Oliko työelämä oikeasti leppoisampaa esim 80-luvulla, vai onko se nostalgiaharha?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen valtiolla töissä, ja täällä yli 30 vuotta olleet ja pian eläköityvät muistelee kaiholla noita aikoja. Ennen oli joka viikko tunnin liikuntaetu, kun kaikki saivat käydä työnantajan piikkiin urheilemassa. Oli koulutusmatkoja Helsinkiin ja useamman yön virkistysmatkoja. Paljon kohtaamisia kollegoiden kanssa ja muutenkin hetkiä, jotka keskeyttivät työnteon.

Nykyään kaikki ovat 8-16 tietokoneen ääressä omassa huoneessa, työ ei keskeydy ja virkistys/koulutuspäivät ovat supistuneet yhden iltapäivän kestäväksi, joka on parhaillaan etänä Teamsin välityksellä. 

Ei nuo liikuntatunnit kyllä yleisesti tulleet käytäntöön kuin vasta 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Olen ollut silloin tyky-ohjaajana töissä eräässä kunnassa. Silloin alettiin kiinnittää enemmän huomiota työuran pidentämiseen ja tuki- ja liikuntaelinsairauksien ehkäisemiseen. Kunnat ja valtion virastot pystyivät hakemaan avustusta tyky-ohjaajien palkkaamiseen tai vaikka kuntosalin rakentamiseen työntekijöiden käyttöön. Aiemminkin oli tehty töitä toimistossa ja kirjoituskoneella, mutta tietokoneiden yleistyttyä tule-sairaudet lisääntyivät ja johtivat myös useammin pitkiin sairauspoissaoloihin ja ennenaikaisesti eläkkeelle.

Olen liikunnanohjaaja koulutuksekseltani, mutta enää meidän ammattiryhmän työpaikat eivät ole yrityksissä tai kunnan tai valtion tyky-toiminnassa. Nyt on e-passit ja smartumit, joilla tyypillisesti tuetaan liikkumista ja harrastamista. Tyky-ohjaajana kävin pitämässä taukojumppaakin, opetin liikkeitä ja tein taukojumppaohjelmia hyvin erilaisiin työyksiköihin. Nyt on Break Pro ja vastaavat taukoliikuntaohjelmat koneella.

Käytin työyhteisöjä koskenlaskuretkillä ja patikoimassa ja olipa silloin leikkimieliset olympialaisetkin kerran vuodessa (liikuntailtapäivä). Tämä tapahtui työajalla. Kun nykyisin kuuntelee ihmisten valitusta, ettei sellaista enää ole, moni työnantaja kuitenkin tukee liikuntaa esim. antamalla e-passiin rahaa 300 euroa vapaavalintaisesti käytettäväksi, mutta pääsääntöisesti vapaa-aikana eikä työaikana.

Toisaalta tyky-ohjaajana noin 3 vuotta samassa kunnassa opetti, että osa ei halua liikkua. Ihan sama mikä se suunniteltu liikuntapäivä tai liikuntatunnin sisältö oli, aina osa vastusti. Yksi työporukka oli äänestänyt, että perjantai-iltapäivisin on kuntosalilla viimeinen työtunti ja sai työnantajalta siihen luvan. Kun menin ohjaamaan kuntosalille tätä porukkaa, paikalla saattoi olla viikosta toiseen 4-5 ihmistä, vaikka olisi pitänyt olla 15. Se oli täysin maksutonta ja tunnin olisi saanut työaikaa käyttää joka perjantai, ja silti niin vähän työntekijöitä tuli paikalle. Sanotaanko näin, että aika kultaa muistot monen osalta.

