi on innostunut tai innostuu. Väkisin vääntäen ei tule mitään ja innostus musiikkiin vain loppuu. Ensimmäisenä ei kannata ruveta kallitta soittimia hankkimaan. Monista opistoista saa soittimia lainaan tai vuokrata. Niillä pärjää hyvin pitkään eikä sitä kuulovauriota heti tule normaalilla soittamisella. Esim. laadukkaat viulut maksavat tuhansia euroa. Semmoiseen kannattaa satsata vasta, jos soittointo pysyy ja taitoa tulee.
Musiikkiopistossa aikalailla ratkaisevaa on opettaja. Itselläni oli aikoinaan opettaja, joka ei ymmärtänyt että minä haluan soittaa harrastuksena. Hänen mielestään olisi 6v jo pitänyt päättää, että tästä tulee ammatti. Muutaman vuoden jaksoin kunnes into loppui. Pidin pari vuotta taukoa ja vaihdoin opistoa, kun innostus palasi takaisin.
Tämä. Milloinkohan nämä "opettajat" tajuavat että tämä on tyypillisesti paras tapa taata että soittamisesta ei ainakaan tule ammattia.
Ei se nyt aivan suoraan käänteisestikään mene. Tunnen jonkin verran muusikoita, ja etenkin autoritäärisemmissä kulttuureissa on melko yleistä, että vanhemmat ja opettaja ovat päättäneet jo kuusivuotiaan kohdalla, että tästä lapsesta koetetaan ammattilaista. Ja kyllähän heistä monesta tuleekin.
Suomalaiset ovat perinteisesti menestyneet hyvin klassisen musiikin saralla, mutta aika näyttää, tuleeko siitä tulevaisuudessa vauvasta saakka prepattujen kiinalaisten temmellyskenttä.
Sairasta.
En minä nyt tiedä, onko se sen sairaampaa kuin että vanhemmat ovat päättäneet kuusivuotiaan jatkavan isän perheyritystä tai menevän naimisiin tuttavaperheen lapsen kanssa.
Täytyykö sen lapsen harjoitella yrityksen johtamista useita tunteja päivässä useiden vuosien ajan?
Kyllä sekin voi näihin kulttuureihin kuulua, jos ei aivan lapsena niin nuorena viimeistään.
Eli ei siis ole verrattavissa siihen kun kiinalainen lapsi harjoittelee 8 - 12 tuntia päivässä soittamista, ja on aloittanut harjoittelun 3 - 4 vuotiaana.
Joku toinen lapsi saattaa olla yhtä monta tuntia päivässä ompelukoneen ääressä, mutta tulevaisuus ei ole yhtä lupaava. .
Varmaan, mutta asialla ei ole mitään tekemistä soittamisen kanssa.
Pianoja jaellaan ilmaiseksi, jokaisesta perikunnasta saa hakuvaivalla pianon.
Virittäminen parin vuoden välein 100 e sis. km-korvauksen.
Meille on jahkaantunut aikain saatossa piano, kitaroita, viulu, huiluja ja kanteleita. Niitä lapsi sitten rämpyttelee mitä milloinkin. Täällä musiikkiopistossa järjestetään tutustumispäivä ennen hakuaikaa, ja silloin saa kokeilla eri soittimia. Oma lapseni valitsi soittimen, jota meillä ei silloin vielä ollut, ja vuokrasimme sen musiikkiopiston laitelainaamosta satasella/vuosi ensimmäisenä vuonna.
Toivoin lapselle soitinta, jota on helppo kuljettaa mukana myöhemmin. Itse soitan pianoa, eikä sitä voinut kiikuttaa opiskelija-asunnosta toiseen, joten oma soittoharrastukseni loppui siihen. Nyt omaan kotiin se on vuosien jälkeen haettu lapsuudenkodistani, mutta ovathan ne taidot tässä jo ruostuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musiikkiliikkeen työntekijä kirjoitti:
Ei hyvä ajatus! Musiikkiliikkeen henkilökunnalla on muutakin tekemistä, kuin paimentaa jotain kersaa koko päivän ajan - saati kuunnella jotain eri soittimien kokeiluja.
Tulihan tämä selväksi nyt, musiikkiliikkeeseen tullaan ostamaan soitinta, ei ole lastentarha!
