Lapsen saaminen yksin. Kokemuksia?

Jos turvaverkot hyvät, niin mikä ettei. Jos saatkin koliikkivauvan tai jotain muuta ongelmaa koville joutuu. Sitä sitovuutta ei oikein ymmärrä, kun vasta lapsen saadessa. Tuntui käsittämättömän leppoisalta palata töihin, vaikka työkään ei ole helpoimmasta päästä. Ruokatunnit ja kahvitauot ilman, että joku vaatii vieressä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Itselliseari lapsen tekevän pitää myös varautua lapsen esittämiin kysymyksiin. Vaikka lapsi ei osaisikaan kaivata isää, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan, herää lapselle varmasti jossain kohtaa kysymyksiä asiasta. Miksei minulla ole isää, kun muilla on? Ja teini-iässä tai aikuisena jokainen meistä miettii omaa identiteettiään, mistä on tullut, miksi on sellainen kuin on jne. Aivan varmasti jokainen miettii sitä, haluaako tietää kukanon ollut lahjoittaja. Eli kaikkien muiden pohdittavien asioiden lisäksi nämäkin olisi hyvä käsitellä.

Meillä on käyty tällaiset keskustelut aiheesta tähän mennessä:

- Miksi tarhakaverilla on isä? Outoa.

- Ketä kaikkia kaverin perheeseen kuuluu? Ketä meidän perheeseen kuuluu?

- Meidän perhe on paras. Kaverin perhekin on paras.

- Onko kummisetä meidän perhettä, vaikka ei asu meidän kotona?

Koservatiivien on ihan kauhean vaikeaa uskoa, että nää lapset ei oikeasti traumatisoidu omasta perhemuodostaan, kun se on alusta asti heille luonteva asia. Tottakai he saattavat joskus toivoa, että heillä olisi isä, mutta tutun itsellisen muksu halusi kuitenkin ennemmin dinosauruksen.

On aivan eri asia, jos lapsella on jossain isä, jota hän ei voi tavata tai tapaa vain harvoin. Vaikka meidän aikuisten voi olla vaikeaa ymmärtää, että lapset eivät todellakaan ajattele lahjoittajaa isänään, näin se kuitenkin on. He eivät siksi koe myöskään isän puutetta. Heitä ei ole jätetty, hylätty, eikä asiaan liity mitään salaisuuksia tai outoa.

Se on lapsille kyllä haitallista, että ympäristö tuputtaa koko ajan heille sitä tarinaa, että he ovat varmasti tosi surullisia kun perheeseen ei kuulu isää. Ei se ole sen kummempi asia kuin vaikka että perheeseen ei kuulu siskoa. Perheet ovat erilaisia, ja lapsilla on kyky se ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsikuume ollut jo lähemmäs 10 vuotta. Miksi odotella miestä joka ehkä saattaa lapsen haluta. Yksin huoltajan muista pitää myös huolta omasta mielenterveydestäsi ja jaksamisestasi. :)

Tasaisilla tuloilla tulet hyvin pärjäämään. Kannattaa alkaa jo nyt säästämään hedelmöitystä varten (ellei sitten vedä lasta yhdenillan jutuilla) sekä lapsen tulevaisuuden menoja varten/yllättäviin menoihin. 

Jos vetää lapsen yhden illan jutuilla, ei ole itsellinen äiti. Itsellinen äiti on äiti, joka tekee lapsena hoidoilla.

Vierailija kirjoitti:

Minusta Suomeen kyllä mahtuu vauvoja, eli kannustaisin yksinäisenkin niitä tekemään. Muutamia isättömiä lapsia tiedän lähipiiristä ja erityisesti pojalle joku isähahmo olisi hyvin tärkeä, sellainen kannattaisi vaikka mieskaverin muodossa hankkia. Murrosiässä voi olla aika haasteellistä kasvattaa poikalasta, jos sattuu saamaan temperamenttisen. Joku nuoriin vuosikausia perehtynyt tyyppi sanoi, että syrjäytyneitä poikia yhdistää hyvin usein isättömyys. Mutta jos on hyvä tukiverkko, esim isoisä, eno, mieskaveri, niin mikäs siinä.

