Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsen saaminen yksin. Kokemuksia?
02.08.2022 |
Ajattelin kysellä täältä anonyymejä mielipiteitä puolesta ja vastaan siitä kannattaako lapsi hankkia yksin.
Lyhyesti: Olen siis kohta 38 -vuotias, juuri eronnut nainen, jolla on ollut kova vauvakuume jo ainakin 6-7 vuotta. Suurin syy eroamiseen oli se, että mies ilmoitti n. vuosi sitten että ei sittenkään halua lapsia. Vaikka siihen asti oli antanut ymmärtää ihan toisin...
Se ei ole vaihtoehto, että alkaisin kiimassa deittailla, että löytäisin lapselle isän. Tajuan kyllä, että tiimalasista alkaa hiekka loppua ja ns. perinteisesti perheen perustaminen on liian tiukan aikataulun takana. Rahaa on mennä hedelmöityshoitoihin ja sen teen jos ja vain saan tässä pian tehtyä päätöksen uskallanko/kannattaako/pärjäänkö.
Mitä pitää ottaa huomioon sekä nyt että myös vuosien päässä tulevaisuudessa? Mikä on rankinta? Onko teillä kuinka paljon tukiverkkoja? Paljonko käytätte niitä?
Kommentit (147)
Miehenä ja lapsettomuudestakin kokeneena ajattelen näin:
Jos on vuosia miettinyt ja halunnut lasta niin ehdottomasti pitää yrittää saada aikaan sellainen.
Yksinhuoltajuus on todella rankkaa mitä enemmän on ikää ja mitä parempi tukiverkko on niin sitä enemmän on turvaa. Mutta myös sillä pärjää mikä on tässä ja nyt. Ihminen sopeutuu olosuhteisiin ja Suomessa on hyvin vahva yhteiskunnan tuki tarvittaessa.
Fakta on myös että lapsen saamisen biologinen ikkuna alkaa myös armottomasti jo sulkeutua, eli jos mietit asiaa vielä kuukausia tai vuosia niin todennäköisyys saada lapsi pienenee koko ajan.
Tämä median antama vääristynyt kuva 40-50v äideistä on harhaa.
Eli jos uskot että eläkkeellä kadut ettet yrittänyt saada lasta niin ryhdy heti toimiin asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen lähes yksin kasvattanut lapsen. Lapsen isä oli löysästi kuvioissa lapsen synnyttyä. Noin vuoden hän kävi aktiivisesti leikittämässä lasta ensin 5 krt viikossa ja sitten kolme. Siitä kerran viikossa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin kerran kuussa.
Arki sujuu, kun molemmat ollaan terveitä lapsen kanssa. Päiväkoti on ollut pelastus. Kaikki aika kyllä menee lapsen kanssa ja kotitöissä. Pahinta ovat olleet noro-virukset, kun kummatkin ollaan oltu kipeinä. Kun itse on vuoteenomana sairaana, pitäisi silti jaksaa olla lapsen kanssa, lähteä ulos ja kauppaan. Yksin olet yksin. Lapsi ei voi olla yksin. En halua edes ajatella asiaa, jos olisin sairastunut vakavasti ja pitkällisesti lapsen ollessa pienempi.
Tietysti lapsi kasvaa ja elämä helpottuu. Silti viiteen - kuuteen ikävuoteen joudut heräämään aamulla lapsen kanssa. Joka ikinen aamu. Olet kuin nukkuneen rukous, kun lähdet puistoilemaan aamupäivällä sunnuntai-aamulla.
Miesystävät voit unohtaa. Olet joko niin väsynyt tai sitten kiinni lapsessa. Töissä olet väsynyt, koska lapsi valvottaa ja herää monta kertaa yössä. Töiden jälkeen sinun pitää kuitenkin jaksaa leikkiä lapsen kanssa. Omat harrastukset voit unohtaa.
Rahaa menee, lapsilisä ei riitä.
Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa.
Tämä siinä tapauksessa, jos lapsi on terve ja normaali lapsi. Erikoistapausten kanssa on raskasta x 2.
On lapsi tuonut paljon hyvää ja onnea elämään. Olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä. Elän terveellisesti, nukun, syön ja ulkoilen riittävästi koska lapsen kanssa täytyy.
Hoitajista sen verran, että en ole koskaan pystynyt täysin rentoutumaan, kun lapsi on ollut hoitajan kanssa. Soittelevat perään milloin mistäkin. Eli käytännössä sitä on ohuessa lieassa kokoajan vaikka pystyisi maksamaan hoitajan.
Eri asia on ihminen, joka on elänyt perheen arkea. Isovanhemmat esimerkiksi.
