Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapsen saaminen yksin. Kokemuksia?
02.08.2022 |
Ajattelin kysellä täältä anonyymejä mielipiteitä puolesta ja vastaan siitä kannattaako lapsi hankkia yksin.
Lyhyesti: Olen siis kohta 38 -vuotias, juuri eronnut nainen, jolla on ollut kova vauvakuume jo ainakin 6-7 vuotta. Suurin syy eroamiseen oli se, että mies ilmoitti n. vuosi sitten että ei sittenkään halua lapsia. Vaikka siihen asti oli antanut ymmärtää ihan toisin...
Se ei ole vaihtoehto, että alkaisin kiimassa deittailla, että löytäisin lapselle isän. Tajuan kyllä, että tiimalasista alkaa hiekka loppua ja ns. perinteisesti perheen perustaminen on liian tiukan aikataulun takana. Rahaa on mennä hedelmöityshoitoihin ja sen teen jos ja vain saan tässä pian tehtyä päätöksen uskallanko/kannattaako/pärjäänkö.
Mitä pitää ottaa huomioon sekä nyt että myös vuosien päässä tulevaisuudessa? Mikä on rankinta? Onko teillä kuinka paljon tukiverkkoja? Paljonko käytätte niitä?
Kommentit (147)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä suunnittelen myös. Olen 30 ja miestä en jaksa katsoa. Olen päättänyt, että asenteesta se on kiinni. Kaikkea on tullut nähtyä elämän aikana ja pohjalla tullut käytyä pariin otteeseen, tiedän omat rajani ja jaksamiseni. Palkkatyössä olen ja on varaa maksaa myös hoitajasta päivähoidon lisäksi. Muuta turvaverkkoa en keksi tarvitsevani. Vanhempiani en todellakaan aijo ottaa lapsen elämään mukaan. Sain vasta oman elämäni raiteilleen.
Uskoisin olevani parempi äiti yksin kuin osa parisuhteessa olevista vanhemmista yhdessä. Ei se parisuhde mitään autuaisuutta tuo perhe-elämään. Jos toisi niin ei olisi uusioperheitä tai erotilastot huuda hoosiannaa.
Kannattaa liittyä facebookissa itselliset äidit -ryhmään, siellä voi keskustella aiheesta asiallisesti. Myös instagramista löytyy #itsellinenäiti tmv. tunnisteilla paljon vertaistukea pohdintaankin. Suosittelen myös hakeutumaan juttelemaan hedelmöityshoitoklinikan psykologin kanssa. Lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta löytyy myös lista ammattilaisista, joiden kanssa asiaa voi pohtia. Lisäksi on myös itsellisiä bloggareita, joiden elämää voi seurata.
Mä olen itsellinen äiti, ja rankkaahan se on, mutta ihan parasta. Tää ei sovi kaikille. En viitsi tällä palstalla omasta elämästäni enempää kertoilla, kun täällä ei koskaan pysy keskustelu asiallisena, mutta noista mainitsemistani paikoista löydät asiallista keskustelua.
Minä olen "tehnyt" lapsen yksin, vaikka se ei ollut tietoinen valinta. Tulin vahingossa raskaaksi 23-vuotiaana. En ollut parisuhteessa. Päätin pitää lapsen.
Pari ensimmäistä vuotta olivat raskaat, koska sen ikäinen tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja pitää keksiä tekemistä koska ei vielä osaa leikkiä itsekseenkään kunnolla. Toki lasta pitää valvoa ja pitää silmällä myöhemminkin mutta se on kuitenkin erilaista.
Minusta yksinhuoltajuus on ihan mukavaa. En ole kokenut että olisi erityisen raskasta, noiden parin ekan vuoden jälkeen. Mutta minulla on hyvä turvaverkko.
Olen perusduunari ja välillä ollut työttömänä mutta jotenkin ollaan pärjätty. Haluaisin toisen lapsen, mutta en parisuhdetta joten olen ajatellut hakeutua julkiselle puolelle hoitoihin lahjoitetuilla siittiöillä. Olen nyt 35v.
