Lue keskustelun säännöt.
Onko muiden vaikeaa olla naisporukoissa?
Olen itse nainen ja kuvailisin itse itseäni sosiaaliseksi...mutta jostain kumman syystä menen ihan lukkoon aina kun naisia on kokoontunut yli 3 (toki tämä ei päde läheisten ystävien kohdalla). Minä en osaa yhtään jutella luontevasti tai reagoida nopeasti muiden juttuihin, vaan olen lähinnä hiljaa seinäruusuna. Tämä tapahtuu esimerkiksi töissä kahvihuoneessa, ystävien hassun hauskoissa (=vihaan näitä!!) juhlissa, kuten polttareissa, yllätyssynttäreillä, baby showereillä yms.
Mutta kun paikalla onkin vain 1-2 naista lisäkseni, olen ihan rento ja normaali oma itseni. Miesten seurassa tätä ei tapahdu, koska miehet ovat jostain syystä minulle helpompaa seuraa.
Nytkin takana aivan kamalat baby showerit. Istuin hiljaa 3h sohvalla ja "itkin verta" kaikkien muka-hauskojen leikkien ajan.
Kommentit (122)
Ap ilmeisesti kaipaa suuressa ryhmässä erityishuomiota, jota hän saa, kun muut ryhmän jäsenet ovat miehiä ja turhautuu, kun keskustelut eivät naisryhmässäkulje hänen tahtonsa mukaan häntä kiinnostavista aiheista.
Järkyttävää ylimielisyyttä kuvata ryhmässä vaivatta toimivien naisten keskustelua "kaakatukseksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienosti on taas saatu naisten kollektiiviseksi viaksi se, että ihan itse valitaan sopimatonta seuraa. Ei minulla ole koskaan ollut mitään ongelmia olla naisporukoissa, enkä allekirjoita tuota ainaista länkytystä kaakatuksesta ja kotkotuksesta missään muotoa, mutta minä osaankin valita itselleni omanhenkistä seuraa.
Joo ei mullakaan ole omien ystävien kanssa ongelmaa siitä että joku dominoisi keskustelua, tai että länkytettäisiin "turhasta". Tai no, eihän se mikään täysistunto ole missä päätetään tärkeimmistä asioista. Enemmänkin spitaalisten bileet joissa heitetään huulta ja paiskotaan kättä.
Seuran valitseminen ei tietenkään aina ole vapaaehtoista, se pitää ottaa huomioon. Olen tahtomattani joutunutu kutsuttuna vieraana epäsukulaisen baby showereille. En todellakaan tiennyt että Suomessa käytäntö tai mitä siellä tehdään. Ostin sinne Muumimukin ja pikkupurtavaa, ja kaikki hienosti laittautuneet paikallaolijat katselivat tuomisiani sympaattisesti kuin olisin ollut joku pikkutyttö mukeineni ja itse tehtyine hameineni. Kaiken lisäksi kutsut järjestettiin minun lapsuudenkodissani ja minua kohdeltiin kuin vierasta, yksikään paikallaolijoista ei liittynyt taloon muuta kuin naimakaupan kautta. Se oli minulle todella vieras kulttuuriympäristö ja siellä tunsin sen ikävyyden mikä liittyy naisten sosiaalistamiseen. Sellainen keskinäinen paine ulkonäöstä, vaatteista, ymmärryksestä trendeissä yms. Minusta se sai jopa koomisia mittasuhteita kun suomalaiseen pönötykseen yritettiin yhdistää jenkeistä kopioituja seuraleikkejä.
Tämä ei mielestäni johdu siitä että naiseus siihen pakottaisi. Elämässäni isoimmin vaikuttaneet ja vaikuttavat naiset ovat olleet tällaisista normeista melko vapaita, itsenäisiä ajattelijoita. Eivät he suuruuksia ole, tosin tuskin ovat sellaisiksi halunneetkaan. Lähinnä sellaista inhimillistä kaipuuta toteuttaa elämää siten miten tilanteiden mukaan parhaakseen katsovat. Ja ehkä pihistäen raivata yksi oma polku siinä välissä.
