Lapsen saaminen yksin. Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierastan jo pelkkää ajatusta , että hankkisi lapsen yksin itsekkäistä syistä. Lapsi on ihminen, eikä mikään omistusesine.

Minkälaisista syistä mielestäsi pariskunnat lapsia hankkivat, jollei itsekkäistä syistä? Miellyttääkseen puolisoa? Kasvattaakseen Suomelle uusia veronmaksajia? Vahingossa?

Minusta lastenhankkiminen on joka tapauksessa hyvin itsekästä. 

Mutta en voi välttyä pieneltä turhautumiselta, miten paljon yksinhuoltaja saa tukea yhteiskunnalta. 

Sen, että päättää tehdä lapsen yksin, pitäisi sisältää myös vastuuta, eikä yhteiskunnan jatkuvaa tukea.

"Perusperhe" , jossa on kaksi vanhempaa ei saa mitään tukea. Meillä toinen vanhempi sairastui syöpään ja ensimmäistäkään emme saaneet yhteiskunnalta tukea lapsien kanssa. Olisimme kai saaneet jotain keskustelutukea, jos olisimme tehneet lapsistamme lasun. Oli varsin kuluttavaa kuljettaa syöpäsairasta hoitoihin kaksi lasta mukana. Meillä ei ollut silloin vaihtoehtoa. Oma tukiverkkomme auttoi, minkä pystyivät. 

Ja kyllä, olen hyvin katkera siitä, että meidän piti selvitä yksin. Muut sitten päättävät tehdä lapsen yksin ja saavat verorahoilla hedelmällisyyshoitoja, kotihoitoa ja ilmaisen päivähoitopaikan. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta lastenhankkiminen on joka tapauksessa hyvin itsekästä. 

Mutta en voi välttyä pieneltä turhautumiselta, miten paljon yksinhuoltaja saa tukea yhteiskunnalta. 

Sen, että päättää tehdä lapsen yksin, pitäisi sisältää myös vastuuta, eikä yhteiskunnan jatkuvaa tukea.

"Perusperhe" , jossa on kaksi vanhempaa ei saa mitään tukea. Meillä toinen vanhempi sairastui syöpään ja ensimmäistäkään emme saaneet yhteiskunnalta tukea lapsien kanssa. Olisimme kai saaneet jotain keskustelutukea, jos olisimme tehneet lapsistamme lasun. Oli varsin kuluttavaa kuljettaa syöpäsairasta hoitoihin kaksi lasta mukana. Meillä ei ollut silloin vaihtoehtoa. Oma tukiverkkomme auttoi, minkä pystyivät. 

Ja kyllä, olen hyvin katkera siitä, että meidän piti selvitä yksin. Muut sitten päättävät tehdä lapsen yksin ja saavat verorahoilla hedelmällisyyshoitoja, kotihoitoa ja ilmaisen päivähoitopaikan. 

Ikävää, että teidän piti yksin selvitä rankasta paikasta. Kaikkien pitäisi saada apua sitä tarvitessaan.

Jos yhtään helpottaa, niin ei me itselliset äiditkään kaikkea ilmaiseksi ole saatu. Itse maksoin hoidoista n. 10000 euroa ja kotihoitoa en ole koskaan nähnytkään. Lapsen päivähoidosta maksoin melkein saman kuin kahden työssäkäyvän aikuisen perheessä, tyyliin 2 aikuista maksoi 280 €, minä yksin 250 €. Asumistukea tms. en ole koskaan saanut.

Uskon, että monella muulla itsellisellä äidillä tilanne on samankaltainen. Taloudelliset asiat, jaksaminen ja muu asiaan liittyvä on mietittävä todella huolellisesti. Aivan kuten ap:kin on tässä miettimässä asiaa monelta kantilta, ja haluaa kuulla vertaiskokemuksia.

Olin itsekin juuri ap:n ikäinen, kun lopulta uskaltauduin yksin lapsettomuushoitoon. Takana oli pitkä etäsuhde mieheen, joka ei lapsia halunnut, eikä muutenkaan enempää vakiintua. Minä olin lapsia halunnut aina, ja alkoi olla jo viimeiset hetket tehdä asialle jotakin. Ensikäynnistä klinikalla lapsen syntymään meni vajaa kolme vuotta. Nyt lapsi on alakoululainen. Rankkaakin oli aluksi joo, mutta jotenkin asiat aina järjestyivät. Hyvää, tasapainoista elämää elämme molemmat, minä ja lapsi.

