Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (13327)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe mitään syytä mikseivät he irtilaskettuaan lopulta pystyisi olemaan yhä kasvatuskumppanit ja kaverit.
Mä taas en nää yhtään syytä, miksi tämmöisen tempun jälkeen pitäisi olla kaveri. Siis mies pitänyt 2 vuotta intohimoista rakkaussuhdetta toiseen naiseen.
Koska hukassa antoi suostumuksensa sille että mies pitää liiton ulkopuolisia suhteita. Kysyisin ennemmin: Miksi ei voisi tulla toimeen jos se molemmille on mahdollista? Onko pakko olla vihainen ja rikki jos ei oikeasti tunnu siltä? Ehkä mulla on mennyt ohi, mutta minusta hukassa ei ole ilmaissut rakkaudellista tunnetta mieheen NYT, vaikka onkin toki nostalgisoinut menneistä hyvistä ajoista. Mitä jos onkin niin ettei kummallekkaan ole lopulta enää oikein fiilistä ja kaikki nämä suhdesopat on olleet vain oire? Onko lupa erota sovussa edes silloin jos tuon oivaltaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olenko minä nyt lapsettomana ihan pihalla, kun olen sitä mieltä, että kannattaisi aika tarkkaan pohtia, mitä se "kannateltu vanhemmuus" oikeastaan tarkoittaa?
Itse ajattelen, että kannatteluksi riittää se, että reilusti tukee toisen vanhemmuutta esim. poikkeustilanteissa, ei laita tahallaan kapuloita rattaisiin mihinkään suuntaan ja pitää itse kiinni kaikesta sovitusta, jakaa avoimesti tietoa, jota toinen tarvitsee, ei mustamaalaa eikä yleensäkään puhu pahaa toisesta jne. Ja tietysti järjestää mahdollisimman fiksusti kaikki käytännön asiat.
Mutta se, että lähtisi tunnepuolelle kannattelemaan, ts. hyvittelemään erilaisin keinoin sitä, että toinen ei ole kiinnittynyt vanhemmuuteen samalla kiintymyksellä ja vastuun otolla, halulla ajatella lapsen parasta ensin jne pidän vähän kyseenalaisena.
Siis sitä, että todellakin taipuu ensin kasin numeroksi ja siitä vitoseksi, jotta lapset eivät huomaa, että toinen ei ole jutussa
Mistä sinä edes puhut? Kuka on kertonut kannattalevansa toisen vanhemman puutteellista tunneyhteyttå tai keneltä sellaista on edellytetty?
Vierailija kirjoitti:
MaratonParkuja, minusta (lapsettomana) kuvasit toisen vanhemmuuden tukemista aika hyvin.
Ongelma on se, että pelkään, että Hukassa yrittää kannatella toisen vanhemmuutta myös yli terveiden rajojen eronkin jälkeen. Aivan kuten hän on tehnyt avioliitonkin aikana.
Jos missään niin tässä Hukassa tapauksessa peräänkuulutan rajojen asettamista kipeämmin kuin koskaan. Ei pelkästään Hukassa nimimerkin, vaan myös hänen lastensa tulevaisuuden takia.
Kuurankukka
Siis miten kannattelee? Kun ehdottaa että hän yksin jää lasten kanssa yhteiseen kotiin mutta ikään kuin hyvän tahdon elkeenä esittää mahdollisuutta miehen vierailla siinä osin omistamassaan kodissa lastensa vieraana 2 viikonloppua kuukaudessa?
Olen itse nainen ja silti tällainen melko yleinen eroäitien arroganssi ihmetyttää joka kerran. Yhteisen kodin ja lasten asumisen jakamisesta neuvotellaan erossa, olipa se toinen puolisko sitten kuinka ilkeä peikko hyvänsä. Siinä voisi 50% todennäköisyydellä Siis käydä niinkin että hukassa saa miettiä kuinka järjestää lasten tapaamisen joka toinen viikonloppu.
Oi ihana lauantai.