Parisuhdetta en ole koskaan halunnut joten en osaa sanoa mitään siitä asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tosi tärkeää huomata, että vahingossa yksinhuoltajaksi tuleminen on täysin eri asia kuin harkitusti lahjasolulla. Se tarkoittaa lapsen kannalta ihan eri juttuja, ja myös äidin kannalta usein raskaita ja kalliita hoitoja. Yksinhuoltajuus on yksinhuoltajuutta, mutta lahjasolulla lapsen saaminen on täysin oma juttunsa. Siihen pitää valmentautua ihan omalla tavallaan, mistä voi lukea esim. helminauha-hankkeen sivuilta. Lapsen lahjasolutaustasta seuraavat asiat pitää ymmärtää syvällisesti.
Vierailija kirjoitti:
Mä suunnittelen myös. Olen 30 ja miestä en jaksa katsoa. Olen päättänyt, että asenteesta se on kiinni. Kaikkea on tullut nähtyä elämän aikana ja pohjalla tullut käytyä pariin otteeseen, tiedän omat rajani ja jaksamiseni. Palkkatyössä olen ja on varaa maksaa myös hoitajasta päivähoidon lisäksi. Muuta turvaverkkoa en keksi tarvitsevani. Vanhempiani en todellakaan aijo ottaa lapsen elämään mukaan. Sain vasta oman elämäni raiteilleen.
Uskoisin olevani parempi äiti yksin kuin osa parisuhteessa olevista vanhemmista yhdessä. Ei se parisuhde mitään autuaisuutta tuo perhe-elämään. Jos toisi niin ei olisi uusioperheitä tai erotilastot huuda hoosiannaa.
Tulet tarvitsemaan enemmän tukiverkkoa. Suosittelen vakavasti miettimään tätä puolta vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä suunnittelen myös. Olen 30 ja miestä en jaksa katsoa. Olen päättänyt, että asenteesta se on kiinni. Kaikkea on tullut nähtyä elämän aikana ja pohjalla tullut käytyä pariin otteeseen, tiedän omat rajani ja jaksamiseni. Palkkatyössä olen ja on varaa maksaa myös hoitajasta päivähoidon lisäksi. Muuta turvaverkkoa en keksi tarvitsevani. Vanhempiani en todellakaan aijo ottaa lapsen elämään mukaan. Sain vasta oman elämäni raiteilleen.
Uskoisin olevani parempi äiti yksin kuin osa parisuhteessa olevista vanhemmista yhdessä. Ei se parisuhde mitään autuaisuutta tuo perhe-elämään. Jos toisi niin ei olisi uusioperheitä tai erotilastot huuda hoosiannaa.
Tulet tarvitsemaan enemmän tukiverkkoa. Suosittelen vakavasti miettimään tätä puolta vielä.
Olen samaa mieltä. Tiedän että tämä kuuulostaa ärsyttävältä vanhemman pätemiseltä mutta et voi tietää etukäteen tunteitasi, terveydentilaa, lapsen terveydentilaa jne. Vanhemmuuteen voi etukäteen varautua vaikka miten mutta sitten vasta kokemus näyttää mitä se oikeasti on. Ja uskon että on todella harvassa ne vanhemmat, jotka pärjäävät täysin yksin. On niitäkin, joiden on pakko mutta jotka varmasti ottaisivat apua vastaan saman tien jos sitä olisi tarjolla.
Minusta melkein suurin sudenkuoppa itsellisessä vanhemmuuden suunnittelussa on juuri tuo oman kaikkivoipaisuuden tunne ja ajatus. Ihmiset tarvitsevat monissa asioissa apua ja ei ole heikkous sitä pyytää. Minusta on heikkoutta olla pyytämättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä suunnittelen myös. Olen 30 ja miestä en jaksa katsoa. Olen päättänyt, että asenteesta se on kiinni. Kaikkea on tullut nähtyä elämän aikana ja pohjalla tullut käytyä pariin otteeseen, tiedän omat rajani ja jaksamiseni. Palkkatyössä olen ja on varaa maksaa myös hoitajasta päivähoidon lisäksi. Muuta turvaverkkoa en keksi tarvitsevani. Vanhempiani en todellakaan aijo ottaa lapsen elämään mukaan. Sain vasta oman elämäni raiteilleen.