En jaksa uskoa että Vilijonkka on onnellisempi kuin Muumimamma, joten miksi laumavirtausten mukana juoksevat kuvankiillottajat edustaisivat puolta maailman väestöstä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies joten vastaukseni ei ole henkilökohtainen koska aloituksessa ei tarkoitettu meitä. Olen kuitenkin tuntenut elämäni aikana juuri tällaisia naisia, useitakin. Heille yhteistä tuntuu olevan se, että ovat ajattelevia ja keskustelutaitoisia yksilöitä eli kuulevat mitä toinen sanoo, ottavat sen huomioon ja odottavat sitä toisiltakin. Ehkä tämä on juuri se juttu miksi tuollaiset iltamat eivät kiinnosta heitä koska se on nimenomaan laumatoimintaa eikä henkilökohtaista mielekästä kontaktia kahden ihmisen välillä.
Sinä nyt ole miestä nähnytkään, mutta minäkin ihmettelen, että jos ne iltamat ei kiinnosta, miksi niihin mennään? Tuota aikaisempi kyseli ja minä kysyn myös.
Minulla on naiskaveripiiri, jossa kyllä kaikkia kuunnellaan, joku on hiljaisempi joku puheliaampi, mutta ei siihen takerruta.
Ja nyt ilmoitit viestin asiattomaksi :D Ja nyt voi hyvällä omallatunnolla sanoa ettei se ole asiatonta nähnytkään! Kertakaikkiaan noloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies joten vastaukseni ei ole henkilökohtainen koska aloituksessa ei tarkoitettu meitä. Olen kuitenkin tuntenut elämäni aikana juuri tällaisia naisia, useitakin. Heille yhteistä tuntuu olevan se, että ovat ajattelevia ja keskustelutaitoisia yksilöitä eli kuulevat mitä toinen sanoo, ottavat sen huomioon ja odottavat sitä toisiltakin. Ehkä tämä on juuri se juttu miksi tuollaiset iltamat eivät kiinnosta heitä koska se on nimenomaan laumatoimintaa eikä henkilökohtaista mielekästä kontaktia kahden ihmisen välillä.
Sinä nyt ole miestä nähnytkään, mutta minäkin ihmettelen, että jos ne iltamat ei kiinnosta, miksi niihin mennään? Tuota aikaisempi kyseli ja minä kysyn myös.
Minulla on naiskaveripiiri, jossa kyllä kaikkia kuunnellaan, joku on hiljaisempi joku puheliaampi, mutta ei siihen takerruta.
Ja nyt ilmoitit viestin asiattomaksi :D Ja nyt voi hyvällä omallatunnolla sanoa ettei se ole asiatonta nähnytkään! Kertakaikkiaan noloa.
Häh? Todellakaan en ole ilmoittanut yhtään mitään, mutta nyt uskon, että olet mies. Vain mies voi olla noin tärkeilevä ja itsestään liikoja luuleva.
Syy, miksi epäilin aiemmin kirjoitustasi on se, että se vaikutti niin mieheksi tekeytyvän naisen toisten naisten mollaamista, joka tehdään muka paremmalla auktoriteetilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poikkeuksetta naiset, jotka vinkuvat siitä, miten kälättäviä, pinnallisia ja typeriä muut naiset ovat, ovat itse umpitylsiä jaarittajia, joita kiinnostaa vain joku "oma juttu", jonka kuvittelevat olevan jotain tosi uniikkia, vaikka se oikeasti onkin sekin umpitylsää ja tavista.
Ja elleivät pääse jankkaamaan ja sönkkäämään tätä juttuaan, ovat pettyneitä typerään seuraan.
Vietän aikaa sekä mies- että naisporukoissa.
Naisten kanssa on vähemmän sellaista jatkuvaa kinastelua / kilpailua. Miehillä tuntuu olevan jatkuva tarve väitellä jostain, tai todistaa, että he ovat parempia kuin muut. Esim. miespuoliset ystäväni aloittavat väittelyn jostain täysin triviaalista aiheesta, josta kumpikaan ei tiedä mitään. Silti he käyttäytyvät, kuin tietäisivät aiheesta kaiken. Se ärsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vietän aikaa sekä mies- että naisporukoissa.