Miltei joka päivä onnittelen itseäni, että otin sen rohkean askeleen monta vuotta sitten ja sain tulla äidiksi. Olen asioissani hyvin harkitsevainen, enkä ole elämässäni tehnyt oikein mitään muuta rohkeaa. Arvelen, että katuisin kovasti, jos en olisi uskaltanut tähän ryhtyä. Rohkaisen myös ap:tä tarttumaan toimeen, jos lapsi on ollut sinulle iso haave. Ja jos olet mielestäsi täyspäinen ja talousasiat järjestyy. Tsemppiä isojen kysymysten mietiskelyyn!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisko teki itse lapsen 34-vuotiaana. Meidän vanhemmat vielä suht nuoria mutta kyllä heistä näkee että ainainen lapsenlapsen hoitaminen välillä väsyttää. Siskolla aika vaativa työ joten minä tai meidän äiti haki lapsen usein hoidosta jos päivät venyivät. Lapsi on meidän vanhemmilla n.kerran kuussa viikonlopun että sisko saa vapaata. Autellaan siskoa sairastapauksissa yms. Mielellään autan mutta olisi ollut hyvä jos olisi ennen lapsen hankkimista juteltu näistä asioista ja järjestelyistä kun vaatinut aika paljon meiltä osallistumista.

Lapsi on nyt alakoululainen ja välillä hänellä selvästi kova isän kaipuu. Mieheni ja ukki on "miehen mallina" mutta en usko että se paikkaa sitä isän aukkoa.

Tästä pitää nyt sitten huomata se, että tämä isähomma on tosi eri asia itsellisissä perheissä, ja sellaisissa, joissa lasta on ollut alkuun saattamassa isä. Itsellisten lapset eivät tyypillisesti kaipaa isää, koska sellaista ei ole olemassa. Sellaisellakin lapsella, joka on saanut alkunsa viiden minuutin tuttavuudesta baarin vessassa on isä, ja se on psyykkisesti lapselle todella eri asia. Lahjasolulapsilla on lahjoittaja, se vertautuu usein vähän niin kuin verenluovuttajaan. Eli lapsi ei koe tärkeäksi ihmiseksi. Tästä löytyy tutkimuslinkkejä yms. Helminauhan sivuilta.

Itselliset on yleensä aika tarkkoja tästä asiasta, koska me ei tykätä, että sitä isätraumaa tyrkytetään meidän lapsille väkisin, kun ei heillä sitä oikeasti ole.

Tästä oon kyllä täysin eri mieltä, oma ja lähipiirin kokemus. Kyllä lapsi kaipaa isää (tai äitiä) oli sitten suhteessa alunperin saanut alkunsa ja syntynyt tai hoidoilla.

Tutulla on lapsi yksin, en tosin tiedä miten hankittu. Halusi kovasti lasta muttei sopivaa miestä vaan löytynyt ja ikä alkoi tulla vastaan.  Paljon näyttää käyttävän apuna tukiverkkoja eli äitiä ja siskoja ja viettää heidän luona aikaa kun lapsi pieni. Hän vaikuttaa kyllä todella onnelliselta lapsesta ja äitiydestä eli rohkeasti vaan, kyllä sinä uskallat ja pärjäät.

Kyllä se on rankkaa ihan kaksinkin ja ei se isä välttämättä edes osallistu. Eli ihan hyvin pärjää myös yksin kun lapsi on oikeasti haluttu ja toivottu.

Vierailija kirjoitti:

On tosi tärkeää huomata, että vahingossa yksinhuoltajaksi tuleminen on täysin eri asia kuin harkitusti lahjasolulla. Se tarkoittaa lapsen kannalta ihan eri juttuja, ja myös äidin kannalta usein raskaita ja kalliita hoitoja. Yksinhuoltajuus on yksinhuoltajuutta, mutta lahjasolulla lapsen saaminen on täysin oma juttunsa. Siihen pitää valmentautua ihan omalla tavallaan, mistä voi lukea esim. helminauha-hankkeen sivuilta. Lapsen lahjasolutaustasta seuraavat asiat pitää ymmärtää syvällisesti.