Tällöin kyse on nimenomaan hylänneestä tai poissaolevasta isästä. Ei koske itsellisten lahjasolulapsia. Heillä ei ole tätä hylkäämistraumaa.

AP tässä, vauvapalstalle ihan kohtuu asiallista keskustelua. Kiitos siitä.

Se mikä on pistänyt eniten mietityttämään on juuri se oma jaksaminen. Ja se onko oikeasti tarpeeksi tukiverkkoja koska minulla ei ole mitään liian suuria luuloja itsestäni sen suhteen ettenkö apua tarvitsisi.

Seurasin sivusta yhtä tuttua, joka itsellisesti hankkiutui äidiksi ja jonka lapsi taitaa olla pian kouluikäinen. Hän oli tosi kovilla ensimmäiset pari vuotta johtuen siitä, että lapsi oli todella huono nukkumaan. Se unenpuute aiheutti sitten valtavasti ongelmia. Hän luuli, että omat tukiverkot olisivat hiukan napakammat kuin sitten olivatkaan. Oma äiti ei esimerkiksi halunnut ottaa lasta yökylään juuri sen takia, että lapsi on kova heräilemään. Ja naisen omat ystävät kaikki elivät omaa pikkulapsivaihettaan. Ei siinä kovin viitsi heitäkään työllistää omilla murheilla.

Omat vanhemmat ovat iäkkäitä. Tiedän että tukisivat parhaansa mukaan mutta juuri se, että vanhoille ihmisille viitsi kovin suurta taakkaa kaataa. Oma sisko varmasti auttaisi. Hän on taas esimerkki siitä kuinka mahtavan isän lapselleen on valinnut. Haluaisin itse samaa ja yhä osallistuvan toisen vanhemman mutta se nyt ei vain ole tässä tilanteessa mahdollista jos lapsen vielä haluaisin saada.

Kyllä se lapsen isättömyys lapsen kannalta myös mietityttää. Onko sillä vaikutusta ja millaista vaikutusta sillä on. 

Rahasta ei ole kiinni. Olen tehnyt jo pitkän uran hyvä palkkaisessa työssä. Varmasti olisi varaa ostaa, ja ostaisinkin, palveluita tarvittaessa. Mutta se tosiaan ei varmasti sitä henkistä tukea korvaa, kuten joku edellä kirjoittikin.

Miksi kukaan vauvakuumeileva yksinäinen ei kysy olisinko itse halunnut syntyä yksinäisen, mahdollisesti tukiverkottoman äidin lapseksi? 

Aina lähtökohtana on nainen itse ja hänen lapsenkaipuunsa, joka pitää saada toteuttaa riippumatta siitä mitä itse pystyy lapselle tarjoamaan. 

Isänkaipuusta sanoisin, että tokihan lapsi aika nopeasti oppii, että se on aihe, josta ei saa kysellä, jos äidille tulee siitä paha mieli. Itse olen lähipiirissä myös havainnut jotain tämän kaltaista, että lapselle epäsuorasti annetaan ymmärtää, että tästä asiasta ei meillä keskustella.

Ja kysehän ei välttämättä ole edes isänkaipuusta, vaan ylipäänsä toisen aikuisen, vanhemman kaipuusta. Lesbopareillakin on se toinen aikuinen jakamassa arkea.

Olen jutellut aiheesta yksinäisen äidin kasvattaman naisen kanssa. Hän sanoi, että varsinkin teini-ikä oli hankala, koska toisaalta oli niin suuri äidin menettämisen pelko ja toisaalta hirveä tarve ottaa etäisyyttä, jotta siitä symbioosista pääsisi eroon.

Yksinäisen äidin lapsella voi olla vaikea irrottautua aikuisuuteen jos hänelle syntyy tunne, että hän on vastuussa äidin onnellisuudesta.

