Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

Saako kysyä MaratonParkuja miksi teillä sitten oli tuollaista on-off-meininkiä? Ts mistä se lähti?

Kuurankukka kirjoitti:

Saako kysyä MaratonParkuja miksi teillä sitten oli tuollaista on-off-meininkiä? Ts mistä se lähti?

Sen kun tietäis😀

Mistä ne älyttömyydet ja kummallisuudet ja hankaluudet nyt ihmissuhteissa lähtee. Alussa ollaan tietysti niin rakastuneita, että ei nähdä toista selkeästi, ts. millainen hän oikeastaan ja sitten asiat vain etenevät painollaan, kenellä mitenkin.

On-off-meiningille varmaan on yhtä monta syytä kuin pettämiselle tai mille muullekaan mitä parisuhteissa tapahtuu.

Mutta pointti onkin juuri se, että ei mekään koskaan sitten saatu puhuttua mitään juurisyitä tai vastaavia, ja niitä varmaan olenkin jäänyt kaipaamaan. Että olisi voitu kelata taaksepäin asioita, mitä tehtiin ja miten sen toinen tunsi. Nyt on jäljellä enää ne omat arvailut.

Tuli siis vain mieleen, että vaikka mekin muka oltiin puhuvinamme, niin ei siinä oikeaa vastuunkantoa ollut, eli sitä, että niissä tilanteissa olisi oikeasti ollut rehellinen kunnolla ja sanonut asioita silläkin uhalla, että ne toista satuttaa. Ja mietin sitäkin näin jälkeenpäin, että olisiko ne asiat ollut pakko sanoa siten, että satuttaa, vai olisiko löytynyt tapa käsitellä asioita muutoinkin. Koen, että nyt olen sitä oppinut, mutta ehkä tarvitsinkin tuon kokemuksen sen tehdäkseni ja vieläkinhän asian kanssa joskus saa painia.

Koen kyllä, että tuossa suhteessa minä olin parempi sanomaan, hänellä oli kanssa viimeiseen asti hyvän tyypin naamio päälle. Jälkeenpäin on vähän naurattanutkin, kun hänellä oli tapana mm. kysyä, että onko sulla nälkä silloin, kun itse oli nälkäinen. Eli aina vähän kääntää toiseen sitä, mitä itse tarvitsee ja toisen olisi siitä sitten pitänyt tajuta, mitä hän tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Niin, ja tosiaan kokemuksesta sanon, että onhan se aika kummallinen tyyppi, ketä nyt yhtään ei imartelisi se, että toinen on rakkaudesta sekaisin ja aivan hulluna minuun.

Sekin + tuo, että toivoo ystävyyttä ja ikään kuin säilyttää eikä syyllistyä, onhan nämä kaikki tosi inhimillisiä toiveita.

Mutta eihän se kyllä vastuunkantoa ole, että ei vaan ota niitä pskoja fiiliksiä itselle, vaan roikottaa niiden takia toista.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Niin, ja tosiaan kokemuksesta sanon, että onhan se aika kummallinen tyyppi, ketä nyt yhtään ei imartelisi se, että toinen on rakkaudesta sekaisin ja aivan hulluna minuun.

Sekin + tuo, että toivoo ystävyyttä ja ikään kuin säilyttää eikä syyllistyä, onhan nämä kaikki tosi inhimillisiä toiveita.

Mutta eihän se kyllä vastuunkantoa ole, että ei vaan ota niitä pskoja fiiliksiä itselle, vaan roikottaa niiden takia toista.

T: MaratonParkuja

Sivusta ihmettelen kun itselle olisi eron jälkeen ollut kauhistus jos olis selvinnyt et exällä on vielä toiveita yhteenpalaamisesta. Ei tod imartelevaa!

Toisaalta jos jätetty haluaisi olla kaverit, niin tuntuisi aika kylmältä kieltäytyä. Vaikea sanoa mikä tuommoisessa tilanteessa on sitten oikea linja. Ainakin viheltää homma poikki jos em tapaista mustasukkaiseksi tekemistä tai tunnevuodatusta alkaa vielä pitkän ajan päästä erosta tulla uudelleen esiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Niin, ja tosiaan kokemuksesta sanon, että onhan se aika kummallinen tyyppi, ketä nyt yhtään ei imartelisi se, että toinen on rakkaudesta sekaisin ja aivan hulluna minuun.

Sekin + tuo, että toivoo ystävyyttä ja ikään kuin säilyttää eikä syyllistyä, onhan nämä kaikki tosi inhimillisiä toiveita.

Mutta eihän se kyllä vastuunkantoa ole, että ei vaan ota niitä pskoja fiiliksiä itselle, vaan roikottaa niiden takia toista.

T: MaratonParkuja

Sivusta ihmettelen kun itselle olisi eron jälkeen ollut kauhistus jos olis selvinnyt et exällä on vielä toiveita yhteenpalaamisesta. Ei tod imartelevaa!

Toisaalta jos jätetty haluaisi olla kaverit, niin tuntuisi aika kylmältä kieltäytyä. Vaikea sanoa mikä tuommoisessa tilanteessa on sitten oikea linja. Ainakin viheltää homma poikki jos em tapaista mustasukkaiseksi tekemistä tai tunnevuodatusta alkaa vielä pitkän ajan päästä erosta tulla uudelleen esiin.