Hankin itse lapsen lahjasoluilla ja olen nyt 8kk raskaana. Ihmisillä on ihme ennakkoluulo, että hoidot ovat "raskaita ja kalliita". Jos sinussa ei ole mitään vikaa, laitetaan lahjasolut kohtuun katetrilla - kesto n.3min ja vähän inhottavan tuntuista kotkeintaan. Hinta koko prosessille (kesto oli itselläni 1kk yksityisellä) alle 3000e.

Vierailija kirjoitti:

Itselliseari lapsen tekevän pitää myös varautua lapsen esittämiin kysymyksiin. Vaikka lapsi ei osaisikaan kaivata isää, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan, herää lapselle varmasti jossain kohtaa kysymyksiä asiasta. Miksei minulla ole isää, kun muilla on? Ja teini-iässä tai aikuisena jokainen meistä miettii omaa identiteettiään, mistä on tullut, miksi on sellainen kuin on jne. Aivan varmasti jokainen miettii sitä, haluaako tietää kukanon ollut lahjoittaja. Eli kaikkien muiden pohdittavien asioiden lisäksi nämäkin olisi hyvä käsitellä.

Nämä asiat käydään läpi pakollisissa prosessiin kuuluvissa keskusteluissa psykologin kanssa. Joten jokainen itsellinen on näitä joutunut käymään jo läpi ammattiavun ohjaamana. Aiheeseen on paljon kirjoja saatavilla esim. Meidän pihan perhesoppa.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkot on kyllä toki tärkeitä ja hyvä on miettiä mikä tukee sitä omaa jaksamista jne. Monesti nämä tukiverkkokeskustelut lähtee kuitenkin sille linjalle, että on ihan ok tehdä lapsi vaikka ei itse jaksaisikaan hoitaa vaikeassa tapauksessa kunhan on miettinyt tukiverkot kunnolla. Minusta ei ole ok, se lapsi voi olla vaikka vammainen ja jos lasta lähtee vastuullisesti yrittämään niin silloin pitäisi olla lähtökohtaisesti valmis hoitamaan se jopa ihan yksin, koska ei niistä tukiverkoista voi olla tietää oikein mitään etukäteen. Jospa joku mummo kuolee, joku kummi muuttaa kauas pois. Ei ne ole lapsen vanhempia ja siihen sitoutettuja mitenkään. Eli ei minusta kannata ryhtyä hankkimaan jos ei itse jaksaisi hoitaa. Tietysti jos jaksaa niin voi jopa miettiä lapsen tekemistä, ne tukiverkot olisi siihen päälle iso plussa, eikä vain äidin jaksamiselle vaan etenkin sille lapselle. On oikeasti aika karua kasvaa yksinäisen yh:n kanssa kahdestaan.

Miksi yh olisi yksinäinen automaattisesti? Vaikka omat kaverit eivät lastenhoidossa auttaisikaan, tulee heitä silti nähtyä lapsen kanssa.. tukiverkot on eri asia kuin sosiaalinen verkosto. Vaikka lasta hoitaisi yksin, ei ihminen silti ole välttämättä yksinäinen.

Ei ole kokemusta, mutta vastaan silti. Sain lapsen kumppanin kanssa, mutta käytännössä olen joutunut vauvavuotena tekemään lähes kaiken yksin. Apua en ole kumppanilta juuri saanut. Olen hoitanut kauppakäynnit, olen valvonut jokaisen yön yksin vauvan kanssa, olen tehnyt kotityöt, olen sairaana hoitanut lasta. Ei ole mitään läheisiä tukiverkkoja mulla. Äitini asuu 300 km päässä, hänen luonaan käyn joskus ja nukun esim päiväunet, kun hän on lapsen kanssa.

Onni on tietysti, että lapseni on terve. Kohtalaisen huono nukkuja hän on, mutta muuten on mennyt hyvin.