Huh! Ihan varmasti noin on, että aika kultaa muistot. Koko työyhteisön kesken kuntosalilla käynti olisi mulle painajainen. Olen mä osallistunut tyhy-päiviin, jos ei ole kovin liikunnallista. Mulla on syntymästä saakka tietyt vammat, esim. toinen jalka on 4 cm pidempi kuin toinen ja muutenkin vahvempi. Ei se mun työntekoa estä, mutta yhteinen kuntosalitreeni tai jokin pitkä patikointi yhdessä työkavereiden kanssa olisi noloa. Tarpeeksi paha on jo saunailta kerran vuodessa. Mä en siis sauno työkavereiden kanssa, en halua, että mut nähdään alasti. Ennen joulua oli pitkästä aikaa koronatauon jälkeen saunailta. Kävin syömässä takassa paistettua makkaraa ja salaatteja ja kun naisten saunavuoro tuli, hurautin autolla kotiin.

Kyllä työelämä oli leppoisaa ihan vielä 1990-luvun loppuvuosina. Näin ainakin toimittajana. Varmaan riippuu paljon alasta, koska tahti muuttui.

Siltä osin leppoisempaa, että silloin sai vähän juopotellakin työpaikalla.

Muuten nykyinen valittaminen työelämän vaativuudesta täyttä puppua. 

Työkalut ja tiedon saanti on nykyään aivan eri tasolla kuin silloin vaativuuden vastapainoksi.

Aloitin koulutaipaleeni 80 -luvulla. Se oli pienehkö ala-aste, jossa oli kaksi siivoojaa, ja nämä siis työskentelivät vain tässä kyseisessä koulussa. Kun lopettelin ammattikorkeassa opintoja 2000 -luvun alkupuolella, oli pienehkössä kotikaupungissani yksi siivooja, joka kiersi iltaisin ympäri kaupunkia siivoamassa kouluja ja virastoja yksin. Juttelin hänen kanssaan, kun olin iltamyöhään koulullani tekemässä opinnäytetyötä, ja olin todella yllättynyt, että tämä yksi ja sama nainen kiersi siivoamassa virastot ja koulut. Kulki matkat vieläpä pyörällä ja mitään työsuhdeautoa ei edes ollut tarjolla... Että ainakin tällaiset raskasta ruumiillista pienipalkkaista työtä tekevät on kiristetty äärimmilleen ja heillä työmäärä lisääntynyt huomattavasti.

Mä oon ollut 15 vuotta samassa työpaikassa ja jo siinä ajassa on muuttunut meno paljon ankeammaksi.

Työt tehdään samoilla ohjelmilla. Ei ole oikeastaan mikään muuttunut tai varsinaisesti nopeutunut. Ennen meitä oli 40, nyt 30 henkilöä. Työn määrä ei ainakaan ole vähentynyt.

Ennen lomalle sai jäädä ja sieltä palata rauhassa, nyt kuristaa jo kurkkua, kun täysi hulina alkaa heti ensimmäisenä päivänä loman jälkeen. Ei oikeastaan edes tehnyt mieli jäädä lomalle, koska sen jälkeen kaikki kaatuu päälle entistä pahemmin.

Kuvaavaa on se, että selvisin 10 vuotta sitten molempien vanhempien äkillisestä kuolemasta (ihan luonnolliset syyt, sattui vaan viikon välein) ihan hyvin, vaikka kävin töissä koko ajan. Nyt jouduin avioeron vuoksi sairaslomalle, koska töissä ei pärjää kuin 100% suorituksella.

Olen päättänyt vaihtaa työpaikkaa, mutta epäilen ettei siellä uudessa olisi yhtään helpompaa.

Oli leppoisampaa, niin on monet vanhemmat työkaverit kertoneet. Nykyään pitää taitaa useampi asia palkkansa eteen ja kiire on kova. Ennen huonommin oli vain työturvallisuuteen liittyvät asiat, nykyään niissä parannettu, mutta toisaalta kiire aiheuttaa nykyään vaaratilanteita.

Olin heti valmistuttuani kaupungilla töissä puoli vuotta. Olin kuolla tylsyyteen, työmäärä oli niin järjettömän vähäistä, että pää oli haljeta. Sitten kun tuli hommia, tein ne onnessani ja innolla ja työkaverit sanoi, että hidasta nyt vähän.