Naisten kanssa on vähemmän sellaista jatkuvaa kinastelua / kilpailua. Miehillä tuntuu olevan jatkuva tarve väitellä jostain, tai todistaa, että he ovat parempia kuin muut. Esim. miespuoliset ystäväni aloittavat väittelyn jostain täysin triviaalista aiheesta, josta kumpikaan ei tiedä mitään. Silti he käyttäytyvät, kuin tietäisivät aiheesta kaiken. Se ärsyttää.
Tämä! Ja sitten kun itse aihe olisi kiinnostava mutta keskustelussa on tärkeintä se kuka "voittaa", vaikka vääntämällä ja poukkoilemalla aiheesta ja naljailemalla toista, voittaen muut kuulijat puolelleen. Varsinainen asia on sivuseikka enää, tuskin kukaan edes muistaa mistä vääntö alkoi.
Ihmisten ryhmäkäyttäytyminen on kyllä mielenkiintoista. Moni, kenen kanssa viihtyy kaksin ihan hyvin, vaikuttaa isommassa porukassa tosi ärsyttävältä.
Ja joo, minä olen sellainen hiljainen tarkkailija, joka ei aina tiedä missä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tapahtuu tuota kaikissa porukoissa. Ja syy on yksinkertaisesti se, että en kykene seuraamaan useampaa eri aiheisiin liittyvää keskustelua samaan aikaan. Jos kuitenkin porukassa puhutaan vain yhdestä aiheesta kerrallaan eikä kukaan keskeytä vaan antaa puhujan sanoa asiansa loppuun asti, silloin onnistuu.
Kun ajattelen aikoja, jolloin kävin läpi yhtä aikaa äitini kuolemaa ja vaikeaa avioeroa, enpä tiedä, miten olisin selvinnyt ilman naisporukkaa. Kokoontuivat meille laittamaan ruokaa pakkaseen ja juttelivat nimenomaan kepeistä, hauskoista asioista.
Kiitos vieläkin teille kaikille, parhaani olen yrittänyt voidakseni korvata sen ja olla läsnä teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en edes lähde paikkoihin joissa joudun olemaan ison naislauman kanssa. Siellä on aina se joku joka mielellään ottaa tilan haltuun, ja muiden osa on ihastella häntä, tai olla nyt ainakin yleisönä.
Inhoan välitöntä laumautumista ja sen mukanaan tuomaa pakollista roolia.
Miesten kanssa asia on eri, koska jos olen ainoana siellä, niin olen jo lähtökohtaisesti jokin kummallisenmuotoinen palikka, ja heille tulee hyvin pian kyllä selväksi että naisjaostoon minua on turha laittaa. En nimittäin osaa koskaan ottaa sellaista roolia mikä olisi parviajattelun mielestä minulle sopiva, vaan olen kertakaikkiaan sitten kummajainen. Miehet kestävät tätä kummallisuutta paremmin. En ole oikein mies, mutta en oikein nainenkaan, joten saan olla sitten mitä satun olemaan. Naisten keskellä tämä ei onnistu, koska siellä olen väkisin yksi naisista, ja minulle sillä perusteella halutaan järjestää roolitus.
Jäin peruskoulussa ulkopuolelle kaikista ryhmistä ja klikeistä. Välillä meni pitkään niin, että minulla oli yksi - kaksi kaveria ja loput antoi minun olla rauhassa. Sitten oli aikakausia, kun minua lavastettiin syylliseksi näpistyksiin, jätettiin ainoana kutsumatta ns. bileisiin (alakoulussa) ym.
Yläkoulussa tilanne paheni, ja jouduin myös väkivallan uhriksi. Samaan aikaan äitini alkoholismi paheni, isä tapasi tulevan äitipuoleni joka inhosi minua ja oma luokanvalvoja (nainen) kyykytti yhdeksännen luokan syksystä kevääseen.
Sanomattakin selvää, että vaikka ymmärrän monenlaista huumoria, vaikka osaan asettua monenlaisiin kenkiin, vaikka kykenen tuntemaan empatiaa ja vaikka osaisin puhua monista asioista maan ja taivaan välillä, en osaa olla naisporukoissa.
Se ei vaadi kuin sen yhden, joka siristää silmiään minun kohdallani ja sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. Loppu ajan korvani särisevät ja silmissä on kyyneliä. Rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä. Olen niin äärirajoilla, että sen aistii jokainen. Ja siten jään taasen ulkopuolelle.