Välillä olen miettinyt, että olisi ollut jopa helpompi tämä vauvavuosi ilman miestä, joka meluaa kotona (työskentelee kotoa), sotkee ja tekee arjesta haastavaa.

Vierailija kirjoitti:

73 jatkaa

Lapsi saattaa myös periä vahvemmin isänsä ominaisuuksia. Saattaa olla ihan erinäköinen ja -luonteinen kuin ympärillä olevat sukulaiset, mikä voi aiheuttaa lapselle ahdistusta, hämmennystä ja tunnetta ettei kuulu joukkoon. Itselleni kävi suurimmaksi osaksi juuri näin.

Kasvojen luusto on ihan erilainen kuin äidin puolen sukulaisilla. Vartalonmuotokin on osittain sellainen, että en tiedä ketään sukulaista, joka olisi samanmallinen. Aikuisena, jos olen liikkunut äitini kanssa lapsuuden kotipaikkakunnalla, niin ihmiset eivät tunnu oikein tajuavan, kuka olen, vaikka liikkuisin äidin seurassa. Isän piirteet ovat tulleet vahvasti esiin murros- ja aikuisiäillä.

Otimme äitini kanssa viikoittain yhteen erilaisten luonteenpiirteiden takia, kun olimme vain niin eri aaltopituudella. Tätä asiaa helpottaa nykyään se, että asumme kaukana toisistamme. Edelleenkään en tajua äidin ajatuksenjuoksua.

Miltä äidistä puolestaan tuntuu, että lapsella on vieraita, (ei niin mieluisia) ominaisuuksia?

No ihan samahan se on, jos tulee riitaisa ero. Lapsi muistuttaa exästä. Joskus lapsesta voi tulla ihan jonkun ärsyttävän sukulaisen oloinen. Tai muuten vain ihan erikoinen mikstuura vanhempiinsa verrattuna. Itse vain muistutan mun isää, joka oli melko rasittava ihminen, vaikka vanhemmat ei eronneetkaan. Sellaista se geenilotto on.

Minulta psylologi kysyi, että miltä se tuntuu, että lapsella olisi puolet jonkun toisen geenejä. :D Miltä se nyt yleensä ihmisistä tuntuu? Siltä, että lapsi ei ole klooni. Itseäni en kloonaisi missään tapauksessa. Äitini voisin kloonata, mutta se ei ole laillista. Joten tällä geenilotolla nyt mennään seuraavatkin tuhannet vuodet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8Minusta lastenhankkiminen on joka tapauksessa hyvin itsekästä. 

Mutta en voi välttyä pieneltä turhautumiselta, miten paljon yksinhuoltaja saa tukea yhteiskunnalta. 

Sen, että päättää tehdä lapsen yksin, pitäisi sisältää myös vastuuta, eikä yhteiskunnan jatkuvaa tukea.

"Perusperhe" , jossa on kaksi vanhempaa ei saa mitään tukea. Meillä toinen vanhempi sairastui syöpään ja ensimmäistäkään emme saaneet yhteiskunnalta tukea lapsien kanssa. Olisimme kai saaneet jotain keskustelutukea, jos olisimme tehneet lapsistamme lasun. Oli varsin kuluttavaa kuljettaa syöpäsairasta hoitoihin kaksi lasta mukana. Meillä ei ollut silloin vaihtoehtoa. Oma tukiverkkomme auttoi, minkä pystyivät. 

Ja kyllä, olen hyvin katkera siitä, että meidän piti selvitä yksin. Muut sitten päättävät tehdä lapsen yksin ja saavat verorahoilla hedelmällisyyshoitoja, kotihoitoa ja ilmaisen päivähoitopaikan. 

Ikävää, että teidän piti yksin selvitä rankasta paikasta. Kaikkien pitäisi saada apua sitä tarvitessaan.

Jos yhtään helpottaa, niin ei me itselliset äiditkään kaikkea ilmaiseksi ole saatu. Itse maksoin hoidoista n. 10000 euroa ja kotihoitoa en ole koskaan nähnytkään. Lapsen päivähoidosta maksoin melkein saman kuin kahden työssäkäyvän aikuisen perheessä, tyyliin 2 aikuista maksoi 280 €, minä yksin 250 €. Asumistukea tms. en ole koskaan saanut.