Uskoisin olevani parempi äiti yksin kuin osa parisuhteessa olevista vanhemmista yhdessä. Ei se parisuhde mitään autuaisuutta tuo perhe-elämään. Jos toisi niin ei olisi uusioperheitä tai erotilastot huuda hoosiannaa.
Tulet tarvitsemaan enemmän tukiverkkoa. Suosittelen vakavasti miettimään tätä puolta vielä.
Olen samaa mieltä. Tiedän että tämä kuuulostaa ärsyttävältä vanhemman pätemiseltä mutta et voi tietää etukäteen tunteitasi, terveydentilaa, lapsen terveydentilaa jne. Vanhemmuuteen voi etukäteen varautua vaikka miten mutta sitten vasta kokemus näyttää mitä se oikeasti on. Ja uskon että on todella harvassa ne vanhemmat, jotka pärjäävät täysin yksin. On niitäkin, joiden on pakko mutta jotka varmasti ottaisivat apua vastaan saman tien jos sitä olisi tarjolla.
Minusta melkein suurin sudenkuoppa itsellisessä vanhemmuuden suunnittelussa on juuri tuo oman kaikkivoipaisuuden tunne ja ajatus. Ihmiset tarvitsevat monissa asioissa apua ja ei ole heikkous sitä pyytää. Minusta on heikkoutta olla pyytämättä.
Jep. Se on juuri tuo, että sitä ei voi meistä itse kukaan päättää, miten kaikki tulee menemään. Lähdetään vaikka ihan synnytyksestä, jos tulee sektio tai muuten repeämiä yms, et pääse kotoa liikkeelle vauvan kanssa mihinkään. Kuka voi käydä sulle kaupassa? Tuleeko joku kuskaamaan sua lääkäriin tai neuvolaan? Saatko nostettua lasta itse? Onnistuvatko kotityöt?
Synnytyksen jälkeen olo on usein kovin hauras. Saattaa tulla baby blues:kin. Ihmisellä on siinä tilassa valtava tarve hoivata lastaan, mutta myös valtava tarve tulla itse hoivatuksi. Jonkun täytyy pitää myös sinusta huolta.
Entäpä jatkossa, kun olette sairaana, kuka tulee avuksi?
Myös ihan se sosiaalinen puoli on vauvan tultua tärkeä sellaisella tavalla, jota ei ehkä ennen lasta voi tajutakaan. On välttämätöntä, että teillä on ihmisiä, joiden kanssa voit tavata ja jutella arkisia. Olisi tärkeää, että joku pistäytyy kylään ja auttelee sua kotitöissä juttelun ohessa. Vauvan kanssa yksinäisyys on ihan omanlaistaan, eikä arkea jaksa kovin pitkään, jos yrittää pärjätä vain yksinään.
Entäpä jos lapsi ei nuku? Voiko joku auttaa yöhoidoissa joskus, ainakin yövieroituksen aikana (jos imetät)?
Vanhemmuudesta ei selviä pelkän lastenhoitajan tuella, eikä kotipalvelukaan korvaa läheisiä ihmisiä, he auttavat vain kotitöissä päiväsaikaan. Tarvitset muutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse harkitsin hetken ajan tuota, mutta erakkoihmisenä minulla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoja eikä se lapsen edun mukaistakaan olisi syntyä tällaisen yksinäisen sielun lapseksi.
Kannattaa se, jos lasta kerran haluat. Ja jos haluat, myös pärjäät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mimmosia tukiverkkoja teillä on? Siis teillä yksinhuoltajilla?
Vain kotipalvelu ja päivähoito. On ehdottomasti liian vähän, en suosittele missään tapauksessa kenellekään. Avuksi lupautuneet läheiset kaikkosivatkin lapsen syntymän jälkeen. Tällä tavalla ei kertakaikkiaan voi olla vanhempi, oon sairastunut ihan vakavasti uupumuksesta ja yksinäisyydestä.
Ei sen tukiverkon mikään valtava tarvitse olla, mutta on oltava ainakin pari tyyppiä, jotka voivat ja haluavat auttaa välillä.
Mitä olisin tarvinnut esim
-Joku katsoo lasta että pääsen lääkäriin tai kampaajalle
- Joku kärryttelisi vauvaa ulkona, että saisin levätä hetken
- Joku tulisi joskus kylään juttelemaan
- Joku olisi muutaman minuutin lapsen kanssa, että pääsisin suihkuun tai vessaan.
