Mielipiteitä siitä kun isovanhempi ei tarjoa itse apua koskaan

No jos on jo toinen perhe hoidettavana jospa kyykkäät ne kakarasi oman äitisi hoitoon. Meillä miniä kärräsi mussukat aina omien menojensa takia anoppilaan ja äitini itki tämän käytöstä minulle kun ei osannut sanoa sitä sanaa EI ja paloi loppuun hirviöiden kera. Mummot ei ole ilmaishoitajia paitsi toki sek itsekkään toisen lapsen ja sen vaimokkeen mielestä

Tuttua on että yhtä mummaa pidettiin vuosikausia ilmaisapuna eikä mitään korvausta tietty mistään. Ei oppineet kunnioittamaan muiden aikaa eikä rajoja. Käytttivät muutakin perheen omaisuutta vain omaksi hyväkseen. Melkoinen perinnönjako, kun toinen hlvtin itsekäs ja suorastaan rikollinek varastaen arvotavaroita. Mut sellaiset vanhemmat kuin kakaratkin. Enpä osaa heitä arvostaa. Kantakoon häpeän ja varkautensa hamaan loppuun asti pistimenään.

Oikeasti ihan hirveä ketju. Selvästi naisen elämä on kehdosta hautaan ilmaisena piikana oloa. Moni nykyinen mummo on pienenä hoitanut sisaruksiaan, kantanut päävastuun omien lastensa kasvatuksesta, ja nyt sitten haukutaan, jos ei ilolla tarjoudu (aloittajan anoppi kyllä auttaa pyydettäessä, mutta se ei riitä, pitää tarjoutua) lastenlasten hoitajiksi? Milloin naisella on oikeus vapaa-aikaan? Haudassa?

Eikö teistä kenelläkään mummoista kirjoittavista ole oikeasti yhtään elossa olevaa miespuolista isovanhempaa, jota voisi pyytää lastenhoitoapuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on myös valitettu kun mummo änkee auttamaan, ostaa vaatteita ja kantaa valmista ruokaa jota on rakkaudella tehnyt että äidiltä säästyisi aikaa ja rahaa. Mikään ei ole siis hyvä! No itkekää sitten kun isovanhemmat ovat poistuneet kuvioista iäksi, kuka sitten auttaa.

Mikä siinä on niin vaikea ystävällisesti kysyä, tarvitseeko perhe apua ja jos tarvitsee, millaista? Tai esimerkiksi sanoa, että "olemme sitten käytettävissä lastenhoitoavuksi tai vaikkapa taloudellisesti, jos tarvitsette sellaista. Lapset ovat aina tervetulleita myös kylään." Ja vaikka puolivuosittain soittaa ja kysellä kuulumisia äidiltä, muistuttaa tarjouksesta.

Ei se ole hyvä, että isoäiti kilpailee äidin roolista. Hänen tulisi tukea äitiä äitiydessä, ei yrittää viedä hänen rooliaan tai toisaalta jättää yksinkään.

Mun omat lapseni oppivat jo varhain, että jos jotain tarvitsee tai haluaa, se pitää sanoa ääneen. En ole ajatustenlukija eikä mulla ole kristallipalloakaan. Miniälleni aikoinaan sanoin, kun hääpäivänsä olivat päättäneet, että jos multa tarvitsee tai haluaa jotain, hänen täytyy sanoa se mulle. Mä en ala joka päivä soittelemaan ja kyselemään, tarttisko tai haluaisko hän tänään mahdollisesti jotain. Enkä odota, että hän alkaisi kyselemään multa vastaavasti. Meillä on miniän kanssa muutamia yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja kumpi vaan ekana huomaa jonkun tapahtuman tms, se soittaa ja kysyy toista seuraksi. Hyvin on toiminut jo yli 10 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhemmat ovat jo kuolleet. Miehen vanhemmat eli appivanhemmat ovat elossa.

En pyydä appivanhemmilta apua. Appivanhemmat eivät hoida lapsiamme. Emme hoidata lapsiamme mummolassa. Kotitöihin emme ole saaneet oman perheen ulkopuolista apua kummankaan sukulaisilta tai esimerkiksi kunnan kotipalvelusta.

Appivanhemmat ovat rajattomia ja haluavat kuoria ns. kermat päältä lapsenlapsista. En hyväksy toisten asioihin sekaantumista ja ylikävelyä. Lapsen vanhemmat päättävät oman perheensä ja lastensa asioista, eivät suinkaan isovanhemmat. Appivanhemmat eivät ole tarjonneet perheellemme apua mihinkään asiaan.