Järjellä todellakin näin ja tahdon ajatella, että näin minäkin nyt😀

Oma tilanteeni tosiaan oli aika sekava sinällään, että tunteita oli niin paljon vielä pelissä molemmillla, että siitä ei oikein voi vetää mitään fiksuja johtopäätelmiä. Minulla etenkin vielä vahvoja tunteita, toisesta en uskalla mennä sanomaan mitään.

Mutta periaatteessa olen sitä mieltä, että hyvin harvoin ihmiset oikeasti tekee mitään täysin epäitsekästä, joka ei heitä itseään palvele millään tavoin. Eli siinä mielessä ajattelen, että jotain egobuustia siitä ehkä saa, kun huomaa, että toisen elämä ei suju ilman minua tms.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Piti oikein etsiä ketjun alkuajoilta vanha kommenttini, joka liittyi muutama päivä sitten nopeasti kirjoittamaani kommenttiin vastuunkantamisesta erotilanteessa:

"Taisi olla Bruce Fisherin kirja josta noin 20 vuotta sitten luin ajatuksen, että jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain ja ainoastaan ystävällisyyttä itseään kohtaan. Olemalla ystävällinen hyvitetään vain omaa huonoa omatuntoa ja annetaan toiselle harhaanjohtavia toiveita jatkosta. Ainoa aidosti ystävällinen teko olisi ottaa täysi vastuu omista valinnoistaan ja tehdä niin kutsuttu puhdas breikki. 

Tässä ketjussa yllä mainittu ajatus on tullut ikävällä tavalla todistetuksi. Jättäjät ovat toimineet jätettyjä kohtaan tunnetasolla hyvin raadollisella tavalla. He ovat todellisuudessa suojelleet ainoastaan omia tunteitaan.

Kyseinen toimintatapa on kuitenkin hyvin yleinen. Jättäjä kuvittelee toimivansa tilanteessa oikein, sillä eihän kukaan yleensä halua tahallaan valtavaa tuskaa toiselle tuottaa. Oma syyllisyydentunne sekoittuu näin toisen tuskaan. Ikävä totuus kuitenkin on, että hyvittelemällä toista (ilman halua jatkaa parisuhdetta), hyvittelee ainoastaan omia ikäviä tuntojaan ja pidentää ja syventää jätetyn kärsimystä."

Miehesi "vilpittömät aikeet" olivat ikävä kyllä jätettyä naista kohtaan hyvin raadollisia.

T: Ketjua alusta alkaen lukenut, mutta harvemmin kommentoinut sivustahuutelija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Niin, ja tosiaan kokemuksesta sanon, että onhan se aika kummallinen tyyppi, ketä nyt yhtään ei imartelisi se, että toinen on rakkaudesta sekaisin ja aivan hulluna minuun.

Sekin + tuo, että toivoo ystävyyttä ja ikään kuin säilyttää eikä syyllistyä, onhan nämä kaikki tosi inhimillisiä toiveita.

Mutta eihän se kyllä vastuunkantoa ole, että ei vaan ota niitä pskoja fiiliksiä itselle, vaan roikottaa niiden takia toista.

T: MaratonParkuja

Sivusta ihmettelen kun itselle olisi eron jälkeen ollut kauhistus jos olis selvinnyt et exällä on vielä toiveita yhteenpalaamisesta. Ei tod imartelevaa!

Toisaalta jos jätetty haluaisi olla kaverit, niin tuntuisi aika kylmältä kieltäytyä. Vaikea sanoa mikä tuommoisessa tilanteessa on sitten oikea linja. Ainakin viheltää homma poikki jos em tapaista mustasukkaiseksi tekemistä tai tunnevuodatusta alkaa vielä pitkän ajan päästä erosta tulla uudelleen esiin.

Järjellä todellakin näin ja tahdon ajatella, että näin minäkin nyt😀

Oma tilanteeni tosiaan oli aika sekava sinällään, että tunteita oli niin paljon vielä pelissä molemmillla, että siitä ei oikein voi vetää mitään fiksuja johtopäätelmiä. Minulla etenkin vielä vahvoja tunteita, toisesta en uskalla mennä sanomaan mitään.

Mutta periaatteessa olen sitä mieltä, että hyvin harvoin ihmiset oikeasti tekee mitään täysin epäitsekästä, joka ei heitä itseään palvele millään tavoin. Eli siinä mielessä ajattelen, että jotain egobuustia siitä ehkä saa, kun huomaa, että toisen elämä ei suju ilman minua tms.

T: MaratonParkuja

Sen verran vielä huutelen täältä sivusta, että minulla ei kyllä ole mennyt MaratonParkuja, Tuumis, tms. sekaisin. MaratonParkujalla on kyllä niin virkistävän inhorealistinen ja lähes itseironinen tarkastelutapa omaan ja (osin myös muiden) toimintaan. Erotan hänen viestinsä usein juurikin sen vuoksi, että ne resonoivat niin vahvasti omaan korkkiruuvinkiharaan itseironiaani. :DD

T: Se ketjua alusta alkaen lukenut, mutta harvemmin kommentoinut sivustahuutelija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Piti oikein etsiä ketjun alkuajoilta vanha kommenttini, joka liittyi muutama päivä sitten nopeasti kirjoittamaani kommenttiin vastuunkantamisesta erotilanteessa:

"Taisi olla Bruce Fisherin kirja josta noin 20 vuotta sitten luin ajatuksen, että jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain ja ainoastaan ystävällisyyttä itseään kohtaan. Olemalla ystävällinen hyvitetään vain omaa huonoa omatuntoa ja annetaan toiselle harhaanjohtavia toiveita jatkosta. Ainoa aidosti ystävällinen teko olisi ottaa täysi vastuu omista valinnoistaan ja tehdä niin kutsuttu puhdas breikki. 

