Lue keskustelun säännöt.
Mitä pettäjä voisi tehdä auttaakseen petettyä?
11.07.2022 |
Pidempään jatkunut uskottomuuteni paljastui puolisolle hiljattain. Haluamme molemmat jatkaa yhdessä, mutta vaikeaa on.
Puoliso on toisinaan ihan ok, sitten yhtäkkiä romahtaa. Välillä on pitkiä aikoja ajatuksissaan eikä puhu mitään. Toisinaan haluaisi puhua tuntikausia.
Olen itse tekemisteni seurauksista hyvin järkyttynyt. Kunpa saisin tehdyn tekemättömäksi.
Olen ollut puolisolle paljon läsnä. Olen puhunut tapahtuneista asioista aina kun hän on halunnut. Olen antanut paljon läheisyyttä. Olen kertonut, että hän on minulle kaikkein tärkein.
Välillä molemmista tuntuu, että emme selviä ja täytyy erota. Olemme niin rikki.
Terapia ei auttanut meitä, pystymme puhumaan kahdestaankin ihan rakentavasti.
En kaipaa haukkuja, olen antanut niitä itselleni jo riittävästi.
Erityisesti petetyt, mitä tekoja teidän pettäjäpuolisot tekivät, mitkä auttoi jaksamaan ja sai jatkamaan yhdessä?
Autatteko meitä.
Kommentit (225)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikesta tästä p*skasta huolimatta, mitä täällä ap:n niskaan on kaadettu muistuttaisin, että iso osa liitoista jatkuu senkin jälkeen, kun pettäminen on paljastunut. Eli kyllä niistä selvitään. Pitkissä suhteissa voi tapahtua kaikenlaista, mutta puolisot pysyvät silti yhdessä syystä tai toisesta. Näin käy elävässä elämässä huolimatta siitä, mitä tällä palstalla kirjoitetaan.
Ehkä neuvoni olisi se, että älä lue tätä palstaa, keskity suhteeseesi ja hanki teille tarvittaessa ulkopuolista terapia-apua. Aika näyttää miten teille käy.
Olikohan ensimmäinen kunnolla järkevä vastaus tässä ketjussa?
Ihsn kuin täällä olisi vain katkeroituneita petettyjä. Ehkä onkin. Ne, jotka on pystyneet korjaamaan asiat, ovat jossain muualla kuin purkamassa pahaa oloa av:llä.
Ei ole. Omissa viisikymppisissä piireissä kaikki ovat eronneet pettämisen jälkeen. Ehkä näitä jatkajia nolottaa typeryytensä ja sinisilmäisyytensä, tietävät tulevansa jatkossakin petetyiksi ja ovat siksi hiljaa. Anteeksianto on lupa jatkaa pettämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.
Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Minua on petetty. Yritin antaa anteeksi ja unohtaa. En kyennyt. Jos sinä kykenet se ei tee sinusta parempaa tai minusta huonompaa tai kykenemätöntä itsetutkiskeluun tai töihin.
Osasin kuitenkin myöntää, etten kykene tähän enää, pelastin lapsillemme rauhallisen lapsuuden ja täysjärkisen terveen jaksavan äidin.
Sinulla taitaa olla jotain hampaankolossa sittenkin kun pitää noin tuomita. Just sayin..
Minä annoin ensin anteeksi pahat pettämiset ja päätin jatkaa avioliittoamme. Kävi kuitenkin niin, että toinen jatkoi pettämistään eli olin turhaan tehnyt töitä suhteen ja perheen eteen. Siinä mallia lapsille mieheltä! Otin sitten eron ja me myös voimme paremmin ilman sitä kaikkea rikottua. Rauha yhdessä lasten kanssa kaiken jälkeen. Siitä lapset ovat kiittäneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.
Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.
No juuri tämä. Ei suhde, jossa petetään, ole kunnossa ja onnellinen, vaikka jotain kulissiliittoa jatkettaisiin, kun hävettää erota. Lapsille ihan hirveää. Ja vaikkei olisi lapsiakaan, niin hirveää petetylle.
