Lapsen saaminen yksin. Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Yksi juttu vielä. Kun olet yksin lapsen kanssa, olet sekä äiti että isä lapselle. Lapsesta riippuen joudut esim. kiipeilemään, pelaamaan ja painimaan poikalapsen kanssa. Tytön kanssa leikkimään tyttöjuttuja. Eli joudut tosiaan venymään oman mukavuusalueesi ulkopuolelle. Siitä on apua, jos olet liikunnallinen ja käsistäsi taitava.

Minä olen joutunut osallistumaan joukkuelajeihin lapsen kanssa, vaikkei ole mitään kokemusta omasta lapsuudesta. Joudun myös toimimaan tietotekniikkavastaavana, mikä kiristää pinnaa.

Ikäänkuin luonto olisi suonut aivan erilaisen lapsen kuin itse olen. Jotta joudun mukavuusalueeni ulkopuolelle päivittäin.

Kyllä mukavuusalueen ulkopuolelle joutuu, vaikka itsellä olisi kumppanikin. Mutta tuo voi olla ihan hauskaakin, kun pääsee tutustumaan lapsen maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on miehen kanssa lapsi, mutta tätä tilannetta kannattaa varsinkin yksin ollessa miettiä:

Mihin laitat pienen lapsen, jos itse sairastut ja joudut kiireesti sairaalaan? Meillä ei tukiverkkoja lähellä ole, joten käytännössä puolison on päästävä hoitamaan lasta. Tällainen tilanne kävi ja puoliso joutui palaamaan työmatkaltaan kesken kaiken.

Tällaisessa tilanteessa yhteiskunta kyllä auttaa. Mutta näitä tilanteita tulee todella harvoin. Omassa tuttavapiirissäni vain pari aikuista on joutunut sairaalahoitoon muun kuin synnytyksen vuoksi. Tietenkään ei voi tietää, mitä juuri omalle kohdalle tulee, mutta juuri siksi meillä on hyvä yhteiskunta, että se tarvittaessa auttaa. Lapsi ei jää heitteille, jos äidiltä pitää leikata umpisuoli. Elämässä on aina jonkin verran epävarmuustekijöitä, ja se on vaan hyväksyttävä. Suomen kaltaisessa maassa voi kuitenkin luottaa siihen, että hädän tullen lapsi saa apua - ja sellaista apua, johon uskaltaa äitinä luottaa.

Tunnut tässä miettivän oikeita asioita. Sanon vielä muutamia juttuja pohdittavaksi.

Sain itse lapsen perinteiseen ydinperheeseen. Kuten sinäkin, olin raskaaksi tullessani hyvin toimeentuleva, urallani edennyt, verkostoitunut, sosiaalinen ja vietin mielestäni hyvinkin itseni näköistä elämää. Ystävien kirjo oli valtava ja aina oli odottamassa kutsu jonnekin. Pääsin kabinetteihin ja takahuoneisiin ja minulle esiteltiin kiinnostavia ihmisiä. Minulla ei ollut mitään epäilyksiä, ettenkö pystyisi tarjoamaan rikasta kasvuympäristöä lapselle.

Siitä huolimatta nyt pikkulapsen kanssa kaikki on toisin. En osannut etukäteen arvata, miten paljon lapsen olemassaolo muuttaa kaikkia ihmissuhteita. Jonkun on oltava pienestä lapsesta vastuussa 24/7/365, ja meillä se joku on aina jompikumpi meistä vanhemmista. Jos haluaa viedä roskapussin yksin, pestä ikkunat, käydä juoksulenkillä tai hammaslääkärissä, toinen on silloin yksinään lapsen kanssa ja haluaa vastaavasti palattuasi tehdä heti jotain vastaavaa omaansa. Minut yllätti, että pakolliset työt ja askareet vievät melkein kaiken ns. oman ajan. En todellakaan voi käydä kavereitani tapaamassa ilman lasta kuin ehkä kerran kuukaudessa tai parissa. Yksin lapsen saadessa sellaisia tilaisuuksia tuskin olisi lainkaan.