Tässä ketjussa yllä mainittu ajatus on tullut ikävällä tavalla todistetuksi. Jättäjät ovat toimineet jätettyjä kohtaan tunnetasolla hyvin raadollisella tavalla. He ovat todellisuudessa suojelleet ainoastaan omia tunteitaan.

Kyseinen toimintatapa on kuitenkin hyvin yleinen. Jättäjä kuvittelee toimivansa tilanteessa oikein, sillä eihän kukaan yleensä halua tahallaan valtavaa tuskaa toiselle tuottaa. Oma syyllisyydentunne sekoittuu näin toisen tuskaan. Ikävä totuus kuitenkin on, että hyvittelemällä toista (ilman halua jatkaa parisuhdetta), hyvittelee ainoastaan omia ikäviä tuntojaan ja pidentää ja syventää jätetyn kärsimystä."

Miehesi "vilpittömät aikeet" olivat ikävä kyllä jätettyä naista kohtaan hyvin raadollisia.

T: Ketjua alusta alkaen lukenut, mutta harvemmin kommentoinut sivustahuutelija

Tottakai. On tutkittu tunnettujen filantrooppien aivoja ja todettu, että hyvän tekeminen antaa mielihyvävasteen aivoissa, eli jokainen hyvä tekokin pohjimmiltaan pohjautuu ihmisen tarpeeseen tuottaa itselleen hyvää oloa ja välttää huonoja fiiliksiä. Joskus voimme tosin olla harhassa sen kuvitelmamme kanssa mikä toiselle on lopulta hyväksi ja mikä ei. Tämä on varmaan tyypillistä esim lapsen kasvatuksessa -on paljon helpompaa olla salliva ja hemmotteleva kuin kieltää ja tuottaa pettymyksiä. Miksi sitten onnistumme kasvatuksessa (usein), mutta emme esim eron jälkeisessä kommunikaatiossa? Koska kasvatusasioissa kaikki objektiivinen tieto on saatavilla, ts tiedät kuinka toimia oikein. Miksi toisen oikein on ystävyys exän kanssa ja toisen ei, vaikka molemmat sitä ainakin ilmiasevat haluavansa?

Itse tein valintoja eroni jälkeen jotka hyödyttivät exääni. Se helpotti syyllisyyttäni ja säälin tunteitani. Toisaalta toivoin ja toivon hänelle vilpittömästi hyvää elämässään. Myöhemmin se kääntyi ystävyyttämme vastaan, koska tuli selväksi, että tilanteen tasaannuttua, aikuinen ihminen ei keskimäärin arvosta sitä että on tullut holhotuksi. Hyväksi tarkoittamani teot saivat ajan kuluessa exäni ärsyyntyneeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Piti oikein etsiä ketjun alkuajoilta vanha kommenttini, joka liittyi muutama päivä sitten nopeasti kirjoittamaani kommenttiin vastuunkantamisesta erotilanteessa:

"Taisi olla Bruce Fisherin kirja josta noin 20 vuotta sitten luin ajatuksen, että jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain ja ainoastaan ystävällisyyttä itseään kohtaan. Olemalla ystävällinen hyvitetään vain omaa huonoa omatuntoa ja annetaan toiselle harhaanjohtavia toiveita jatkosta. Ainoa aidosti ystävällinen teko olisi ottaa täysi vastuu omista valinnoistaan ja tehdä niin kutsuttu puhdas breikki. 

Tässä ketjussa yllä mainittu ajatus on tullut ikävällä tavalla todistetuksi. Jättäjät ovat toimineet jätettyjä kohtaan tunnetasolla hyvin raadollisella tavalla. He ovat todellisuudessa suojelleet ainoastaan omia tunteitaan.

Kyseinen toimintatapa on kuitenkin hyvin yleinen. Jättäjä kuvittelee toimivansa tilanteessa oikein, sillä eihän kukaan yleensä halua tahallaan valtavaa tuskaa toiselle tuottaa. Oma syyllisyydentunne sekoittuu näin toisen tuskaan. Ikävä totuus kuitenkin on, että hyvittelemällä toista (ilman halua jatkaa parisuhdetta), hyvittelee ainoastaan omia ikäviä tuntojaan ja pidentää ja syventää jätetyn kärsimystä."

Miehesi "vilpittömät aikeet" olivat ikävä kyllä jätettyä naista kohtaan hyvin raadollisia.

T: Ketjua alusta alkaen lukenut, mutta harvemmin kommentoinut sivustahuutelija

Minusta siinä on kyse myös rajattomuudesta. Rajat tarkoittavat sitä, että erottaa oman tahdon toisten ihmisten tahdosta. Että jokainen vastaa omista tarpeista ja toiveista, mutta ei muiden. Saatikka että kätketään omat motiivit ja halut ym. ns. toisen parhaaksi. Voi olla kyse myös hallitsemisen halusta, mikä sekin on todella manipulatiivista. 

Tosiasia on myös se, että toiseen rakastunut ihminen on monesti todella julma jätetylle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Siis kenen kirjoitus tämä oli?

Oletko yhä tuon miehen kanssa siis? Vai tuliko teille ero ja miten?

Onko tuo mies vielä yhteydessä tuohon roikkuvaan exään?

 

Hyviä pohdintoja ollut täällä.