Jos et kykene ja/tai halua opastaa lapsia etsimään itselleen sopivaa soitinta, olet täysin väärällä alalla. Tuskin kukaan tulee päiväksi vaivoiksesi. Ja jos joku tuleekin, niin olet itse alasi valinnut kun myyt soittimia. Tee siis työsi kunnolla. Ehdit varmasti siinä sivussa muitakin asiakkaita palvelemaan.
Musiikkiliike ei oikeasti ole se paikka, jonne mennään hakemaan soitin lapselle vaan ensin mennään soitonopetukseen, josta saa ohjeet soittimen hankintaan. .
Ohjeita antavat kyllä, mutta omaan mahdolliseen soittimeen tutustuminen ja soittimen valitseminen tutustumisen jälkeen on täysin henkilökohtainen asia. Soittaja ei valitse soitinta, vaan soitin soittajan. Jos sinulla ei ole myyjänä aikaa antaa aloittelevan soittajan tutustua rauhassa soittimiin joita olet myyvinäsi, niin vaihda alaa.
Täällä on ollut puhetta tylsistä ja mielenkiintoisista soittimista, sekä cooleista ja ei-cooleista soittimista. Nuo on kyllä ihan ihmisestä ja joskus myös opettajasta kiinni.
Oma lapseni ainakin sanoisi, että piano on ihan supermielenkiintoinen ja monipuolinen soitin. On pop-jazz -puolella, jonka myötä on tullut upea improvisoinnin (jammailun) taito. Samalla kuitenkin opeteltu ja haastettu itseä klassisella puolella.
Kakkossoittimena oli saksofoni. Opettaja oli tylsä ja kappaleet vielä tylsempiä. Hampaita kiristellen suoritti 2-tason. Olisi tuolloin sanonut, että saksofoni on tylsä soitin. Mutta sitten parin vuoden taon jälkeen tarttui uudelleen torveen ja voi nyt bändeissään soittaa sitäkin.
Sitten on kotiin kertynyt myös kitaroita, sähkökitaroita ja basso. Noita pitää tavallaan vähän turhan turvallisina ja tylsinä, mutta tykkää kuitenkin soitella ja näissäkin haastaa itseään.
Lapsella on paljon "cooleja" kavereita, jotka soittavat mitä kummallisimpia soittimia, esim. konserttikannelta. Kun on tarpeeksi cool, niin silloin mikä tahansa soitin nokkahuilusta fagottiin vaan lisää sitä cooliutta.
Kysyin lapseltani, joka on oikein pianohifistelijä ja pitää laadukkaita pianoja/flyygeleitä erittäin tärkeinä (ei edes suostu soittamaan kaikkia pianoja, kun ne vaan ovat huonoja ja hänen sävelkorvaansa särkee), minkälaista soitinta suosittelisi pienelle aloittavalle pianistille. Yllätyin, kun hän heti sanoi, että joku "ihan ok" sähköpiano, missä on paljon eri ääniä ja rytmejä, olisi paras. Sillä pääsee soiton alkuun, mutta mikä parasta, se se herättää pienen oppilaan mielenkiinon. Eli tarpeeksi laadukas laite, että sillä pystyy oikeasti soittamaan, mutta suurin juttu olisi se innon kasvattaminen kaiken "ylimääräisen" myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opetusasioissa kannattaa muistaa, että huono opettaja pilaa hyvänkin oppilaan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on ollut puhetta tylsistä ja mielenkiintoisista soittimista, sekä cooleista ja ei-cooleista soittimista. Nuo on kyllä ihan ihmisestä ja joskus myös opettajasta kiinni.
Oma lapseni ainakin sanoisi, että piano on ihan supermielenkiintoinen ja monipuolinen soitin. On pop-jazz -puolella, jonka myötä on tullut upea improvisoinnin (jammailun) taito. Samalla kuitenkin opeteltu ja haastettu itseä klassisella puolella.
Kakkossoittimena oli saksofoni. Opettaja oli tylsä ja kappaleet vielä tylsempiä. Hampaita kiristellen suoritti 2-tason. Olisi tuolloin sanonut, että saksofoni on tylsä soitin. Mutta sitten parin vuoden taon jälkeen tarttui uudelleen torveen ja voi nyt bändeissään soittaa sitäkin.
Sitten on kotiin kertynyt myös kitaroita, sähkökitaroita ja basso. Noita pitää tavallaan vähän turhan turvallisina ja tylsinä, mutta tykkää kuitenkin soitella ja näissäkin haastaa itseään.
