Mikä on ollut itsellesi suurin yllätys siinä, kun ikää on tullut lisää?

Vierailija kirjoitti:

Olen vasta 53v ja ihmetellyt tätä lähes kaikkeen kyynistymistä ja välinpitämättömyyttä joka on tullut iän myötä.

Edellisessä kommentissa 1233 joku kirjotti siitä miten ei saa enää oikein mistään kivoja fiiliksiä, se pitää paikkansa.

Liekö jonkunasteista masentuneisuutta tai vaan tympääntyneisyytta, liittyi ikään tai ei, mutta tylsältä tämä tuntuu.

Monia asioita on mistä haaveilen, mutta jotenkin en saa aikaiseksi, se tahdonvoima on kadonnu.

Myös yksinäisyys vaivaa, mutta senkään muuttamiseen ei riitä tahdonvoimaa.

Mulla on tämä tunne jo 45-vuotiaana. Jotenkin ei ole enää mitään, jota varten nähdä vaivaa. Lapset tietysti ja sen teenkin, mutta mitään omaa, jota kohti pyrkiä. Ei kiinnosta minkään omistaminen, matkustelu ja harrastuksetkin hyvin niukasti Välillä tuntuu aamulla, että en jaksa herätä ollenkaan uuteen päivään. Tai jaksan väsymyksen puolesta, mutta on niin pitkä päivä edessä ja mikään ei tuo iloa. Ehkä täytyy varata aika lääkäriin. Kai tässä on jotain pielessä.

Yllätyksenä on tullut iän myötä eli nykypäivänä rasistisuus valkoihoisia vastaan.

Tuo kyynistyminen liittynee tosiaan masennukseen joka voi tulla iästä riippumatta etenkin tässä tilanteessa kun viime vuodet on olleet kaikille raskaita... Koronaa, sotaa, inflaatiota, etc... Vinkkinä myöskin iästä riippumatta on ymmärtää ruoan merkitys. Sillä mitä syömme ja millä kehomme ruokimme on valtava merkitys kaikelle toiminnallemme, ajattelullemme ja voinnillemme. Ensin ruokavalio kuntoon ja sitten joka päivään liikuntaa ja hyvää tekeviä asioita. Kiitollisuuspäiväkirjan pitoa. Lopulta näet vain kaiken hyvän ja nautit aivan kaikesta tässä ainoassa elämässä. Lupaan.

Tämä seesteisyys on yllättänyt eniten.

Vierailija kirjoitti:

Tämä seesteisyys on yllättänyt eniten.

Sama. Itse vain kutsun sitä mielenrauhaksi, se on iso iso voimavara. En tätä olisi ikinä levottomassa nuoruudessani uskonut.

Että vihervasemmisto saa edelleenkin vapaasti mellastaa oikeusvaltioksi itseään julistavan Suomen politiikassa.

Monelle ilmeisesti tullut yllätyksenä kyynistyminen. Oma kokemus on päinvastainen. Alle kolmekymppisenä olin huomattavasti kyynisempi kuin nyt, muutama vuosi alle viisikymppisenä.

Jos elämä tekee kyyniseksi, niin kannattaa miettiä, että voisiko elää elämäänsä vähän eri tavalla. 

Yllättänyt on, miten paljon paremmaksi elämä muuttuu iän karttuessa, henkilökohtainen elämä nimenomaan. Olin nuorena ahdistunut ja epävarma, tein paljon valintoja muiden toiveita myötäillen ja kaipasin paljon tukea ja vahvistusta toisilta valintoihini. Ystäviä oli paljon ympärillä onneksi ja kaveripiirini oli laaja, elimme nuoruutemme täysillä. 

Nyt olen 47-vuotias, vanhimmat lapset ovat jo aikuisia ja on taas aikaa "omalle elämälle". Olen saavuttanut jonkinlaisen mielenrauhan, seison vahvasti omilla jaloillani ja päätöksieni takana, tärkeimmät ihmiset ovat edelleen elämässä ja rinnalla mukana. En ole pysähtynyt vaan olen edelleen kiinnostunut eteenpäin menemisestä ja itseni kehittämisestä. Opiskelen parhaillaankin eteenpäin ammatissani, koska tiedostan, että työelämää on vieläkin 20 vuotta edessä. Haluan, että työnkuva pysyy mielekkäänä ja motivaatio säilyy, joten näen sen eteen vaivaa itsekin, että näin tulee olemaan. 