Elämä näytti valoisaa puolta, kun lapsi sai avaimen kaulaansa ja lähti itse kulkemaan. Tämä kertoo paljon. Toki matka lapsen kanssa on ollut hieno ja on ollut hienoa seurata lapsen kasvua. Silti olen onnellinen, että voin vihdoin alkaa tapailla jotain miestä ja aikaa jää enemmän itselle.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähes yksin kasvattanut lapsen. Lapsen isä oli löysästi kuvioissa lapsen synnyttyä. Noin vuoden hän kävi aktiivisesti leikittämässä lasta ensin 5 krt viikossa ja sitten kolme. Siitä kerran viikossa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin kerran kuussa.
Arki sujuu, kun molemmat ollaan terveitä lapsen kanssa. Päiväkoti on ollut pelastus. Kaikki aika kyllä menee lapsen kanssa ja kotitöissä. Pahinta ovat olleet noro-virukset, kun kummatkin ollaan oltu kipeinä. Kun itse on vuoteenomana sairaana, pitäisi silti jaksaa olla lapsen kanssa, lähteä ulos ja kauppaan. Yksin olet yksin. Lapsi ei voi olla yksin. En halua edes ajatella asiaa, jos olisin sairastunut vakavasti ja pitkällisesti lapsen ollessa pienempi.
Tietysti lapsi kasvaa ja elämä helpottuu. Silti viiteen - kuuteen ikävuoteen joudut heräämään aamulla lapsen kanssa. Joka ikinen aamu. Olet kuin nukkuneen rukous, kun lähdet puistoilemaan aamupäivällä sunnuntai-aamulla.
Miesystävät voit unohtaa. Olet joko niin väsynyt tai sitten kiinni lapsessa. Töissä olet väsynyt, koska lapsi valvottaa ja herää monta kertaa yössä. Töiden jälkeen sinun pitää kuitenkin jaksaa leikkiä lapsen kanssa. Omat harrastukset voit unohtaa.
Rahaa menee, lapsilisä ei riitä.
Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa.Tämä siinä tapauksessa, jos lapsi on terve ja normaali lapsi. Erikoistapausten kanssa on raskasta x 2.
On lapsi tuonut paljon hyvää ja onnea elämään. Olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä. Elän terveellisesti, nukun, syön ja ulkoilen riittävästi koska lapsen kanssa täytyy.
Hoitajista sen verran, että en ole koskaan pystynyt täysin rentoutumaan, kun lapsi on ollut hoitajan kanssa. Soittelevat perään milloin mistäkin. Eli käytännössä sitä on ohuessa lieassa kokoajan vaikka pystyisi maksamaan hoitajan.
Eri asia on ihminen, joka on elänyt perheen arkea. Isovanhemmat esimerkiksi.Elämä näytti valoisaa puolta, kun lapsi sai avaimen kaulaansa ja lähti itse kulkemaan. Tämä kertoo paljon. Toki matka lapsen kanssa on ollut hieno ja on ollut hienoa seurata lapsen kasvua. Silti olen onnellinen, että voin vihdoin alkaa tapailla jotain miestä ja aikaa jää enemmän itselle.
Olipa harvinaisen maanläheinen kirjoitus. Kiitos siitä.
Yksi juttu vielä. Kun olet yksin lapsen kanssa, olet sekä äiti että isä lapselle. Lapsesta riippuen joudut esim. kiipeilemään, pelaamaan ja painimaan poikalapsen kanssa. Tytön kanssa leikkimään tyttöjuttuja. Eli joudut tosiaan venymään oman mukavuusalueesi ulkopuolelle. Siitä on apua, jos olet liikunnallinen ja käsistäsi taitava.
Minä olen joutunut osallistumaan joukkuelajeihin lapsen kanssa, vaikkei ole mitään kokemusta omasta lapsuudesta. Joudun myös toimimaan tietotekniikkavastaavana, mikä kiristää pinnaa.
Ikäänkuin luonto olisi suonut aivan erilaisen lapsen kuin itse olen. Jotta joudun mukavuusalueeni ulkopuolelle päivittäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähes yksin kasvattanut lapsen. Lapsen isä oli löysästi kuvioissa lapsen synnyttyä. Noin vuoden hän kävi aktiivisesti leikittämässä lasta ensin 5 krt viikossa ja sitten kolme. Siitä kerran viikossa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin kerran kuussa.
Arki sujuu, kun molemmat ollaan terveitä lapsen kanssa. Päiväkoti on ollut pelastus. Kaikki aika kyllä menee lapsen kanssa ja kotitöissä. Pahinta ovat olleet noro-virukset, kun kummatkin ollaan oltu kipeinä. Kun itse on vuoteenomana sairaana, pitäisi silti jaksaa olla lapsen kanssa, lähteä ulos ja kauppaan. Yksin olet yksin. Lapsi ei voi olla yksin. En halua edes ajatella asiaa, jos olisin sairastunut vakavasti ja pitkällisesti lapsen ollessa pienempi.