Sanoisin, että yksinäistä vanhemmuutta suunnittelevan kannattaa todellakin huolehtia ensin omista ihmissuhteista ja varmistaa, että niitä turvaverkkoja on oikeasti olemassa ja mieluiten enemmän kuin yksi.

Tukiverkot ja talous kuntoon.Jos teet esim vaativaa työtä niin tukiverkot pitää olla saatavilla kokoajan joko läheiset tai sitten vaikka hoitaja rahalla.Kyllähän tuo helpompaa yksin on kuin esim riitaisa ero.Lapsellekin parempi ei isää kuin isä joka ei häntä halua...Rehellisesti itse kaipaan kyllä välillä tähän hommaan toistakin mutta en ketä tahansa,joten parempi näin.

Voitaisko muistaa, että itsellinen ei ole sama kuin yksinäinen.

Meillä on miehen kanssa lapsi, mutta tätä tilannetta kannattaa varsinkin yksin ollessa miettiä:

Mihin laitat pienen lapsen, jos itse sairastut ja joudut kiireesti sairaalaan? Meillä ei tukiverkkoja lähellä ole, joten käytännössä puolison on päästävä hoitamaan lasta. Tällainen tilanne kävi ja puoliso joutui palaamaan työmatkaltaan kesken kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselliseari lapsen tekevän pitää myös varautua lapsen esittämiin kysymyksiin. Vaikka lapsi ei osaisikaan kaivata isää, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan, herää lapselle varmasti jossain kohtaa kysymyksiä asiasta. Miksei minulla ole isää, kun muilla on? Ja teini-iässä tai aikuisena jokainen meistä miettii omaa identiteettiään, mistä on tullut, miksi on sellainen kuin on jne. Aivan varmasti jokainen miettii sitä, haluaako tietää kukanon ollut lahjoittaja. Eli kaikkien muiden pohdittavien asioiden lisäksi nämäkin olisi hyvä käsitellä.

Meillä on käyty tällaiset keskustelut aiheesta tähän mennessä:

- Miksi tarhakaverilla on isä? Outoa.

- Ketä kaikkia kaverin perheeseen kuuluu? Ketä meidän perheeseen kuuluu?

- Meidän perhe on paras. Kaverin perhekin on paras.

- Onko kummisetä meidän perhettä, vaikka ei asu meidän kotona?

Koservatiivien on ihan kauhean vaikeaa uskoa, että nää lapset ei oikeasti traumatisoidu omasta perhemuodostaan, kun se on alusta asti heille luonteva asia. Tottakai he saattavat joskus toivoa, että heillä olisi isä, mutta tutun itsellisen muksu halusi kuitenkin ennemmin dinosauruksen.

On aivan eri asia, jos lapsella on jossain isä, jota hän ei voi tavata tai tapaa vain harvoin. Vaikka meidän aikuisten voi olla vaikeaa ymmärtää, että lapset eivät todellakaan ajattele lahjoittajaa isänään, näin se kuitenkin on. He eivät siksi koe myöskään isän puutetta. Heitä ei ole jätetty, hylätty, eikä asiaan liity mitään salaisuuksia tai outoa.

Se on lapsille kyllä haitallista, että ympäristö tuputtaa koko ajan heille sitä tarinaa, että he ovat varmasti tosi surullisia kun perheeseen ei kuulu isää. Ei se ole sen kummempi asia kuin vaikka että perheeseen ei kuulu siskoa. Perheet ovat erilaisia, ja lapsilla on kyky se ymmärtää.

En väitä, että lapset olisivat surullisia. Kuten kirjoitinkin, eivät välttämättä isää kaipaa, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Luonnollinen asia lapselle. Toisaalta myös tuo mitä kirjoitit, että ei sen kummempi asia kuin se ettei perheeseen kuulu siskoa, niin se ettei ole siskoa, ei tarkoita etteikö silti voisi haluta siskon.

Lähinnä kirjotuksellani tarkoitin sitä, että pitää varautua kaikkiin laspen kysymyksiin.

Ja täysin samaa mieltä siitä, että lapset ymmärtää hyvin perheiden erilaisuutta.