Negatiivisessa mielessä yllättää, kuinka nopeasti maailma on muuttunut huonompaan suuntaan. Kehitystä en yleisesti pidä missään nimessä huonona asiana, päinvastoin. 80-90-luvun nuorena Suomi oli turvallinen maa ja olen silloin oli ja pystyi vielä olemaan vapaus elää nuoren ihmisen vapaata elämää huoletta ja niin me teimmekin! Olen ikionnellinen edelleen siitä, että olen lapsuuteni ja nuoruuteni saanut elää tuohon aikaan. Jonkinlainen maalaisjärki toimi vielä tuolloin kautta linjan. Oli toki monenlaisia ilmiöitä ja nuoruuden kuohuntaa erilaisine suuntauksineen. Omassa porukassani oli paljon erilaisia "suuntauksia" edustavia kavereita (hevareita, punkkareita, raskaan musiikin porukkaa) ja saimme elää rauhassa näkemyksinemme ja edesottamuksinemme. Osallistuimme mielenosoituksiin ja olimme "kansalaisaktiiveja", aatteellisuutta ja idealismia oli kovasti elämässä. Se sai olla niin ja vanhemmat ym. katsoivat varmaan vähän huvittuneinakin kasvuamme ja irti tempomistamme. Mutta siihen ei lähdetty mukaan, eikä kaikki ollut mahdollista. Ymmärrän itsekin tässä vaiheessa, että paljon oli idealismia aatteessa, jotka lopulta onneksi eivät toteutuneet. Eli kaikkiin kouhotuksiin ei lähdetty mukaan ja muutettu liikennemerkeistä lähtien kaikkea, koska joku voi jostakin pahoittaa mielen. Julma fakta on, että elämässä jokainen tulee pahoittamaan mielensä useita kertoja, koska elämä on sellaista. Nykyään etsimällä etsitään asioita, joista mieli voi pahoittua, aivan kuin ei olisi aidosti suurempia ongelmia, joihin puuttua. Kaikkeen tartutaan ja lähdetään mukaan, maalaisjärki on kadonnut ja näennäinen idealismi ottanut vallan. Samalla sananvapautta on rajoitettu samasta syystä, eikä ihan oikeista ongelmista saa enää puhua (esim. jengiytyminen ja sen taustat), vaikka ongelma on todellinen, koska rasismikortti vedetään aina esille silloinkin, kun asia ei sitä ole. Tämä kehitys ja maailman muuttuminen on sitä huonoa kehitystä ja kaipaan usein takaisin nuoruuteni vuosikymmenille tästä syystä, vaikka muuten elämä nykyään parempaa onkin.

Vierailija kirjoitti:

Että vihervasemmisto saa edelleenkin vapaasti mellastaa oikeusvaltioksi itseään julistavan Suomen politiikassa.

Millaisesta aikajanasta nyt puhut tässä? Vihervasemmisto kun on aika uusi käsite, sekä ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Yllätyksenä on tullut iän myötä eli nykypäivänä rasistisuus valkoihoisia vastaan.

Eli olet yllättynyt, kun olet iän myötä alkanut rasistiseksi valkoihoisia kohtaan? :D

Että elämä on suurelta osin luopumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruuan tarve on todella pieni. Vaikea syödä niin vähän kuin keho oikeasti tarvisi.

Tämä. Termodynamiikan lait paukkuu kun huomaat, että tuotat käytännössä työtä ilman energiaa.

Voit puuhailla koko päivän, mutta syödä ei juuri tarvitse. Tuotat energiaa kuluttamatta sitä.

Hauskasti sanottu. Vielä kun mahakin olisi samaa mieltä, koska nälkä ei ole kadonnut minnekään vaan päin vastoin. Jos 25-vuotiaana pystyi olemaan koko illan syömättä ja aamupala oli kuppi kahvia, niin 45-vuotiaana heikottaa, jos aamulla ei syö mitään ja illalla maha oikein vaatii, että anna ruokaa, anna ruokaa. Lihoin pari kiloa yhden vuoden sisällä ja kun yritin pudottaa niitä pois korona-aikana, ne lähti olemalla nälässä. Nythän ne on tulleet korkojen kera takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Että elämä on suurelta osin luopumista.

Ihminen on rakennettu niin, että täytyy luopua saadakseen jotain uutta.

Minua on alkanut kiinnostaa sukututkimus ja millaisia ovat olleet elämänkaaret. En tarkoita nyt sukutaulua, jossa on lueteltu nimiä, vaan sitä, mikä on niiden ihmisten tarina. Missä asuivat, keitä heidän perheeseen kuului, mistä toimeentulo tuli, mihin kuolivat ja minkä ikäisenä.

Omassa suvussani eli 1700-1800-luvulla nainen, joka jäi orvoksi pienenä, muutti ottotytöksi vanhalle pariskunnalle, peri melko nuorella iällä ne ottovanhemmat, rakennutti miehensä kanssa kartano-tyyppisen talon, ja siihen aikaan naiset eivät maata omistaneetkaan vaan miehen nimiin maat, vaikka rahat oli rouvan, ensimmäinen aviomies kuoli jo 28-vuotiaana, meni uusiin naimisiin ja siitä liitosta syntyi 7 lasta, joista yksi kuoli vauvana, jäi leskeksi toisen kerran keski-iässä, meni kolmannen kerran naimisiin vanhana huomattavasti nuoremman miehen kanssa ja kuoli kunnioitettavassa 91 vuoden iässä, joka siihen aikaan oli erittäin korkea ikä. Tiedetään, että hän lahjoitti huomattavan suuria avustuksia esim. sairaalaan lasten tutkimukseen ja hoitoon. Minusta hänen tarinansa ja elämänsä on ollut äärimmäisen mielenkiintoinen.