Tietysti lapsi kasvaa ja elämä helpottuu. Silti viiteen - kuuteen ikävuoteen joudut heräämään aamulla lapsen kanssa. Joka ikinen aamu. Olet kuin nukkuneen rukous, kun lähdet puistoilemaan aamupäivällä sunnuntai-aamulla.
Miesystävät voit unohtaa. Olet joko niin väsynyt tai sitten kiinni lapsessa. Töissä olet väsynyt, koska lapsi valvottaa ja herää monta kertaa yössä. Töiden jälkeen sinun pitää kuitenkin jaksaa leikkiä lapsen kanssa. Omat harrastukset voit unohtaa.
Rahaa menee, lapsilisä ei riitä.
Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa.Tämä siinä tapauksessa, jos lapsi on terve ja normaali lapsi. Erikoistapausten kanssa on raskasta x 2.
On lapsi tuonut paljon hyvää ja onnea elämään. Olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä. Elän terveellisesti, nukun, syön ja ulkoilen riittävästi koska lapsen kanssa täytyy.
Hoitajista sen verran, että en ole koskaan pystynyt täysin rentoutumaan, kun lapsi on ollut hoitajan kanssa. Soittelevat perään milloin mistäkin. Eli käytännössä sitä on ohuessa lieassa kokoajan vaikka pystyisi maksamaan hoitajan.
Eri asia on ihminen, joka on elänyt perheen arkea. Isovanhemmat esimerkiksi.Elämä näytti valoisaa puolta, kun lapsi sai avaimen kaulaansa ja lähti itse kulkemaan. Tämä kertoo paljon. Toki matka lapsen kanssa on ollut hieno ja on ollut hienoa seurata lapsen kasvua. Silti olen onnellinen, että voin vihdoin alkaa tapailla jotain miestä ja aikaa jää enemmän itselle.
Olipa harvinaisen maanläheinen kirjoitus. Kiitos siitä.
Jep, tälläistä tämä elämä on. Mitään muuta ei mahdu elämään kuin lapsi, ennenkuin lapsi täyttää kymmenen. Oletko ap valmis antamaan kymmenen vuotta elämästäsi lapselle? Ehdoitta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuli melkein itsellinen äiti. Olin jo valinnut 4 profiilia valmiiksi ja olisi pitänyt tehdä tilaus. Tässä vaiheessa vedin jarrut kiinni, koska hedelmöitysklinikka ei ollut mitenkään kovin ystävällinen itsellisille äideille tai ainakaan minulle. Kohdeltiin kuin halpaa makkaraa. Totesin, että tuotahan se tulisi olemaan koko raskausaika ja varsinkin synnytys, niin monta kertomusta olen asiasta kuullut äideiltä, olivatpa he itsellisiä tai ei.
En usko, että psyykeni olisi kestänyt sitä, kun ei ollut siis puolisoa pitämässä puoltani. Ja muutenkin aloin ajatella, että mitä jos minulle tapahtuu jotain, kuka huolehtii lapsesta. Toki pariskunnillekin voi käydä vaikka niin että molemmat ovat samassa liikenneonnettomuudessa, mutta en silti sitten halunnutkaan tehdä lapsia yksin.
Jos olet varma että se on sinun juttusi niin anna palaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähes yksin kasvattanut lapsen. Lapsen isä oli löysästi kuvioissa lapsen synnyttyä. Noin vuoden hän kävi aktiivisesti leikittämässä lasta ensin 5 krt viikossa ja sitten kolme. Siitä kerran viikossa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin kerran kuussa.
Arki sujuu, kun molemmat ollaan terveitä lapsen kanssa. Päiväkoti on ollut pelastus. Kaikki aika kyllä menee lapsen kanssa ja kotitöissä. Pahinta ovat olleet noro-virukset, kun kummatkin ollaan oltu kipeinä. Kun itse on vuoteenomana sairaana, pitäisi silti jaksaa olla lapsen kanssa, lähteä ulos ja kauppaan. Yksin olet yksin. Lapsi ei voi olla yksin. En halua edes ajatella asiaa, jos olisin sairastunut vakavasti ja pitkällisesti lapsen ollessa pienempi.
Tietysti lapsi kasvaa ja elämä helpottuu. Silti viiteen - kuuteen ikävuoteen joudut heräämään aamulla lapsen kanssa. Joka ikinen aamu. Olet kuin nukkuneen rukous, kun lähdet puistoilemaan aamupäivällä sunnuntai-aamulla.
Miesystävät voit unohtaa. Olet joko niin väsynyt tai sitten kiinni lapsessa. Töissä olet väsynyt, koska lapsi valvottaa ja herää monta kertaa yössä. Töiden jälkeen sinun pitää kuitenkin jaksaa leikkiä lapsen kanssa. Omat harrastukset voit unohtaa.