Oma kokemus on, että sen varaan ei voi laskea, että etukäteen joku lupautuu tukiverkoksi. Meillä miehen vanhemmat asuvat alle tunnin päässä ja puhuivat odotusaikana, miten ovat sitten tukiverkkona. Eivät ole olleet. Eivät juuri rikkaa ristiin laita, mitä auttamiseen tulee. Ja en siis tarkoita mitään yökyläilyjä, vaan että kylään tullessaan auttaisivat vaikka ruoanlaitossa.

Itse en ole koeputkilapsi, mutta taustassani on paljon sellaista, mikä saa ymmärtämään näitä lapsia.

Äiti kasvatti minut totaaliyksinhuoltajana erottuaan juoposta isästäni raskausaikana. Isä ei ole tunnustanut minua, eikä maksanut tätä kautta elatusmaksujakaan. Elimme äidin kanssa köyhyydessä. Samalla paikkakunnalla asuvat sukulaiset joutuivat jatkuvasti auttamaan hoidossani.

Olen myös seurannut vierestä naista, joka on hankkinut kaksi lasta varatun miehen kanssa, joka ei ole mukana lasten elämässä. Hänenkin lapsilleen sukulaiset joutuivat toimittamaan toisen vanhemman virkaa. Rahaa ei myöskään ollut paljoa. Ja heidän tapauksessaan hoidettavia olikin tuplasti enemmän. Tämä perhe on tarvinnut jatkuvasti sukulaisten apua.

Näiden havaintojen perusteella:

Pitää olla PALJON rahaa, että pystyy maksamaan kaiken yksin, ja hankkimaan lastenhoitajan esim. sairaalle lapselle. Kaikkea ei voi kaataa turvaverkon niskaan.

Missään virallisissa papereissa ei kysytä turvaverkon allekirjoitusta ja suostumusta toimittaa toisen vanhemman virkaa. Moni turvaverkkoon kuuluva voi joutua tukemaan itsellistä äitiä enemmän kuin oikeasti haluaisi ja jaksaisi, mutta kun pidetään itsekkäänä ja julmana ihmisenä, jos ei suostu auttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä nämä tukiverkon tarve -jutut ovat? Minä hankin lapsen yksin keinohedelmöityksellä 42-vuotiaana, mulla ei ole minkään sortin tukiverkkoja, ja kaikki on mennyt oikein hyvin. En ymmärrä mihin semmoisia verkkoja olisin tarvinnut. Hätätapauksia varten on tässä yhteiskunnassa turvaverkot kyllä, eli jos vaikka joudun sairaalaan niin kyllä lapselle sijaiskoti järkätään.

Vau! Mä hoidin täysin yksin lapsen ja ihmettelen miten selvisin järjissäni. Muistan kuinka vapauttavaa oli viedä roskapussi jätekatokseen yksin. Ekat kerrat ilman vaunuja, tuntui oudolta kävellä. Kyllä helvetissä olisin tarvinnut niitä verkkoja. Esim. silloin kun oli kipeä ja samalla piti vahtia vilkasta kaksivuotiasta. Mitkä on ne yhteiskunnan turvaverkot täh! Neuvolassa sanottiin, että apua saa, mutta pitää olla lasun asiakas ensin. Joo varmaan ne lapset johonkin laittaa jos joudut sairaalaan.

Mä en jotenkin kokenut sitä mitenkään raskaaksi. Olin ollut kahden koiran yksinhuoltaja ilman tukiverkkoja jo 15 vuotta, kyllä siinä lapsikin meni. Koiratkin olin kipeänäkin ulkoiluttanut ja hoitanut, kyllä se lapsen vahtiminenkin onnistuu ellei tosiaan ole ihan sairaalakunnossa jolloin taas sosiaali-ihmiset järjestää paikan lapselle. 3 vuotta olin lapsen kanssa kotosalla ja sitten vasta palasin töihin. Työhönpaluun jälkeen toki on ajoittain hieman raskasta varsinkin kun lapsi kiukuttelee päiväkotiin menoa, töissä on kova paine, illalla pitää jaksaa touhuta ja ulkoilla lapsen ja koirien kanssa, mutta ei mitenkään niin raskasta että ikinä olisin ajatellut etten selviä. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on miehen kanssa lapsi, mutta tätä tilannetta kannattaa varsinkin yksin ollessa miettiä:

Mihin laitat pienen lapsen, jos itse sairastut ja joudut kiireesti sairaalaan? Meillä ei tukiverkkoja lähellä ole, joten käytännössä puolison on päästävä hoitamaan lasta. Tällainen tilanne kävi ja puoliso joutui palaamaan työmatkaltaan kesken kaiken.

Sosiaalipäivystys huolehtii lapsen lastenkotiin tai sijaisperheeseen hoidon ajaksi.

Vierailija kirjoitti:

AP tässä, vauvapalstalle ihan kohtuu asiallista keskustelua. Kiitos siitä.

Se mikä on pistänyt eniten mietityttämään on juuri se oma jaksaminen. Ja se onko oikeasti tarpeeksi tukiverkkoja koska minulla ei ole mitään liian suuria luuloja itsestäni sen suhteen ettenkö apua tarvitsisi.

Seurasin sivusta yhtä tuttua, joka itsellisesti hankkiutui äidiksi ja jonka lapsi taitaa olla pian kouluikäinen. Hän oli tosi kovilla ensimmäiset pari vuotta johtuen siitä, että lapsi oli todella huono nukkumaan. Se unenpuute aiheutti sitten valtavasti ongelmia. Hän luuli, että omat tukiverkot olisivat hiukan napakammat kuin sitten olivatkaan. Oma äiti ei esimerkiksi halunnut ottaa lasta yökylään juuri sen takia, että lapsi on kova heräilemään. Ja naisen omat ystävät kaikki elivät omaa pikkulapsivaihettaan. Ei siinä kovin viitsi heitäkään työllistää omilla murheilla.

Omat vanhemmat ovat iäkkäitä. Tiedän että tukisivat parhaansa mukaan mutta juuri se, että vanhoille ihmisille viitsi kovin suurta taakkaa kaataa. Oma sisko varmasti auttaisi. Hän on taas esimerkki siitä kuinka mahtavan isän lapselleen on valinnut. Haluaisin itse samaa ja yhä osallistuvan toisen vanhemman mutta se nyt ei vain ole tässä tilanteessa mahdollista jos lapsen vielä haluaisin saada.

Kyllä se lapsen isättömyys lapsen kannalta myös mietityttää. Onko sillä vaikutusta ja millaista vaikutusta sillä on. 

Rahasta ei ole kiinni. Olen tehnyt jo pitkän uran hyvä palkkaisessa työssä. Varmasti olisi varaa ostaa, ja ostaisinkin, palveluita tarvittaessa. Mutta se tosiaan ei varmasti sitä henkistä tukea korvaa, kuten joku edellä kirjoittikin.

Tästä puhutaan vielä aika vähän, mutta minusta tuntuu, että harvalla on ihan oikeasti nykypäivänä sellaisia turvaverkkoja jotka oikeasti jotenkin helpottaisivat sitä pikkulapsen vanhemmuuden taakkaa. Ainakin omassa tuttavapiirissä lapset on saatu pitkälti 35+ iässä siinä kohtaa, kun työura ja varallisuus alkaa olla sopivassa vaiheessa. Sitten kumminkin tuossa kohtaa ne omat vanhemmat alkavat olla 70+, eivätkä enää jaksa/pysty/osaa olla varsinaisesti lastenhoitoavuksi vaikka haluaisivatkin. Se, että lapsi on mummolassa hoidossa pari tuntia muutaman kerran vuodessa ei oikeasti auta kovin paljon siinä arjessa, ei ainakaan niin paljon että sen pohjalta kannattaisi päättää suuntaan tai toiseen.

Ja sitten voi tulla pandemia, jonka takia lapsia ei voikaan viedä hoitoon yhtään mihinkään, niin kuin meilläkin kävi.