Olin siis kaupungin teknisessä virastossa laskutus- ja asiakaspalveluhommissa.

Siirryin siitä heti yksityiselle puolen ja vilskettä ja hommaa riitti ja työtahti oli reipasta. Veikkaisin, että tuo hidas ja leppoisa työtahti oli silloin kaikissa kuntien ja kaupunkien ja valtion paikoissa. Yksityisellä tehtiin oikeasti työtä ja tulosta ja sama tahti on edelleenkin.

Ei sitä kunnan töiden "yksi kaivaa ojaa ja 7 nojaa lapioon" vitsiä ole tyhjästä keksitty, tilanne tosiaan oli sellainen muinoin.

Päiväkodissa ainakin oli paljon leppoisampaa. Silloin oli rauha keskittyä lapsiin.

No tietty just mun tuurilla silloin oli leppoisampaa kun en ollut syntynytkään 

Urakkatöissä ei ollut helpompaa. Vielä vatutti kun oli palkattu joku vahtimaan minuutilleen pieniäkin töitä. Ärsytti sen verran, että lopetin kokonaan urakkatyöt. Sopii varmaan yhtä ja samaa koko ajan tekevälle. Siinä nopeus on mahdollista.

Oli lepoisampaa, mutta toisaalta ei ollut mihinkään varaakaan. Maksimissaan kerran vuodessa lentomatka. Syötiin kerran päivässä lihaa. Pesukone oli 10 vuotta vanha... Sitten tuli ensin osittaisautomaatio ja sitten piti alkaa itse tekemään kaikki sivutyötkin. Stressiä 10X, tuotosta 3x, töitä 2x, palkkaa 1.25x.

Nykyään voi matkustaa, ruokaan riittää aina rahaa niin että voi ostaa vaikka eineksiä eli pitsaa kaupasta, pesukone on 2 vuotta vanha, puhelin on vielä uudempi. Kaikenlaista elektroniikkaa talo täynnä.

80-luvulla se teki työn, joka oli tehokkain. Laskut kirjoitti laskunkirjoittaja. Palkan maksoi palkanmaksaja. Kirjanpidon teki kirjanpitäjä. Myynnin teki myyjä. Jos oli ongelma, työntekijä tiesi heti miten ratkaista asia. Nyt yksi ja sama tekee kaikki, oli nimike mikä vain. Kolmasosa päivästä menee siihen, että opettelee taas sen asian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli leppoisempaa.

Perustele, vertaile. Millä tavalla?

Esim. hoitoalalla oli enemmän hoitajia töissä. Äitini jäi eläkkeelle hoitoalalta 5 vuotta sitten.

Olihan vielä 2000-luvun alussakin leppoisempaa. Esim. mä olin silloin siivoojana, ja alueiden mitoitukset olivat inhimilliset verrattuna siihen, mitä oon nykytilanteesta lukenut.

Nimenomaan. Siis tuo siivousala. Työajat vedetty niin kireäksi monessa kohteessa että ehdit tekemään puhtaan näköistä.... Et oikeasti puhdasta. Jatkuvasti kilpailutetaan ja aina joku firma suostuu tekemään naurettavilla työajoilla, jolloin et mitenkään ehdi siivota kunnolla.

Hyvä esimerkki edellisestä työpaikasta. Yksi kohde iso oikeustalo. Ennen siivoojia oli siellä NELJÄ, nykyään YKSI! Ja aluetta pilkottu. Kertonee ihan tarpeeksi. Vähennetään vähennetään aina vaan. Työaikaa sekä väkeä!

Moni muistelijoista oli teini kasarilla. Teininä kasarilla oli kyllä leppoisaa. Ei ollut esim nettiä. Teinin ei tarvinnut kelata että mitä paskaa musta nyt netissä puhutaan, ja kulttuuri oli muutenkin kunniaa enemmän arvostava. Jos joku tulu jauhamaan paskaa jostakin, niin sanottiin että ootsa neiti? sano sille!

Ensimmäinen kesätyöni oli 1986, sahalla. Ensimmäinen vakituinen työpaikka keväällä 1990.