Koomista kyllä - miehen vanhemmat auttavat aikuista tytärtä ja tyttären perhettä viikoittain. Olen päätellyt, että kyse on eriarvoisesta suhtautumisesta lapsiin. Tytär on parempi kuin poika. Poikaa ja miniää ei auteta. Tytärtä ja vävyä ja tyttären perhettä autetaan jatkuvasti ja heille annetaan myös rahallista apua.

Appivanhemmat pitäkööt tunkkinsa!!!

Todennäköisesti miehesi sisko pitää enemmän yhteyttä vanhempiinsa kuin miehesi. Tämä on tilanne kaikissa tuntemissani tapauksissa, joissa pojan perhettä autetaan vähemmän kuin tyttären perhettä. 

Asiasta voi puhua sen isovanhemman kanssa, ettei tarvitse olettaa asioita. Kutsu kylään ja tarjoa kahvit. Kiitä samalla siihen astisesta avusta. 

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti ihan hirveä ketju. Selvästi naisen elämä on kehdosta hautaan ilmaisena piikana oloa. Moni nykyinen mummo on pienenä hoitanut sisaruksiaan, kantanut päävastuun omien lastensa kasvatuksesta, ja nyt sitten haukutaan, jos ei ilolla tarjoudu (aloittajan anoppi kyllä auttaa pyydettäessä, mutta se ei riitä, pitää tarjoutua) lastenlasten hoitajiksi? Milloin naisella on oikeus vapaa-aikaan? Haudassa?

Eikö teistä kenelläkään mummoista kirjoittavista ole oikeasti yhtään elossa olevaa miespuolista isovanhempaa, jota voisi pyytää lastenhoitoapuun?

Unohtamatta sitä että nämä mummot ovat tehneet pitkän päivätyön tehtaassa, toimistossa tai maatilalla ym., ja sen ohella hoitaneet iäkkäät omat vanhempansa 24/7.

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti ihan hirveä ketju. Selvästi naisen elämä on kehdosta hautaan ilmaisena piikana oloa. Moni nykyinen mummo on pienenä hoitanut sisaruksiaan, kantanut päävastuun omien lastensa kasvatuksesta, ja nyt sitten haukutaan, jos ei ilolla tarjoudu (aloittajan anoppi kyllä auttaa pyydettäessä, mutta se ei riitä, pitää tarjoutua) lastenlasten hoitajiksi? Milloin naisella on oikeus vapaa-aikaan? Haudassa?

Eikö teistä kenelläkään mummoista kirjoittavista ole oikeasti yhtään elossa olevaa miespuolista isovanhempaa, jota voisi pyytää lastenhoitoapuun?

Mieheni isä ollut haudassa 15 vuotta. Oma isä kyllä vie mun lapsia kalastamaan, hiihtämään, eräilemään, on heidän yhteinen harrastus.

Valitettavasti välimatka on pitkä, joten eivät näe kuin n. kerran kuussa. Kesällä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni perheineen asuvat kauempana toisilla paikkakunnilla. Olen sanonut heille, että olen käytettävissä tarvittaessa mm.lasten hoidossa ja että perheet ovat tervetulleita luokseni koska vain, ellei satu juuri tuolloin olemaan sellaisia sovittuja menoja, joita en voi perua.

En siis oikeastaan koskaan erikseen soittele ja pyydä /anele kylään enkä myöskään itse tarjoudu kylään. Hyvin on tämä "systeemi" toiminut.

Tässä se ero. Olet sanonut olevasi käytettävissä. Ei se paljoa vaadi.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini ei koskaan hoitanut lapsiani. Ei minuuttiakaan. Sanoi jo ollessani nuori ja lapseton, että hän on lapsensa hoitanut. Ei koskaan tarjoutunut enkä koskaan pyytänyt. Muitakin ongelmia on ollut ja nykyään välimme ovat huonot emmekä ole juuri yhteydessä.

Onneksi anoppi on halunnut ja pystynyt auttamaan, vaikka ei kovin lähellä asukaan. Hänellä on todella läheiset suhteet lapsiimme ja se tuntuu hyvältä.

Entä isoisät? Ovatko he hoitaneet lapsianne ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Meidän narsistimummo on sellainen, että nauttii kun ihmiset ovat avuttomia ja tulevat erikseen anellen pyytämään hänen korvaamatonta apuaan.

Meillä anoppi on sellainen, että haluaa olla korvaamaton ja samalla myös hallita lastensa elämää. Sisarukseni pyytävät paljon apuja, lapset tyyliin asuivat yhdessä vaiheessa mummolassa. Heitä on myös autettu rahallisesti todella paljon ja samalla ovat jatkuvassa kiitollisuudenvelassa isovanhemmille ja samalla alisteisessa asemassa suhteessa heihin. Hän myös aina jaksaa muistuttaa siitä miten paljon on heitä auttanut ja kuinka heidän tulisi olla kiitollisia.