Ja siinä missä kuvittelin lapsen solahtavan ystävyyssuhteisiini tuosta vain, niin ei käynytkään. Lapsellani on ollut useita voimakkaita vierastamisvaiheita, mikä käytännössä voi ilmetä niin että hän huusi pää punaisena ensimmäiset 60 minuuttia kaverini vierailusta. Mikään, mitä tein, ei saanut lasta rauhoittumaan. Samaan aikaan piti yrittää kasvattaa ja tukea häntä, ja se (lapseton) kaveri istui ärsyyntyneenä ja kyllästyneenä sohvalla ihmettelemässä että miksi en vaienna lasta, ja odottamassa että koska ehdin kuunnella hänen kuulumisensa. Ajan kanssa aika monen ennen läheisen kaverin tapaamiset harvenivat. Tilalle tuli uusia tuttavuuksia, joita määritti aika pitkälle se, että he tulevat toimeen myös lapsen kanssa ja osaavat käyttäytyä niin, että lapsikin rentoutuu heidän seurassaan nopeasti.

Pian tajusin myös sen, että rikkaat verkostoni eivät olleet itsestäänselvyys. Olin aina antanut töissä, harrastuksissa ja ystäväpiireissä 110% itsestäni. Kyselin kuulumiset, muistin miten toisilla menee, sanoin oikeat sanat ja toimin yhteyshenkilönä. Lapsen saatuani minulla ei ollut enää resursseja sellaiseen. Kun teinkin vain työt ja lähdin kotiin, kutsut harvenivat. Minulle ei enää esitellä ketään. Jos menen lapsen kanssa niihin tapahtumiin, joihin minut ennen varta vasten kutsuttiin, kuljeskelen vain julkisella puolella eikä vaikka tavaratalossa kukaan edes avaa ovea kun lähestyn lastenvaunujen kanssa. On melkoinen identiteettikriisi muuttua arvostetusta skarpista uranaisesta halveksituksi mammaksi.

Tuo on kylläkin käsittämätöntä ja väärin, mutta niin tämä yhteiskunta tuntuu toimivan. Kun olet äiti, kuka tahansa saa tuhahtaa, että tuokin antoi itsensä lösähtää/jätti uransa sikseen/ryhtyi lisääntymiskoneeksi, eikä moni sinulta aikanaan paljon saanut välttämättä koe tarvetta tulla vastaan kun sinä tarvitsisit kädenojennusta.

Tämä on yksi asia mietittäväksi – miten paljon omat verkostot ovat kiinni siitä, että niihin kaataa jatkuvasti omaa energiaa ja on ”käytettävissä”? Koska sitä polttoainetta ei enää juuri liikene ulkopuolelle, kun resurssit on sidottu lapseen. Tulee niitä päiviä, että edes yhteen whatsapp-viestiin ei pysty vastaamaan ennen kuin vauva on nukahtanut.

Omalla kohdallani en lopulta ole tästä muutoksesta pahoillani, ja se on auttanut priorisoimaan ja sitä kautta rauhoittamaan elämää. Elämään ovat jääneet ne ihmiset, jotka edustavat pysyvyyttä ja omieni kaltaisia arvoja, vähemmän kuohua. Murrosvaihe voi kyllä olla yllättävän rankka.

Ja vielä toinen juttu – kaikki sanovat tätä, mutta vanhemmuuden sitovuutta ei ehkä voi käsittää ennen kuin se on käsillä.

Lasta ei voi ensimmäisten vuosien aikana jättää valvomatta hetkeksikään. Siis hetkeksikään. Vaikka itsellä olisi ripuli ja olisi pakko päästä vessaan, eikä lapsi halua tulla kannetuksi mukaan vaan juoksee poispäin sinusta, et välttämättä voi jättää häntä yksin siihen paikkaan missä hän on.

Häntä ei voi jättää yksin edes silloin kun hän nukkuu, vaan on päivystettävä koko ajan, vuorokauden ympäri, vuoden ympäri.

Kun on näitä juttuja, joissa joku 0-5-vuotias on kadonnut, pudonnut tai joutunut pahaan onnettomuuteen, niissä on usein ankara selitys: ”onnettomuus pääsi tapahtumaan, koska äiti oli jättänyt lapsen valvomatta wc-käyntinsä ajaksi”.

Kuvitelkaa, miten törkeältä huolimattomuudelta koko tuo ilmaus kuulostaa: ”Jättänyt lapsensa valvomatta.” Keskustelupalstoilla todetaan yhdestä suusta, että jokaisen pitäisi ymmärtää, että tuon ikäistä ei jätetä valvomatta!

Ja jokainen näistä äideistä kuitenkin todennäköisesti valvoo lapsiaan sen 24/7/365, vuodesta toiseen. Silti voit olla koko yhteiskunnan mielestä täydellinen kohtalonsa ansaitseva hulttioäiti, koska yritit käydä pissalla ja jätit lapsen 2 minuutiksi eri huoneeseen, jossa hän oli rauhallisesti piirtämässä lähtiessäsi.

