Mitä pettäjä voisi tehdä auttaakseen petettyä?

Vierailija kirjoitti:

Minua olisi auttanut se, että mies ei olisi syyttänyt minua pettämisestään vaan myöntänyt virheensä ja pyytänyt vilpittömästi anteeksi sekä näyttänyt teoillaan, että on pahoillaan.

Muutoin kaikesta jää arpi, joka ei koskaan täysin parane.

Tämä, kun toinen ei osaa pyytää anteeksi käytöstään. Ei kuitenkaab salli toisen tehdä samoin, mutta ei silti pyydä anteeksi omaa käytöstään. Tätä on vaikea sulattaa. Niinkuin toinen olisi perustellut itselleen, että oli ok pettää ja ei tehnyt mitään väärää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua olisi auttanut se, että mies ei olisi syyttänyt minua pettämisestään vaan myöntänyt virheensä ja pyytänyt vilpittömästi anteeksi sekä näyttänyt teoillaan, että on pahoillaan.

Muutoin kaikesta jää arpi, joka ei koskaan täysin parane.

Tämä, kun toinen ei osaa pyytää anteeksi käytöstään. Ei kuitenkaab salli toisen tehdä samoin, mutta ei silti pyydä anteeksi omaa käytöstään. Tätä on vaikea sulattaa. Niinkuin toinen olisi perustellut itselleen, että oli ok pettää ja ei tehnyt mitään väärää.

Sitähän on mahdoton sulattaa ilman, että asiaa käsitellään ja pohditaan. Kannattaa hakea itselle ammattiapua, että pääsee eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän selviytymistarina

Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.

Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.

Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.

Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.

Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.

Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).

Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.

Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.

Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.

Kerro ja näytä, että kunnioitat.

Kerro ja näytä, että rakastat.

Toista.

Aina kuolemaan saakka.

Kiitos tästä viestistä!

Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.

Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.

Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.

Ikävä kuulla kokemuksestasi, mutta mielestäni on tärkeää myös lasten näkökulmaa tuoda esiin. Vanhempien elämässä tuollainen "muutaman vuoden" riitely ei ole pitkä aika, mutta lapsen näkökulmasta on. Toki lasten on tärkeä nähdä miten erimielisyyksiä ratkotaan, mutta vuosien kestävä sotatila kotona kuulostaa kamalalta.

Lähipiirissäni on tilanne, jossa perheen isä petti vauva-aikana äitiä. Esikoislapsi oli koulussa. Kyseinen mies jäi todellakin housut kintuissa kiinni pitkäaikaisesta sivusuhteesta ja oli aikeissa jättää perheensä. Kaiken myllerryksen seurauksena he muuttivat perheenä toiselle paikkakunnalle lähemmäksi tukiverkkoja. En tiedä mikä on parisuhteen tila tällä hetkellä, mutta yhdessä he ovat ainakin. Mies tekee edelleen reissutöitä ja tulee ja menee miten sattuu. Nainen tekee pääasiassa etätöitä, mutta joutuu käymään usean sadan kilometrin päässä säännöllisesti. Perheen esikoinen voi teini-iässä psyykkisesti tosi huonosti ja oli myös osastolla hoidossa. Perheen nuorempi lapsi pyörittää vanhempiaan miten huvittaa. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan rajaa lasta ja hänelle annetaan kaikessa periksi. Jotenkin ulospäin näyttää siltä, ettei perheessä kukaan voi hyvin. Kulissit ovat kunnossa. On taloa, autoja, harrastuksia ja urat, mutta saa nähdä miten tulevaisuudessa lapset kuvaavat lapsuuttaan.

Jep. Mun isän uskottomuus osui myös aikaan, jolloin mä olin juuri syntynyt. 12 vuotiaana mulla diagnosointiin ekan kerran masennus. Kummallekin vanhemmalle on edelleen liian kova pala myöntää, että kodin ilmapiirillä oli osuutta asiaan. Se rikkoo heidän kuvansa siitä, että lasten vuoksi jatkoivat yhdessä, että meillä olisi ehjä koti...