Me ollaan aina huolehdittu omista lapsistamme ja taloudessamme, ja nyt olemme kuulleet että mummo on ilmeisesti loukkaantunut tästä. Silti ei koskaan kysy tarvitsemmeko apua, koska silloinhan se menisi ikäänkuin hukkaan koko apu. Hän ilmeisesti toivoisi että ilmoittaisimme olevamme kauheassa pulassa, jotta hän voisi sitten tulla pelastamaan meidän ja kokisi itsensä korvaamattomaksi ja olisimme ikuisesti kiitollisuudenvelassa.

Jokuhan tuossa selvästi tökkii. Varmaan intuitiosi osuu oikeaan.

Jos oletkin itse rasittava ihminen.

Vierailija kirjoitti:

On eri asia tyrkyttää apua ja apua. Samoin kun antaa lahjoja ja lahjoja. Ongelmahan näissä on yleensä se, että mummo tekee sellaisia asioita, joita haluaa tehdä, mutta jotka eivät oikeasti auta perhettä, antaa sellaisia lahjoja joista itse tykkää, mutta lahjan saajan toivomukset ja tarpeet on unohdettu.

Ihan oikeaa apua voi tarjota, sanoa vaikka yksinkertaisesti, että kertokaa jos voin olla avuksi jossain. Miksi tämän sanominen on niin vaikeaa? Miksi mummon pitää itse saada määritellä mikä on sitä apua tai sitten ei osata tarjota apua edes silloin kun näkee selvästi, että perhe sitä tarvitsee?

Minulla on sama kokemus lapseni perheestä.

Minua vaaditaan monta kertaa viikossa hoitamaan lapsia ottamatta huomioon, että olen 68-vuotias ja perheessä on monta pientä.

Kun sitten pakon edessä väsyneenä menen miniäkultani kiroilee lapsille ja on muutenkin kuin ääliö. Ja minut siis pyydetään siksi, että poikani ollessa töissä miniä saisi jotain tehdyksi, mutta sen neljä-kuusi tuntia kun siellä olen se istuu ahterinsa päällä ja juoruaa. Yhtään kertaa niistä kymmenistä kerroista kun siellä olin se ei sitä hemmetin ruokaa saanut tehdyksi, aina poika aloitti heti ruoanlaiton kun tuli töistä reilun 10 tunnin työpäivän jälkeen, matkoihin menee 2 H/pvä. Hyvät hermot on pojallani, saapa nähdä kauanko kestää, että tajuaa, että ero olisi helpotus.

Lopetin käynnit, eikä nyt olla väleissä. Poika sanoi, että lapset kaipaavat minua kauheasti. Sanoin, että ymmärrän, mutta en jaksa katsoa sitä touhua.

Hitsi että on helpottanut kun miniästä eroon pääsin.

Vierailija kirjoitti:

Meidän narsistimummo on sellainen, että nauttii kun ihmiset ovat avuttomia ja tulevat erikseen anellen pyytämään hänen korvaamatonta apuaan.[/quote

Eikös se narsistimummo ole päinvastoin sellainen, että joka päivä änkee ja tunkee jo viikon vanhan lapsen kotiin ja syliinsä kaappaa ja neuvoja antaa ja yökyläänkin pitäisi jo pienestä saada. Anella pitää, että pysyisi poissa.

Täältä olen näin lukenut.

Mummot ei kestä näitä hirviöminiöitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni perheineen asuvat kauempana toisilla paikkakunnilla. Olen sanonut heille, että olen käytettävissä tarvittaessa mm.lasten hoidossa ja että perheet ovat tervetulleita luokseni koska vain, ellei satu juuri tuolloin olemaan sellaisia sovittuja menoja, joita en voi perua.

En siis oikeastaan koskaan erikseen soittele ja pyydä /anele kylään enkä myöskään itse tarjoudu kylään. Hyvin on tämä "systeemi" toiminut.

Tässä se ero. Olet sanonut olevasi käytettävissä. Ei se paljoa vaadi.

Ap:n anoppi (vai äiti???) on ollut käytettävissä, mutta ei ole ehkä sanonut sitä suoraan. Ja siksi ap nyt tuskailee asian kanssa. En minäkään aina riemusta kilju, kun lapseni tarvitsevat apuani, mutta riippuen avun tarpeellisuudesta saatan ottaa töistä palkatonta vapaata tms voidakseni olla heidän apunaan. Henkilö, jolle vastasin kommentissani 86, ehdotti, että pitäisi puolen vuoden välein toistaa samat asiat lapsilleen ja heidän puolisoilleen. Mä olen itse se anoppi ja miniäni paljon nuorempi  kuin minä. Kummallakaan meistä ei vielä ole dementiaa. Olen kerran asian sanonut miniälleni ja jos tilanteeni joskus muuttuu, kerron hänelle asian silloin. 