Jos petetty jää tuohon, hän on joko jotenkin alisteisessa asemassa (taloudellisesti, henkisesti tms.) tai hänellä on joku kulissi-intressi, minkä vuoksi ei halua erota. Jos saa itsensä kasaan tai tuo kulissi-intressi poistuu (esim. jos oli rahasta kyse ja hän itse saa vaikka perinnön), ero tulee sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.
Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.
No juuri tämä. Ei suhde, jossa petetään, ole kunnossa ja onnellinen, vaikka jotain kulissiliittoa jatkettaisiin, kun hävettää erota. Lapsille ihan hirveää. Ja vaikkei olisi lapsiakaan, niin hirveää petetylle.
Jos petetty jää tuohon, hän on joko jotenkin alisteisessa asemassa (taloudellisesti, henkisesti tms.) tai hänellä on joku kulissi-intressi, minkä vuoksi ei halua erota. Jos saa itsensä kasaan tai tuo kulissi-intressi poistuu (esim. jos oli rahasta kyse ja hän itse saa vaikka perinnön), ero tulee sitten.
Tämä. Ja siksi varmaan piti tuolla yllä jonkun ihmisen joka oli liittonsa korjannut nostaa itsensä ylemmäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.
Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.
Ikävä kuulla kokemuksestasi, mutta mielestäni on tärkeää myös lasten näkökulmaa tuoda esiin. Vanhempien elämässä tuollainen "muutaman vuoden" riitely ei ole pitkä aika, mutta lapsen näkökulmasta on. Toki lasten on tärkeä nähdä miten erimielisyyksiä ratkotaan, mutta vuosien kestävä sotatila kotona kuulostaa kamalalta.
Lähipiirissäni on tilanne, jossa perheen isä petti vauva-aikana äitiä. Esikoislapsi oli koulussa. Kyseinen mies jäi todellakin housut kintuissa kiinni pitkäaikaisesta sivusuhteesta ja oli aikeissa jättää perheensä. Kaiken myllerryksen seurauksena he muuttivat perheenä toiselle paikkakunnalle lähemmäksi tukiverkkoja. En tiedä mikä on parisuhteen tila tällä hetkellä, mutta yhdessä he ovat ainakin. Mies tekee edelleen reissutöitä ja tulee ja menee miten sattuu. Nainen tekee pääasiassa etätöitä, mutta joutuu käymään usean sadan kilometrin päässä säännöllisesti. Perheen esikoinen voi teini-iässä psyykkisesti tosi huonosti ja oli myös osastolla hoidossa. Perheen nuorempi lapsi pyörittää vanhempiaan miten huvittaa. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan rajaa lasta ja hänelle annetaan kaikessa periksi. Jotenkin ulospäin näyttää siltä, ettei perheessä kukaan voi hyvin. Kulissit ovat kunnossa. On taloa, autoja, harrastuksia ja urat, mutta saa nähdä miten tulevaisuudessa lapset kuvaavat lapsuuttaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.
Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.
Ikävä kuulla kokemuksestasi, mutta mielestäni on tärkeää myös lasten näkökulmaa tuoda esiin. Vanhempien elämässä tuollainen "muutaman vuoden" riitely ei ole pitkä aika, mutta lapsen näkökulmasta on. Toki lasten on tärkeä nähdä miten erimielisyyksiä ratkotaan, mutta vuosien kestävä sotatila kotona kuulostaa kamalalta.