Sitten taas muutaman vuoden ikäisen lapsen valvominen voi olla sellaista, että pitää juosta perässä sinne tänne. Siinä ei samalla vastailla työnantajan sähköposteihin eikä tehdä veroilmoitusta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän päällekkäisten roolien ristipaineita ja ynseimmät sen jopa ilmoittavat, että itsepä olet mennyt lisääntymään.

En sano tätä pelotteluna, oikeastaan jopa päinvastoin. Tarkoitan ehkä sitä, että jos saat lapsen ja tällaista tapahtuu, se ei ole sinun vikasi, vaan kaikki äidit kokevat samaa. Nykyään jo monet isätkin. Tuosta yhtälöstä ei vain voi suoriutua niin, että saa ”täydet pisteet” kaikilta. Itse priorisoin nyt lasten asiallisen hoidon ja kasvattamisen, ja se väistämättä näkyy niin että olen jonkun silmissä huonompi työntekijä ja ystävä.

Vielä loppuun: tukiverkkojen avun varaan ei voi laskea ihan hirveästi, kuten muutkin ovat kirjoittaneet. Palkattu vakihoitaja vaikka MLL:n kautta voi olla iso pelastus, jos siihen on varaa. Mutta vielä tämä: jos joku yksin lapsen saanut äiti (tai kuka tahansa muukin) kirjoittaisi alueensi Fb-ryhmään, että vauva valvottaa ja olisi ihan pakko saada nukuttua muutama tunti, niin minä ja todennäköisesti todella monet muutkin alueen äidit ovat kyllä valmiita auttamaan sen pahimman yli. Tai jos olette lapsen kanssa noroviruksessa/koronassa ja veto pois ja tarvitsisitte jotain kaupasta/apteekista suoraan kotiovelle, niin todellakin auttaisin ilman mitään vastapalveluksia. Me TIEDÄMME mitä se on.

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä toinen juttu – kaikki sanovat tätä, mutta vanhemmuuden sitovuutta ei ehkä voi käsittää ennen kuin se on käsillä.

Tämä on se yksi asia, johon ei vain pysty etukäteen mitenkään valmistautumaan. Sait lapsen sitten yksin tai parisuhteessa. Jotkut kokevat asian että eipä tässä mitään, toiset taas yllättyvät tosi paljon siitä, miten sitovaa vanhemmuus on. Ja tämä ajatuksen jyvä kun on pohjalla, sen muistaen peilaa kaikki mahdolliset asiat mitkä tulevat muuttumaan, mihin itse pystyy, paljonko saa apuja, kuinka kestää sen että yksin on vastuussa kaikesta jne. Kannattaa olla myös realisti eli miettiä kaikki pahimmat vaihtoehdot kuten sairaan lapsen saaminen, jos itse sairastuu, häviääkö mahdollinen tukiverkko, onko taloudellista jatkuvuttaa jne jne. Ei siis lillua pelkässä ihanuuden hötössä ja unelmissa. Mutta ap tuntuu olevan aika realistinen. 

Yökerhon gloryholelle pyllistämään niin kyllä sieltä joku yhteensopiva liemi löytyy.

Lapsen huoltaminen ja kasvatus kestää aikuisuuteen saakka. Eikä ole mitään varmuutta, millainen lapsesta kehittyy. Kaikki on mahdollista, myös suuret hankaluudet elämän varrella. Murrosikä, opiskeluvalmiudet - ja halut voivat olla nollassa. Kannusta siinä sitten eteenpäin.

Huonoja malleja on enemmän kuin luullaankaan ympärillä kaveripiireissä.

En kyllä ehdoin tahdoin alkaisi yksin lasta hankkimaan. Riskit ovat aivan liian isot, eikä ikinä tiedä miten elämä menee.

Kysyin itseltäni, mitä tuntisin nyt, jos minut olisi hankittu yksin tai itsekkäästi? En todella tykkäisi äidistäni.

Olen itsellinen äiti. Olen hyvätuloinen, joten olen voinut palkata lastenhoitajan tarvittaessa. Tukiverkkojakin on. Silti on rankkaa. Mutta lapsi on ihana. Lapsen ollessa vauva jouduin sairaalaan ja lapsi joutui sijaisperheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Kysyin itseltäni, mitä tuntisin nyt, jos minut olisi hankittu yksin tai itsekkäästi? En todella tykkäisi äidistäni.