Yllätys on ollut se, miten v@##n pihalla niin omat kuin puolison vanhemmat ovat olleet koko elämänsä eli ahdistuneita, pelokkaita neurootikkoja ja pahenee vaan.

Vierailija kirjoitti:

Yllätys on ollut se, miten v@##n pihalla niin omat kuin puolison vanhemmat ovat olleet koko elämänsä eli ahdistuneita, pelokkaita neurootikkoja ja pahenee vaan.

Mitä käytännössä tarkoittaa, että itse et ole "pihalla"?

Vierailija kirjoitti:

Tuo kyynistyminen liittynee tosiaan masennukseen joka voi tulla iästä riippumatta etenkin tässä tilanteessa kun viime vuodet on olleet kaikille raskaita... Koronaa, sotaa, inflaatiota, etc... Vinkkinä myöskin iästä riippumatta on ymmärtää ruoan merkitys. Sillä mitä syömme ja millä kehomme ruokimme on valtava merkitys kaikelle toiminnallemme, ajattelullemme ja voinnillemme. Ensin ruokavalio kuntoon ja sitten joka päivään liikuntaa ja hyvää tekeviä asioita. Kiitollisuuspäiväkirjan pitoa. Lopulta näet vain kaiken hyvän ja nautit aivan kaikesta tässä ainoassa elämässä. Lupaan.

Tosiaan välillä on varsinkin aamulla suorastaan vaikea olo. Tuntuu tosi ahdistavalle ihan kaikki. Sydän hakkaa ja ajatus edessä olevassa päivästä tuntuu tosi vaikealle. Ei mitään erityistä vaikeaa tiedossa vaan ihan jokainen asia tuntuu hankalalle ja ei yhtään kiinnostavalle. Toivoo, että saisi nukkua niin ei tunne mitään.

Vierailija kirjoitti:

Yllätys on ollut se, miten v@##n pihalla niin omat kuin puolison vanhemmat ovat olleet koko elämänsä eli ahdistuneita, pelokkaita neurootikkoja ja pahenee vaan.

Olipas rumasti sanottu. Yleensä ikä tuo viisautta ja ymmärrystä, mutta ilmeisesti ei kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo kyynistyminen liittynee tosiaan masennukseen joka voi tulla iästä riippumatta etenkin tässä tilanteessa kun viime vuodet on olleet kaikille raskaita... Koronaa, sotaa, inflaatiota, etc... Vinkkinä myöskin iästä riippumatta on ymmärtää ruoan merkitys. Sillä mitä syömme ja millä kehomme ruokimme on valtava merkitys kaikelle toiminnallemme, ajattelullemme ja voinnillemme. Ensin ruokavalio kuntoon ja sitten joka päivään liikuntaa ja hyvää tekeviä asioita. Kiitollisuuspäiväkirjan pitoa. Lopulta näet vain kaiken hyvän ja nautit aivan kaikesta tässä ainoassa elämässä. Lupaan.

Tosiaan välillä on varsinkin aamulla suorastaan vaikea olo. Tuntuu tosi ahdistavalle ihan kaikki. Sydän hakkaa ja ajatus edessä olevassa päivästä tuntuu tosi vaikealle. Ei mitään erityistä vaikeaa tiedossa vaan ihan jokainen asia tuntuu hankalalle ja ei yhtään kiinnostavalle. Toivoo, että saisi nukkua niin ei tunne mitään.

Kannattaa hakea apua. Noin suuri ahdistuneisuus ei ole normaali tila. Avun hakeminen mieluummin ennemmin kuin liian myöhään. Saatat tarvita terapiaa myös ja kun se ei hetkessä etene, niin tilannetta ei pitäisi päästää liian pahaksi.

On yllätys kuinka rumia ikäiseni naiset ovat. Itse vain komistun charmantisti.

Se, että en enää kestä ihmisiä, joiden vuorovaikutustaidot eivät ole kummoiset. Olen niiden eteen joutunut itsekin tekemään työtä mutta silti rassaa, kuinka monella aikuisella ei ole mitään ymmärrystä normaalista kivasta käytöksestä. Veetuilua, henkilökohtaisuuksiin menemistä, tilannetajuttomuutta, kyvyttömyyttä kuunnella toista, empatiakyvyn puutetta. Enää en jaksa ymmärtää näitä "erikoisia" persoonia. Tämän asian kohdalla jaksamiseni on käytetty loppuun.