Lähipiirissäni on tilanne, jossa perheen isä petti vauva-aikana äitiä. Esikoislapsi oli koulussa. Kyseinen mies jäi todellakin housut kintuissa kiinni pitkäaikaisesta sivusuhteesta ja oli aikeissa jättää perheensä. Kaiken myllerryksen seurauksena he muuttivat perheenä toiselle paikkakunnalle lähemmäksi tukiverkkoja. En tiedä mikä on parisuhteen tila tällä hetkellä, mutta yhdessä he ovat ainakin. Mies tekee edelleen reissutöitä ja tulee ja menee miten sattuu. Nainen tekee pääasiassa etätöitä, mutta joutuu käymään usean sadan kilometrin päässä säännöllisesti. Perheen esikoinen voi teini-iässä psyykkisesti tosi huonosti ja oli myös osastolla hoidossa. Perheen nuorempi lapsi pyörittää vanhempiaan miten huvittaa. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan rajaa lasta ja hänelle annetaan kaikessa periksi. Jotenkin ulospäin näyttää siltä, ettei perheessä kukaan voi hyvin. Kulissit ovat kunnossa. On taloa, autoja, harrastuksia ja urat, mutta saa nähdä miten tulevaisuudessa lapset kuvaavat lapsuuttaan.
Mies vientialalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.
Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.
Ikävä kuulla kokemuksestasi, mutta mielestäni on tärkeää myös lasten näkökulmaa tuoda esiin. Vanhempien elämässä tuollainen "muutaman vuoden" riitely ei ole pitkä aika, mutta lapsen näkökulmasta on. Toki lasten on tärkeä nähdä miten erimielisyyksiä ratkotaan, mutta vuosien kestävä sotatila kotona kuulostaa kamalalta.
Lähipiirissäni on tilanne, jossa perheen isä petti vauva-aikana äitiä. Esikoislapsi oli koulussa. Kyseinen mies jäi todellakin housut kintuissa kiinni pitkäaikaisesta sivusuhteesta ja oli aikeissa jättää perheensä. Kaiken myllerryksen seurauksena he muuttivat perheenä toiselle paikkakunnalle lähemmäksi tukiverkkoja. En tiedä mikä on parisuhteen tila tällä hetkellä, mutta yhdessä he ovat ainakin. Mies tekee edelleen reissutöitä ja tulee ja menee miten sattuu. Nainen tekee pääasiassa etätöitä, mutta joutuu käymään usean sadan kilometrin päässä säännöllisesti. Perheen esikoinen voi teini-iässä psyykkisesti tosi huonosti ja oli myös osastolla hoidossa. Perheen nuorempi lapsi pyörittää vanhempiaan miten huvittaa. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan rajaa lasta ja hänelle annetaan kaikessa periksi. Jotenkin ulospäin näyttää siltä, ettei perheessä kukaan voi hyvin. Kulissit ovat kunnossa. On taloa, autoja, harrastuksia ja urat, mutta saa nähdä miten tulevaisuudessa lapset kuvaavat lapsuuttaan.
Jep. Mun isän uskottomuus osui myös aikaan, jolloin mä olin juuri syntynyt. 12 vuotiaana mulla diagnosointiin ekan kerran masennus. Kummallekin vanhemmalle on edelleen liian kova pala myöntää, että kodin ilmapiirillä oli osuutta asiaan. Se rikkoo heidän kuvansa siitä, että lasten vuoksi jatkoivat yhdessä, että meillä olisi ehjä koti...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Kuule ei se minun eksäni pettäminen vaatinut minulta mitään töitä, kyllä hän sen kaiken vaivan siinä näki itse ja työsti sitä toistakin henkilöä.
Enkä minä ole tuomittu toistamaan eksäni virheitä nykyisessä suhteessani, mitä hän enää tähän kuuluu? Entä miten voin tai olisin voinut harrastaa itsetutkiskelua, kun toinen osapuoli ei koskaan puolella sanallakaan antanut ymmärtää olevansa tyytymätön? Tarkoitatko itsetutkiskelulla nyt siis ajatustenlukua? Miksi niin vimmaisesti yrität todistella pettämisen olleen edes vähän sen petetynkin syytä, että jos tämä olisi nyt vaan itsetutkiskellut tehokkaammin niin koko hommalta olisi voitu välttyä?