Nämä itsekkyyskommentit voi jättää omaan arvoonsa. Jokainen lapsi on ns itsekäs hankinta, jos nyt näin rumasti voi sanoa. Turha luulla, että siinä ydinperheparisuhde-mallissakaan syntynyt lapsi on yhtään sen jalommin tähän maailmaan haluttu. Ihmisillä syttyy halu tulla vanhemmiksi tai sitten ei.  

Vierailija kirjoitti:

Lapsen huoltaminen ja kasvatus kestää aikuisuuteen saakka. Eikä ole mitään varmuutta, millainen lapsesta kehittyy. Kaikki on mahdollista, myös suuret hankaluudet elämän varrella. Murrosikä, opiskeluvalmiudet - ja halut voivat olla nollassa. Kannusta siinä sitten eteenpäin.

Huonoja malleja on enemmän kuin luullaankaan ympärillä kaveripiireissä.

En kyllä ehdoin tahdoin alkaisi yksin lasta hankkimaan. Riskit ovat aivan liian isot, eikä ikinä tiedä miten elämä menee.

Kysyin itseltäni, mitä tuntisin nyt, jos minut olisi hankittu yksin tai itsekkäästi? En todella tykkäisi äidistäni.

Mihin pyrit tällä viestillä? Haluaisitko saada ap:n luopumaan lapsitoiveesta ja tyytymään lapsettomaan elämään, vai haluaisitko hänen menevän vastentehtoisesti huonosti toimivaan suhteeseen, joka on otettu vain siittämistarkoitusta varten eikä siksi ole ihmissuhteena hyvä?

Minusta on tosi kiva, että minulla on isä. Mutta silti, jos pitäisi valita, olisin mieluummin syntynyt vaikka isättömäksi kuin jäänyt sntymättä ollenkaan.  Ei ole mitään tavatonta, että on erilaisia perheitä, ja niitä on ollut kautta historian, yksinhuoltajia myös. Miehen läsnäolo perheessä ei estä ongelmia, ja toisaalta elämässä ei mitään saa, jos ei mitään uskalla - lapsen hankkimiseen liittyy aina potentiaalisia huolen aiheita, eikä tarvitse kauan miettiä, kun keksii lukuisia mahdollisia ongelmia, joita huonolla tuurilla voi tulla. Elämä on sellaista - mitään takeita ei koskaan voi saada siitä, että asiat menevät hyvin. Näin on myös ydinperheessä.

Itse koin raskaana sen, että olin aina kiinni. Omaa aikaa ei koskaan. Lapsi oli neljä kun vietin ensimmäisen oman viikonlopun. Koin myös raskaana jakamattoman vastuun. Päätökset piti tehdä yksin. Meillä oli lapsella terveyden kanssa ongelmia ja leikkauksia yms. Lääkärit kuitenkin esittivät kaikki ratkaisut samalla viivalla ja itse piti tehdä ratkaisu mikä on paras. Se oli vaikeaa ja raskasta ja edelleen painaa teinkö oikeat ratkaisut. Yms

Itselleni raskasta oli jakamaton vastuu ja oman ajan puute.

Vierailija kirjoitti:

Olen itsellinen äiti. Olen hyvätuloinen, joten olen voinut palkata lastenhoitajan tarvittaessa. Tukiverkkojakin on. Silti on rankkaa. Mutta lapsi on ihana. Lapsen ollessa vauva jouduin sairaalaan ja lapsi joutui sijaisperheeseen.

Unohdin tämän asian. Jouduin saman asian eteen. Onneksi pystyin pitkittämään leikkausta muutaman kuukauden, vaikka oireiden ja epävarmuuden kanssa eläminen oli raskasta. Ja ystäväni "uhrasi" kesälomansa lapseni hoitoon. Oli ihana, että lapsi pääsi tutulle, vaikka lapselle sekin oli raskasta ja varmaan ystävällenikin.

Turvaverkko voi sanoa sopimuksen irti tai sillä on hauskempaa tekemistä tai omat ongelmat. Isätön lapsi kaipaa isää, vaikka olisi lahjoitussoluista alkunsa saanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisko teki itse lapsen 34-vuotiaana. Meidän vanhemmat vielä suht nuoria mutta kyllä heistä näkee että ainainen lapsenlapsen hoitaminen välillä väsyttää. Siskolla aika vaativa työ joten minä tai meidän äiti haki lapsen usein hoidosta jos päivät venyivät. Lapsi on meidän vanhemmilla n.kerran kuussa viikonlopun että sisko saa vapaata. Autellaan siskoa sairastapauksissa yms. Mielellään autan mutta olisi ollut hyvä jos olisi ennen lapsen hankkimista juteltu näistä asioista ja järjestelyistä kun vaatinut aika paljon meiltä osallistumista.