- nro 86 - 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistattehan olla tekemisissä muutenkin kuin vain silloin,kun tarvitsette apua?

Itselläni ei ole lapsia,mutta sisarella kyllä ja vanhemmat ovat hoitaneet aina tarvittaessa (niinkuin lemmikkiäkin).

Mutta.... Kuulevat siskostani lähinnä vain silloin,kun tarvitsee apua. Ja tämä on huomattu. Muutoin liian "kiireinen".

Ja rakkautta on kaikin puolin kyllä,mutta kannattaa olla tekemisissä muulloinkin kuin silloin kun tarvitsee apua.

Ja joskus voi puhua ihan ihmisten kesken,jos joku takkuaa ihmissuhteissa. Moni asia on ajattelemattomuutta ja vääriä tulkintoja.

Mutta miksi yhteydenpito on vain lapsen/lastenlasten vastuulla? Kyllä kai mummokin voi ottaa sen puhelimen käteen ja pyytää kylään?

Minua ainakin stressasi se, kun äitini leskeksi jäätyään otti puhelimen käteen ja kysyi kylään.

Oli muutenkin kiire ja olin väsynyt ja oli vapaalla omiakin hommia. Hirveä syyllisyyden tunne, jos en heti jaksanut pakata lapsia autoon ja lähteä kylään. Sitten jos kieltäydyin, ahdisti seuraaviin vapaisiin, että silloin ainakin on pakko lähteä.

Oi, kun olisi saanut käydä omilla ehdoilla. Olisi varmaan loppuajasta tullut käytyä useammin, kun siitä kyläilystä ei olisi tullut niin mörkö

Se voi olla vähän sama juttu. Mummokin voi käydä töissä ja on väsynyt ja voi vapaalla olla omiakin hommia. Ja ahdistaa jos ei enää niin kauheasti pikkulapsia jaksa. Voi olla vaidevuodet, masennusta, kaikenlaista iän tuomaa kolotusta jo.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole itsestäänselvää , että isovanhemmat tykkäävät mummona tai pappana olemisesta, sitä ei voi pitää edes oletettavana. Ei ole mitään mummo- rotua, vaan ihmiset ovat yksilöitä. Ja jotkut eivät viihdy pikkulasten kanssa.

Minä kyllä rakastan lapsenlapsiani, muuta niitä tuli kolme vuoden välein ja minun pitäisi hoitaa niitä monta kertaa viikosta, miniäni on niin sanonut. Olen 69-vuotias selkäsairas eläkeläinen.

Minulle puhkesi vaikea masennus kun en uskaltanut sanoa etten jaksa. Tyttäreni piti puuttua asiaan ja hän puhui veljelleen ja poikani pisti vaimonsa kuriin. Pyynnöt ja määräykset tulivat siis päivisin kun poikani oli töissä, en viitsinyt pojalle sanoa, kun ajattelin, että hän kuvittelee minun haukkuvat vaimoaan.

Itsekkäitä ovat nykyäidit.

Samanikäisinä tuttavillani on samantapaisia kokemuksia miniöistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni perheineen asuvat kauempana toisilla paikkakunnilla. Olen sanonut heille, että olen käytettävissä tarvittaessa mm.lasten hoidossa ja että perheet ovat tervetulleita luokseni koska vain, ellei satu juuri tuolloin olemaan sellaisia sovittuja menoja, joita en voi perua.

En siis oikeastaan koskaan erikseen soittele ja pyydä /anele kylään enkä myöskään itse tarjoudu kylään. Hyvin on tämä "systeemi" toiminut.

Tässä se ero. Olet sanonut olevasi käytettävissä. Ei se paljoa vaadi.

Voi luoja, että pitää oikein erikseen sanoa. Miksi nuoret eivät voi suoraan kysyä, että jaksatko auttaa ja minkä verran jaksat? Miksi koko ajan odotetaan, että se puhe lähtee aina sieltä vanhuksilta.

Siellä voi vanhuksilla olla terveyshuolia, masennusta ja ihan mitä vaan, sitten pitää vielä paapoa aikuisia lapsia. Jos ei vanhemmiltaan uskalla itse kysyä niin se on merkki, että tajuaa itsekin, etteivät vanhemmat enää taida jaksaa.

Minä en uskalla enää sanoa, että voi pyytää, miniäni nimittäin muuta sitten tehnytkään kun pyysi. Aina olisi pitänyt mennä. Tuli sairaus ja nyt kun olen toipunut annan olla siinä luulossa että olen vielä toipilas. Saan hetken hengähtää.