Lue keskustelun säännöt.
Puoliso ei suostu ajamaan autoa
Kuski
18.07.2022 |
Puolisollani on ajokortti, mutta hän ei suostu ajamaan autoa. Ajan kaikki mökkireissut, kauppamatkat ja lomamatkat. Ylipäänsä kaikki ajot mitä ajetaan. Kesänlomareissulla ajoin satojen kilometrien matkan edes takaisin. Paluumatkalla varsinkin minua väsytti melko paljon, mutta niin vain jouduin ajamaan koka matkan kotiin. Aina kun ehdotan, että hän ajaisi edes jonkin helpon suoran pätkän missä ei tarvitse kääntyä mihinkään, hänellä on joku syy valmiina miksi se ei käy. Milloin on nukuttu huonosti, niskat on kipeät, vaihdekeppi pelottaa, ahdistaa jokin tai ei vain ole sellainen "fiilis". Ajokortin saatuaan hän suostui ajamaan itsekseen tuttuja reittejä kunhan ne oli ensin käyty opettelemassa minun kanssani ja niistä ei tarvinnut poiketa metriäkään. Esimerkiksi jos auto olisi pitänyt poiketa tankkaamaan matkana varrella hän lähti mielummin kävelemään vaikka kaatosateeseen.
Jostain syystä hän on pelännyt autolla ajamista aina. Ja siinähän ei ole mitään vikaa. Toki asioita saa pelätä, mutta hänellä ei tunnu olevan mitään halua edes yrittää opetella pois pelostaan. Hän on vuosien aikana mytologisoinut autolla ajamisen joksikin suoritukseksi, joka häneltä ei onnistu. Olen yrittänyt tarjota tukea ja ehdottanut, että käydään yhdessä opettelemassa ajamista. Hän suostui ottamaan autokoulusta lisäopetusta ja se meni hyvin. Opettaja sanoi hänelle, että ajaminen häneltä sujuu ja että ei se muuta vaadi kuin kilometrejä. Samaa olen sanonut minäkin: ajamaan oppii ajamalla. Mitä enemmän kilometrejä takana, sitä paremmin se sujuu. Mutta ei. Arvatkaa kuinka paljon niiden ajotuntien jälkeen on ajettu? Kahden vuoden aikana ehkä yhteensä 1,5 tuntia. Ja siten, että minä olen ollut vieressä istumassa koko ajan.
Sinänsä minulle on ihan yksi ja sama haluaako joku ajaa autoa vai ei, mutta perheen ollessa kyseessä minusta ei ole reilua että kaikki kuljettaminen kaatuu minun niskaani. Kaikki kotityöt tehdään aika tasan puoliksi, mutta kuljettamista ei lasketa kotitöiksi. Se on vaan jotain joka pitää tehdä ja minä teen sen. Lapset meillä alkavat olla kohta siinä iässä, että heitä pitää kuskailla harrastuksiin. Kuka on sitten iltaisin istumassa jossain hallilla harjoitusten ajan?
Mikä neuvoksi? Pitäisikö vaan alkaa kieltäytymään ajamisesta. Siitä seuraa riita ja sitäkään en mielellään halua.
Kommentit (302)
Vierailija kirjoitti:
Pelkäsin jo autokoulussa ajamista aivan järjettömän paljon ja kortin ajoin vain siksi kun vanhemmat olivat luvanneet maksaa.. Kortin saamisen jälkeen ei ollut autoa millä ajaa ja kynnys ajamiseen suureni koko ajan, käytännössä olin n. 10-15 vuotta ajamatta lähes ollenkaan. Mies yritti välillä kannustaa ajamaan, mutta hermostui todella herkästi epävarmuuteeni ja syyllisti kun joutui aina olemaan kuskina, mikä tietenkin vaan pahensi kammoa. Lopulta eron jälkeen pakotin itseni rattiin, alussa pelko vei jopa yöunetkin ja tuntui että kuolen kauhusta auton ratissa. Nyt olen aika aktiivisesti ajanut reilun 10 vuotta, minulla on estoni, en mielellään aja todella huonolla kelillä jos ei ole aivan pakko, en vieraissa kaupungeissa ja muissa paikoissa mitkä koen hankaliksi. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen, enkä koe olevani ihan maailman huonoin kuski.
Juuri tämä, sama mulla. En usko, että koskaan tulen olemaan varma kuski, mutta olen tyytyväinen siihen, että olen omien rajojen sisällä kehittynyt kuskina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ajanut koska mies antoi vieressä huutamalla neuvoja.
Eron jälkeen ostin farkkuvolvon ja ajoin tuttuja reittejä tai navigaattorin avulla noin 10v ja nyt asun keskustassa enkä tarvi autoa.