Lapsella on paljon "cooleja" kavereita, jotka soittavat mitä kummallisimpia soittimia, esim. konserttikannelta. Kun on tarpeeksi cool, niin silloin mikä tahansa soitin nokkahuilusta fagottiin vaan lisää sitä cooliutta.
Kysyin lapseltani, joka on oikein pianohifistelijä ja pitää laadukkaita pianoja/flyygeleitä erittäin tärkeinä (ei edes suostu soittamaan kaikkia pianoja, kun ne vaan ovat huonoja ja hänen sävelkorvaansa särkee), minkälaista soitinta suosittelisi pienelle aloittavalle pianistille. Yllätyin, kun hän heti sanoi, että joku "ihan ok" sähköpiano, missä on paljon eri ääniä ja rytmejä, olisi paras. Sillä pääsee soiton alkuun, mutta mikä parasta, se se herättää pienen oppilaan mielenkiinon. Eli tarpeeksi laadukas laite, että sillä pystyy oikeasti soittamaan, mutta suurin juttu olisi se innon kasvattaminen kaiken "ylimääräisen" myötä.
Voin tämän allekirjoittaa sanasta sanaan. Musaopiston läksyjä lapsi 9v treenaa digipianon pianosoundilla mutta improvisoi ja keksii omiaan muilla äänillä. Tässä ketjussa tuntuu että moni ajattelee että instrumentin omaksuminen mahdollisimman tyylipuhtaasti on itseisarvo kun taas itse näen että soittaminen sinänsä ja omien musiikillisten oivallusten tekeminen on tärkeämpää jotta musiikilla on mahdollisuus tuoda sisältöä lapsen elämään. Tietysti systemaattinen treenaaminen ja tekninen oppiminen on tärkeää mutta jos näitä painotetaan kaiken muun kustannuksella, tulee näitä vihasin soittoa koko ikäni -tarinoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän lapsi valitsi soittimen jota ei ollut vielä silloin olemassakaan joten jouduttiin satsaamaan melko paljon rahaa soittimen suunnitteluun ja rakentamiseen. Tämän jälkeen lapsi pakotti meidät vanhemmat pakottamaan hänet soittamaan tuntitolkulla tekniikkaharjoitteita päivässä. Mitä tylsempiä sen parempi. Opettajansa valitsi harjoitteet mahdollisimman irrallisiksi ettei niiden avulla innostunut liikaa soveltamaan opittua. Uskon että lapsi nautti soittamisesta joskaan hän ei tätä ilmaissut missään vaiheessa. Tätä ei tosin odotettukaan, pääasia että oppi tekemään työtä soittoharrastuksen eteen.
Jos kirjoitan vielä kerran ketjuun. Niin kyllä vanhempani valitsivat pianon itselleni soittimeksi. Ei kysytty mitä haluaisin soittaa vaan ostettiin ensin kosketin soittimet joilla aloittelin harrastusta. Sitten piano. Tämä oli ihan tavallinen akustinen piano. Yamaha merkkinen ja hinnaltaan keskiluokkaa. En tiedä sitten olisinko koskaan valinnut pianoa itse. Tosin en varmaan olisi osannut valita mitään. Se oli ihan hyvä aloitus soitin. Kyllä toristakin voi löytää ihan soittimen. Omakin pianoni myytiin torissa. Oli hyväkuntoinen muuten, mutta viritystä vailla. Todella pitkään myytiin ja lopulta eräs musiikkia harrastanut osti sen parilla sadalla. Harmitti myydä se pois, mutta muuton takia oli vaan oli päästä siitä eroon ja saada edes vähän rahaa. Uskon monia vastaavia olevan myynnissä. Pianoja monesti jopa annetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suosittelisin myös muistamaan sen faktan, että suurin osa ihmisistä ( myös lapsista ) pitää hyvin paljon populaarimusiikista.
Itse kuuntelen paljon klassistakin, mutta en olisi millään jaksanut hinkata Aaronia läpi ja etydejä, ellei minulle olisi opetettu/oppinut/näytetty Beatlesia ja Bowieta pianolla.
Sama kitara - olisin lopettanut klassisen kitaran, jos en olisi saanut soittaa rockriffejä ja sähkökitaraa. Sitä kautta innostuin flamencosta ja Djangon kautta jazzista.
