Mikä on ollut itsellesi suurin yllätys siinä, kun ikää on tullut lisää?

Ruuan tarve on todella pieni. Vaikea syödä niin vähän kuin keho oikeasti tarvisi.

Positiivisessa mielessä suurin yllätys ollut henkisen voiman kasvu. En tarkoita hengellistä vaan henkistä. Olen kohdannut paljon kauheita tapahtumia;: isä hylkäsi lähes täysin kun olin lapsi, äidin sairaus ja kuolema kun olin 18v., oma avopuoliso petti ja hylkäsi kun olin 22v., oman lapsen kuolema kohtuun ennen synnytystä kun olin 32 v. Aika on auttanut ja kun sanotaan, että vastoinkäymiset vahvistavat, niin minun kohdallani juuri noin on käynyt. Jos tulee jokin pettymys tai suru, minulla on nyt voimaa käsitellä sitä. Nuorena oli paljon vaikeampaa hyväksyä, mitä tapahtuu.

Negatiivisessa mielessä suurin yllätys polvikipujen kroonisuus. Nuorena satutin jo vasemman polven kaatuessani, se alkoi vaivata uudestaan 45-vuotiaana ja oikeassa polvessa on kulumaa. Luulen, että olen vuosikymmenet varannut tiedostamattani oikeaan polveen voimakkaammin, esim. rappusissa. Fysioterapeutti huomasi lihaksissakin voimaeron. Polvisärky estää joinakin päivinä kävelyn rappusissa. Joskus se estää nukkumisen yöllä, jos päivällä on enemmän liikkunut. Särkylääkettä ei voi koko ajan syödä. Kortisonia pistettiin siihen oikeaan polveen, jossa ei ole muuta vikaa kuin kulumaa. Tekoniveltä ei julkiselta luvattu, katsotaan uudestaan kuulemma kun täytän 60. Pöh, sanon minä. Näillä polvilla ei kävellä 60-vuotiaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Ja minulle tuli yllätyksenä, miten kamalaa on rupsahtaa. Olen aina ajatellut, että en ole yhtään turhamainen. Nyt tajuan, että ei tarvinnut olla, koska olin luonnostani niin hyvännäköinen. Olen pudonnut kovaa ja korkealta, eikä minulla ole mitään käsitystä niistä naisellisista pikku kikoista, joilla voi näyttää paremmalta kuin miltä oikeasti näyttää, koska en ole koskaan tarvinnut niitä.

-eri-

Tämä! Olin nuorena luonnostaan kaunis, hoikka ja sporttinen. Nyt olen kolme lasta saanut kolmevitonen ja näytän ihan mursulta. Yllättävän kova kolaus.

Se että jalat ei enää jaksa. Pitää aina istua välillä töissä tai kauppakeskuksessa. 55v.

Vierailija kirjoitti:

Se, että aikuistuminen on jollain tavalla paluuta siihen ihmiseen, joka olin lapsena. Teininä ja nuorena aikuisena sitä lähinnä häpesi ja yritti olla jotain muuta kun on. Coolimpi, mielenkiintoisempi, fiksumpi, menestyneempi, kauniimpi, mitä ikinä. Kun vanhenee, huomaa että pohjimmiltaan kiinnostaa edelleen samat asiat kuin lapsena;  lukea, piirrellä, haaveilla, uida järvessä, kuljeksia luonnossa tukka pystyssä ilman meikkiä ja ihmetellä maailmaa, hengailla yhden tai parin läheisen kanssa mieluummin kuin näyttäytyä juhlissa "siistien" tai "tärkeiden" ihmisten ympäröimänä. 

Ismo Alanko sanoi saman jo vuosia sitten: vanhuuden viisaus on sitä, että käsittää asiat niin kuin lapsena ja ymmärtää olleensa oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on yllätyksenä tullut se, että kaikki mistä nuorena haaveili ja oli valmis tekemään haaveiden eteen töitä, on menettänyt merkityksensä. Ei oikein kiinnosta mikään. Haaveiden talo tekisi mieli myydä. Nuoruuden tärkeät harrastukset ei enää kiinnosta. Ei jaksaisi aamusta iltaan tehtä töitä ja kotitöitä, mutta eipä kiinnosta toisaalta mikään muukaan. Yritän joka päivä tsempata lasten takia ja käydä töissä, jotta saan rahaa heidän juttujaan varten. En tarvitse enää itselle yhtään mitään. En tavaraa tai kokemuksiakaan. Ikää vähän alle 50 ja tuntuu, että kaikki on jo nähty.