Itsekkin olen epävarma kuski, mutta ajan tuttuja reittejä ja esim.mökille on suora tie niin kesällä voin ajaa..liukkaus, pimeys, sataa jotain..en mielelläni liiku mihinkään. Aattelen kuitenkin tuota, että jos miehelle käy jotain niin on hyvä kun osaisin edes vähän ajaa.
Mä matkustin lasten kanssa stadista lappiin aina yöjunalla. Pantiin auto junaan, haettiin mäkkäristä safkat, kiivettiin kerrossänkyyn ja otettiin pädit esille. Aamulla autolla mummolaan 1 km.
Pelkäsin ennen ajamista tosi paljon ja olin ihan kauhusta kankeana, mahdollisimman pitkälti välttelin ajotilanteita. Vasta kolmekymppisenä, vanhempainvapaalta töihin palatessa päätin, että nyt helpottuu elämä ja hankin mahdollisimman kätevän auton: sopivan pieni, tarpeeksi uusi, automaattivaihteet ja kaikkea muuta ajoa helpottavaa varustetta.
Nyt kolme vuotta myöhemmin olen tosi varma kuski, en nyt vieläkään voi sanoa, että varsinaisesti nautin ajamisesta, mutta en myöskään enää jännitä ja se helpottaa elämää pienten lasten kanssa varsinkin niin paljon, että en missään nimessä enää luopuisi autostani.
Ap:lle siis antaisin vinkiksi, että jos ihan oikeasti haluat tukea vaimosi ajamista, keskustelisitte rauhassa, mitkä jutut ajamisessa jännittävät, ja toimisiko juuri esim. kompaktimman kokoinen automaattivaihteinen auto (ei tarvitse säätää kytkimen ja vaihdekepin kanssa, helpompi hallita autoa, kun ei ole liian isokokoinen, parkkeeraukset ym menee sujuvammin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ajokortti, mutta en koskaan aja itse, vaan mies ajaa. Jos mies ei ole kotona, niin kävelen, menen bussilla tai tilaan taksin. Usein käy niin, että en viitsi lähteä mihinkään, jos kuski ei ole paikalla 🚙.
Ehkä ap odotti enemmän päänaukomista, kun kirjoitti avauksensa paljastamatta sukupuolia?
Haiskahtaa vähän koko juttu.
Naisen kirjoittama tarinahan tuo on ja odotteli että pääsee iskemään vastapalloon, koska ajamista
pelkäävä olikin mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi mun puoliso ajaa kaikkea moottoripyörästä yhdistelmän kautta kaivuriin.
Itse en myöskään aja ja olen mies. Nuoruuden auto-onnettomuudet aiheuttivat autopelon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole parempi, että ne joita jo itseään pelottaa se miten ajaa pysyisivät pois liikenteestä?
No ei, koska se on nimenomaan hyvä ja normaali asia että kokemattomana pelottaa. Ajamisen myötä kokemus karttuu ja pelko vähenee.
Vaarallisia ovat kokemattomat JA pelottomat.
Näinkö te suhtaudutte kaikkiin muihinkin pelkotiloihin? Kohti vaan ja onnea matkaan ja käärme niskaan vaikka olisi pahin pelko ikinä?
Käärmeen niskassa pitämisen taitoa ei taida tarvita arjessa mutta kyllä, käärmepelosta huolimatta olen laittanut kumpparit jalkaan ja mennyt marjametsään.
No sehän onkin sama asia kuin ottaa vastoin tahtoaan se käärme niskaan? Säkin varmaan teet kaikkea muiden mieliksi vaikka pakottamalla vaikka et itse haluaisi, niinkö? Jos ei halua ja tahdo, niin sitä pitää silloin kunnioittaa.
Vierailija kirjoitti:
Itseänikin pelottaa ajaminen joten ymmärrän hyvin puolisoasi. Jotenkin reagoin välillä hitaasti asioihin, tarvitsen aikaa miettiä, kun autolla ajaessa pitäisi pystyä reagoimaan nopeasti ja tekemään päätöksiä nopeasti. Tuntuu, että liikenteessä on niin monta liikkuvaa osaa että kaikki narut ei vaan pysy käsissä. Kapeat tiet pelottaa, siis sellaiset, joissa tulee vastaan autoja maantienopeudella. Yksikin pieni liike niin se on henki pois. Miten te kestätte tuon ajatuksen kanssa?
Ei pidä tehdä vääriä liikkeitä. Ei se sen vaikeampaa ole. Tässä auttaa kokemus ja tuhannet toistot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No olet pariskunnan miespuolinen henkilö, mitä sitten. Jos niin kovasti vaivaa niin kannattaisko puhua puolisollesi??