Lapsi on nyt alakoululainen ja välillä hänellä selvästi kova isän kaipuu. Mieheni ja ukki on "miehen mallina" mutta en usko että se paikkaa sitä isän aukkoa.

Tästä pitää nyt sitten huomata se, että tämä isähomma on tosi eri asia itsellisissä perheissä, ja sellaisissa, joissa lasta on ollut alkuun saattamassa isä. Itsellisten lapset eivät tyypillisesti kaipaa isää, koska sellaista ei ole olemassa. Sellaisellakin lapsella, joka on saanut alkunsa viiden minuutin tuttavuudesta baarin vessassa on isä, ja se on psyykkisesti lapselle todella eri asia. Lahjasolulapsilla on lahjoittaja, se vertautuu usein vähän niin kuin verenluovuttajaan. Eli lapsi ei koe tärkeäksi ihmiseksi. Tästä löytyy tutkimuslinkkejä yms. Helminauhan sivuilta.

Itselliset on yleensä aika tarkkoja tästä asiasta, koska me ei tykätä, että sitä isätraumaa tyrkytetään meidän lapsille väkisin, kun ei heillä sitä oikeasti ole.

Tämä ei pidä paikkaansa. Lapsella erityisesti poikalapsella on suuri isän tarve mistä on lukuisia tutkimuksia. Isättömät pojat ovat monenlaisissa ongelmissa paljon useammin kuin pojat, keillä isä on elämässä.

Isä on yhtä tärkeä kuin äiti.

No ei todellakaan ole. Isän rooli on kautta aikojen ollut ohut ja etäinen. Hyvähän se on jos isä on hyvä vanhempi ja lapselle tärkeä, mutta harmillisen tavallista on, että isä temee lähinnä hallaa lapsen kasvulle tai on jopa selkeästi haitallinen (esim. väkivaltainen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen "tehnyt" lapsen yksin, vaikka se ei ollut tietoinen valinta. Tulin vahingossa raskaaksi 23-vuotiaana. En ollut parisuhteessa. Päätin pitää lapsen.

Pari ensimmäistä vuotta olivat raskaat, koska sen ikäinen tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja pitää keksiä tekemistä koska ei vielä osaa leikkiä itsekseenkään kunnolla. Toki lasta pitää valvoa ja pitää silmällä myöhemminkin mutta se on kuitenkin erilaista.

Minusta yksinhuoltajuus on ihan mukavaa. En ole kokenut että olisi erityisen raskasta, noiden parin ekan vuoden jälkeen. Mutta minulla on hyvä turvaverkko.

Olen perusduunari ja välillä ollut työttömänä mutta jotenkin ollaan pärjätty. Haluaisin toisen lapsen, mutta en parisuhdetta joten olen ajatellut hakeutua julkiselle puolelle hoitoihin lahjoitetuilla siittiöillä. Olen nyt 35v.

Parisuhdetta en ole koskaan halunnut joten en osaa sanoa mitään siitä asiasta.

" 'vahingossa' raskaaksi"

Olen aina hieman ihmetellyt miten on tultu vahingossa raskaaksi. Käytetty unisexvessaa ja pöntön reunalta saatu ainekset sisään tmv. ?

??? Aika suppea elämänkokemus, jos ei ole esim ehkäisyn pettämisestä koskaan kuullut. Ja seksin harrastamisesta nautinnon vuoksi, eikä pelkästään lapsenteom vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Turvaverkko voi sanoa sopimuksen irti tai sillä on hauskempaa tekemistä tai omat ongelmat. Isätön lapsi kaipaa isää, vaikka olisi lahjoitussoluista alkunsa saanut.

No ei kyllä kaipaa :D Lapsuudessani melkein kenelläkään ei ollut isää ja ne joilla onnettomuudekseen ole, lähinnä häpesivät niitä tai nauroivat niiden selän takana. Nytkin näkee hyvin miten merkityksettömiä useimmat "isät" ovat lapsilleen - on ihan tavallista että lapsi ei esim. katso ollenkaan isään päin ellei käsketä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan vauvakuumeileva yksinäinen ei kysy olisinko itse halunnut syntyä yksinäisen, mahdollisesti tukiverkottoman äidin lapseksi? 