Helpottaa kun lapset kasvavat ja muuttavat kotoa. Rutiinit menevät väkisin uusiksi.

Enää ei ole tarvetta mennä päivittäin kaupan kautta kotiin ja laittaa ruokaa. Se on helpotus. N50.

63 vuotta eletty. Enää ei tarvitse nöyristellä ketään vaan elää omanarvoista elämää. Nauttia tästä hetkestä ja unelmoida vielä tulevasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En olisi nuorempana uskonut miten onnellinen olen vanhempana ja miten monet kaukaiselta tuntuneet haaveet oikeasti toteutui. Olen saanut paljon sellaistakin mista en edes osannut haaveilla. Mulle ei nuoruus ollut kivaa aikaa, kaikki traumat ja vaikeudet kasaantui. Vasta 25 vuoden jalkeen olen saanut oikeasti sellaisen elaman kuin halusinkin ja vuosi vuodelta paranee vaikka olen jo kuusikymppinen.

Onnea! Mulla just päinvastoin nuoruus oli parasta, en olisi uskonut miten mun elämäni meni niin pieleen.

Sama. Alaspäin menee kuin lehmän häntä ja voimat alkaa olla aikas lopussa. Yliopisto-opiskelijana parikymmentä vuotta sitten olin onnellisimmillani.

Olen kovin pahoillani etta teille on kasaantunut vaikeuksia ajan mittaan. Toivon kovasti etta saatte niita selatettya ja saatte nauttia onnellisemmista paivista viela. Luulen itse etta traumaattinen lapsuus ja nuoruus on saaneet minut huomaamaan ja arvostamaan sita kaikkea hyvaa mita myohempi elamani on suonut. Kun on ollut kauan onneton niin huomaa kylla ne onnen hetket ja arvostaa niita.

Toivon teille kaikkea hyvaa.

Se onnellinen kuusikymppinen.

Se kun kolottaa sieltä, täältä ja tuoltakin.

En haluaisi lähteä kotoa enää yhtään mihinkään. Haluaisin olla vaan kaikki päivät kotona vaan. 

Toinen on se, että en jaksa muita ihmisiä enää yhtään. Ahdistaa työkaverit, naapurit, sukulaiset, kaikki. Työpaikankin ainoa vaatimus on se, että saisi tehdä työnsä yksin omassa rauhassa. Palkalla ei ole väliä, elän kyllä pienelläkin palkalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on yllätyksenä tullut se, että kaikki mistä nuorena haaveili ja oli valmis tekemään haaveiden eteen töitä, on menettänyt merkityksensä. Ei oikein kiinnosta mikään. Haaveiden talo tekisi mieli myydä. Nuoruuden tärkeät harrastukset ei enää kiinnosta. Ei jaksaisi aamusta iltaan tehtä töitä ja kotitöitä, mutta eipä kiinnosta toisaalta mikään muukaan. Yritän joka päivä tsempata lasten takia ja käydä töissä, jotta saan rahaa heidän juttujaan varten. En tarvitse enää itselle yhtään mitään. En tavaraa tai kokemuksiakaan. Ikää vähän alle 50 ja tuntuu, että kaikki on jo nähty.

Helpottaa kun lapset kasvavat ja muuttavat kotoa. Rutiinit menevät väkisin uusiksi.

Enää ei ole tarvetta mennä päivittäin kaupan kautta kotiin ja laittaa ruokaa. Se on helpotus. N50.