Ei tarvi vaimon muuta tehdä auton suhteen kuin ajaa. Minä pesen ja vahaan sen, pidän sisätilat puhtaana, kaikki lasipinnat sisä -ja ulkopuolelta, kaikki valot aina puhtaana, kun kotoa lähdetään liikkeelle. Mitään korjaamojuttuja en tee, kun ei ole tarvittavia työkaluja. Mutta eihän se ole ylivoimaisen vaikeaa käyttää autoa verstaalla, jos muutkin ajot sujuvat. Sisällä pesen pyykit, imuroin, luutuan lattiat, tiskaan useimmiten, hoidan tietokoneet: asennukset, päivitykset, rakentamisetkin valitsemistani osista.
Ei ole liikaa vaadittu, jos vaimo ajaa autoa. Itselläkin kyllä on kortti, mutta ei ole viime aikoina houkutellut, kun välillä haluaa olla suorittamatta.
Oma vaimoni ei kuitenkaan kitise, kuten tällä palstalla jokatoinen nainen kitisee omasta miehestään. Puolet niistä, jotka eivät kitise, ovat valmiita kuvainnollisesti hakkaamaan miehensä hengiltä, mieluiten julkisesti mahdollisimman paljon miestään halventaen. Oma vaimoni ei kuulu siihenkään ryhmään. Vaimoni kuuluu siihen viimeiseen neljänneksen, jossa kaikki kunnon naiset ovat, naiset, jotka tekevät taloudessa oman osuutensa puolisoaan halventamatta ja haukkumatta. Sellainen on kovin harvinaista suomalaisissa naisissa, ainakin nuoremmissa. Siksipä vaimoni ei olekaan suomalainen, eikä kotikielemme ole suomi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kortin ajettua nautin kovasti ajamisesta. Mutta ajoin sitten kokemattomana kuskina pienen peltikolarin, ja pelästyin että jos vastapuolelle olisi sattunut jotain. Ja vanhempani huusivat minulle, kun se meidän kottero oli niin halpa ja vanha ja pieni, että meni heti lunastukseen. Jouduin maksamaan sen heille kesätyörahoista. Hirveä pelästys ja yhtä hirveä häpeä päälle. En uskaltanut enää lainata kenenkään autoa enää, eikä opiskellessa ollut varaa pitää omaa, joten en seuraavaan 15 vuoteen ajanut autoa lainkaan. En tosin tarvinnutkaan, asuin kaupungissa ja kuljin junalla ja bussilla.
Naimisiin mentyä mies halusi muuttaa omakotitaloon kaupungin ulkopuolelle, koska rahaa ei ollut enempään, ja minä elämä meni vaikeaksi. Busseja kulki kauhean huonosti. Hänellä oli meidän ainoa auto, minä seisoin sateessa odottamassa bussia.
Hän päätti taivutella minua taas ajamaan. Jännitin että romutan auton, jännitin että hän haukkuu minut, jos teen virheen. Jännitin, että jollekin sivulliselle käy huonosti.
Alettiin helpoista pikku ajoista, ja onneksi meillä oli automaatti. Se ei ollut silloin tavallista. Ihan eka paikka taisi olla perinteinen marketin tai koulun parkkipaikka tyhjänä.
Jos hän olisi yhtään hermostunut tai ollut ivallinen, se olisi ollut siinä. Mutta hän oli yllättävän kärsivällinen ja rauhallinen.
En kumminkaan saanut oikein tottumusta, koska aina piti erikseen pyytää saada autoa, ja se oli enimmäkseen miehen käytössä. Ilmoitin, että minulle ostetaan nyt oma auto. Vaikka hän meinasi ensin, että se on turha menoerä, pidin pääni.
Kohta minulla oli pieni, halpa OMA kottero. Itse palkasta maksettu, joten jos sen hajoittaisin, kenelläkään ei olisi minulle nokan koputtamista.
Siitä sitten aloin ajaa aina tuttua reittiä töihin ja kauppaan, ja sain itseluottamusta takaisin, ja tuli tottumus siihen. Nykyään ajan missä tahansa, paitsi nyt Helsingin keskustaan en uskalla. Ajan jopa moottoritien ramppeihin ja parkkitaloihin ja Lappiin. Viimeisin on helpoin, sehän on väljää tietä vaan.
Opin olemaan välittämättä puskurissa roikkujista ja raivo-ohittajista, ja ajoin välillä linja-autopysäkille päästämään ne ohi.
Olen nykyään rauhallinen ja hyvä kuski , mutta en kestä repsikanpenkiltä ajajia ollenkaan. Yksi ei meinannut uskoa, ja pysäytin pysäkille, ja sanoin että sopii kävellä tästä, jos ei pysty antaa minun ajaa niin kuin ajan.