Edelleen, viestit vaatii enemmän ajatuksella paneutumista, ennen kun minulla on niihin järkevää? sanottavaa/kommentoitavaa.

28:lle haluaisin sanoa, vaikka toisaalta mua vähän mietityttää tämän sanominen. Ettet ymmärrä minua väärin. Mutta, tällä historialla uskallan kuitenkin kysäistä, että olethan muistanut myös antaa aikaa niille hankalille asioille/tunteille? Niiden käsittelylle?

Tiedän, todella tiedän! Että elit niitä kauan. Ja olen täysin sitä mieltä, että ansaitset sen onnen mikä sinulla nyt on. Se, mitä mietin, on, että eihän se tärkeä työ niiden vaikeiden tunteiden kanssa häviä niiden ihanien asioiden jalkoihin?

Tiedän, että olet antanut itsellesi luvan nauttia kesän, ja se on täysin oikein. En tarkoita mitään menneessä vellomista tai murheessa vellomista, vaan sitä, ettei polje niitä vaikeita tunteita onnen alle piiloon. Vaan antaa myös niille luvan tulla, kun sille tuntuu.

En tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan. Itsestäni huomaan, että nyt kun suru ja tuska on helpottanut, olen alkanut saamaan aivan uudenlaisia oivalluksia menneestä suhteesta ja itsestäni. Ymmärrän kokoajan myös itseäni paremmin, miksi annoin sen kaiken jatkua niin kauan ja miksi ajauduin kyseisenlaisen ihmisen kanssa suhteeseen. Tähän on itselläni auttanut aika, alkuun ajatukset oli jotain ihan muuta.

Ehkä sinunkin kohdalla mietin näitä tuskan ja surun alta paljastuvia ikäviä, mutta tärkeitä tunteita, oivalluksia, niiden esiin pääsemistä. Etteivät ne jää onnen alle?

Mutta, toki meidän päättyneet suhteemme olivatkin aivan erilaisia. Minun exästä toipuminen varmasti vaatiikin aikaa. Ja minun itseni kokoon rakentaminen on aivan erilainen prosessi kun ns.normaalista ihmisestä erotessa.

Kunhan pohdin näitä nyt "ääneen" tämmöisiä ajatuksia minulle heräsi.

Mulla on kaikki hyvin. Edelleen olen onnellinen työyhteisöstäni. Exältä odotellaan vastausta asianajajan yhteydenottoon. Vielä en ole mitään mistään kuullut. Tämä toki mietityttää nyt kovastikkin. Ties mitä kaikkea onkaan luvassa. Mutta toisaalta, mulla on varmuus siihen mitä mä teen ja minkälainen minä olen, mulla ei ole mitään salattavaa eikä peiteltävää. Olen niin onnellinen, että se yksikin lapsi joka pysytteli aikansa täältä pois on nyt ollut täällä paljon. Onnellinen siksi, että hän on nähnyt äidin joka ei ole enää rikkinäinen, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Vaikka päädyttäisiin mihin, vaikka kaikki lapset jotenkin paperilla päätyisi isälleen, en minä niitä menetä. Ja kaikki järjestyy lopulta.

Kyllä mulle edelleen tulee ajatuksia, että teinkö oikein kun vein asiaa eteenpäin. Olisko vaan pitänyt antaa asioiden olla? Mutta joku piste tälle kaikelle on saatava.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tätä ketjua jostain tuolta viime keväältä ja moni kirjoitus muistutti jotain suhteeni alkuajoilta.

Mies oli eronnut äskettäin pidemmästä suhteesta, ei kuitenkaan mikään avio- tai avoliitto. Totta puhuen uskon että erosi koska halusi päästä uuteen suhteeseen, mun kanssa. Hänellä oli pitkään suorastaan pakkomielle olla exänsä kanssa ystävä. Ex ei kuulema olisi pärjännyt ilman häntä ja hän halusi puheittensa mukaan luotsata tän naisen hellävaroen itsenäiseen elämään. Meidän alkavaa suhdetta piti tietysti piilotella, koska ei kuulema halunnut loukata exää ja vältteli sitä kauheaa sotaa minkä uskoi syttyvän jos totuus paljastuu. Luonani tyyppi pukkasi kylmää hikeä ihan silkasta kiinnijäämisen pelosta ja syyllisyydestä.

Oikeasti sokea reettakin näki, että nainen sai joka ikisestä kahvittelusta ja viestinvaihdosta vaan toivoa, että voisi palata yhteen miehen kanssa. Yritin sanoa, että mielestäni mies ei tee tälle naiselle minkäänlaista palvelusta vaikka kuvittelee toimivansa jotenkin tosi hienotunteisesti. Hän estää naista menemästä eteenpäin elämässään! Ei kuulemma niin ollut, olihan nainen tinderissäkin jo, he on vaan kavereita..

No, sitten tuli se päivä kun nainen halusi yhden yhteisen päivän tutkia olisiko vanhat tunteet vielä kaivettavissa esiin. Mies kieltäytyi, jolloin nainen halusi katkaista yhteydenpidon. Uusi suhdekin paljastui naiselle sitten pian ilmeisen selvän etsiväntyön jälkeen ja aiheutti ihan jäätävän räjähdyksen ja välien lopullisen katkeamisen. Puoli vuotta molempien elämästä meni ihan hukkaan, kun mies halusi ajatella toisen puolesta valmiiksi mitä toinen tarvitsee. Hienosti on näyttänyt pärjäävän ihan ilman tuollaista "ystävää".

