Mikä on ollut itsellesi suurin yllätys siinä, kun ikää on tullut lisää?

Vierailija kirjoitti:

Iloinen yllätys on ollut se , että elämä on hyvin leppoisaa iäkkäänä- olen 74v, ei mihinkään satu, mukava tehdä ne pienet askareet mitä kahden hengen taloudessa on, jaksaa kuntoilla ja voi ostaa palveluja.

Ei- en silti kehu , että olisin ns terve. Mutta kuitenkin NYT elämä on ihanaa, huomenna kaikki voi olla kenellä vaan toisin.

Vielä haluaisin lisätä tuohon , että on todella hyvä ,kun on nämä tabletit sun muut digihärpäkkeet käsillä. Silla on niin valtavasti kaikkea mielenkiintoista luettavaa , kuunneltavaa ja katseltavaa. Ovat aivan passelit meille 7-8-kymppisille

Vierailija kirjoitti:

Että mitään kauheaa ei tapahdu vaikka täyttää 30v tai 40v. Olen nyt 41v ja odotan neljättä lasta. Toki painan enemmän kuin vaikka 10v sitten, mutta mitään dramaattista ei ole keholle ja ulkonäölle tapahtunut. Suurin yllätys on ollut se, että kuvittelin että nelikymppisenä olisi parempi elintaso ja isommat tulot, mutta ei kyllä ole.

Ei tietenkään vielä nelikymppisenä keskimäärin mitään dramaattista tapahdu. Olen 54 ja olin elämäni kunnossa noin 35-48v.. Kaikki ikävät muutokset on tulleet vasta 48 ikävuoden jälkeen. Ensin tuli huimausta ja kummallista oloa. Terveysasemalla kaikki oli kunnossa. Tia-kohtaus oli ensimmäinen vakava juttu, se kesti 10 minuuttia, kun toisen puolen raajat ei toimineet kunnolla. Vain 10 minuuttia ja silti tiesin jollakin tavalla, että nyt on tosi kyseessä. Onneksi 17-vuotias lukiolainen ymmärsi, ettei voi jäädä kotiin, vaikka raajat alkoi toimia. Tutkimukset sairaalassa 2 viikkoa. Elinikäinen verenpaine- ja kolesterolilääkitys. Ja olin todettuna terveeksi terveystarkastuksessa terveysasemalla vain vähän aikaa aiemmin.

Sitten tuli sydämen rytmihäiriöt, 52-vuotiaana alkoi vaivata. Aiemmin oli jo lepatusta, jota en ottanut vakavasti eikä se ehkä ollutkaan. Mutta nyt rytmihäiriöiden lääkitys päivittäin, pitää välttää tiettyjä asioita, mahdollisesti asennetaan tahdistin. Ennen ajattelin, että se on vanhusten juttu.

Ikänä olen yrittänyt elää terveellisesti, liikkunut säännöllisesti ja lapsetkin synnytin kaikki alle 30-vuotiaana, ettei olisi riskejä. Ja siitä huolimatta nämä sairaudet iski. Elossa kuitenkin ollaan.

Ilman meikkiä, rasvaisessa tukassa ja rönttövaatteissa näyttää aivan karmealta. Suorastaan monsterilta.

Liikkumisen vaikeudet yllättäneet.

Jos jotain nuorelle itselleni kertoisin, niin älä urheile niin, että paikat hajoaa, koska kaikki vanhat vammat alkaa keski-iässä vaivata. Kaaduin luistelutreeneissä jäällä 16-vuotiaana, polvi operoitiin, ja nyt kun se vanha vamma vaivaa, ei enää olekaan kukaan kiinnostunut, mitä seuraavaksi operoidaan.

Minulla pyörähti myös nilkka ympäri eri lajissa A-junioritasolla ja silloin jätettiin nivelsiteet korjaamatta, kun en osannut vaatia. Nyt viisikymppisenä nilkka on mahdoton riesa. En jaksa edes selittää, miten se vaikuttaa liikkumiseen ja tekemiseen. Miksi oli pakko nuorena tavoitella mitalisijoja oman terveyden kustannuksella. Ei urheiluilla itseään elätä kuin harva. Silloin luulin, että minusta tulee ammattilaisurheilussa ja ura kestää lopun ikää.

Olen sairaanhoitaja ja tietenkin ottaa päähän, kun fyysinen työ on takkuamista vuosikymmenten takaisten vammojen takia.