En sanoisi aikaa leppoisemmaksi fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Ilmapiiri työpaikoilla oli erilainen.

Kaikki seisoivat yhtenä rintamana toistensa puolella. Ihmiset eivät kilpailleet keskenään.

Ei ollut nettiä, kännyköitä. Kun tehtiin töitä niin tehtiin täysillä, kun ei tehty, niin sitten ei edes ajateltu niitä.

Kahvi ja ruokatunnit olivat pitkiä ja leppoisia. Pomolla ei ollut lupa tulla kahvihuoneeseen. Kotona työstä ei tiedetty yhtään mitään, eikä kiinnostanut pätkääkään. Ei ollut näitä nykyisiä kommunikaatiovälineitä, joilla tulee tietoa ja viestejä työhön liittyen. Pää tyhjennettiin työstä täysin kun astuttiin portista ulos.

Se oli vain duuni, ei elämä.

Kasarilla ja ysärillä ennen lamaa työ ei ollut suurimmalle osalle koko elämä. Kaikkea ei siis mitattu työn kautta vaan työ oli osa elämää. Nykyisin ei ole muuta kuin työ. Uutiset ja lehtijutut on työstä, työssä jaksamisesta, työstä lomilla palautumisesta jne. Kaikkialla puhutaan työstä, josta on tullut uusi yhteinen uskonto. Eli oli leppoisampaa.

Vai leppoisaa?

Itse olin tehdasompelijana. Työaika, johon sisältyi pakollinen ruokatunti 30 min ja kaksi n 10 min kahvitaukoa, 7.-15.30. Ruokatunnilla piti yrittää ehtiä hoitaa pankki- ja muut viralliset asiat.

Urakat oli puristettu tosi tiukoiksi. Kellokallet kyttäs niskan takana ja koneet sylttäsi.

Vanhemmilla naisilla oli tuki- ja liikuntaelinsairauksia paskoista työasennoista ja raskaista nosteluista.

Äitiyslomat oli heillä ollut lyhyitä.

Kotona odotti uusi työpäivä, kun ruuat tehtiin alusta asti itse.

Itse sain lapsen vuosikymmenen puolivälissä. Äitiyslomaa sai pitää 9 kk ja kotiin sai jäädä siihen asti, kun lapsi täytti vuoden.

Kun palasin töihin, tuli päivähoito-ongelmat.

Siihen aikaan oli kahden työssäkäyvän melko mahdotonta saada lasta kunnalliseen päivähoitoon.

Itse lopetin työt ja jäin lapsen kanssa kotiin ja samalla opiskelin yliopistossa.

Kasarilla oli tiukempaa. Ysärin alussa saatiin toinen lapsi ja molemmat lapset kunnalliseen päiväkotiin ja eskariin.

Vaikka oli lama ja korot korkealla, ostettiin eka asunto.

Meillä oli kasari niin niukkaa, että ysärin lama ei meihin osunut pahasti. Mies oli jo vakiinnuttanut asemansa rakennustyömailla ja töitä riitti aika hyvin.

Enpä kyllä kaipaa kasarin työelämää.

Ystävätär tuli kahville ja hänkin muisteli, että rankkaa kyllä oli.

Hän oli silloin töissä tarjoilijana. Ravintoloitsijat oli olevinaan kaupungin keisareita. Työaikasopimukset ei pitäneet. Palkkaa joutui odottamaan milloin mistäkin syystä. Ja pahinta oli, kun jopa työnantaja huoritteli tarjoilijoita (samoin kokit ja asiakkaat).

Hänkin vaihtoi alaa. Eikä ole ikävä kasarin työelämää.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin noissa ikäluokissa, jotka ovat olleet työelämässä ennen 90-lukua, on paljon ammattisairauksia ja työkyvyttömyyttä ja menettäneet terveytensä, kun työturvallisuudesta ja ergonomiasta ei tiedetty mitään tai jos on tiedetty, sitä ei ollut kirjoitettu lainsäädäntöön ja yritysten voiton maksimointi tehtiin työntekijän terveyden kustannuksella ja vain harvat ovat päässeet työeläkkeelle terveenä.