Miten voi joskus olla noin sokea omalle tilanteelleen, tarkoittaa mielestään hyvää ja lietsoa vaan pelkkää draamaa.

Tämä on malliesimerkki erosta, jossa jättäjä ei halua kantaa vastuutaan eropäätöksestään ja sen jätetylle aiheuttamasta tunnereaktiosta.

Jättäjän ystävällisyys jätettyä kohtaan on vain egoistista vastuunpakoilua ja ystävällisyyttä omaa minäkuvaansa kohtaan. Tämä ns. Ystävällisyys on loppupelissä hyvin raadollista toimintaa jätettyä kohtaan, aivan kuten yllä olevassa kommentissa kuvattiin.

No jaa, hänhän nimenomaan jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautteen. En oikein näe sitä vastuunpakoiluna, että käy viikosta toiseen samaa asiaa läpi ja antaa loputtomasti aikaa keskusteluille.

Mutta jonkinlainen harhakuvitelma hällä kyllä oli merkityksestään toisen elämälle ja hyvinvoinnille, että kaikki kelpaisi toiselle, murut mitä saa

Meillä loppuaika oli tuota, tosin osallistuttiin siihen molemmat, vähän yhtä aikaa ja toisinaan vuorotellen, painotukset vaihteli siis sen suhteen, kuka jäi paikalle katselemaan ja kuuntelemaan palautetta. Loppumattomasti tosiaan keskusteltiin, oikeastaan parin, kolmen vuoden ajan. Tosin me kyllä harrastettiin seksiäkin, että sinällään varmaan eri asia, mutta kuitenkin.

Ja voin jälkeenpäin sanoa, että se oli nimenomaan vastuunpakoilua. Kumpikaan ei osannut viheltää peliä poikki ja se, joka tunsi olevansa "vahvemmilla", eli ehkä jopa valmis lähtemään eteenpäin, jännästi vetikin takaisin sen, joka ei. Vaikea selittää, mutta siis juuri tuolla "mutta haluan vain kuulla, miten sä voit, haluatko vielä jutella, ollaan ystäviä" ja hups keikkaa, taas mentiin.

Olen ruotinut omia motiivejani siihen, toisenhan en täysin aukottomasti voi, koska jossain kohtaa se keskusteluyhteys kuitenkin katkesi ja monta  miksi-kysymystä jäi kyllä ilmaankin.

Omat motiivini eivät välttämättä olleet ihan nätit nekään kuitenkaan. Ensinnä oli joku jumalaton itsepäisyys, eli käsitys siitä, että ei meidän juttu voi edes loppua, saati loppua näin. Eli jahtasin sitä suhdetta kuin käärmettä pyssyyn, toki rakastin, toki olin hormonikuplassa, mutta myös jääräpäinen. Toinen motiivi vahvoilla ollessa on aika ikävä myös. Olihan se mahtavaa mennä siihen "keskustelutilanteeseen" näkemään, miten toinen on ihan sekaisin ja ruikuttaa perään. Ja sitten taas toisaalta itse ruikuttajan asemassa oli mahtavaa nähdä, miten toinen taipuu, heltyy, tulee takaisin sittenkin.

Huh, menee kylmät väreet kun muistelen sitä. Ja nousee kieltämättä taas kaikki pska mieleen.

T: MaratonParkuja

mies halusi mulle "olla täysin avoin" siitä mitä exänsä kanssa viestii, joten ainakin tietääkseni se meni näin:

-ensin aika ajoin hyökkäyksiä ja syyttelyä ja mies otti täyden vastuun kaikesta pyydellen anteeksi

- sitten alkoi tulla surullisia mietelauseita ja tarroja, joissa jotain kyynelehtiviä nalleja jne. Näihin mies koitti tsempata, tyyliin 'koita nukkua kuitenkin, huomenna näyttää valoisammalle kun pääset äitiä moikkaamaan', 'voi sua'

-kyselyjä jostain yksityiskohdista ennen eroa joihin mies vastasi, mutta en ole aivan vakuuttunut että kovin raatorehellisesti

-sitten alkoi tulla vihjailuja, että hän on ollut opettelemassa leivän tekoa, joihin mies sitten innostuneena 'jaahas, kenenkäs luona sitä on leipää paisteltu'. Sitten oli kausi kun tuli paljon kuvia (oli laihtunut ja muuttanut ulkonäköään kovasti) ja juttua sellaisista uusista harrastuksista, mitä mieskin harrastaa, näistä vaihtoivat ajatuksia. Sitten oli tinder ja joku mies vaihtamassa tän exän valaisimia, ja silloin tajusin missä mennään kun tämä ex suuttui miehelle koska tätä "ei kiinnosta yhtään, että hänellä on uusi mies".

-sitten tuli miehen syntymäpäivä ja ex halusi ensimmäisen kerran tavata ja antaa lahjan. Lahja muistutti heidän yhteisestä muistostaan. Sanoin silloin miehelle, että hänen pitäisi vähän miettiä mitä touhuaa, mutta ei ei, he on vaan kavereita ja ex on jo löytänyt uuden miehenkin. Huoh.

No sitten tuli se aika kun itkeviä tarroja tuli jatkuvana syöttönä, myöhään illalla kyselyä ' missä olet kun et vastaa', ex otti jäsenyyden miehen salille (ei asunut edes samalla paikkakunnalla vakituisesti), näin hänen ajelevan miehen kodin ohi monta kertaa ja lopulta tämä kiista yhden yhteisen päivän viettämisestä.