Uskon, että monella muulla itsellisellä äidillä tilanne on samankaltainen. Taloudelliset asiat, jaksaminen ja muu asiaan liittyvä on mietittävä todella huolellisesti. Aivan kuten ap:kin on tässä miettimässä asiaa monelta kantilta, ja haluaa kuulla vertaiskokemuksia.

Ei ole mitään ohituskaistaa avussa yksinhuoltajille. Kaikille on samat säännöt. Kotipalvelu ja päivähoito maksetaan perheen tulojen mukaan. Pienillä tuloilla ne ovat ilmaisia. Lasun asiakkaille kotipalvelu on ilmaista. Tämäkin koskee kaikkia perheitä. Kotipalvelua saa ainakin meidän kunnassa vain lyhytaikaisesti erikoiseen tarpeeseen, ja he eivät tee mitään muuta kuin vahtivat lasta. Heillä on kielto, että kotitöitä ei saa tehdå kuin yhdessä vanhemman kanssa. Piti olla hyvä perustelu ja silti sai vain muutaman kerran. Varmaankin miehesi vahti lastanne joskus, kun hän oli vauva? Eli mitä siinä kadehdit?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että perhettä pitäisi tukea kun joku perheenjäsen sairastuu vakavasti. Ennen vanhaan oli joku kotisisar, joka tuli auttamaan. Nykyään ei kai sitten ole mitään. Teillä oli tosi raskas tilanne.

Suosittelisin juttelemaan jonkin psykologin kanssa etukäteen siitä mitä lapsen saaminen yksin merkitsee sinun elämällesi ja identiteellisesi. Arjen jutut on yksi asia mutta melkein nelikymppinen on kerennyt jo muodostamaan oman elämänsä ilman lasta uran, ystäväpiirit, harrastukset, matkailut. Mitä se vaikuttaa kun näihin saattaa tulla stoppi ja elämä on yksinäisyyttä kotosalla. Tai ehkä sinulla on voimavaroja ja verkostoja joiden avulla elämä ei liikaa muutu? Älä unohda itseäsi tässä. Tarve saada lapsi voi olla vahva mutta et voi tietää miten koet äitiyden sitten lopulta.

Itsellä äitiys osoittautui minulle itselle hyvin raskaaksi. Rakastan lapsiani ja heillä on ollut hyvä lapsuus mutta itselleni tämä on jatkuvaa kamppailua. Omat lapsuuden haasteet tulivat esiin ja aina lasten kasvaessa uuteen vaiheeseen olen joutunut käymään näitä asioita itseni kanssa läpi jotta en siirrä niitä eteenpäin. Erityisesti pikkulapsi-aikana hukkasin oman identiteettini täysin, olin vain äiti 24/7/365 usean vuoden ajan. En arvannut että äitiys olisi ollut näin rankkaa. Onneksi kaikilla se ei ole niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä suunnittelen myös. Olen 30 ja miestä en jaksa katsoa. Olen päättänyt, että asenteesta se on kiinni. Kaikkea on tullut nähtyä elämän aikana ja pohjalla tullut käytyä pariin otteeseen, tiedän omat rajani ja jaksamiseni. Palkkatyössä olen ja on varaa maksaa myös hoitajasta päivähoidon lisäksi. Muuta turvaverkkoa en keksi tarvitsevani. Vanhempiani en todellakaan aijo ottaa lapsen elämään mukaan. Sain vasta oman elämäni raiteilleen.

Uskoisin olevani parempi äiti yksin kuin osa parisuhteessa olevista vanhemmista yhdessä. Ei se parisuhde mitään autuaisuutta tuo perhe-elämään. Jos toisi niin ei olisi uusioperheitä tai erotilastot huuda hoosiannaa.

Tulet tarvitsemaan enemmän tukiverkkoa. Suosittelen vakavasti miettimään tätä puolta vielä.