Tarkoitan, että kysykää lastenne musiikimakua jo varhain ja kehittäkää sitä kuuntelemalla.
Monet vanhemmat tappavat lastensa soittoinnostuksen ajattelemalla jotain RSO:ta. Kuin myös opettajat.
Faktaa kuitenkin on, että koska soitin kitaraa sain arvostusta ja kavereita ja myöhemmin tytöt kiinnostuivat.
Pianolla taas opin säveltämään.
Pianokin voi olla alkuun ihan joku lelu, missä on kuulokkeet.
Itse soitin kerran viikossa kirjastossa ja joskus kaverin luona. Se oli ankeata. Tärkeintä on, että ne näppäimet on kotona.
Nuottien osaaminenkaan ei ole kaikkein tärkeintä. Toki se on kieli - eli mitä nuorempana aloittaa, sen helpompaa. Nuottien osaamisesta ei vain ole mitään iloa, jos ei löydä soittamisen iloa.
Toki, jos on omakotitalo, jossa autotalli etc..., niin voin vakuuttaa, että rumpujen soittaminen on mitä mainioin harrastus - siis oikeasti hauskaa ja sopivan fyysistä.
Ei nykyaikaiseen lasten soitto-opetukseen kyllä kuulu mitkään tylsät Aaronin pianokirjat. Ja juu täytyy myöntää että siihen se omakin soittoinnostus vähän kuoli. Lapsen viulunuoteissa näyttää olevan paljon hauskempia teemoja, vaikka onkin ihan klassista. Ja kyllä lapsikin voi tykätä klassisesta musiikista, miksi ei voisi? Mutta tosiaan sitäkin kannattaa vähän miettiä ja kuunnella eri tyylistä musiikkia, että mistä lapsi tykkää ja millaista haluaisi osata soittaa, ja sen mukaan valita. Omalle se oli tosiaan se viulu ihan ehdoton suosikki. Meillä on kuunneltu monenlaista musiikkia aina, ja jo aika pienen kanssa juteltu siitä mitä soittimia missäkin biisissä kuuluu (tämä toki vaatii että vanhemmilla on edes jonkinlainen ymmärrys musiikista), joten aika helposti löytyi se suosikki kun aika tuli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on ollut puhetta tylsistä ja mielenkiintoisista soittimista, sekä cooleista ja ei-cooleista soittimista. Nuo on kyllä ihan ihmisestä ja joskus myös opettajasta kiinni.
Oma lapseni ainakin sanoisi, että piano on ihan supermielenkiintoinen ja monipuolinen soitin. On pop-jazz -puolella, jonka myötä on tullut upea improvisoinnin (jammailun) taito. Samalla kuitenkin opeteltu ja haastettu itseä klassisella puolella.
Kakkossoittimena oli saksofoni. Opettaja oli tylsä ja kappaleet vielä tylsempiä. Hampaita kiristellen suoritti 2-tason. Olisi tuolloin sanonut, että saksofoni on tylsä soitin. Mutta sitten parin vuoden taon jälkeen tarttui uudelleen torveen ja voi nyt bändeissään soittaa sitäkin.
Sitten on kotiin kertynyt myös kitaroita, sähkökitaroita ja basso. Noita pitää tavallaan vähän turhan turvallisina ja tylsinä, mutta tykkää kuitenkin soitella ja näissäkin haastaa itseään.
Lapsella on paljon "cooleja" kavereita, jotka soittavat mitä kummallisimpia soittimia, esim. konserttikannelta. Kun on tarpeeksi cool, niin silloin mikä tahansa soitin nokkahuilusta fagottiin vaan lisää sitä cooliutta.
Kysyin lapseltani, joka on oikein pianohifistelijä ja pitää laadukkaita pianoja/flyygeleitä erittäin tärkeinä (ei edes suostu soittamaan kaikkia pianoja, kun ne vaan ovat huonoja ja hänen sävelkorvaansa särkee), minkälaista soitinta suosittelisi pienelle aloittavalle pianistille. Yllätyin, kun hän heti sanoi, että joku "ihan ok" sähköpiano, missä on paljon eri ääniä ja rytmejä, olisi paras. Sillä pääsee soiton alkuun, mutta mikä parasta, se se herättää pienen oppilaan mielenkiinon. Eli tarpeeksi laadukas laite, että sillä pystyy oikeasti soittamaan, mutta suurin juttu olisi se innon kasvattaminen kaiken "ylimääräisen" myötä.