Uskon että miehen aikeet olivat ihan vilpittömät, mutta en usko, että hän oikeasti oli noin sokea, se oli vain esitystä mulle. Uskon, että hän kuvitteli, että heistä tulee lopulta ystävät ja hän voi jatkossakin autella naista niin ei itse tarvitse luopua eikä ikävöidä, eikä kokea syyllisyyttä: winwin.

Siis kenen kirjoitus tämä oli?

Oletko yhä tuon miehen kanssa siis? Vai tuliko teille ero ja miten?

Onko tuo mies vielä yhteydessä tuohon roikkuvaan exään?

 

Olen ja tuosta on jo kauan aikaa. Mies oli itse tullut aiemmin jätetyksi toisen miehen takia ja kuvitteli sen pohjalta tietävänsä kuinka tehdä ero toiselle mahdollisimman vähän satuttavaksi. No pieleen meni. Liikaa oletuksia, liian vähän suoraa puhetta.

Minusta rehellisyys on kunnioittamista ja tuommoinen silottelu just sitä holhoamista mistä joku kirjoittikin.

Olen samaa mieltä siitä, että rehellinen suora puhe, vaikka se satuttaakin on parempi kun holhous ja salailu, pehmittely. Totuus tulee julki kuitenkin jossain vaiheessa ja sattuu ihan yhtä paljon.

On armollisempaa sille jätetylle päästä käsittelemään se ero heti vaikkei se siinä tuskassa armolliselta tunnu.

Monesti ainakin hetken totaalinen hiljaisuus auttaa, ei puheluita, ei näkemisiä. Kunnes pahin vaihe ohi, sen jälkeen näkee, onko exästä kaveriksi, ystäväksi, voiko/kannattaako yhteyttä pitää.

Vierailija kirjoitti:

Hyviä pohdintoja ollut täällä.

Edelleen, viestit vaatii enemmän ajatuksella paneutumista, ennen kun minulla on niihin järkevää? sanottavaa/kommentoitavaa.

28:lle haluaisin sanoa, vaikka toisaalta mua vähän mietityttää tämän sanominen. Ettet ymmärrä minua väärin. Mutta, tällä historialla uskallan kuitenkin kysäistä, että olethan muistanut myös antaa aikaa niille hankalille asioille/tunteille? Niiden käsittelylle?

Tiedän, todella tiedän! Että elit niitä kauan. Ja olen täysin sitä mieltä, että ansaitset sen onnen mikä sinulla nyt on. Se, mitä mietin, on, että eihän se tärkeä työ niiden vaikeiden tunteiden kanssa häviä niiden ihanien asioiden jalkoihin?

Tiedän, että olet antanut itsellesi luvan nauttia kesän, ja se on täysin oikein. En tarkoita mitään menneessä vellomista tai murheessa vellomista, vaan sitä, ettei polje niitä vaikeita tunteita onnen alle piiloon. Vaan antaa myös niille luvan tulla, kun sille tuntuu.

En tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan. Itsestäni huomaan, että nyt kun suru ja tuska on helpottanut, olen alkanut saamaan aivan uudenlaisia oivalluksia menneestä suhteesta ja itsestäni. Ymmärrän kokoajan myös itseäni paremmin, miksi annoin sen kaiken jatkua niin kauan ja miksi ajauduin kyseisenlaisen ihmisen kanssa suhteeseen. Tähän on itselläni auttanut aika, alkuun ajatukset oli jotain ihan muuta.

Ehkä sinunkin kohdalla mietin näitä tuskan ja surun alta paljastuvia ikäviä, mutta tärkeitä tunteita, oivalluksia, niiden esiin pääsemistä. Etteivät ne jää onnen alle?

Mutta, toki meidän päättyneet suhteemme olivatkin aivan erilaisia. Minun exästä toipuminen varmasti vaatiikin aikaa. Ja minun itseni kokoon rakentaminen on aivan erilainen prosessi kun ns.normaalista ihmisestä erotessa.

Kunhan pohdin näitä nyt "ääneen" tämmöisiä ajatuksia minulle heräsi.

Mulla on kaikki hyvin. Edelleen olen onnellinen työyhteisöstäni. Exältä odotellaan vastausta asianajajan yhteydenottoon. Vielä en ole mitään mistään kuullut. Tämä toki mietityttää nyt kovastikkin. Ties mitä kaikkea onkaan luvassa. Mutta toisaalta, mulla on varmuus siihen mitä mä teen ja minkälainen minä olen, mulla ei ole mitään salattavaa eikä peiteltävää. Olen niin onnellinen, että se yksikin lapsi joka pysytteli aikansa täältä pois on nyt ollut täällä paljon. Onnellinen siksi, että hän on nähnyt äidin joka ei ole enää rikkinäinen, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Vaikka päädyttäisiin mihin, vaikka kaikki lapset jotenkin paperilla päätyisi isälleen, en minä niitä menetä. Ja kaikki järjestyy lopulta.

Kyllä mulle edelleen tulee ajatuksia, että teinkö oikein kun vein asiaa eteenpäin. Olisko vaan pitänyt antaa asioiden olla? Mutta joku piste tälle kaikelle on saatava.

Ap

On todellaki oikein, että veit asian eteenpäin asianajajan käsiteltäväksi, just noin se pitääkin tehdä. Eikä todellakaan olisi pitänyt antaa asioiden olla! Oot tehnyt ihan oikein ja kunhan ootte tehny kaikki paperityöt juristin avustuksella, oot jo tosi pitkällä.