Rahaa menee, lapsilisä ei riitä.
Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa.Tämä siinä tapauksessa, jos lapsi on terve ja normaali lapsi. Erikoistapausten kanssa on raskasta x 2.
On lapsi tuonut paljon hyvää ja onnea elämään. Olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä. Elän terveellisesti, nukun, syön ja ulkoilen riittävästi koska lapsen kanssa täytyy.
Hoitajista sen verran, että en ole koskaan pystynyt täysin rentoutumaan, kun lapsi on ollut hoitajan kanssa. Soittelevat perään milloin mistäkin. Eli käytännössä sitä on ohuessa lieassa kokoajan vaikka pystyisi maksamaan hoitajan.
Eri asia on ihminen, joka on elänyt perheen arkea. Isovanhemmat esimerkiksi.Elämä näytti valoisaa puolta, kun lapsi sai avaimen kaulaansa ja lähti itse kulkemaan. Tämä kertoo paljon. Toki matka lapsen kanssa on ollut hieno ja on ollut hienoa seurata lapsen kasvua. Silti olen onnellinen, että voin vihdoin alkaa tapailla jotain miestä ja aikaa jää enemmän itselle.
Olipa harvinaisen maanläheinen kirjoitus. Kiitos siitä.
Jep, tälläistä tämä elämä on. Mitään muuta ei mahdu elämään kuin lapsi, ennenkuin lapsi täyttää kymmenen. Oletko ap valmis antamaan kymmenen vuotta elämästäsi lapselle? Ehdoitta.
Jos pitäisi tai voisin valita, niin varmasti tekisin lapsen silti. Se hyvä puoli on itsellisyydestä, että lapsi ei ole koskaan joutunut katsomaan vanhempien riitelyä. Ei ole ollut mitään valtataistelua tai pelejä. Lapsi on tyytyväinen ja onnellinen. Ehkä hiukan itsekäskin, kun on saanut äidin huomion täysin melkein kymmenen vuotta. Hänellä on hyvä itsetunto ja on ikäistään reippaampi.
Välillä lapsi valittaa tylsyyttä, mutta meillä on hyvin rauhallista, joten se on pientä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse tukiverkottoman yh:n lapsi. Koen jääneeni tietyistä asioista paitsi, mutta tunnen monia normiperheiden lapsia, joilla oli lapsuudessa kotiolot huonommin kuin mulla. Eli ei ne tukiverkot kuitenkaan kaikkea merkkaa.
Itsellä on puoliso, mutta ei tukiverkkoja, paljon olen yksin lasten kanssa. Koen, että yhden lapsen vanhemmuus on vielä aika helppoa ja kaikesta selviää. Lapsen kanssa yksin ollessa täydellisyyttä ei voi tavoitella ja itselleen täytyy osata olla armollinen. Se on ehkä se tärkein tekijä, pitää osata priorisoida.
Sinuna yrittäisin kyllä hankkia lapsen yksin, muuten voi olla, että jäät katumaan lapsettomuutta.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli melkein itsellinen äiti. Olin jo valinnut 4 profiilia valmiiksi ja olisi pitänyt tehdä tilaus. Tässä vaiheessa vedin jarrut kiinni, koska hedelmöitysklinikka ei ollut mitenkään kovin ystävällinen itsellisille äideille tai ainakaan minulle. Kohdeltiin kuin halpaa makkaraa. Totesin, että tuotahan se tulisi olemaan koko raskausaika ja varsinkin synnytys, niin monta kertomusta olen asiasta kuullut äideiltä, olivatpa he itsellisiä tai ei.
En usko, että psyykeni olisi kestänyt sitä, kun ei ollut siis puolisoa pitämässä puoltani. Ja muutenkin aloin ajatella, että mitä jos minulle tapahtuu jotain, kuka huolehtii lapsesta. Toki pariskunnillekin voi käydä vaikka niin että molemmat ovat samassa liikenneonnettomuudessa, mutta en silti sitten halunnutkaan tehdä lapsia yksin.
Jos olet varma että se on sinun juttusi niin anna palaa.
Missä klinikalla kohdeltiin huonosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselliseari lapsen tekevän pitää myös varautua lapsen esittämiin kysymyksiin. Vaikka lapsi ei osaisikaan kaivata isää, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan, herää lapselle varmasti jossain kohtaa kysymyksiä asiasta. Miksei minulla ole isää, kun muilla on? Ja teini-iässä tai aikuisena jokainen meistä miettii omaa identiteettiään, mistä on tullut, miksi on sellainen kuin on jne. Aivan varmasti jokainen miettii sitä, haluaako tietää kukanon ollut lahjoittaja. Eli kaikkien muiden pohdittavien asioiden lisäksi nämäkin olisi hyvä käsitellä.