Mielenkiinto asioihin hiipuu. Sitä ei voi väkisin palauttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on yllätyksenä tullut se, että kaikki mistä nuorena haaveili ja oli valmis tekemään haaveiden eteen töitä, on menettänyt merkityksensä. Ei oikein kiinnosta mikään. Haaveiden talo tekisi mieli myydä. Nuoruuden tärkeät harrastukset ei enää kiinnosta. Ei jaksaisi aamusta iltaan tehtä töitä ja kotitöitä, mutta eipä kiinnosta toisaalta mikään muukaan. Yritän joka päivä tsempata lasten takia ja käydä töissä, jotta saan rahaa heidän juttujaan varten. En tarvitse enää itselle yhtään mitään. En tavaraa tai kokemuksiakaan. Ikää vähän alle 50 ja tuntuu, että kaikki on jo nähty.

Helpottaa kun lapset kasvavat ja muuttavat kotoa. Rutiinit menevät väkisin uusiksi.

Enää ei ole tarvetta mennä päivittäin kaupan kautta kotiin ja laittaa ruokaa. Se on helpotus. N50.

Tavallaan ymmärrän tuon ja olen välillä "vihainen" itselle, kun olen niin väsynyt ja innoton. Eihän tätä enää kauan kestä, kun lapset on jo teinejä. Mutta en minä siis odota tavallaan sitäkään, että lapset muuttaa pois kotoa. Tuntuu, että mahtaako hävitä viimeinenkin motivaatio raahautua aamusta iltaan, kun kuitenkaan ei oikein mikään kiinnosta. En tiedä olenko masentunut... Jotenkin tuntuu, että joutaisi jo loppua koko taaperrus tässä maailmassa. Joinain päivinä ajattelen, että olisinpa jo 80 vuotta. Ei olisi enää pitkään tätä touhua jäljellä.

Olen myös kyllästynyt. En jaksa maailman härdelliä enää, kaikki ihmisten kouhotus on niin typerää ja itsekästä.

Se miten vähän luottaa toisiin ihmisiin, päättäjiin ja koko tähän järjestelmään.

Tietynlainen tunnekylmyys on toinen. Veljen koira kuoli itkin 2 päivää ja vieläkin on ikävä sitä veijaria jota hoidin useasti. Entinen inhottava työkaveri kuoli..naurahdin ja söin lihapiirakan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää ei sinänsä ole yllätys, mutta asia, jota en nuorempana tullut ajatelleeksi. Jossain kohtaa miehet lakkaavat katsomasta perääsi. Ne harvat kerrat kun mies kadulla katsoo silmiin, hän kääntää katseensa nopeasti pois. Olen 45-vuotias nainen, joten ei kai tässä mitään ihmeellistä ole.

Mites te muta naiset olette asian kokeneet?

En ole havainnut tällaista vaikka olen sinua vuoden vanhempi. Juhlatamineissa miehet ihailevat, lenkkivaatteissa saan mennä rauhassa.

Sama, vaikka ikää 63v.

Rypyttömät kasvot loistaa, olen ollut 37 v. Jeesus - uskossa, en juo en polta.

1. Keho alkoi käyttäytyä aivan eri tavalla, kun täytin 40. Kipua, särkyä, hormonitoiminnan muutoksia ilmestyi nopeasti. 

2. Intoni tehdä muuta kuin olla rauhassa kotona on vähentynyt

3. Kiinnostukseni muiden jonnin joutavaan draamaan on vieläkin pienempi

4. Omat unelmat ovat kadoksissa, arki väsyttää enemmän kuin aiemmin

5. Pelkää taas kuolemaa, aivan kuten lapsena, kun kaksi läheistä kuoli lyhyen ajan sisällä

6. Naista, joka kehtaa puolustaa omia oikeita oikeuksiaan ja jolla on jokin mielipide jostakin aiheesta, kutsutaan Kareniksi, ilman, että tämä on ns. Karen. 

Vierailija kirjoitti:

Ruuan tarve on todella pieni. Vaikea syödä niin vähän kuin keho oikeasti tarvisi.

Tämä. Termodynamiikan lait paukkuu kun huomaat, että tuotat käytännössä työtä ilman energiaa.

Voit puuhailla koko päivän, mutta syödä ei juuri tarvitse. Tuotat energiaa kuluttamatta sitä.

Keväällä kun aloittaa aina pyöräilyn talven tauon jälkeen, niin suorituskyky on aivan nolla.

Ensimmäisestä lenkistä puolet täytyy kävellä.

M53

Se että elämä vaan paranee kun ikää tulee.

Se että oikea mielenkiinto lähes kaikkeen hiipuu. En sano että se on nollassa koska nautin edelleen täysin eräästä harrastuksesta, mutta siitäkään ei enää oikeastivsaa sellaista valtavaa mielihyvää kuin ennen.