Syyllinen ihminen tunnetusti käyttäytyy hyökkäävästi. Onko sinulla jokin syy tuntea olosi syylliseksi, jopa siinä määrin että nyt ryöpytät sitä meidän muidenkin niskaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Minua on petetty. Yritin antaa anteeksi ja unohtaa. En kyennyt. Jos sinä kykenet se ei tee sinusta parempaa tai minusta huonompaa tai kykenemätöntä itsetutkiskeluun tai töihin.
Osasin kuitenkin myöntää, etten kykene tähän enää, pelastin lapsillemme rauhallisen lapsuuden ja täysjärkisen terveen jaksavan äidin.
Sinulla taitaa olla jotain hampaankolossa sittenkin kun pitää noin tuomita. Just sayin..
Miksi ihmeessä mulla olis jotain hampaankolossa sua kohtaan? Sinä kerrot kuuluvasi niihin, jotka kykenevät itsetutkiskeluun. Hieno juttu! Ketju vain on pullollaan niitä, jotka eivät siihen ole kyenneet. Mielestäni on epäreilua vierittää katkeruuttaan vielä lastenkin niskaan, kuten moni tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Kuule ei se minun eksäni pettäminen vaatinut minulta mitään töitä, kyllä hän sen kaiken vaivan siinä näki itse ja työsti sitä toistakin henkilöä.
Enkä minä ole tuomittu toistamaan eksäni virheitä nykyisessä suhteessani, mitä hän enää tähän kuuluu? Entä miten voin tai olisin voinut harrastaa itsetutkiskelua, kun toinen osapuoli ei koskaan puolella sanallakaan antanut ymmärtää olevansa tyytymätön? Tarkoitatko itsetutkiskelulla nyt siis ajatustenlukua? Miksi niin vimmaisesti yrität todistella pettämisen olleen edes vähän sen petetynkin syytä, että jos tämä olisi nyt vaan itsetutkiskellut tehokkaammin niin koko hommalta olisi voitu välttyä?
Syyllinen ihminen tunnetusti käyttäytyy hyökkäävästi. Onko sinulla jokin syy tuntea olosi syylliseksi, jopa siinä määrin että nyt ryöpytät sitä meidän muidenkin niskaan?
Miksi koit edellisen viestin hyökkääväksi? Mikä siinä kolahti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Isäni petti äitiäni useasti. En tiedä oliko sama vai eri nainen. Olen lapsuuteni 9-15 vuotta kuunnellut noita riitoja suljettujen ovien takana, aistinut ilmapuntarin lailla millainen päivä tänään ja räjähtääkö vai ei.
Sanomattakin lie selvää et tarkin terapiassa edelleen vääristynyttä parisuhdekösitystäni, en osaa pitää rajojani, pelkään konflikteja. Tiedän et vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Sitä kuormaa en koskaan lapsilleni halua.
Ikävä kuulla kokemuksestasi, mutta mielestäni on tärkeää myös lasten näkökulmaa tuoda esiin. Vanhempien elämässä tuollainen "muutaman vuoden" riitely ei ole pitkä aika, mutta lapsen näkökulmasta on. Toki lasten on tärkeä nähdä miten erimielisyyksiä ratkotaan, mutta vuosien kestävä sotatila kotona kuulostaa kamalalta.
Lähipiirissäni on tilanne, jossa perheen isä petti vauva-aikana äitiä. Esikoislapsi oli koulussa. Kyseinen mies jäi todellakin housut kintuissa kiinni pitkäaikaisesta sivusuhteesta ja oli aikeissa jättää perheensä. Kaiken myllerryksen seurauksena he muuttivat perheenä toiselle paikkakunnalle lähemmäksi tukiverkkoja. En tiedä mikä on parisuhteen tila tällä hetkellä, mutta yhdessä he ovat ainakin. Mies tekee edelleen reissutöitä ja tulee ja menee miten sattuu. Nainen tekee pääasiassa etätöitä, mutta joutuu käymään usean sadan kilometrin päässä säännöllisesti. Perheen esikoinen voi teini-iässä psyykkisesti tosi huonosti ja oli myös osastolla hoidossa. Perheen nuorempi lapsi pyörittää vanhempiaan miten huvittaa. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan rajaa lasta ja hänelle annetaan kaikessa periksi. Jotenkin ulospäin näyttää siltä, ettei perheessä kukaan voi hyvin. Kulissit ovat kunnossa. On taloa, autoja, harrastuksia ja urat, mutta saa nähdä miten tulevaisuudessa lapset kuvaavat lapsuuttaan.