Voin tämän allekirjoittaa sanasta sanaan. Musaopiston läksyjä lapsi 9v treenaa digipianon pianosoundilla mutta improvisoi ja keksii omiaan muilla äänillä. Tässä ketjussa tuntuu että moni ajattelee että instrumentin omaksuminen mahdollisimman tyylipuhtaasti on itseisarvo kun taas itse näen että soittaminen sinänsä ja omien musiikillisten oivallusten tekeminen on tärkeämpää jotta musiikilla on mahdollisuus tuoda sisältöä lapsen elämään. Tietysti systemaattinen treenaaminen ja tekninen oppiminen on tärkeää mutta jos näitä painotetaan kaiken muun kustannuksella, tulee näitä vihasin soittoa koko ikäni -tarinoita.
Meillekin musiikkiliikkeestä ihan suositeltiin sähköpianoa kun mentiin kyselemään millainen olisi hyvä perheeseen jossa kaksi musiikista innostunutta pikkulasta ja vanhemmat jotka joskus soittelee huvikseen. Pienten lasten kohdalla se soittamisen ilo on olennaista, ei se onko soitin joku hifistelyhieno. Sen hienon ehtii ostaa sitten jos tulee tarvetta. Lapset on tykännyt soittaa tuolla pianolla kun saa eri ääniä ja niitä valmisbiisejä, ensin vaan mitä sattuu ja sitten myös nuoteista tuttuja biisejä (värinuoteilla aika pienenkin on helppo oppia). Konservatorioon mentiin lopulta soittamaan ihan muuta soitinta, mutta piano on ihan kiva lisä siihen, sen avulla on opittu esim nuottien lukemista ja rytmiä, joka tietenkin helpottaa sitten muitten soittimien kanssakin.
Ammattirumpali 87 kirjoitti:
Etenkin jos on kyse poikalapsesta, niin suosittelen seuraavia:
- Sähkökitara
- Rummut
- Koskettimet (Piano käy, mutta on hyvä hommata syntikka jossain vaiheessa)
- BassoSiksi että noilla pääsee rytmimusaa soittamaan... bändeihin. Rockia, popia, heviä ja sellaista. Miksei jazziakin. Se on luultavasti monelle nuorelle tärkeämpää, kuin että on jossain sinfoniaorkesterissa, kansalaisopiston big bandissa tai ravaa jossain Kultainen Harmonikka -kisoissa.
Tosiasia kun vaan on se, että jos soitat jotain viulua tai harmonikkaa, niin siinä vaiheessa kun tytöt alkaa kiinnostaa, se että on valinnut jonkun "coolin" soittimen on valtava etu nuoren itsetunnolle... ja soitinvalinta alkaa vaikuttaa siihen miten muut nuoret hänet näkevät.
Suomeksi sanottuna, noiden soittimien soittajat on naisten/tyttöjen parissa suosittuja. Näin se vaan menee :D
Voisi luulla että viulun soittajat tai taitava harmonikan soittaja on yhtä suosittuja. Näin se rationaalisessa maailmassa meniskin. Mutta naiset on kummallisia olentoja. Erityisesti kitaristit tuntuu kiinnostavan sairaalloisesti.Okei, sitten on saksofoni, jolla on myös tällainen "coolin soittimen" status.
Eihän sillä pienelle lapselle tietenkään ole väliä. Mutta vanhempana tulee kiittämään teitä, jos valitsitte "coolin" instrumentin tai vaivihkaa ohjastitte sellaisen pariin.
Esim. itse olin omassa kotikaupungissani "cooli tyyppi" koska olin rumpali joka soitti paikallisesti kovatasoisessa rockbändissä, monta vuotta vanhemmatkin tyypit joita en edes tuntenut morjesteli. Koska olivat nähneet minut jossain keikalla. Sellaiset joita olisin muuten pelännyt ja saanut luultavasti niiltä turpaan (olin kiltti ja heiveröinen). Se että olin rumpali oli "suojakilpeni" läpi nuoruuden karikoiden, ilman sitä olisin ollut huomaamaton ja harmaa nörtti. Luultavasti kiusattukin. Yhtäkkiä olinkin "cooli tyyppi", johon ei ollut lupa kajota. Tämä efekti kesti läpi nuoruuden
Nyt voi tulla alaääntä näin "yleistävästä" kannanotosta, mutta valitettavasti tämä on todeksi havaittu todellisessa elämässä.... ja pätee aikuisiälläkin, aikuisilta naisilta näiden soittimien ja "bändin jätkien" ihailu ei vähene juurikaan. Joiltain vähenee, mutta monilta ei
Kiusaaminen on varsin yleistä kouluissa, ja jos lapsenne on pienikokoinen tai ei ole hyvä urheilussa, tämä on yksi keino välttää kiusaaminen.