Meillä on käyty tällaiset keskustelut aiheesta tähän mennessä:
- Miksi tarhakaverilla on isä? Outoa.
- Ketä kaikkia kaverin perheeseen kuuluu? Ketä meidän perheeseen kuuluu?
- Meidän perhe on paras. Kaverin perhekin on paras.
- Onko kummisetä meidän perhettä, vaikka ei asu meidän kotona?
Koservatiivien on ihan kauhean vaikeaa uskoa, että nää lapset ei oikeasti traumatisoidu omasta perhemuodostaan, kun se on alusta asti heille luonteva asia. Tottakai he saattavat joskus toivoa, että heillä olisi isä, mutta tutun itsellisen muksu halusi kuitenkin ennemmin dinosauruksen.
On aivan eri asia, jos lapsella on jossain isä, jota hän ei voi tavata tai tapaa vain harvoin. Vaikka meidän aikuisten voi olla vaikeaa ymmärtää, että lapset eivät todellakaan ajattele lahjoittajaa isänään, näin se kuitenkin on. He eivät siksi koe myöskään isän puutetta. Heitä ei ole jätetty, hylätty, eikä asiaan liity mitään salaisuuksia tai outoa.
Se on lapsille kyllä haitallista, että ympäristö tuputtaa koko ajan heille sitä tarinaa, että he ovat varmasti tosi surullisia kun perheeseen ei kuulu isää. Ei se ole sen kummempi asia kuin vaikka että perheeseen ei kuulu siskoa. Perheet ovat erilaisia, ja lapsilla on kyky se ymmärtää.
En väitä, että lapset olisivat surullisia. Kuten kirjoitinkin, eivät välttämättä isää kaipaa, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Luonnollinen asia lapselle. Toisaalta myös tuo mitä kirjoitit, että ei sen kummempi asia kuin se ettei perheeseen kuulu siskoa, niin se ettei ole siskoa, ei tarkoita etteikö silti voisi haluta siskon.
Lähinnä kirjotuksellani tarkoitin sitä, että pitää varautua kaikkiin laspen kysymyksiin.
Ja täysin samaa mieltä siitä, että lapset ymmärtää hyvin perheiden erilaisuutta.
Lahjasolulla vanhemmaksi tulemiseen kuuluu pakolliset psykologin käynnit. Jokainen meistä lahjasoluvanhemmista on valmentautunut näihin kysymyksiin ja asian käsittelyyn lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähes yksin kasvattanut lapsen. Lapsen isä oli löysästi kuvioissa lapsen synnyttyä. Noin vuoden hän kävi aktiivisesti leikittämässä lasta ensin 5 krt viikossa ja sitten kolme. Siitä kerran viikossa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin kerran kuussa.
Arki sujuu, kun molemmat ollaan terveitä lapsen kanssa. Päiväkoti on ollut pelastus. Kaikki aika kyllä menee lapsen kanssa ja kotitöissä. Pahinta ovat olleet noro-virukset, kun kummatkin ollaan oltu kipeinä. Kun itse on vuoteenomana sairaana, pitäisi silti jaksaa olla lapsen kanssa, lähteä ulos ja kauppaan. Yksin olet yksin. Lapsi ei voi olla yksin. En halua edes ajatella asiaa, jos olisin sairastunut vakavasti ja pitkällisesti lapsen ollessa pienempi.
Tietysti lapsi kasvaa ja elämä helpottuu. Silti viiteen - kuuteen ikävuoteen joudut heräämään aamulla lapsen kanssa. Joka ikinen aamu. Olet kuin nukkuneen rukous, kun lähdet puistoilemaan aamupäivällä sunnuntai-aamulla.
Miesystävät voit unohtaa. Olet joko niin väsynyt tai sitten kiinni lapsessa. Töissä olet väsynyt, koska lapsi valvottaa ja herää monta kertaa yössä. Töiden jälkeen sinun pitää kuitenkin jaksaa leikkiä lapsen kanssa. Omat harrastukset voit unohtaa.
Rahaa menee, lapsilisä ei riitä.
Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa.Tämä siinä tapauksessa, jos lapsi on terve ja normaali lapsi. Erikoistapausten kanssa on raskasta x 2.
On lapsi tuonut paljon hyvää ja onnea elämään. Olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä. Elän terveellisesti, nukun, syön ja ulkoilen riittävästi koska lapsen kanssa täytyy.
Hoitajista sen verran, että en ole koskaan pystynyt täysin rentoutumaan, kun lapsi on ollut hoitajan kanssa. Soittelevat perään milloin mistäkin. Eli käytännössä sitä on ohuessa lieassa kokoajan vaikka pystyisi maksamaan hoitajan.