Ikuinen kierre, jota ei voi katkaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On!
Mut mä inhoan eniten sitä, että kaikkia kissanristiäisiä varten perustetaan oma whatsappiryhmä, sovellus jota vihaan muutenkin! Montasataa täysin turhaa JOO JEE SYDÄN SYDÄN -viestiä ja vaikka ilmoitukset kytken pois, näkyy valikossa että taas on kymmeniä tullut ja pitäisi vissiin lukea ne pysyäkseen kartalla.
Ja aina ne on naiset, ketkä näitä per keleen ryhmiä perustaa.
Kun ryhmässä on miehiä, aletaan nokitella hassun hauskasti jtn sisäpiiriläppää ja viestien sävy muuttuu kissat ja koirat -tyyliseksi.
Just vastikään poistuin parista ryhmästä kun vi tut ti, niin kolme ryhmän jäsentä pisti viestiä perään et miksi lähdit ja yksi suuttui!
Kuulemma koppavaa poistua?!😀
Tän on pakko olla joku naisten ongelma, vai voisko kukaan mies suuttua tällasesta..?
Kauhein ryhmä on polttariryhmä, ai saakutti et nousee verenpaine kun aattelenkin
itelle kun riittää kutsu juhlaan, joko tulen tai en, ei riitä aika eikä mielenkiinto jauhaa siitä.
Vierailija kirjoitti:
Mä en edes lähde paikkoihin joissa joudun olemaan ison naislauman kanssa. Siellä on aina se joku joka mielellään ottaa tilan haltuun, ja muiden osa on ihastella häntä, tai olla nyt ainakin yleisönä.
Inhoan välitöntä laumautumista ja sen mukanaan tuomaa pakollista roolia.
Miesten kanssa asia on eri, koska jos olen ainoana siellä, niin olen jo lähtökohtaisesti jokin kummallisenmuotoinen palikka, ja heille tulee hyvin pian kyllä selväksi että naisjaostoon minua on turha laittaa. En nimittäin osaa koskaan ottaa sellaista roolia mikä olisi parviajattelun mielestä minulle sopiva, vaan olen kertakaikkiaan sitten kummajainen. Miehet kestävät tätä kummallisuutta paremmin. En ole oikein mies, mutta en oikein nainenkaan, joten saan olla sitten mitä satun olemaan. Naisten keskellä tämä ei onnistu, koska siellä olen väkisin yksi naisista, ja minulle sillä perusteella halutaan järjestää roolitus.
Niin, sulle siis kelpaa se lokero, jonka miesporukassa saat. Kummallinen olet varmaan vain omasta mielestäsi, muiden mielestä tavallinen tapaus, joka on sisäistänyt naisvihan.
Tällainen perinteinen naisviha-aloitus sunnuntaille.
Vierailija kirjoitti:
Jäin peruskoulussa ulkopuolelle kaikista ryhmistä ja klikeistä. Välillä meni pitkään niin, että minulla oli yksi - kaksi kaveria ja loput antoi minun olla rauhassa. Sitten oli aikakausia, kun minua lavastettiin syylliseksi näpistyksiin, jätettiin ainoana kutsumatta ns. bileisiin (alakoulussa) ym.
Yläkoulussa tilanne paheni, ja jouduin myös väkivallan uhriksi. Samaan aikaan äitini alkoholismi paheni, isä tapasi tulevan äitipuoleni joka inhosi minua ja oma luokanvalvoja (nainen) kyykytti yhdeksännen luokan syksystä kevääseen.
Sanomattakin selvää, että vaikka ymmärrän monenlaista huumoria, vaikka osaan asettua monenlaisiin kenkiin, vaikka kykenen tuntemaan empatiaa ja vaikka osaisin puhua monista asioista maan ja taivaan välillä, en osaa olla naisporukoissa.
Se ei vaadi kuin sen yhden, joka siristää silmiään minun kohdallani ja sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. Loppu ajan korvani särisevät ja silmissä on kyyneliä. Rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä. Olen niin äärirajoilla, että sen aistii jokainen. Ja siten jään taasen ulkopuolelle.
Ikuinen kierre, jota ei voi katkaista.