Tavallaan ymmärrän tuon ja olen välillä "vihainen" itselle, kun olen niin väsynyt ja innoton. Eihän tätä enää kauan kestä, kun lapset on jo teinejä. Mutta en minä siis odota tavallaan sitäkään, että lapset muuttaa pois kotoa. Tuntuu, että mahtaako hävitä viimeinenkin motivaatio raahautua aamusta iltaan, kun kuitenkaan ei oikein mikään kiinnosta. En tiedä olenko masentunut... Jotenkin tuntuu, että joutaisi jo loppua koko taaperrus tässä maailmassa. Joinain päivinä ajattelen, että olisinpa jo 80 vuotta. Ei olisi enää pitkään tätä touhua jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi lähteä kotoa enää yhtään mihinkään. Haluaisin olla vaan kaikki päivät kotona vaan. 

Toinen on se, että en jaksa muita ihmisiä enää yhtään. Ahdistaa työkaverit, naapurit, sukulaiset, kaikki. Työpaikankin ainoa vaatimus on se, että saisi tehdä työnsä yksin omassa rauhassa. Palkalla ei ole väliä, elän kyllä pienelläkin palkalla.

Mulla vähän sama, mutta en jaksa olla kotonakaan, kun stressaan ihan koko ajan tekemättömistä kotitöistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on yllätyksenä tullut se, että kaikki mistä nuorena haaveili ja oli valmis tekemään haaveiden eteen töitä, on menettänyt merkityksensä. Ei oikein kiinnosta mikään. Haaveiden talo tekisi mieli myydä. Nuoruuden tärkeät harrastukset ei enää kiinnosta. Ei jaksaisi aamusta iltaan tehtä töitä ja kotitöitä, mutta eipä kiinnosta toisaalta mikään muukaan. Yritän joka päivä tsempata lasten takia ja käydä töissä, jotta saan rahaa heidän juttujaan varten. En tarvitse enää itselle yhtään mitään. En tavaraa tai kokemuksiakaan. Ikää vähän alle 50 ja tuntuu, että kaikki on jo nähty.

Helpottaa kun lapset kasvavat ja muuttavat kotoa. Rutiinit menevät väkisin uusiksi.

Enää ei ole tarvetta mennä päivittäin kaupan kautta kotiin ja laittaa ruokaa. Se on helpotus. N50.

Minulla on toisin päin. Kun lapset asui kotona , kerran viikossa haettiin isot ostokset kotiin ja toisen kerran pieni reissu esim. maitoa, tuoretta leipää ja hedelmiä. Me ei kaupassa jatkuvasti ravattu. Ruuatkin suunniteltiin etukäteen ja tein monesti ison annoksen, esim. makaronilaatikkoa iso vuoka kahden päivän päivälliseksi.

Nyt kun ollaan miehen kanssa kaksin, ravaan koko ajan kaupassa. Jotenkin vaikea suunnitella, mitä syödään ja mikä ruokamenekki. Tänään tein pelkän tonnikalasalaatin ja keitettyä perunaa. Jouduin lähtemään uudestaan kauppaan, koska lapsi tuleekin huomisaamuna viikonlopuksi avopuolisonsa kanssa. Heillä ne suunnitelmat vaihtuu kovin nopeasti ja meillä on nykyisin kaapeissa niin vähän syötävää, että juuri ja juuri kahdelle hengelle.

Nuoripari pesee meillä pyykkinsä, noin 4 koneellista viikossa, koska heidän asuntoon ei mahdu pyykinpesukone ja pesula on kallis. Joskus pesen ne pyykit niille valmiiksi, jos eivät ehdi yön yli olemaan. Eivät asu edes samalla paikkakunnalla, joten vaivaahan heillekin on tuosta pyykkirumbasta.

mies haaveilee nuoremmasta

Portaat jyrkkenevät, risut metsässä ovat ylempänä, joku kiusanhenki käy piilottelemassa tavaroitani, vissiinkin se sama kiusaaja käy siirtelemässä puuliiteriä sekä postilaatikkoa vuosi vuodelta kauemmas.