Minun vanhemmallani on au-lapsi. Itseäni nuorempi, sisarusta vanhempi. En koe, että tämä asia olisi vaikuttanut meidän puolisisarusten mielenterveyteen tai -tasapainoon millään lailla. Vanhemmat varmasti päättivät jäädä yhteen käytännön syistä ja toki he myös riitelivät (lasten kuullen toki vain asian vierestä kuten kotitöistä). Mutta kun katson asiaa vuosikymmeniä taaksepäin, uskon että he käsittelivät kriisin ja menivät eteenpäin. Onneksi, koska heidän yhteiselonsa on jo kauan näyttänyt pääosin onnelliselle ja nyt kun ovat jo vanhoja, ovat toisillensa selvästi se tärkein ja rakkain ihminen maailmassa. Todella siis viihtyvät yhä nimenomaan toistensa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän selviytymistarina

Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.

Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.

Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.

Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.

Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.

Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).

Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.

Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.

Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.

Kerro ja näytä, että kunnioitat.

Kerro ja näytä, että rakastat.

Toista.

Aina kuolemaan saakka.

Kiitos tästä viestistä!

Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.

Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.

Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.

Ikävä kuulla kokemuksestasi, mutta mielestäni on tärkeää myös lasten näkökulmaa tuoda esiin. Vanhempien elämässä tuollainen "muutaman vuoden" riitely ei ole pitkä aika, mutta lapsen näkökulmasta on. Toki lasten on tärkeä nähdä miten erimielisyyksiä ratkotaan, mutta vuosien kestävä sotatila kotona kuulostaa kamalalta.

Lähipiirissäni on tilanne, jossa perheen isä petti vauva-aikana äitiä. Esikoislapsi oli koulussa. Kyseinen mies jäi todellakin housut kintuissa kiinni pitkäaikaisesta sivusuhteesta ja oli aikeissa jättää perheensä. Kaiken myllerryksen seurauksena he muuttivat perheenä toiselle paikkakunnalle lähemmäksi tukiverkkoja. En tiedä mikä on parisuhteen tila tällä hetkellä, mutta yhdessä he ovat ainakin. Mies tekee edelleen reissutöitä ja tulee ja menee miten sattuu. Nainen tekee pääasiassa etätöitä, mutta joutuu käymään usean sadan kilometrin päässä säännöllisesti. Perheen esikoinen voi teini-iässä psyykkisesti tosi huonosti ja oli myös osastolla hoidossa. Perheen nuorempi lapsi pyörittää vanhempiaan miten huvittaa. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan rajaa lasta ja hänelle annetaan kaikessa periksi. Jotenkin ulospäin näyttää siltä, ettei perheessä kukaan voi hyvin. Kulissit ovat kunnossa. On taloa, autoja, harrastuksia ja urat, mutta saa nähdä miten tulevaisuudessa lapset kuvaavat lapsuuttaan.

Jep. Mun isän uskottomuus osui myös aikaan, jolloin mä olin juuri syntynyt. 12 vuotiaana mulla diagnosointiin ekan kerran masennus. Kummallekin vanhemmalle on edelleen liian kova pala myöntää, että kodin ilmapiirillä oli osuutta asiaan. Se rikkoo heidän kuvansa siitä, että lasten vuoksi jatkoivat yhdessä, että meillä olisi ehjä koti...

Minun vanhemmallani on au-lapsi. Itseäni nuorempi, sisarusta vanhempi. En koe, että tämä asia olisi vaikuttanut meidän puolisisarusten mielenterveyteen tai -tasapainoon millään lailla. Vanhemmat varmasti päättivät jäädä yhteen käytännön syistä ja toki he myös riitelivät (lasten kuullen toki vain asian vierestä kuten kotitöistä). Mutta kun katson asiaa vuosikymmeniä taaksepäin, uskon että he käsittelivät kriisin ja menivät eteenpäin. Onneksi, koska heidän yhteiselonsa on jo kauan näyttänyt pääosin onnelliselle ja nyt kun ovat jo vanhoja, ovat toisillensa selvästi se tärkein ja rakkain ihminen maailmassa. Todella siis viihtyvät yhä nimenomaan toistensa seurassa.

Hyvä, jos noin todella on. Mun vaarilla oli /on avioliiton ulkopuolinen lapsi ja Mummu aina välillä toi sen piikikkäästi esiin. Vaikka vaikuttivat onnellisilta yleisesti niin kyllä se siellä taustalla vaivasi mummua paljonkin.

ylös