- Apua yövieroitukseen, hiton vaikea tehdä yksin
- Tunnetta siitä, että joku välittää
Kotipalvelu sentään hoiti joskus jonkun kotityön puolestani, sekin on jo sentään jotain. Ei kuitenkaan missään tapauksessa riittävää.
Lapsen tulon jälkeen jokaikinen asia, joka hoitui ennen arjessa vasemmalla kädellä (roskien vienti, tiskikoneen tyhjennys...) on hitonmoinen suoritus. Arki on todella rankkaa, jos ei saa yhtään apua.
Itsellisesti äidiksi ryhtyvän kannattaa näiden tukiverkko- arkipohdintojen lisäksi miettiä myös niitä hoitoja. Joskus käy tosi hyvin, ja lapsi saa alkunsa helposti. Joskus sitten tilanne on se, että hoitopolku on tosi pitkä ja vaikea. Kaikki eivät saa lasta hoidoillakaan, sitä eivät monet ihan hahmota. Kun hoidot aloittaa ja lapsitoive on kova, se lapsettomuuden suru saa jatkossa ihan eri mittasuhteet. Kun käy mahdollisesti kivuliaissa ja kalliissa hoidoissa, pistelee hormonia mahaansa, oireilee ja tekee sitten negatiivisia testejä, se on lopulta äärmmäisen kuormittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mimmosia tukiverkkoja teillä on? Siis teillä yksinhuoltajilla?
Vain kotipalvelu ja päivähoito. On ehdottomasti liian vähän, en suosittele missään tapauksessa kenellekään. Avuksi lupautuneet läheiset kaikkosivatkin lapsen syntymän jälkeen. Tällä tavalla ei kertakaikkiaan voi olla vanhempi, oon sairastunut ihan vakavasti uupumuksesta ja yksinäisyydestä.
Ei sen tukiverkon mikään valtava tarvitse olla, mutta on oltava ainakin pari tyyppiä, jotka voivat ja haluavat auttaa välillä.
Mitä olisin tarvinnut esim
-Joku katsoo lasta että pääsen lääkäriin tai kampaajalle
- Joku kärryttelisi vauvaa ulkona, että saisin levätä hetken
- Joku tulisi joskus kylään juttelemaan
- Joku olisi muutaman minuutin lapsen kanssa, että pääsisin suihkuun tai vessaan.
- Apua yövieroitukseen, hiton vaikea tehdä yksin
- Tunnetta siitä, että joku välittää
Kotipalvelu sentään hoiti joskus jonkun kotityön puolestani, sekin on jo sentään jotain. Ei kuitenkaan missään tapauksessa riittävää.
Nämä kaikki on tosi hyviä esimerkkejä rankkuudesta. Itselle toisinaan on vaikeinta ollut se, että ei ole ketään kenen kanssa jakaa niitä lapseen liittyviä asioita, sekä hyviä että huonoja. Pähkäillä jonkun kanssa, että mikä sillä nyt on kun ei nuku, onko kipeä, pitääkö viedä lääkäriin jne.
Mutta ihan yhtälailla ne riemun hetket eli olen raskaana, nyt se syntyi, nyt ryömitään, nyt kävellään, nyt alkoi eka tarhapäivä jne.
Minulla eniten apuna ovat vanhemmat ja sisko. Mutta silti se ei ole sama asia kuin jos olisi se kumppani. Vaikka päivitänkin merkkipaaluja ja huolenhetkiä tukiverkoille ahkerasti. Ne ei kuitenkaan ole siinä koko ajan. Ja se ei kuitenkaan ole sama asia.
Ja olen siis ehdottomasti sitä mieltä, että ilman tukiverkkoja tästä ei tulisi mitään. Minä keskustelin ja pallottelin asioita läpi lähimpien kanssa pitkään ennen kuin hakeuduin hedelmöityshoitoihin. Puhuttiin aika yksityiskohtaisestikin läpi mitä kenties tarvitsen ja mitä se voisi olla. Minusta se on reilua, että lähimmät tietävät ja osaavat varautua. Kuten joku edellä kirjoitti, tukiverkoille on kuormittavampaa se, että joku saa lapsen yksin kuin että se tehtäisiin parisuhteessa. Olettaen että parisuhteen toinen osapuoli on tolkun ihminen mutta se on taas ketju erikseen.