se, että olen tajunnut, että lihaskunto on avain jaksamiseen. ikä ei tee ihmisestä automaattisesti jaksamatonta vetelystä, niin kuin joskus olen todennut itsestäni, että kun ei vaan jaksa, vaan se jaksamattomuus johtuu ihan vain siitä, että arjessa liikkuminen on vähentynyt liikaa ja sitä pitää lisätä. Nuorenahan sitä liikkui itse koko ajan ja siksi jaksoikin koko ajan. Ikääntyessä on autot ja kahvittelut ja ties mitä taukoistumiset työistumisten välissä ja siksi se jaksamattomuus hiipii elämään kuin salaa. Yhtäkkiä tajuaakin ettei jaksakaan kävellä portsita videnteen kerrokseen.  Aina kun voi lähteä sohvalta ylös, pitää lähteä ja aina kun voi lähteä tekemään jotain ulos, on lähdettävä. Nykyisin kannan painavat kauppakassit itse kotiin, käytän portaita hissin sijaan, menen kaikkeen mahdolliseen omalla lihasvoimalla, ihan vain siksi, että vielä pystyn ja siksi, että kaikki se työ mitä nyt hiukan alle viisikymppisenä tekee, on käytössä vanhempanakin.

Olen myös päättänyt ettei minusta tule samanlaista ikääntynyttä kuin vanhemmistani. toinen makaa sohvalla kaiket päivät ja toinen istuu keittiön pöydän ääressä tai työpisteellään kirjansa parissa. Hienoa, että molemmat aktivoivat aivojaan - se sohvallakin makaaja tekee koko ajan jotain aivotyötä, mutta toisaalta molemmat valittavat koko ajan huonontunutta kuntoaan, mutta eivät silti mene kuntoilemaan. Ymmärrän, että voi kolottaa ja sattua, mutta ymmärrän senkin, että  kolotukset ja kivut voivat tulla siitä, että makaa/istuu kaiket päivät. Minuutinkin ylimäärinen kuntoilu voi auttaa eteenpäin siten, että huomenna tai ylihuomenna jaksaa kaksi minuuttia. Mihin he ovat unohtaneet sen. Minä en aio unohtaa sitten jos samat ikävuodet tulen elämään.

Se, että kunto ei olekaan niin paska kuin kuvitteli nuorena

Että mitään kauheaa ei tapahdu vaikka täyttää 30v tai 40v. Olen nyt 41v ja odotan neljättä lasta. Toki painan enemmän kuin vaikka 10v sitten, mutta mitään dramaattista ei ole keholle ja ulkonäölle tapahtunut. Suurin yllätys on ollut se, että kuvittelin että nelikymppisenä olisi parempi elintaso ja isommat tulot, mutta ei kyllä ole.

Iloinen yllätys on ollut se , että elämä on hyvin leppoisaa iäkkäänä- olen 74v, ei mihinkään satu, mukava tehdä ne pienet askareet mitä kahden hengen taloudessa on, jaksaa kuntoilla ja voi ostaa palveluja.

Ei- en silti kehu , että olisin ns terve. Mutta kuitenkin NYT elämä on ihanaa, huomenna kaikki voi olla kenellä vaan toisin.

Juup, sama kuin joillain muillakin, eli tietyt asiat eivät enää kiinnosta. Kun lapset olivat pieniä ja nuoria, oli kiva ylläpitää heille isoa omakotitaloa, puhdasta ja kaunista. Nyt haluan muuttaa pieniin neliöihin ja omistaa vain vähän tavaraa. Haaveilen myös siitä, että voin elää niin, että en aiheuta itselleni (tai siistijällekään) siivottavaa koko ajan. Lasten muutettua voin syödä siten, että tiskiä ei tule, esim. Pitkistä maailmanmatkoistakaan en enää haaveile, koska olen nähnyt jo paikkoja. Joku loistava kirja on ihan yhtä hyvä seikkailu kuin matka. Tiettyjä rakkaita ihmisiä kaipaan silti elämääni entistä vahvemmin, jopa sieltä nuoruudesta. En kaipaa mihinkään ihmismassoihin, vaan kaipaan merkitystä ihmissuhteissa. Omistaminen ja todella tiivis yhteys parisuhteessakaan ei enää kiinnonsta, vaikka tuokin ihminen on edelleen rakas. Rakkautta ei vain tarvitse sitoa sellaiseen perinteiseen ja kankeaan liittoon, joka oli välttämättömyys pikkulapsiaikoina.