Muistan hyvin paikallisen nuorisotalon ovessa olleen julisteen, jossa painiseura mainosti isolla tekstillä "Opi painimaan, niin saat voimia!". Viereen joku oli kirjoittanut tussilla, että "Opi soittamaan, niin saat pillua"
Jos tuo on päämäärä, niin poikahan aloittaa sellon soiton. Sellistipojat ei ole sinkkuja.
Sinfoniaorkesterissa on muuten niitä tyttöjä ihan eri tavalla kuin bändipiireissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos. Onko se niin että pianon suhteen sähköpiano on hyvä ja sillä pärjää kauan (kuinka kauan), mutta sähkoviulu puolestaan ei ole laadukas?
Sähkörummut kuulostaa kiinnostavalta myös. Mutta entäs sitten kun lapsi on isompi, ja jos vielä soittaa ja olisi aika esiintyä jossain. Miten arvokas setti silloin on hyvä hankkia? Ja sama pianon kanssa. Missä iässä tuo yleensä tulee eteen?
Ap.
Sähköpianossa on se hyvä puoli, että sitä voi soittaa kuulokkeet korvilla, jolloin muut eivät kuule muuta kuin koskettimien napsutuksen. Sähköpianoja on laadukkaitakin. Käyttää niitä ammattilaisetkin.
Sähköpianossa on myös se hyvä puoli, että sitä ei tarvitse virittää. Akustinen piano pitää virittää n. kerran vuodessa. Hinta 100-200 euroa, + matkakulut, jos riittää pelkkä virittäminen ja perushuolto, eikä ole mitään korjattavaa, osien uusimista.
Jos esiintymisiä ajattelee, niin olen nähnyt omin silmin, kun ammattimuusikko pakkaa sähköpiano ja sen jalusta laukkuun ja autoon, kun lähdetään esiintymään. Eli kun sellaisen omistaa, voi esiintyä myös paikoissa, missä ei ole valmiina pianoa.
Sähköpianoja ei ole myyty viitenkymmenen vuoteen eli ohita tämän "asiantuntijan" päästöt.
Ai että ei kymppitonen sähköviulu hyvä ole laadukas. Hohhoijaa...
Ai jaa, meidän kiipparisti osti pari vuotta sitten uuden sähköpianon. Mutta ei kai niitä sitten ole.
Meilläkin on aika tuliterä sähköpiano juuri ostettuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on ollut puhetta tylsistä ja mielenkiintoisista soittimista, sekä cooleista ja ei-cooleista soittimista. Nuo on kyllä ihan ihmisestä ja joskus myös opettajasta kiinni.
Oma lapseni ainakin sanoisi, että piano on ihan supermielenkiintoinen ja monipuolinen soitin. On pop-jazz -puolella, jonka myötä on tullut upea improvisoinnin (jammailun) taito. Samalla kuitenkin opeteltu ja haastettu itseä klassisella puolella.
Kakkossoittimena oli saksofoni. Opettaja oli tylsä ja kappaleet vielä tylsempiä. Hampaita kiristellen suoritti 2-tason. Olisi tuolloin sanonut, että saksofoni on tylsä soitin. Mutta sitten parin vuoden taon jälkeen tarttui uudelleen torveen ja voi nyt bändeissään soittaa sitäkin.
Sitten on kotiin kertynyt myös kitaroita, sähkökitaroita ja basso. Noita pitää tavallaan vähän turhan turvallisina ja tylsinä, mutta tykkää kuitenkin soitella ja näissäkin haastaa itseään.
Lapsella on paljon "cooleja" kavereita, jotka soittavat mitä kummallisimpia soittimia, esim. konserttikannelta. Kun on tarpeeksi cool, niin silloin mikä tahansa soitin nokkahuilusta fagottiin vaan lisää sitä cooliutta.