Eri asia on ihminen, joka on elänyt perheen arkea. Isovanhemmat esimerkiksi.Elämä näytti valoisaa puolta, kun lapsi sai avaimen kaulaansa ja lähti itse kulkemaan. Tämä kertoo paljon. Toki matka lapsen kanssa on ollut hieno ja on ollut hienoa seurata lapsen kasvua. Silti olen onnellinen, että voin vihdoin alkaa tapailla jotain miestä ja aikaa jää enemmän itselle.
Olipa harvinaisen maanläheinen kirjoitus. Kiitos siitä.
Jep, tälläistä tämä elämä on. Mitään muuta ei mahdu elämään kuin lapsi, ennenkuin lapsi täyttää kymmenen. Oletko ap valmis antamaan kymmenen vuotta elämästäsi lapselle? Ehdoitta.
Tämäpä se AP:ä mietityttääkin. Juuri nämä kaksi viimeistä lausetta. Toisaalta olen lapsesta asti ajatellut, että haluan omia lapsia. Ja se tarve on vahva, se oli suurin syy eroamiseenkin. Halusin lähteä koska tajusin, että viimeiset hetket päästä äidiksi alkaa olla käsillä. Toistakaan kun ei voi pakottaa isäksi. Luulen, että katuisin kuitenkin todella paljon jos jättäisin yrittämättä. Takeita onnistumisestahan ei tietenkään ole.
Mutta nämä turvaverkkokysymykset pitää kyllä käydä huolellisesti läpi ennen kuin edes alkaa yrittämään raskautua. Se jotenkin tulee selvästi eniten esille tässä ketjussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta kokemuksesta, täysin ilman tukiverkkoja sanon, että hetkittäin on erittäin raskasta. Etukäteen ei voi tietää, onko tuleva lapsi terve tai sairastuuko vakavasti. Niihin liittyviä epävarmuuksia ei voi jakaa toisen vanhemman kanssa, kaikki vastuu jää vain sinulle. Samoin jokainen yöllinen herääminen, paikattava haava ja lapsen pettymykset.
Toisaalta, saat myös lapsen ensimmäiset hymyt. Näet sen, millaiseksi persoonaksi hän kehittyy ja voit vaikuttaa siihen, miten hänet kasvatetaan. Kukaan muu ei kotonasi kyseenalaista tai torpedoi kasvatustapaasi.
Laita ossu, tuun heittää mällit vaikka heti jos et oo kobin kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai kaikki näistä 45+ ministeri- ja julkkisnaisista ole saanut luomulasta tai keinohedelmäityslastakaan sen ikäisillä munasoluillaan? Mä en ainakaan usko, että kaikki olisivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähes yksin kasvattanut lapsen. Lapsen isä oli löysästi kuvioissa lapsen synnyttyä. Noin vuoden hän kävi aktiivisesti leikittämässä lasta ensin 5 krt viikossa ja sitten kolme. Siitä kerran viikossa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin kerran kuussa.
Arki sujuu, kun molemmat ollaan terveitä lapsen kanssa. Päiväkoti on ollut pelastus. Kaikki aika kyllä menee lapsen kanssa ja kotitöissä. Pahinta ovat olleet noro-virukset, kun kummatkin ollaan oltu kipeinä. Kun itse on vuoteenomana sairaana, pitäisi silti jaksaa olla lapsen kanssa, lähteä ulos ja kauppaan. Yksin olet yksin. Lapsi ei voi olla yksin. En halua edes ajatella asiaa, jos olisin sairastunut vakavasti ja pitkällisesti lapsen ollessa pienempi.
Tietysti lapsi kasvaa ja elämä helpottuu. Silti viiteen - kuuteen ikävuoteen joudut heräämään aamulla lapsen kanssa. Joka ikinen aamu. Olet kuin nukkuneen rukous, kun lähdet puistoilemaan aamupäivällä sunnuntai-aamulla.
Miesystävät voit unohtaa. Olet joko niin väsynyt tai sitten kiinni lapsessa. Töissä olet väsynyt, koska lapsi valvottaa ja herää monta kertaa yössä. Töiden jälkeen sinun pitää kuitenkin jaksaa leikkiä lapsen kanssa. Omat harrastukset voit unohtaa.
Rahaa menee, lapsilisä ei riitä.
Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa.Tämä siinä tapauksessa, jos lapsi on terve ja normaali lapsi. Erikoistapausten kanssa on raskasta x 2.
On lapsi tuonut paljon hyvää ja onnea elämään. Olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä. Elän terveellisesti, nukun, syön ja ulkoilen riittävästi koska lapsen kanssa täytyy.
Hoitajista sen verran, että en ole koskaan pystynyt täysin rentoutumaan, kun lapsi on ollut hoitajan kanssa. Soittelevat perään milloin mistäkin. Eli käytännössä sitä on ohuessa lieassa kokoajan vaikka pystyisi maksamaan hoitajan.