Olen samaa mieltä. Tiedän että tämä kuuulostaa ärsyttävältä vanhemman pätemiseltä mutta et voi tietää etukäteen tunteitasi, terveydentilaa, lapsen terveydentilaa jne. Vanhemmuuteen voi etukäteen varautua vaikka miten mutta sitten vasta kokemus näyttää mitä se oikeasti on. Ja uskon että on todella harvassa ne vanhemmat, jotka pärjäävät täysin yksin. On niitäkin, joiden on pakko mutta jotka varmasti ottaisivat apua vastaan saman tien jos sitä olisi tarjolla. 

Minusta melkein suurin sudenkuoppa itsellisessä vanhemmuuden suunnittelussa on juuri tuo oman kaikkivoipaisuuden tunne ja ajatus. Ihmiset tarvitsevat monissa asioissa apua ja ei ole heikkous sitä pyytää. Minusta on heikkoutta olla pyytämättä.

Jep. Se on juuri tuo, että sitä ei voi meistä itse kukaan päättää, miten kaikki tulee menemään. Lähdetään vaikka ihan synnytyksestä, jos tulee sektio tai muuten repeämiä yms, et pääse kotoa liikkeelle vauvan kanssa mihinkään. Kuka voi käydä sulle kaupassa? Tuleeko joku kuskaamaan sua lääkäriin tai neuvolaan? Saatko nostettua lasta itse? Onnistuvatko kotityöt?

Synnytyksen jälkeen olo on usein kovin hauras. Saattaa tulla baby blues:kin. Ihmisellä on siinä tilassa valtava tarve hoivata lastaan, mutta myös valtava tarve tulla itse hoivatuksi. Jonkun täytyy pitää myös sinusta huolta.

Entäpä jatkossa, kun olette sairaana, kuka tulee avuksi?

Myös ihan se sosiaalinen puoli on vauvan tultua tärkeä sellaisella tavalla, jota ei ehkä ennen lasta voi tajutakaan. On välttämätöntä, että teillä on ihmisiä, joiden kanssa voit tavata ja jutella arkisia. Olisi tärkeää, että joku pistäytyy kylään ja auttelee sua kotitöissä juttelun ohessa. Vauvan kanssa yksinäisyys on ihan omanlaistaan, eikä arkea jaksa kovin pitkään, jos yrittää pärjätä vain yksinään.

Entäpä jos lapsi ei nuku? Voiko joku auttaa yöhoidoissa joskus, ainakin yövieroituksen aikana (jos imetät)?

Vanhemmuudesta ei selviä pelkän lastenhoitajan tuella, eikä kotipalvelukaan korvaa läheisiä ihmisiä, he auttavat vain kotitöissä päiväsaikaan. Tarvitset muutakin.

Sektion jälkeen ollaan viisi päivää sairaalassa. Sen jälkeen sieltä kyllä lähdetään omin jaloin. Pääsee kauppaan ym. ym. Ainoastaan painavien tavaroiden nostelu on ekat viikot kiellettyä. Nykyään on isoilla paikkakunnilla myös mahdollista tilata ruokaa kotiin. Olen itse sektiolla saanut lapsen, ja neuvolaan menin bussilla vaunujen kanssa (kovassa lumimyrskyssä) .

En sitä kiistä yhtään, etteikö apu olisi tarpeellista. Ja varmasti joku voi toipua huonosti synnytyksestä. Nuo nyt vain ovat hiukan outoja esimerkkejä avun tarpeesta. On hyvä puhua omasta kokemuksesta eikä keksiä mielikuvituksestaan juttuja.

Ymmärrän, että jos vauva huutaa kaiket yöt ja päivät, niin apu on silloin tarpeen. Minulle ei onneksi niin käynyt. Siitä taas minulla ei ole aavistustakaan mikä on "yövieroitus". En ole ikinä kuullut koko sanaa enkä huomannut mitään erityistä ongelmavaihetta olleen.

Onko sinulla lapsia ja oletko kokenut tuollaiset ongelmat? Vai oletko poiminut ne jostain oppikirjasta?