Ja oon ihan samaa mieltä sun kaa, että kyllä ne paskat fiilikset ja tunteet on työstettävä ilman, että on ketään kumppania tai laastaria sekoittamassa päätä.

Se on ainut tie ulos. 

Kaikilla meillä tässä yli 20 vuotta pitkät suhteet. Jaksamisii kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä siitä, että rehellinen suora puhe, vaikka se satuttaakin on parempi kun holhous ja salailu, pehmittely. Totuus tulee julki kuitenkin jossain vaiheessa ja sattuu ihan yhtä paljon.

On armollisempaa sille jätetylle päästä käsittelemään se ero heti vaikkei se siinä tuskassa armolliselta tunnu.

Monesti ainakin hetken totaalinen hiljaisuus auttaa, ei puheluita, ei näkemisiä. Kunnes pahin vaihe ohi, sen jälkeen näkee, onko exästä kaveriksi, ystäväksi, voiko/kannattaako yhteyttä pitää.

Totuus tulee aina ilmi. Jonkun kolmannen osapuolen viattomasta lauseesta yleisimmin. Se on jännä juttu, se, miten totuus puskee itsensä läpi vaikka vuosien jälkeen. Ja yleensä se totuus pulpahtaa esille niin monen sattuman kautta, että sopii kysyä, onko siinä jotain korkeampaa johdatusta.

Raaka totuus on parasta, tietämättömyys tai valheessa eläminen on pahinta.

Vain totuuden tietämällä voi työstää sen kaiken paskan rehellisesti ja sitten päästää irti.

Ap, saako kysyä, että miten loppujen lopuksi selvisi, että miehellä on toinen nainen?

Miltä tuntui, kun alusta asti vaistosi olikin ollut oikeassa?

Vierailija kirjoitti:

Hyviä pohdintoja ollut täällä.

Edelleen, viestit vaatii enemmän ajatuksella paneutumista, ennen kun minulla on niihin järkevää? sanottavaa/kommentoitavaa.

28:lle haluaisin sanoa, vaikka toisaalta mua vähän mietityttää tämän sanominen. Ettet ymmärrä minua väärin. Mutta, tällä historialla uskallan kuitenkin kysäistä, että olethan muistanut myös antaa aikaa niille hankalille asioille/tunteille? Niiden käsittelylle?

Tiedän, todella tiedän! Että elit niitä kauan. Ja olen täysin sitä mieltä, että ansaitset sen onnen mikä sinulla nyt on. Se, mitä mietin, on, että eihän se tärkeä työ niiden vaikeiden tunteiden kanssa häviä niiden ihanien asioiden jalkoihin?

Tiedän, että olet antanut itsellesi luvan nauttia kesän, ja se on täysin oikein. En tarkoita mitään menneessä vellomista tai murheessa vellomista, vaan sitä, ettei polje niitä vaikeita tunteita onnen alle piiloon. Vaan antaa myös niille luvan tulla, kun sille tuntuu.

En tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan. Itsestäni huomaan, että nyt kun suru ja tuska on helpottanut, olen alkanut saamaan aivan uudenlaisia oivalluksia menneestä suhteesta ja itsestäni. Ymmärrän kokoajan myös itseäni paremmin, miksi annoin sen kaiken jatkua niin kauan ja miksi ajauduin kyseisenlaisen ihmisen kanssa suhteeseen. Tähän on itselläni auttanut aika, alkuun ajatukset oli jotain ihan muuta.

Ehkä sinunkin kohdalla mietin näitä tuskan ja surun alta paljastuvia ikäviä, mutta tärkeitä tunteita, oivalluksia, niiden esiin pääsemistä. Etteivät ne jää onnen alle?

Mutta, toki meidän päättyneet suhteemme olivatkin aivan erilaisia. Minun exästä toipuminen varmasti vaatiikin aikaa. Ja minun itseni kokoon rakentaminen on aivan erilainen prosessi kun ns.normaalista ihmisestä erotessa.

Kunhan pohdin näitä nyt "ääneen" tämmöisiä ajatuksia minulle heräsi.

Mulla on kaikki hyvin. Edelleen olen onnellinen työyhteisöstäni. Exältä odotellaan vastausta asianajajan yhteydenottoon. Vielä en ole mitään mistään kuullut. Tämä toki mietityttää nyt kovastikkin. Ties mitä kaikkea onkaan luvassa. Mutta toisaalta, mulla on varmuus siihen mitä mä teen ja minkälainen minä olen, mulla ei ole mitään salattavaa eikä peiteltävää. Olen niin onnellinen, että se yksikin lapsi joka pysytteli aikansa täältä pois on nyt ollut täällä paljon. Onnellinen siksi, että hän on nähnyt äidin joka ei ole enää rikkinäinen, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Vaikka päädyttäisiin mihin, vaikka kaikki lapset jotenkin paperilla päätyisi isälleen, en minä niitä menetä. Ja kaikki järjestyy lopulta.

Kyllä mulle edelleen tulee ajatuksia, että teinkö oikein kun vein asiaa eteenpäin. Olisko vaan pitänyt antaa asioiden olla? Mutta joku piste tälle kaikelle on saatava.

Ap

Hei Ap,

Kiva kuulla Sinusta ja sydämessäni läikähtää iloisesti näistä nykyisistä kirjoituksistasi, niistä kuuluu niin valtava "matka" jonka olet tehnyt. Vaikka ei tunneta niin olen valtavan ylpeä ja iloinen tuosta itsevarmuudesta ja ihan uudesta naisesta joka siellä on. Ai että, ihan parasta.