Niinhän se on nykyäänkin, mutta ihmiset vaan ajetaan loppuun. Ergonomia ehkä kehittynyt ja siitä huolehditaan, mutta työntekijöiden hallittava kokonaisuus ja tehokkuus on maximoitu monessa paikkaa.

Helppoahan varmaan enää on jossain it-alan etätyöpaikoissa joissa tietokone syöttää dataa ja etsii suurimman osan virheistä. Myös työn apuvälineet ja ohjelmistot muuttuvat(jotka ei välttämättä ole entisiä edes parempia) ja on vallalla tämä ikuisen oppimisen kulttuuri, jonka takia ravataan vähän väliä joissain pikkukoulutuksissa ja suoritetaan sitä sun tätä korttia. En koulutuksen tärkeyttä vähättele, mutta tuntuu ettei nykyajan tuökulttuurissa ehdi keskittyä mihinkään kunnolla vaan vähän yhteen sun toiseen ja moneen yhtä aikaa.

Lähes kaikissa työtehtävissä työmäärät ja työnlaajuus on kasvanut. Siivoojatkin ovat ihan rikki kun täytyy tehdä kiireellä sutta ja sekundaa kun kaikki on kellotettu.

Kaikilla suurfirmoilla oli omat kuntoituskeskukset (loma keskukset) ja siellä kuntoituttiin koko työporukkalla (ryypättiin, syöntiin ja saunottiin). Niin ja tästä sai työpäivän palkan jokaiselta päivältä ja usein vielä jonku päivä rahan kun tuli matkustamisesta kustannuksia vaikka mentiin bussilla firman maksamana.

Eli näistä tuli enemmän rahaa mitä normaali töistä ja sai juhlia koko rahan edestä vaikka ei mitään tarvinnut maksaa.

Tämä oli vielä normaali tuohua kerran vuodessa, eikä mitään yhden firman erikoisjuttu kerran kymmenessä vuodessa.

En tiedä miten tappaisin aikaa ilman nettiä

Mä aloitin työt opiskelujen jälkeen syksyllä v. 1977 ja lähestulkoon jatkuvasti jouduin istumaan ylitöissä iltaisin ja vkonloppuisin ja usein vein töitä kotiinkin. Tilanne oli tämä varsinkin keväisin helmikuun alusta huhti-toukokuun vaihteeseen. Jo joulun maissa alkoi hirvittämään se tuleva kevät ylitöineen. Olin ainoa sen työn tekijä firmassa. Työ oli sen laatuista, ettei kukaan pystynyt auttamaan. Ulkopuolisille tekijälle ei osastopäällikkö antanut lupaa töitä lähettää, kun sehän maksaa... Samaa rataa jatkui n. 30 vuotta, kunnes tuli burnout, unettomuus, erilaisia muita sairauksia (aiheuttajana jatkuva stressi), ja sitten jouduinkin työkyvyttömyyseläkkeelle 52-vuotiaana. Sitä ennen olin eripituisilla sairauslomilla, kuntoutuksessa ym., mutta sitten oli vaan kohdattava totuus. :( Näin jälkeen päin ajatellen olin tyhmä ja hyväksikäytetty hölmö, mutta silloin koin, ettei minulla ollut varaa/kanttia kieltäytyä annetuista töistä. Eli minun kokemukseni mukaan ei ollut lepsumpaa 80-luvulla... Toki joillakin näytti olevan tuolloinkin hyvinkin lepsua se työnteko, mutta ainahan niitä vapaamatkustajia riittää.

Päiväkodeissa oli normaaleja lapsia. Ei ollut ADHD, asperger, autismi ym lapsia vaan normaaleja lapsia ja hoitajia oli paljon. Oli aikaa lapsille ja vietettiin joulu ja kevätjuhlia ja pääsiäistä. Laulettiin myös suvivirsi