Aina lähtökohtana on nainen itse ja hänen lapsenkaipuunsa, joka pitää saada toteuttaa riippumatta siitä mitä itse pystyy lapselle tarjoamaan. 

Isänkaipuusta sanoisin, että tokihan lapsi aika nopeasti oppii, että se on aihe, josta ei saa kysellä, jos äidille tulee siitä paha mieli. Itse olen lähipiirissä myös havainnut jotain tämän kaltaista, että lapselle epäsuorasti annetaan ymmärtää, että tästä asiasta ei meillä keskustella.

Ja kysehän ei välttämättä ole edes isänkaipuusta, vaan ylipäänsä toisen aikuisen, vanhemman kaipuusta. Lesbopareillakin on se toinen aikuinen jakamassa arkea.

Olen jutellut aiheesta yksinäisen äidin kasvattaman naisen kanssa. Hän sanoi, että varsinkin teini-ikä oli hankala, koska toisaalta oli niin suuri äidin menettämisen pelko ja toisaalta hirveä tarve ottaa etäisyyttä, jotta siitä symbioosista pääsisi eroon.

Yksinäisen äidin lapsella voi olla vaikea irrottautua aikuisuuteen jos hänelle syntyy tunne, että hän on vastuussa äidin onnellisuudesta.

Sanoisin, että yksinäistä vanhemmuutta suunnittelevan kannattaa todellakin huolehtia ensin omista ihmissuhteista ja varmistaa, että niitä turvaverkkoja on oikeasti olemassa ja mieluiten enemmän kuin yksi.

Voin kysyä ja vastaus on kyllä. Jouduin itse lapsena joskus näkemään "isääni" joka ei sinänsä siis ole mitenkään paha ihminen tai muuta, mutta kuitenkin perhene ulkopuolinen, vieras ihminen. Lisäksi oli isäpuoli, joka hänkin ihmisenä ok. Suurin toiveeni lapsena oli että saisin elää yksin äidin kanssa - se kun oli sitä ainoaa oikeaa lapsuutta ja sellaisena sitä pidän edelleenkin. Ainoa hyvä puoli sisarpuolissakin (jotka hekin ihan ok) oli se, että jouluna oli enemmän porukkaa.

En ikimaailmassa tekisi lapselle sitä, että antaisin jonkun miehen olla samassa talossa. Se ei pelkästään pilaa arkea, vaan on oikeasti vaarallistakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvaverkko voi sanoa sopimuksen irti tai sillä on hauskempaa tekemistä tai omat ongelmat. Isätön lapsi kaipaa isää, vaikka olisi lahjoitussoluista alkunsa saanut.

No ei kyllä kaipaa :D Lapsuudessani melkein kenelläkään ei ollut isää ja ne joilla onnettomuudekseen ole, lähinnä häpesivät niitä tai nauroivat niiden selän takana. Nytkin näkee hyvin miten merkityksettömiä useimmat "isät" ovat lapsilleen - on ihan tavallista että lapsi ei esim. katso ollenkaan isään päin ellei käsketä.

Menepä trolli purkamaan miesvihasi muualle tai vaihda asenne.

Voimaantuneen ja vahvuuteen sairastuneen suomalaisnaisen uusi oire ja villitys: itsellinen äitiys.

Sitten ollaan helisemässä isättömien lasten kanssa. Huostaanottotilastot yksinhuoltajaäitien osalta on karua luettavaa. Mutta eihän sitä tarvitse ajatella, vaan minä minä minä, kaikkivoipaisena äitinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvaverkko voi sanoa sopimuksen irti tai sillä on hauskempaa tekemistä tai omat ongelmat. Isätön lapsi kaipaa isää, vaikka olisi lahjoitussoluista alkunsa saanut.

No ei kyllä kaipaa :D Lapsuudessani melkein kenelläkään ei ollut isää ja ne joilla onnettomuudekseen ole, lähinnä häpesivät niitä tai nauroivat niiden selän takana. Nytkin näkee hyvin miten merkityksettömiä useimmat "isät" ovat lapsilleen - on ihan tavallista että lapsi ei esim. katso ollenkaan isään päin ellei käsketä.

Olet siis elänyt amerikkalaisessa getossa, jossa isättömyyden hedelmät kukoistavat?