Jäin tuossa viikolla miettimään Lesken pohdintoja ja ilmeisesti suunnilleen samaa sukupolvea edustavan Tähkäpään vastinetta. Ilahduin Lesken tekstistä paristakin syystä. Se antoi hyvän muistutuksen siitä, miten lyhyessä ajassa yhteiskunta ja kulttuuri on muuttunut ja miten paljon. Erityisesti niin ilahdutti tekstin pohjavire. Sellainen realismilla ryyditetty joustava optimismi ja kyky hyväksyä tapahtunut. Sitä harvemmin kohtaan omanikäisissäni korkeakoulutetuissa naisissa, minussa kaikista vähiten.
Kun ottaa kaiken enimmäkseen Ihan Helvetin Vakavasti, niin joskus on käynyt mielessä, että kuka tästä loppuviimein hyötyy. Saa sitä toki hoidettua asiat jämptisti ja on kunnon kansalainen, mutta epäilen vahvasti että sydäntautiriski on koholla, vaikka verenpaine ei ihme kyllä vielä ole. Kun kuuntelee sivusta kavereita, niin vaikuttaa siltä, etten ole ainoa huolestumiseensa rakastunut.
Leski ja Tähkäpää taisivat sivuta myös Suomen sotahistoriaa, ja nyt kun on itse 40 ikävuoden paremmalla puolella, on aika järisyttävä ajatella, että pappani sai kranaatinosuman sodassa noin 40 vuotta ennen minun syntymääni. Koulussa kun historiaa luettiin, se tuntui aivan eri universumissa tapahtuneelta asialta. Ei ollut. Siitä on käsittääkseni ihan tutkimuksia, että suomalaiset ovat toipuneet sotatraumoistaan muita Euroopan kansoja huonommin, ja syynä on vaikenemisen ja yksin pärjäämisen kulttuuri. Tunteet on sullottu hihaan ja sitten aura selässä hiihdetty kouluun ylämäkeen molempiin suuntiin. Nuoremmat osaavat jo vähän paremmin, mutta omasta sukupolvestani perinnön vielä tunnistaa. Ja me taas olemme tainneet tartuttaa seuraaviin tämän jatkuvan murehtimisen ja pahimman pelkäämisen.
Podin tuossa eilen akuuttia arpiangstia, ja kävi mielessä sellainenkin ajatus, että ovatkohan nämä hyödyllisiä ajatuksia. Muuttavatko ne mitään? Vai pidennänkö vain omaa kärsimystäni märehtimällä asiaa, joka on mitä on ja johon omat vaikutusmahdollisuuteni ovat rajalliset? Eikä se maailma kuitenkaan ole loppumassa, oli arpi otsassa tai ei. V*tuttaahan se välillä, mutta v*tutuksessakin eloonjäämisen ennuste on ihan hyvä klassikkokysymyksestä huolimatta. Toisin kuin sodassa, joka meni jo. Eikä uusi ole ainakaan vielä tullut.
Suhteellisuudentajun ja mitätöinnin välinen ero on veteen piirretty viiva. Itse olen kaiken tämän terapiapuheen keskellä hitusen hämääntynyt sen suhteen, kuinka paljon tunteille pitää antaa painoarvoa ja kuinka vakavasti asiat kannattaa ottaa. Ja olisiko jotain, mistä voisi ihan vain päästää irti?
-Liekki
Vierailija kirjoitti:
"Mutta mikään keskustelu jota käydään ei ole kenenkään puolesta mitään päättämistä. Jos ei kestä sitä että toiset keskustelevat vaan omat päätlökse alkaa horjua ei pidä seurata keskusteluja."
Kuitenkin on hyvä muistaa, että ihan livemaailmassakin se toisen päätöksiin vaikuttaminen tapahtuu usein nimenomaan ihan keskusteluissa. Sekä vaikkapa osoittamalla, miten halveksii tai ei hyväksy, kuinka joku toinen toimii jollain toisella tapaa. Toki joskus omilla toimillakin.
Missä menee hyväntahtoisenkin vaikuttamisen ja sitten toisen kunnioituksen yli käyvän vaikuttamisen tai ihan painostamisen rajat? Tai mikä on voimakas suora mielipide ja mikä on yksisilmäistä, kapeakatseista, mustavalkoista tai tuomitsevaa? Näistä on varmasti erilaisia näkemyksiä. (Omasta mielestäni eilen esimerkiksi oli joitakin tällaisia rajanylityksiä ja jonkin verran tällaisessa "rajamaastossa" kirjoittamista.)