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin juttelemaan jonkin psykologin kanssa etukäteen siitä mitä lapsen saaminen yksin merkitsee sinun elämällesi ja identiteellisesi. Arjen jutut on yksi asia mutta melkein nelikymppinen on kerennyt jo muodostamaan oman elämänsä ilman lasta uran, ystäväpiirit, harrastukset, matkailut. Mitä se vaikuttaa kun näihin saattaa tulla stoppi ja elämä on yksinäisyyttä kotosalla. Tai ehkä sinulla on voimavaroja ja verkostoja joiden avulla elämä ei liikaa muutu? Älä unohda itseäsi tässä. Tarve saada lapsi voi olla vahva mutta et voi tietää miten koet äitiyden sitten lopulta.

Itsellä äitiys osoittautui minulle itselle hyvin raskaaksi. Rakastan lapsiani ja heillä on ollut hyvä lapsuus mutta itselleni tämä on jatkuvaa kamppailua. Omat lapsuuden haasteet tulivat esiin ja aina lasten kasvaessa uuteen vaiheeseen olen joutunut käymään näitä asioita itseni kanssa läpi jotta en siirrä niitä eteenpäin. Erityisesti pikkulapsi-aikana hukkasin oman identiteettini täysin, olin vain äiti 24/7/365 usean vuoden ajan. En arvannut että äitiys olisi ollut näin rankkaa. Onneksi kaikilla se ei ole niin.

Hyviä pointteja, mutta sinulla on selvästi epärealistinen käsitys psykologeista. Ei heillä ole mitään salattua viisautta, lähinnä kaavamaista kirjatietoa ja korkeat taksat. Rahastusta ja sitten näitä "mitä teet lapsen kanssa sitten jos kuolet". Öö, samaa kuin pariskunta, jonka autoon törmää rekka? Parempi ilmaiseksi jutella jonkun tai useamman kokemusasiantuntijan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mimmosia tukiverkkoja teillä on? Siis teillä yksinhuoltajilla?

- Omat vanhemmat ja sisarukset (useampi veli ja sisko)

- hyvässä kunnossa olevat isovanhemmat joista kaikki elossa ja joiden luona lapsi on myös joskus ollut yökylässä

- läheiset tädit, sedät, enot puolisoineen

- lapsen isän äiti ja puolisonsa

- lapsen täti isän puolelta

- omat ystäväni puolisoineen ja lähipiireineen (sisarukset, vanhemmat)

- naapurit

- lapsen kavereiden vanhemmat

Nämä kaikki sellaisia, joille voi soittaa vaikka extempore ja pyytää apua. Tosi harvoin on kyllä tarvinnut, koska usein nuo listaamani ihmiset tarjoavat itse apua ja kysyvät lasta esim. yökylään.

Isot tukiverkot oli jo ennen lasta, mutta lapsen myötä tutustuin lisää uusiin ihmisiin ja laajensin niitä.

Hoidan myös itse toisten lapsia ja koiria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka täällä puhutte tukiverkoista, ette huomioi nyt sitä, että työssäkäyvällä, jolla on varaa maksaa hedelmöityshoidot, on varaa myös helpottaa arkeaan esim. maksamalla kauppaostoksiin kotiinkuljetuksen ja tarvittaessa vaikka palkkaamalla lastenhoitajan, että pystyy itse nukkumaan muutaman tunnin tms.

Rahalla vain ei saa sitä tunnepuolen tukea mitä itse olen kaivannut paljon enemmän kuin mitä etukäteen kuvittelin. 

Eikä myöskään lapselle läheisiä ja jatkuvia suhteita muihin turvallisiin aikuisiin, joita lähipiirin muut aikuiset tarjoavat.

Mitkään turvaverkot eivät korvaa sitä, että lapsella on molemmat vanhemmat eli isä ja äiti. Perinteellinen käsitys perheestä eli isä, äiti ja lapsi/ lapset ei tällä hetkellä liene kovin trendikästä; minulle se on kuitenkin ainut ja oikea perhemalli.

Vierailija kirjoitti:

Mitkään turvaverkot eivät korvaa sitä, että lapsella on molemmat vanhemmat eli isä ja äiti. Perinteellinen käsitys perheestä eli isä, äiti ja lapsi/ lapset ei tällä hetkellä liene kovin trendikästä; minulle se on kuitenkin ainut ja oikea perhemalli.

Eikä se, että lapsella on äiti ja isä kerro vielä mitään siitä, että ne äiti ja isä on hyviä sille lapselle.