Eri asia on ihminen, joka on elänyt perheen arkea. Isovanhemmat esimerkiksi.Elämä näytti valoisaa puolta, kun lapsi sai avaimen kaulaansa ja lähti itse kulkemaan. Tämä kertoo paljon. Toki matka lapsen kanssa on ollut hieno ja on ollut hienoa seurata lapsen kasvua. Silti olen onnellinen, että voin vihdoin alkaa tapailla jotain miestä ja aikaa jää enemmän itselle.
Olipa harvinaisen maanläheinen kirjoitus. Kiitos siitä.
Jep, tälläistä tämä elämä on. Mitään muuta ei mahdu elämään kuin lapsi, ennenkuin lapsi täyttää kymmenen. Oletko ap valmis antamaan kymmenen vuotta elämästäsi lapselle? Ehdoitta.
Eikä se kyllä tohon kymmeneen vuoteen lopu. Sitten saattaa olla edessä haastavat teinivuodet. Saa olla jatkuvasti huolissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähes yksin kasvattanut lapsen. Lapsen isä oli löysästi kuvioissa lapsen synnyttyä. Noin vuoden hän kävi aktiivisesti leikittämässä lasta ensin 5 krt viikossa ja sitten kolme. Siitä kerran viikossa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin kerran kuussa.
Arki sujuu, kun molemmat ollaan terveitä lapsen kanssa. Päiväkoti on ollut pelastus. Kaikki aika kyllä menee lapsen kanssa ja kotitöissä. Pahinta ovat olleet noro-virukset, kun kummatkin ollaan oltu kipeinä. Kun itse on vuoteenomana sairaana, pitäisi silti jaksaa olla lapsen kanssa, lähteä ulos ja kauppaan. Yksin olet yksin. Lapsi ei voi olla yksin. En halua edes ajatella asiaa, jos olisin sairastunut vakavasti ja pitkällisesti lapsen ollessa pienempi.
Tietysti lapsi kasvaa ja elämä helpottuu. Silti viiteen - kuuteen ikävuoteen joudut heräämään aamulla lapsen kanssa. Joka ikinen aamu. Olet kuin nukkuneen rukous, kun lähdet puistoilemaan aamupäivällä sunnuntai-aamulla.
Miesystävät voit unohtaa. Olet joko niin väsynyt tai sitten kiinni lapsessa. Töissä olet väsynyt, koska lapsi valvottaa ja herää monta kertaa yössä. Töiden jälkeen sinun pitää kuitenkin jaksaa leikkiä lapsen kanssa. Omat harrastukset voit unohtaa.
Rahaa menee, lapsilisä ei riitä.
Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa.Tämä siinä tapauksessa, jos lapsi on terve ja normaali lapsi. Erikoistapausten kanssa on raskasta x 2.
On lapsi tuonut paljon hyvää ja onnea elämään. Olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä. Elän terveellisesti, nukun, syön ja ulkoilen riittävästi koska lapsen kanssa täytyy.
Hoitajista sen verran, että en ole koskaan pystynyt täysin rentoutumaan, kun lapsi on ollut hoitajan kanssa. Soittelevat perään milloin mistäkin. Eli käytännössä sitä on ohuessa lieassa kokoajan vaikka pystyisi maksamaan hoitajan.
Eri asia on ihminen, joka on elänyt perheen arkea. Isovanhemmat esimerkiksi.Elämä näytti valoisaa puolta, kun lapsi sai avaimen kaulaansa ja lähti itse kulkemaan. Tämä kertoo paljon. Toki matka lapsen kanssa on ollut hieno ja on ollut hienoa seurata lapsen kasvua. Silti olen onnellinen, että voin vihdoin alkaa tapailla jotain miestä ja aikaa jää enemmän itselle.
Olipa harvinaisen maanläheinen kirjoitus. Kiitos siitä.
Jep, tälläistä tämä elämä on. Mitään muuta ei mahdu elämään kuin lapsi, ennenkuin lapsi täyttää kymmenen. Oletko ap valmis antamaan kymmenen vuotta elämästäsi lapselle? Ehdoitta.
Tämäpä se AP:ä mietityttääkin. Juuri nämä kaksi viimeistä lausetta. Toisaalta olen lapsesta asti ajatellut, että haluan omia lapsia. Ja se tarve on vahva, se oli suurin syy eroamiseenkin. Halusin lähteä koska tajusin, että viimeiset hetket päästä äidiksi alkaa olla käsillä. Toistakaan kun ei voi pakottaa isäksi. Luulen, että katuisin kuitenkin todella paljon jos jättäisin yrittämättä. Takeita onnistumisestahan ei tietenkään ole.