Vähän tällaisiakin raj
Huomannut vähän samanlaista. Ja melko pitkälle meneviä tulkintoja vieraiden ihmisten tilanteista. Joku kertoo olleensa korostuneen joustava eron jälkeen asumisjärjestelyjen ja lasten tapaamisten suhteen, niin asiasta vedetään välittömästi tulkinta että tässähän on lähdetty tukemaan isän olematonta kykyä tai halua olla vanhempi lapsilleen. Wooot? Ei isän vanhemmuudesta kerrottu sanallakaan. Enemmänhän tuo puhuu vain kertojan vanhemmuudesta; haluaa joustavuudellaan varmistaa kaikkien perheenjäsenten kannalta mahdollisimman jouhevan eronjälkeisen arjen.
Tuntuu että pienikin myönnytys miehen suuntaan erossa saa monen näkemään punaista. En käsitä tätä asennetta yhtään. Ja sitten vihjaillaan toisille kirjoittajille sisäistetystä sukupuoleen kohdistuvasta vihasta. Juuh..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ja minua huvittaa ja ärsyttää miten projisoidaan omien kokemusten perusteella kaikkea muillekin ja ihan kyökkipsykologialla. Joo, tiedän, ettei ole pakko lukea, mutta tämä on julkinen k-palsta kaikille."
Mutta kun täällä on tarkoitus spekuloida, keskustella tuoda julki omia näkökantoja jos haluaa voi projisoida omiakin kokemuksia tai jos tahtoo,voi kokonaan vain siteeraamaan esim. tutkimuksia ihan kukin tyylillään saa kirjoittaa koska tosiaan tämä on julkinen KESKUSTELUpalsta.
Oletatko, että täällä keskustellaan nyt jotenkin toisin, koska sua ärsyttää? Vai mitä oikeastaan tällä haet? Tähän nämä kriitikot ei koskana ole ketjussa vastanneet että mitä ihmettä he muital tässä ketjussa nyt odottaa.
En ole sama mutta odottaisin että jokainen saisi vaikka nyt sitten kertoa, "projisoida", omaa elämäntilannettaan ilman että toinen kirjoittaja rakentaa päälle lisämerkityksiä tietämättä kuinka asia oikeasti on. Pysytään faktoissa ja ystävällistä ja hyvää keskustelukulttuuria on ottaa toisen kertoma faktana, siihen mitään omia oletuksiaan itse lisäämättä. Konkreettisena esimerkkinä tämä asumisjärjestely ja sen merkityksen muuttaminen itsevaltaisesti nyt miehen olemattoman vanhemmuuden pönkittämiseksi, joka lopulta lapsiakin vahingoittaa enemmän kuin antaa.
Minä en ainakaan ole huomannut että hukassa olisi kertonut miehensä olevan huono tai haluton isä. Erossahan miehellä on tilaisuus ottaa isyyteensä entistä aktiivisempi rooli jos se on ollutkin eroon saakka jotenkin passiivista.
Siis kun muut on siirtyneet jo puhumaan aivan yleisesti tulee porukka sanomaan että älä liimaa asioita päälle kun minä kerron miten hukassa asiat on.
Menkää nyt itseenne te ketkä tämän ketjun keskustelusta ahdistutte. Elämä ehkä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minä en ainakaan ole huomannut että hukassa olisi kertonut miehensä olevan huono tai haluton isä"
Niin sä et ole huomannut. Hukassa itse kertoi että mies on ollut niin paljon poissa että hukassa vanhemmat ovat olleet läsnä enemmän kuin isä.
Ja nyt täällä kannatetaan että hukassa ottaa eron jälkeen roolin jossa kannattelee tämän vuoden isän isyyttä. Jee naiset ei omaa elämää eronkaan jälkeen vaan miehen kannattelua. Siinähän sitä naiselle riittämiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mutta mikään keskustelu jota käydään ei ole kenenkään puolesta mitään päättämistä. Jos ei kestä sitä että toiset keskustelevat vaan omat päätlökse alkaa horjua ei pidä seurata keskusteluja."
Kuitenkin on hyvä muistaa, että ihan livemaailmassakin se toisen päätöksiin vaikuttaminen tapahtuu usein nimenomaan ihan keskusteluissa. Sekä vaikkapa osoittamalla, miten halveksii tai ei hyväksy, kuinka joku toinen toimii jollain toisella tapaa. Toki joskus omilla toimillakin.