Mies vientialalla?
Ja nimikirjaimet P.K.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Kuule ei se minun eksäni pettäminen vaatinut minulta mitään töitä, kyllä hän sen kaiken vaivan siinä näki itse ja työsti sitä toistakin henkilöä.
Enkä minä ole tuomittu toistamaan eksäni virheitä nykyisessä suhteessani, mitä hän enää tähän kuuluu? Entä miten voin tai olisin voinut harrastaa itsetutkiskelua, kun toinen osapuoli ei koskaan puolella sanallakaan antanut ymmärtää olevansa tyytymätön? Tarkoitatko itsetutkiskelulla nyt siis ajatustenlukua? Miksi niin vimmaisesti yrität todistella pettämisen olleen edes vähän sen petetynkin syytä, että jos tämä olisi nyt vaan itsetutkiskellut tehokkaammin niin koko hommalta olisi voitu välttyä?
Syyllinen ihminen tunnetusti käyttäytyy hyökkäävästi. Onko sinulla jokin syy tuntea olosi syylliseksi, jopa siinä määrin että nyt ryöpytät sitä meidän muidenkin niskaan?
Kumpiko sulla nyt on. toinen pettäjä, vai oletko päättänyt, että parempi yksin kuin huonossa seurassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Kiitos tästä viestistä!
Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta, eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä seuraavassa suhteessaan. Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin omille lapsilleen.
Kuule ei se minun eksäni pettäminen vaatinut minulta mitään töitä, kyllä hän sen kaiken vaivan siinä näki itse ja työsti sitä toistakin henkilöä.
Enkä minä ole tuomittu toistamaan eksäni virheitä nykyisessä suhteessani, mitä hän enää tähän kuuluu? Entä miten voin tai olisin voinut harrastaa itsetutkiskelua, kun toinen osapuoli ei koskaan puolella sanallakaan antanut ymmärtää olevansa tyytymätön? Tarkoitatko itsetutkiskelulla nyt siis ajatustenlukua? Miksi niin vimmaisesti yrität todistella pettämisen olleen edes vähän sen petetynkin syytä, että jos tämä olisi nyt vaan itsetutkiskellut tehokkaammin niin koko hommalta olisi voitu välttyä?
Syyllinen ihminen tunnetusti käyttäytyy hyökkäävästi. Onko sinulla jokin syy tuntea olosi syylliseksi, jopa siinä määrin että nyt ryöpytät sitä meidän muidenkin niskaan?
Miksi koit edellisen viestin hyökkääväksi? Mikä siinä kolahti?
En ole tuo, jolta kysyt, mutta onhan tuo viesti sekä koominen että hyökkäävä. Ihan kuin ei osaisi suomen kieltä kunnolla. Puretaanpas viesti:
"Joka ei ymmärrä, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkiskelua molemmilta"
- siis oikeesti, että pettäminen vaatii töitä ja itsetutkistelua molemmilta; petetyltäkin, huoh
" eroaa, ja on tuomittu toistamaan samoja virheitä"
- siis mitä virheitä petetty on tehnyt, jotta tuomitaan toistamaan ...mitä ja kenen virheitä?
" Tai olemaan yksin, ja kummassakin tapauksessa antamaan väärän parisuhdemallin lapsille."
Siis eroaminen tämän kirjoittajan mukaan olisi niin ollen aina väärin. Ja syyllistää eroajan. Huvittava viesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Ihana kirjoitus. En tajua, että joku voi tätä alapeukuttaa.