Sen sijaan en sanonut, että sopii sitten tulla ajamaan, koska on minun auto, ja minä ajan. Jos se ei kelpaa, sopii ottaa seuraava bussi tai kävellä kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseänikin pelottaa ajaminen joten ymmärrän hyvin puolisoasi. Jotenkin reagoin välillä hitaasti asioihin, tarvitsen aikaa miettiä, kun autolla ajaessa pitäisi pystyä reagoimaan nopeasti ja tekemään päätöksiä nopeasti. Tuntuu, että liikenteessä on niin monta liikkuvaa osaa että kaikki narut ei vaan pysy käsissä. Kapeat tiet pelottaa, siis sellaiset, joissa tulee vastaan autoja maantienopeudella. Yksikin pieni liike niin se on henki pois. Miten te kestätte tuon ajatuksen kanssa?
Ei pidä tehdä vääriä liikkeitä. Ei se sen vaikeampaa ole. Tässä auttaa kokemus ja tuhannet toistot.
Jaha. Kumma kun näillä nurkilla tullaan kapealla tiellä useammin kuin joka toinen kerta keskellä ajaen vastaan, vaikka samat vastaantulijat ovat ajaneet samaa tietä kymmenen vuotta ainakin kahdesti päivässä työmatkoillaan. Ei tunnu tuhannet toistot auttavan, keskellä tulijoilla on lähtemätön ojien pelko. Vähintään metri pitää jäädä ojan ja auton väliin. Pahimpia ovat kuitenkin kaikki mersu, bmw ja audikuskit, jotka oikaisevat mutkissa reilua ylinopeutta ajaen.
Kaahaajilta kortti pois, toistaiseksi tai vähintään vuodeksi. Kortin saamiseksi takaisin uusi inssiajo teoriaopetuksen jälkeen.
Tuli mieleen se aikaisemmin sattunut tapaus, jossa leikkuupuimurilla, 7, 25cm leveällä, tuli ukko vastaan 6 metrin levyisellä tiellä. Vastaantullut nuorukainen kuoli törmäyksessä. Ei siitä mitään rangaistusta puimuriukolle tullut. Sillä oli tapana ajaa se lyhyt tienpätkä koko tien tukkien, viitsimättä irrottaa koneen leikkuriosaa, kuten kuuluisi tehdä. Tervaa ja höyheniä sellaisille liikenteen tappomiehille.
muthamiehet teillä kirjoitti:
Tuli mieleen se aikaisemmin sattunut tapaus, jossa leikkuupuimurilla, 7, 25cm leveällä, tuli ukko vastaan 6 metrin levyisellä tiellä. Vastaantullut nuorukainen kuoli törmäyksessä. Ei siitä mitään rangaistusta puimuriukolle tullut. Sillä oli tapana ajaa se lyhyt tienpätkä koko tien tukkien, viitsimättä irrottaa koneen leikkuriosaa, kuten kuuluisi tehdä. Tervaa ja höyheniä sellaisille liikenteen tappomiehille.
hehe! murhamiehet, murhamiehet teillä!
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ap odotti enemmän päänaukomista, kun kirjoitti avauksensa paljastamatta sukupuolia?
Haiskahtaa vähän koko juttu.
Naisen kirjoittama tarinahan tuo on ja odotteli että pääsee iskemään vastapalloon, koska ajamista
pelkäävä olikin mies.
Kirjoitin sen jutun mainitsematta sukupuolia siksi, että sukupuolella ei tässä asiassa ole väliä.
Vierailija kirjoitti:
No olet pariskunnan miespuolinen henkilö, mitä sitten. Jos niin kovasti vaivaa niin kannattaisko puhua puolisollesi??
Sisälukutaitoinen ihminen olisi pystynyt päättelemään aloituksesta, että keskusteluja on kyllä käyty.
Ei ketään tulisi pakottaa auton rattiin jos ei halua/uskalla ajaa. Mutta ei kukaan voi myöskään pakottaa toista kuskikseen koko ajan, joten ajamattoman on oltava valmis vaihtoehtoisiin liikkumismuotoihin.
Ehdottaisin että kuljette pitemmät reissut tästä lähtien julkisilla oman auton asemasta. Junalla, bussilla tai lentokoneella. Olisihan se mukavaa sekin että molemmat voivat rentoutua eikä kenenkään tarvitse tähystää tietä, liikennettä ja metsästä säntääviä hirviä silmä kovana. Ja lyhyemmät matkat ajamaton puoliso voi tarvittaessa myös hoitaa julkisilla tai kävellen tai pyörällä.
Ei tämän tarvitse olla ongelma, lähinnä järjestelykysymys. Mutta jätä ajamaton puoliso rauhaan kun olet selittänyt miten paljon olet valmis kyyditsemään ja missä menee raja. Puoliso päättää sitten miten hoitaa loput liikkumisensa.