Jos lapsen tekee ns hallitusti yksin, pärjää kyllä kunhan luottaa itseensä ja on edes joku turvaverkko myös päivähoidon lisäksi.
Itse olen yksinvanhempi koska lapsen isä hakkasi minut alkuraskaudessa. Jätin hänet heti. Myöhemmin kului useampi vuosi oikeustaisteluun kun isä alkoi vaatia lasta itselleen lapsen ollessa jo leikki-ikäinen. Onneksi ei saanut mitä halusi ja jätti asian sikseen. Minulta meni terveys ja rahat pitkäksi aikaa siinä, mutta onneksi olen muuten toipunut kaikesta ja meillä menee lapsen kanssa hienosti.
Tuntemani "totaaliyhärit" saavat paljon apua ystäviltä ja perheeltä, käyttävät rohkeasti sosiaalipalveluja ja päivähoitoa lomillaankin. Itse hoidin lasta 3v kotona ja hoitopäivät olivat mahdollisimman lyhyitä. Äitini on auttanut joskus, se on ollut iso asia. Olen kuitenkin vastuussa yksin paljon enemmästä kuin moni tuttu yh, ja olen silti jaksanut. Aivan mahdollista on.
En suosittele yksinvanhemmuutta ellei tukiverkkoa ole. Itsellä pitää myös olla aika rautainen itsetunto ja luottamus omaan osaamiseen ettei sekoa ja uuvu.
On opittava hyväksymään ettei ole oikeutta vaatia sellaista mitä muut eivät ole valmiita minulle antamaan. Itselle vanhemmuus jonkun muun kanssa olisi takuulla vaikeampaa, vapaat hetkeni viihdyn yksin. Itsenäiselle ihmiselle yksinvanhemmuus on hyvä ratkaisu.
Sisko teki itse lapsen 34-vuotiaana. Meidän vanhemmat vielä suht nuoria mutta kyllä heistä näkee että ainainen lapsenlapsen hoitaminen välillä väsyttää. Siskolla aika vaativa työ joten minä tai meidän äiti haki lapsen usein hoidosta jos päivät venyivät. Lapsi on meidän vanhemmilla n.kerran kuussa viikonlopun että sisko saa vapaata. Autellaan siskoa sairastapauksissa yms. Mielellään autan mutta olisi ollut hyvä jos olisi ennen lapsen hankkimista juteltu näistä asioista ja järjestelyistä kun vaatinut aika paljon meiltä osallistumista.
Lapsi on nyt alakoululainen ja välillä hänellä selvästi kova isän kaipuu. Mieheni ja ukki on "miehen mallina" mutta en usko että se paikkaa sitä isän aukkoa.
Alue: Aihe vapaa
Minulla ei ole omakohtaista kokemusta mutta aika lähellä olevan ihmisen elämää olen seurannut. Eli hän hankki lapsen yksin. Ensimmäinen neuvo on, että kartoita oikeasti se turvaverkko jo ennen kuin sitä lasta aletaan laittaa alulle. Jos ihminen on yksinhuoltaja, hän väkisinkin "työllistää" enemmän turvaverkkoja kuin mitä jos lapsi tulisi parisuhteessa. Minusta on reilua ns. varoittaa sitä mahdollista turvaverkkoa siitä, että tällaista olisin suunnittelemassa, tarvitsisin teidän apua paljon, onhan ok. Kaikille ei asiaa tarvitse laulaa mutta minusta on reilua että ainakin lähimmät tietävät asiasta.
Toisekseen, jos sitä turvaverkkoa on, pyydä sitä apua äläkä sinnitele yksin. Kukaan ei pysty sinun ajatuksia lukemaan. On ihan ymmärrettävää, että väsyy, tympääntyy, haluaa omaa aikaa. Ei tarvitse leikkiä superäitiä. Ja kukaan ei osaa lukea sinun ajatuksia siitä, että apua tarvitaan mutta et vain osaa pyytää kun "minä pärjään aina yksin".