Koska tuo on täyttä paskaa. Kerran rikottua ei saa ehjäksi, joten kaikille parasta on viedä pettäjältä omaisuus ja potkaista pellolle.
Kyllä rikotun saa ehjäksi. Kyse on samasta kuin posliinikannun korjauksesta. Se on liimattavissa. Arvet jäävät, mutta kannu toimii hyvinkin. Ja mitä useammin se rikkoontuu, sitä vaikeammin sitä voi liimata. Lopulta se menee pieniksi muruiksi, eikä ole enää korjattavissa.
Jos osapuolet eivät ole sisäisesti halukkaita muuttumaan, niin korjaaminen ei onnistu. Mutta jos ovat, motivaatiota ja tahtoa löytyy, niin kyllä ihminen voi muuttua.
Rikkoutuneen kannun palaset heitetään roskiin ja sitten hankitaan parempi kannu, mikäli sellaista tarvitsee.
Jos on alunperin saanut aivan uniikin kannun, uutta parempaa kannua ei olekaan saatavilla noin vain. Rikkonainen kannu on meidän tapauksessa parempi kuin tuhat uutta kannua. Yksi sadasta tuhannesta voisi olla se uniikki, mutta sen löytäminen on hankalaa.
Olemme keskustelleet, puoliso on tukena ja kuuntelee, on läsnä, ottaa vastuuta, toimii avoimesti. Huonoja päiviä on vähemmän ja harvemmin. Ei Ap, mutta samassa tilanteessa.Yllättävää, miten monet kommentit osuu ja toimii.
Epätoivoisten läheisriippuvaisten ulinaa uniikeista kannuista :D Se teidän pettäjämies on valehdellut silmät korvat täyteen ja käynyt tyhjentämässä pussinsa jonnekin muualle. Sitten kun käry käy niin nämä tollot vaimot uskoo mitä tämä valepukki heille satuilee elämänsä virheestä ja isosta rakkaudesta.
Se, joka oikeasti rakastaa kumppaniaan ei harhaudu vieraisiin vuoteisiin. Se on totuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Ihana kirjoitus. En tajua, että joku voi tätä alapeukuttaa.
Koska tuo on täyttä paskaa. Kerran rikottua ei saa ehjäksi, joten kaikille parasta on viedä pettäjältä omaisuus ja potkaista pellolle.
Kyllä rikotun saa ehjäksi. Kyse on samasta kuin posliinikannun korjauksesta. Se on liimattavissa. Arvet jäävät, mutta kannu toimii hyvinkin. Ja mitä useammin se rikkoontuu, sitä vaikeammin sitä voi liimata. Lopulta se menee pieniksi muruiksi, eikä ole enää korjattavissa.
Jos osapuolet eivät ole sisäisesti halukkaita muuttumaan, niin korjaaminen ei onnistu. Mutta jos ovat, motivaatiota ja tahtoa löytyy, niin kyllä ihminen voi muuttua.
Rikkoutuneen kannun palaset heitetään roskiin ja sitten hankitaan parempi kannu, mikäli sellaista tarvitsee.
Jos on alunperin saanut aivan uniikin kannun, uutta parempaa kannua ei olekaan saatavilla noin vain. Rikkonainen kannu on meidän tapauksessa parempi kuin tuhat uutta kannua. Yksi sadasta tuhannesta voisi olla se uniikki, mutta sen löytäminen on hankalaa.
Olemme keskustelleet, puoliso on tukena ja kuuntelee, on läsnä, ottaa vastuuta, toimii avoimesti. Huonoja päiviä on vähemmän ja harvemmin. Ei Ap, mutta samassa tilanteessa.Yllättävää, miten monet kommentit osuu ja toimii.
Epätoivoisten läheisriippuvaisten ulinaa uniikeista kannuista :D Se teidän pettäjämies on valehdellut silmät korvat täyteen ja käynyt tyhjentämässä pussinsa jonnekin muualle. Sitten kun käry käy niin nämä tollot vaimot uskoo mitä tämä valepukki heille satuilee elämänsä virheestä ja isosta rakkaudesta.