Mutta nämä turvaverkkokysymykset pitää kyllä käydä huolellisesti läpi ennen kuin edes alkaa yrittämään raskautua. Se jotenkin tulee selvästi eniten esille tässä ketjussa.
Eri, mutta mua ei ainakaan mietityttänyt tippaakaan kuinka monta vuotta elämästäni voisin antaa lapselle. Ihan selvä vastaus, että niin monta kuin tarvitsee. Kyllä noihin samoihin vuosiin mahtuu aika paljon muutakin kuin ihan pelkästään lapsi silti jos lapsesta ei aio kasvattaa koko maailman napaa. Mutta tietysti pitää aina olla saatavilla kun lapsi tarvitsee. Lapsen pitää olla tärkein. Eli helpotetaan kysymällä olisiko lapsi sulle tärkein, kaikkea tärkeämpi vaikka muutakin tärkeetä olisi? Ihan helppo kysymys, mikä mittaa sitä valmiutta vanhemmuuteen hyvin. (Tosi moni nimittäin kiertelee eikä ego kestä pitää jotain rääpälettä tärkeimpänä. Mitä ne yhtä minäminät kaveritkin ajattelee... silti mini-me pitää tehdä. Ei musta hyvä asenne)
Sen jälkeen voi vielä miettiä senkin miten jaksaisi esim. vammaisen lapsen tarpeita. Katkeroituisiko siitä vai pystyisikö sen hyväksymään?
Vierailija kirjoitti:
Kannattaako se yksin? Aika rankkaa voi olla.
Entä mitä olet ajatellut lapsen oikeudesta tai ainakin aidosta mahdollisuudesta omaan läsnäolevaan isään?
Vierailija kirjoitti:
Minä olen "tehnyt" lapsen yksin, vaikka se ei ollut tietoinen valinta. Tulin vahingossa raskaaksi 23-vuotiaana. En ollut parisuhteessa. Päätin pitää lapsen.
Pari ensimmäistä vuotta olivat raskaat, koska sen ikäinen tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja pitää keksiä tekemistä koska ei vielä osaa leikkiä itsekseenkään kunnolla. Toki lasta pitää valvoa ja pitää silmällä myöhemminkin mutta se on kuitenkin erilaista.
Minusta yksinhuoltajuus on ihan mukavaa. En ole kokenut että olisi erityisen raskasta, noiden parin ekan vuoden jälkeen. Mutta minulla on hyvä turvaverkko.
Olen perusduunari ja välillä ollut työttömänä mutta jotenkin ollaan pärjätty. Haluaisin toisen lapsen, mutta en parisuhdetta joten olen ajatellut hakeutua julkiselle puolelle hoitoihin lahjoitetuilla siittiöillä. Olen nyt 35v.
Parisuhdetta en ole koskaan halunnut joten en osaa sanoa mitään siitä asiasta.
" 'vahingossa' raskaaksi"
Olen aina hieman ihmetellyt miten on tultu vahingossa raskaaksi. Käytetty unisexvessaa ja pöntön reunalta saatu ainekset sisään tmv. ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei itsellisten lapset periaatteessa ole täysin isättömiä, koska heillä on oikeus tietää sukusolujen luovuttajan henkilöllisyys täysi-ikäisenä.
Se on silti lahjoittaja, ei isä.
Sanotaanhan sitä tällaisessa tilanteessa "lahjoittajaksikin", mutta kyllä se on oikea ja ainoa biologinen isä.
Alue: Aihe vapaa
Mun mielestä kyse ei ole pelkästään tukiverkosta, niin tärkeätä kuin se onkin.
Ihan yhtä tärkeää on miettiä omia sosiaalisia ympyröitä laajemminkin. Ketkä ovat niitä lapselle tärkeitä ihmisiä äidin lisäksi? Minkälainen on äidin oma ystävä- ja sukulaispiiri, vaikka heistä ei olisi lastenhoitoapuakaan. Keitä meillä kävisi kylässä, kenellä meidän perhe kävisi?
Ei ole kovin hyvä lähtökohta jos äidin sosiaaliset verkostot ovat kovin rajoitetut.
Nämä on tärkeitä kysymyksiä siksikin, että lapsen tärkeiden ihmisten verkostosta puuttuu jo lähtökohtaisesti toisen vanhemman mukana tulevat ihmiset.
Yksinäisen äidin lapsella on lähtökohtaisesti iso menettämisen pelko kun hänellä on vain yksi vanhempi. Olen keskustellut aiheesta tällaisten lasten kanssa. Lapsi voi pohtia sitäkin, minne joudun jos äiti kuolee.
Nämä on rankkoja aiheita, mutta näitä kannattaa miettiä jo etukäteen.
Ylipäänsä itsellistä vanhemmuutta kannattaa suunnitella vasta sitten kun oma elämä on aika hyvällä mallilla muutenkin kuin taloudellisesti.