Kysyin lapseltani, joka on oikein pianohifistelijä ja pitää laadukkaita pianoja/flyygeleitä erittäin tärkeinä (ei edes suostu soittamaan kaikkia pianoja, kun ne vaan ovat huonoja ja hänen sävelkorvaansa särkee), minkälaista soitinta suosittelisi pienelle aloittavalle pianistille. Yllätyin, kun hän heti sanoi, että joku "ihan ok" sähköpiano, missä on paljon eri ääniä ja rytmejä, olisi paras. Sillä pääsee soiton alkuun, mutta mikä parasta, se se herättää pienen oppilaan mielenkiinon. Eli tarpeeksi laadukas laite, että sillä pystyy oikeasti soittamaan, mutta suurin juttu olisi se innon kasvattaminen kaiken "ylimääräisen" myötä.
Voin tämän allekirjoittaa sanasta sanaan. Musaopiston läksyjä lapsi 9v treenaa digipianon pianosoundilla mutta improvisoi ja keksii omiaan muilla äänillä. Tässä ketjussa tuntuu että moni ajattelee että instrumentin omaksuminen mahdollisimman tyylipuhtaasti on itseisarvo kun taas itse näen että soittaminen sinänsä ja omien musiikillisten oivallusten tekeminen on tärkeämpää jotta musiikilla on mahdollisuus tuoda sisältöä lapsen elämään. Tietysti systemaattinen treenaaminen ja tekninen oppiminen on tärkeää mutta jos näitä painotetaan kaiken muun kustannuksella, tulee näitä vihasin soittoa koko ikäni -tarinoita.
Meillekin musiikkiliikkeestä ihan suositeltiin sähköpianoa kun mentiin kyselemään millainen olisi hyvä perheeseen jossa kaksi musiikista innostunutta pikkulasta ja vanhemmat jotka joskus soittelee huvikseen. Pienten lasten kohdalla se soittamisen ilo on olennaista, ei se onko soitin joku hifistelyhieno. Sen hienon ehtii ostaa sitten jos tulee tarvetta. Lapset on tykännyt soittaa tuolla pianolla kun saa eri ääniä ja niitä valmisbiisejä, ensin vaan mitä sattuu ja sitten myös nuoteista tuttuja biisejä (värinuoteilla aika pienenkin on helppo oppia). Konservatorioon mentiin lopulta soittamaan ihan muuta soitinta, mutta piano on ihan kiva lisä siihen, sen avulla on opittu esim nuottien lukemista ja rytmiä, joka tietenkin helpottaa sitten muitten soittimien kanssakin.
Saako digitaalisesta pianosta jotain eri ääniä ja valmisbiisejä? Mä olen luullut, että se on ihan vain piano.
Meillä on ollut monta musiikkiopistolaista perheessä, ja useampia soitinvalintoja. Minusta paras ensimmäinen soitinvalinta omaan kokemukseeni perustuen on lapsilla ollut piano tai kitara. Siis siinä tapauksessa, että ei ole mitään soitinvalintaa jo lapsella valmiina itsellään. Niistä on helppo aloittaa, oppiminen edistyy nopeasti, ja pääsee nuottien luvun maailmaan ja soittamisen iloon nopeasti. Näillä soittimilla voi myös taitojen karttuessa säestää. Ne ovat usein myös bändisoittimia, varsinkin sähköisinä, joten sellainen yhteissoittokin mahdollistuu.
Omista lapsistani yksi aloitti viululla, koska hän sitä halusi. Soittoharrastus jatkui aktiivisesti alakouluiän, mutta lopahti yläkouluiässä kokonaan, koska klassinen viulun soitto ei ole niinkään harrastus, vaan melkein elämäntapa, vaatii todella innostusta ja kiinnostusta, harjoitella pitää päivittäin runsaasti, jotta taidot kehittyvät. Omaa lastani harmitti, kun hän oli paljon isosena ja kerho-ohjaajana, eikä osannut soittaa mitään säestyssoitinta, juuri kitaraa tai pianoa, ja on opetellut molempia nyt sitten isompana.
Tuo kuulonsuojaamishysteria on kyllä mennyt ihan naurettavaksi. Korvat kyllä kestää soittoharrastuksen. Ja ne klassisen puolen tyypit on pahimpia (siis länsimainen taidemusiikki), koska eivät osaa käydä paskalla ilman partituuria.