Tätä varten niitä terapioita on ja juuri tämmöiseen ne auttavat. Tiedän, koska olen kokenut. Itseäni auttoi jo se, kun ymmärsin, että eivät muut ole vastuussa tai syyllisiä minun traumoihini. Toinen auttava asia oli ymmärtää, että en ole maailman napa = toiset eivät ajattele minua lainkaan niin paljon, kuin kuvittelin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en edes lähde paikkoihin joissa joudun olemaan ison naislauman kanssa. Siellä on aina se joku joka mielellään ottaa tilan haltuun, ja muiden osa on ihastella häntä, tai olla nyt ainakin yleisönä.
Inhoan välitöntä laumautumista ja sen mukanaan tuomaa pakollista roolia.
Miesten kanssa asia on eri, koska jos olen ainoana siellä, niin olen jo lähtökohtaisesti jokin kummallisenmuotoinen palikka, ja heille tulee hyvin pian kyllä selväksi että naisjaostoon minua on turha laittaa. En nimittäin osaa koskaan ottaa sellaista roolia mikä olisi parviajattelun mielestä minulle sopiva, vaan olen kertakaikkiaan sitten kummajainen. Miehet kestävät tätä kummallisuutta paremmin. En ole oikein mies, mutta en oikein nainenkaan, joten saan olla sitten mitä satun olemaan. Naisten keskellä tämä ei onnistu, koska siellä olen väkisin yksi naisista, ja minulle sillä perusteella halutaan järjestää roolitus.
Niin, sulle siis kelpaa se lokero, jonka miesporukassa saat. Kummallinen olet varmaan vain omasta mielestäsi, muiden mielestä tavallinen tapaus, joka on sisäistänyt naisvihan.
Taas voi huomata että se itse on joka toista sanoo. Naisvihaat minua koska en tykkää isoista naisporukoista.
Miesporukka ei aseta minua lokeroon, vaan voin olla mitä nyt satun olemaan. Se että itse asetat ihmiset lokeroon ei tarkoita että muut näin tekisivät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäin peruskoulussa ulkopuolelle kaikista ryhmistä ja klikeistä. Välillä meni pitkään niin, että minulla oli yksi - kaksi kaveria ja loput antoi minun olla rauhassa. Sitten oli aikakausia, kun minua lavastettiin syylliseksi näpistyksiin, jätettiin ainoana kutsumatta ns. bileisiin (alakoulussa) ym.
Yläkoulussa tilanne paheni, ja jouduin myös väkivallan uhriksi. Samaan aikaan äitini alkoholismi paheni, isä tapasi tulevan äitipuoleni joka inhosi minua ja oma luokanvalvoja (nainen) kyykytti yhdeksännen luokan syksystä kevääseen.
Sanomattakin selvää, että vaikka ymmärrän monenlaista huumoria, vaikka osaan asettua monenlaisiin kenkiin, vaikka kykenen tuntemaan empatiaa ja vaikka osaisin puhua monista asioista maan ja taivaan välillä, en osaa olla naisporukoissa.
Se ei vaadi kuin sen yhden, joka siristää silmiään minun kohdallani ja sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. Loppu ajan korvani särisevät ja silmissä on kyyneliä. Rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä. Olen niin äärirajoilla, että sen aistii jokainen. Ja siten jään taasen ulkopuolelle.
Ikuinen kierre, jota ei voi katkaista.
Tätä varten niitä terapioita on ja juuri tämmöiseen ne auttavat. Tiedän, koska olen kokenut. Itseäni auttoi jo se, kun ymmärsin, että eivät muut ole vastuussa tai syyllisiä minun traumoihini. Toinen auttava asia oli ymmärtää, että en ole maailman napa = toiset eivät ajattele minua lainkaan niin paljon, kuin kuvittelin.
En suhtaudu lähtökohtaisesti ollenkaan niin, että muut ovat pahoja ja minä uhri ja hyvis.
En myöskään ajattele, että olen maailman napa. Ärsyttää, miksi tällainen kommentti?
Ei ole vaikeaa. Tosin babyshowereissa en ole koskaan ollut. Tulen toimeen tosi erilaisten ihmisten kanssa, mulle on helppo löytää yhteistä puhuttavaa uhmisten kanssa.
Tästä ketjusta tulee mieleen vain, että näyttää monesta olevan kiva päästä haukkumaan naisia.