Jos sinulla on varallisuutta, voisi olla fiksua ihan vauva-ajasta asti löytää joku vakituinen lastenhoitaja, jonka voi palkata pariksi tunniksi kerrallaan vaikka työntämään vaunuja, jotta saa itse nukkua, ja myöhemmin sitten antamaan pieni vapaahetki vaikka harrastusten ajaksi. Se voi olla pidemmän päälle helpompaa kuin joutua rakentamaan omaa elämää toisten palvelusten varaan, kun ei kuitenkaan kehtaa pyytää niin paljon lepoa kuin tarvitsisi.

Tukiverkot on kyllä toki tärkeitä ja hyvä on miettiä mikä tukee sitä omaa jaksamista jne. Monesti nämä tukiverkkokeskustelut lähtee kuitenkin sille linjalle, että on ihan ok tehdä lapsi vaikka ei itse jaksaisikaan hoitaa vaikeassa tapauksessa kunhan on miettinyt tukiverkot kunnolla. Minusta ei ole ok, se lapsi voi olla vaikka vammainen ja jos lasta lähtee vastuullisesti yrittämään niin silloin pitäisi olla lähtökohtaisesti valmis hoitamaan se jopa ihan yksin, koska ei niistä tukiverkoista voi olla tietää oikein mitään etukäteen. Jospa joku mummo kuolee, joku kummi muuttaa kauas pois. Ei ne ole lapsen vanhempia ja siihen sitoutettuja mitenkään. Eli ei minusta kannata ryhtyä hankkimaan jos ei itse jaksaisi hoitaa. Tietysti jos jaksaa niin voi jopa miettiä lapsen tekemistä, ne tukiverkot olisi siihen päälle iso plussa, eikä vain äidin jaksamiselle vaan etenkin sille lapselle. On oikeasti aika karua kasvaa yksinäisen yh:n kanssa kahdestaan.

Älä hitsissä tee. Saat vaan katkeran penskan, joka ei ikinä anna sulle anteekksi tätä. Nähty on. Tuliviiri siitä tulee.  Plus, että jaksaminen 24/7 palaa todella nopeasti loppuun. Älä edes ajattele,  että omat vanhempasi jaksaisi sitä penskaa jatkuvasti hoitaa,  eikä ole edes velvollisia.

Lapsen kysymyksiä vielä pohdin. En usko, että pieni lapsi asiaa juurikaan ihmettelee. Niin kuin aiemmin sanottukin, niin ei isää osaa kaivata kun ei sitä ole koskaan ollutkaan.

Mutta miten teini-ikäinen miettii asiaa? Onko kenelläkään kokemusta? Siis nimenomaan tilanteesta, jossa isää ei ole ollenkaan.

73 jatkaa

Lapsi saattaa myös periä vahvemmin isänsä ominaisuuksia. Saattaa olla ihan erinäköinen ja -luonteinen kuin ympärillä olevat sukulaiset, mikä voi aiheuttaa lapselle ahdistusta, hämmennystä ja tunnetta ettei kuulu joukkoon. Itselleni kävi suurimmaksi osaksi juuri näin.

Kasvojen luusto on ihan erilainen kuin äidin puolen sukulaisilla. Vartalonmuotokin on osittain sellainen, että en tiedä ketään sukulaista, joka olisi samanmallinen. Aikuisena, jos olen liikkunut äitini kanssa lapsuuden kotipaikkakunnalla, niin ihmiset eivät tunnu oikein tajuavan, kuka olen, vaikka liikkuisin äidin seurassa. Isän piirteet ovat tulleet vahvasti esiin murros- ja aikuisiäillä.

Otimme äitini kanssa viikoittain yhteen erilaisten luonteenpiirteiden takia, kun olimme vain niin eri aaltopituudella. Tätä asiaa helpottaa nykyään se, että asumme kaukana toisistamme. Edelleenkään en tajua äidin ajatuksenjuoksua.

Miltä äidistä puolestaan tuntuu, että lapsella on vieraita, (ei niin mieluisia) ominaisuuksia?