Se, joka oikeasti rakastaa kumppaniaan ei harhaudu vieraisiin vuoteisiin. Se on totuus.
Puhutpa kauniisti. Voisitko sisäistää vaikka sen, että ei se läheisyysriippuvaisuuskaan ole mikään "hähähähä lol omggg vähäx noloo mitä vit tuu xD"-tila. Miksi siis naurat?
Siihenkin vaikuttaa moni asia. Terapiassa selvitellään asiaa.
T. Petetty, joka kyllä tunnistaa olevansa läheisriippuvainen.
Mulla ei ole ketään muuta kun mies. Oon yrittänyt kaikkeni saadakseni ystäviä. En oo saanut ja vanhatkin on muuttanut pois ja hylännyt. En oo saanu moneen vuoteen edes töitä. Niin, että jätäpä tässä nyt sit se viimeinenkin ihmiskontakti.... vaikeaa on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän selviytymistarina
Minulle selvisi, että mieheni oli pettänyt minua useita kertoja vuosien saatossa. Oli kännipanoja, myös jokunen useamman kerran tapailusuhde ihan selvin päin.
Meillä on pitkä yhteinen historia, lapsia ja yhteinen omaisuus.
Alkuun olin vähällä menettää terveyteni. En kyennyt syömään, liiikkumaan, käymään edes töissä. Nukahtelin vain pätkissä.
Mies hoiti kotityöt. Minä vain hengitin. Itkin ja raivosin. Puhuttiin paljon. Puhuttiin enemmän kuin koskaan. Mies oli kyllä puhunut pahasta olostaan ja pettymyksistä avioliitossamme, mutta ei minulle... riitaa ja erimielisyyttä tuli paljon puhuttujen asioiden seurauksena. Välillä asiat vain pahenivat, kun kipeitä asioita nousi pintaan. Silloin todella kyselin, tahdonko tätä vielä. Tahdoin.
Puhumista kesti vuosia ja sitä riittää vieläkin harvakseltaan. Alkuun puhuttiin päivittäin tuntikausia, tahti harveni pikkuhiljaa sitä mukaa kun kykenin ajattelemaan muutakin kuin pettämistä. Sain kiinni elämästä.
Meille pettämisen paljastuminen oli käännekohta. Mieheni muuttui lähes toiseksi ihmiseksi. Kertoi, ettei halua enää pettää koska siitä tulee niin paha olo. Baarireissut jäi kokonaan pois, alkoi olla kotona läsnä enemmän, ja mikä tärkeintä: alkoi puhua. Ja näytti teoillaan, että haluaa pitää perheen kasassa. Alettiin tehdä asioita perheenä enemmän. Lisättiin kahdenkeskistä aikaa (silloinkin puhuttiin, myös riideltiin, mutta tehtiin meille tärkeitä kivoja asioita).
Tapahtuneet asiat ovat mielessä yhä vähemmän, mutta en yritä työntää niitä pois. Ne saavat tulla. Piti hyväksyä, että tapahtunut on osa meidän elämää, vaikka eroaisimme, vaikka löytäisimme uudet kumppanit. Unohtaa ei voi eikä tarvitse.
Minua auttoi, että mieheni oli tukenani. Olisi ollut aivan hirveää, että hän olisi hylännyt minut tuolloin. Sain romahtaa.
Tajuttiin molemmat, että emme halua luopua toisesta. Sittemmin ollaan tehty kovasti töitä, että muistamme sen säännöllisesti toiselle näyttää ja kertoa, että toinen on tärkeintä maailmassa. Minäkin olin erehtynyt pitämään miestäni itsestäänselvyytenä. Anteeksi antamista olen todella opiskellut ja opetellut.
Kerro ja näytä, että kunnioitat.
Kerro ja näytä, että rakastat.
Toista.Aina kuolemaan saakka.