Olen myös huomannut että kyllästyn moniin uusiinkin asioihin melko pian ja jos joku asia joskus tuottaa mielihyvää niin se fiilis menee melko nopeasti ohi.

Varmasti korona-ajan lähes 1,5 v sulkutoimet ja kaiken yhteisöllisyyden loppuminen pääkaupunkiseudulla vaikutti myös tähän "taantumiseeni" en ole palannut enää yhtä aktiiviseksi kuin sitä ennen ja tylsistyminen ja tylsä hiljaiselo vaan jatkyy.

Tuo yleinen väsymistila ja se että kun esim siivoan tätä kaksiotani, pitää välillä (monesti) vähän istahtaa ja huilata. En vaan jaksa enää kuten esim 10v sitten. Kun käy ulkoilemassa 2h tai saati salilla, huilaan lopunpäivää. Teen työtä aivoillani avokonttorissa, palaverista ja yyötehtävästä toiseen, jatkuvia keskeytyksiä ja häiriöitä - olen ihan poikki 8-9h jälkeen. Otan usein 15-30 min päikkärit kotiin päästyäni.

Myös se miten helposti lihoo ihan vähästäkin makean syönnistä ja se ettei kiloja tunnu saavan enää pois millään siedettävällä tavalla. Ja ehkä tässäkin on se tahdon voiman katoaminen. Nuorempana pidin sen mihin ryhdyin ja olin tavoitteellinen. Nykyisin tavoitteellisuus rajoittuu puolikkaaseen päivään ja sitten repsahdan.

Olen vasta 53v ja ihmetellyt tätä lähes kaikkeen kyynistymistä ja välinpitämättömyyttä joka on tullut iän myötä.

Edellisessä kommentissa 1233 joku kirjotti siitä miten ei saa enää oikein mistään kivoja fiiliksiä, se pitää paikkansa.

Liekö jonkunasteista masentuneisuutta tai vaan tympääntyneisyytta, liittyi ikään tai ei, mutta tylsältä tämä tuntuu.

Monia asioita on mistä haaveilen, mutta jotenkin en saa aikaiseksi, se tahdonvoima on kadonnu.

Myös yksinäisyys vaivaa, mutta senkään muuttamiseen ei riitä tahdonvoimaa.

Miten pahat päättäjät meillä on. Lottovoitosyntymämaata ei tullut.

Olin ahdistunut ja levoton nuori, aina menossa ja aina iso porukka ympärillä. Nyt minulla on mielenrauha, olen vapaa sielu, vahva ja onnellinen. Tunnen itseni, arvoni ja rajani, Nautin yksinolosta, rauhasta ja hiljaisuudesta ja välillä riehakkaammasta menosta. Osaan katsoa asioita läpi sormieni, kaikki ei ole merkityksellistä, ei ihmisissä eikä asioissa. Saan olla se mikä olen, niin hörhö kuin haluan, elää omanlaistani elämää eikä tarvitse monessakaan asiassa välittää muiden mielipiteistä. Rakastan elämää ja olen kiitollinen siitä, millaiseksi se minut muovasi.

Se että näin 22 vuotiaana on jo kokenut kaiken mitä koettavissa on. Näin asperger-autistina sama olisi lähteä vaikka saman tien - ei paljon haittaisi. Ei ajatellut aivan samoin 15 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Keväällä kun aloittaa aina pyöräilyn talven tauon jälkeen, niin suorituskyky on aivan nolla.

Ensimmäisestä lenkistä puolet täytyy kävellä.

M53

Vanhempana ei voi enää pitää taukoja liikunnasta, suorituskyky alkaa heti laskemaan, kahden viikon kohdalla voi jo puhua romahduksesta. On vain jatkettava, tavalla tai toisella mutta liikuntaa ei voi tauottaa kuin ihan vain pakottavista syistä. Ja muuten, liikunnan jatkaminen on helpompaa, vaikka tympiikin, kuin uudelleen aloittaminen tauon jälkeen. Se se vasta tympiikin.

Kulmakarvojen muuttuminen harmaiksi ja hapsottaviksi. Eikä niitä pysty itse nyppimään eikä värjäämään, koska lähelle ei enää näe ilman laseja. Kampaaja leikkaa niitä saksilla lyhyemmiksi, nyppii ja värjää. Tämä kulmien huolto pitäisi tehdä noin 3 viikon välein. Muuten muutun joulupukin muoriksi.

Vierailija kirjoitti:

63 vuotta eletty. Enää ei tarvitse nöyristellä ketään vaan elää omanarvoista elämää. Nauttia tästä hetkestä ja unelmoida vielä tulevasta

Sama ikä, samat tuntemukset. Jess, nyt on hyvä ja mitä hyvää vielä onkaan edessä.