En ymmärrä Sinua väärin ja minusta ihana, että otit asian puheeksi. Ihan tärkeä asia. Kun 28 yhteistä vuotta on takana ja ero kovin kipeä, niin tämä vuosi on vielä lyhyt aika toipua. Itseasiassa tässä ketjussa käyty keskustelu parina edellisenä päivänä hieman repi sieluani auki, sai muistot todella pinnalle ja kyyneleitäkin aikaiseksi ja se oli hyvä muistutus siitä, että vielä sattuu (saa sattuakin). Tässä oppii itsestä koko ajan lisää.

Mm. ongelmana näen sen, että kun en saanut mitään rehellisyyttä eron keskellä niin ne jäljet näkyy nyt, eli kun en huomannut eron merkkejä niin huomaan tarkkailevani mökkimiehen tunnetiloja todella tarkkaan ja tätä työstän itseni kanssa ja yritän luottaa hyvään puheyhteyteemme. Ja emme seurustele, tapailemme kun aikataulut osuu yhteen ja nautimme toistemme seurasta. Mökkimiehestä ero ei pelota (ero tulee jos on tullakseen), mutta koen suurta ahdistusta siitä tunteesta kun toinen on vaikka vähän hiljaisempi niin mieleeni iskee ahdistus siitä "että, toinen on siinä vaikka ei haluaisi". En osaa selittää, mutta se kumpuaa jostain syvältä. Onneksi mökkimiehen kanssa pystyy puhumaan kaikesta.

En Ap hetkeäkään kuvittele, että olisin vielä selvinnyt erosta ja mietin paljonkin asioita, pääosin tutkailen itseäni. Kuitenkin se möykky on pois ja elämä kantaa, mutta omaa itsenäistä elämää haluan elää, en enää ikinä halua elämääni niin kiinni toisen elämään.

28, Varmaan tuo kommentointisi siitä, miten täällä käydyt keskustelut sai tunteita pintaan, herätti minussa näitä ajatuksia. Siis kun vastaavaa kommentoit aiemmin.

Enkä todellakaan ole sitä mieltä, ettei uutta onnea, oli se missä muodossa tahansa saisi olla. (Kuten joku tuolla kommentoi) Tottakai saa olla. Ja elämä ilman sitä kamalaa möykkyä on niin paljon helpompaa. Kunhan antaa luvan niille ikävillekkin tunteille, silloin kun niitä tulee, eikä juokse niitä karkuun.

On mahtavaa, että löysit elämääsi ihmisen, jonka kanssa pystyt puhumaan kaikesta. Puhuminen parantaa. Olen niin iloinen puolestasi!

Ihania nuo sanasi minusta. Kiitos niistä. Tuntuu todella hyvälle, sinä olet kuljenut kanssani tätä matkaa ja "nähnyt" mut myös siellä aivan pohjalla ja niin rikki kun ihminen voi olla. Sekaisin oman päänsä kanssa.

Ja tämä nykyinen olo myös tuntuu. Vahvuutena, varmuutena, ilo on palannut elämääni. Nauru ja hulluttelu lasten kanssa. Minä voin sanoa nauttivani tästä uudesta elämästäni. Mun on hyvä just näin.

Vaikka tiedän, että tosi vaikeita asioita on edessä, exän näkemisen ajatuskin tuntuu pahalle, hänen kotinsa lähelle meno saa monesti vielä aikaan fyysisen pahanolon. Esim.lasten tavaroita sinne kuskatessani. Muuten pysyn kaukana. Vielä välillä kauppaan mennessä tulee ajatus, ettei vaan törmätä. Muttei läheskään aina, ja se semmonen paniikki asiasta on pois. Olen opetellut kävelemään kaupassa ns.laput silmillä, enkä katsele enää ympäristöäni niin tarkaan kun ennen. Ja vaikka näitä oloja exästä tulee, tiedän että joutuessani, jos sinne saakka joudutaan, oikeudessa hänen "eteensä" pystyn olemaan tyyni ja asiallinen. Vaikka etukäteen varmasti stressaan, ahdistun ja oksennan. Tappelemaan en kanssaan aio ruveta, minulle riittää, että saadaan jonkunlaiset sopimukset aikaan. Mutta, jos hän alkaa loan heiton ja tappelun minua vastaan, kerron aivan kaiken ja sitten minä tappelen vastaan. Se "mies" ei minulle enää asioita sanele. Hän ei ehkä vielä ymmärrä, minkälainen nainen hänellä oikeasti on vastassaan. Vuosia katselin touhujaan. Toki, onhan hän nähnyt myös sen, kun nousin puolustamaan lapsia. Siitähän ne pahimmat erimielisyydet syntyi, kun en seissyt hänen kanssa samassa rintamassa. Mutta näin vahvaan ja asiastaan varmaan minuun hän ei ole vielä tutustunut. Siitä, kun viimeksi oikeasti olin oma itseni on varmasti vuosia. Tai kun sain vapaasti olla oma itseni, ilman että jatkuvasti piti miettiä asioita toisen näkökulmasta. Koittaa miellyttää ettei mokaisi ja mokasi silti, aina, jotenkin.

Musta on niin vapauttavaa, ettei enää tarvitse suorittaa tätä elämää. Ennen vain suorittamalla kelpasi. Tosin, hyvin harvoin siinä suorituksessa onnistui.

Ap