Ihana kirjoitus. En tajua, että joku voi tätä alapeukuttaa.
Koska tuo on täyttä paskaa. Kerran rikottua ei saa ehjäksi, joten kaikille parasta on viedä pettäjältä omaisuus ja potkaista pellolle.
Kyllä rikotun saa ehjäksi. Kyse on samasta kuin posliinikannun korjauksesta. Se on liimattavissa. Arvet jäävät, mutta kannu toimii hyvinkin. Ja mitä useammin se rikkoontuu, sitä vaikeammin sitä voi liimata. Lopulta se menee pieniksi muruiksi, eikä ole enää korjattavissa.
Jos osapuolet eivät ole sisäisesti halukkaita muuttumaan, niin korjaaminen ei onnistu. Mutta jos ovat, motivaatiota ja tahtoa löytyy, niin kyllä ihminen voi muuttua.
Rikkoutuneen kannun palaset heitetään roskiin ja sitten hankitaan parempi kannu, mikäli sellaista tarvitsee.
Jos on alunperin saanut aivan uniikin kannun, uutta parempaa kannua ei olekaan saatavilla noin vain. Rikkonainen kannu on meidän tapauksessa parempi kuin tuhat uutta kannua. Yksi sadasta tuhannesta voisi olla se uniikki, mutta sen löytäminen on hankalaa.
Olemme keskustelleet, puoliso on tukena ja kuuntelee, on läsnä, ottaa vastuuta, toimii avoimesti. Huonoja päiviä on vähemmän ja harvemmin. Ei Ap, mutta samassa tilanteessa.Yllättävää, miten monet kommentit osuu ja toimii.
Epätoivoisten läheisriippuvaisten ulinaa uniikeista kannuista :D Se teidän pettäjämies on valehdellut silmät korvat täyteen ja käynyt tyhjentämässä pussinsa jonnekin muualle. Sitten kun käry käy niin nämä tollot vaimot uskoo mitä tämä valepukki heille satuilee elämänsä virheestä ja isosta rakkaudesta.
Se, joka oikeasti rakastaa kumppaniaan ei harhaudu vieraisiin vuoteisiin. Se on totuus.
Mutta siis mitä tapahtui kun ei ennen harhautunut ja nyt harhautuu? Rakkaus loppui? Miksi tai kuinka? Eikö tämä mikään kiinnosta muita petettyä? Minä ainakin kuulin mielelläni vastauksia.
Minua olisi auttanut se, että mies ei olisi syyttänyt minua pettämisestään vaan myöntänyt virheensä ja pyytänyt vilpittömästi anteeksi sekä näyttänyt teoillaan, että on pahoillaan.
Muutoin kaikesta jää arpi, joka ei koskaan täysin parane.
Vierailija kirjoitti:
Minua olisi auttanut se, että mies ei olisi syyttänyt minua pettämisestään vaan myöntänyt virheensä ja pyytänyt vilpittömästi anteeksi sekä näyttänyt teoillaan, että on pahoillaan.
Muutoin kaikesta jää arpi, joka ei koskaan täysin parane.
Mun mies myönsi kaiken kun jäi kiinni. Ei syyttänyt ketään muuta kuin itseään. Itki, että ei tajunnut miten iso asia micropettäminen onkaan. Olin tiennyt miehen puuhista jo kauan mutta kun iso mittakaava selvisi niin todella pahoitin mieleni ja nostin kissan pöydälle. Meillä on ollut hyvin avoin ja "salliva" suhde mutta tapahtui asioita xy ja z ja totesin että micropettäminen on paha.
Harkitsen suhteeseen jäämistä koska mies on tosiaan "hoitanut" mua pyyteettömästi vuosia ja kerännyt itselleen valtavan henkisen kuorman.
T. Se mt-potilas ja micropettäjän puoliso edellisiltä sivuilta
Mutta ilmeisesti tarpeeksi pitkä, että olet valmis toistamaan virheitäsi kerta toisensa jälkeen.