Missä menee hyväntahtoisenkin vaikuttamisen ja sitten toisen kunnioituksen yli käyvän vaikuttamisen tai ihan painostamisen rajat? Tai mikä on voimakas suora mielipide ja mikä on yksisilmäistä, kapeakatseista, mustavalkoista tai tuomitsevaa? Näistä on varmasti erilaisia näkemyksiä. (Omasta mielestäni eilen esimerkiksi oli joitakin tällaisia rajanylityksiä ja jonkin verran tällaisessa "rajamaastossa"
"Tuntuu että pienikin myönnytys miehen suuntaan erossa saa monen näkemään punaista"
Näin. Ja kun kyse ei oo edes myönnytyksidtä miehen suuntaan vaan lasten asumisen helpottamiseksi vanhempien vuorottelusta perheen kodissa yleensä sovitaan. Onko se sitten väärin jos sivutuotteena mies saa siitä jotain hyötyä 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe mitään syytä mikseivät he irtilaskettuaan lopulta pystyisi olemaan yhä kasvatuskumppanit ja kaverit.
Mä taas en nää yhtään syytä, miksi tämmöisen tempun jälkeen pitäisi olla kaveri. Siis mies pitänyt 2 vuotta intohimoista rakkaussuhdetta toiseen naiseen.
Koska hukassa antoi suostumuksensa sille että mies pitää liiton ulkopuolisia suhteita. Kysyisin ennemmin: Miksi ei voisi tulla toimeen jos se molemmille on mahdollista? Onko pakko olla vihainen ja rikki jos ei oikeasti tunnu siltä? Ehkä mulla on mennyt ohi, mutta minusta hukassa ei ole ilmaissut rakkaudellista tunnetta mieheen NYT, vaikka onkin toki nostalgisoinut menneistä hyvistä ajoista. Mitä jos onkin niin ettei kummallekkaan ole lopulta enää oikein fiilistä ja kaikki nämä suhdesopat on olleet vain oire? Onko lup
Hukassa myöntyi suhteen avaamiseen, mutta mies on muuttanut sääntöjä keskenään pitkin matkaa. Ensin sääntökirjassa seisoi, että ei mitään tunteita tietenkään. Sitten tämä sivusuhdenainen oli ihan kaveri, ei mitään tunteita kumpaankaan suutaan. Sitten naisella jotain, mutta ei miehellä nyt tokikaan. Ja nyt ollaankin jo sitten aivan sekaisin siitä, mitä tunnetaan ja ketä kohtaan. Ja sen sijaan, että mies olisi tunteiden ilmetessä ryhdikkäästi päättänyt kokeilunsa, on jääty limboon pyörimään ja kiinni valehtelusta myös.
Toimeen tulemista kannatan ehdottomasti ihan jo lasten takia. Mutta kysyn edelleen, kuka tarvitsee kavereita, jotka eivät millään tavalla huomioi toisen osapuolen tunteita ja valehtelevat saadakseen toisen kustannuksella sen, mitä haluavat?
Voihan Hukassa tietysti olla minua suurempi ihminen, enkä missään tapauksessa kannata mitään kaunan kantamista. Lähinnä pohdin, onko tuollainen nyt sitten oikeasti ihminen, johon aikaansa ja energiaansa haluaa käyttää.
-Liekki
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe mitään syytä mikseivät he irtilaskettuaan lopulta pystyisi olemaan yhä kasvatuskumppanit ja kaverit.
Mä taas en nää yhtään syytä, miksi tämmöisen tempun jälkeen pitäisi olla kaveri. Siis mies pitänyt 2 vuotta intohimoista rakkaussuhdetta toiseen naiseen.
Koska hukassa antoi suostumuksensa sille että mies pitää liiton ulkopuolisia suhteita. Kysyisin ennemmin: Miksi ei voisi tulla toimeen jos se molemmille on mahdollista? Onko pakko olla vihainen ja rikki jos ei oikeasti tunnu siltä? Ehkä mulla on mennyt ohi, mutta minusta hukassa ei ole ilmaissut rakkaudellista tunnetta mieheen NYT, vaikka onkin toki nostalgisoinut menneistä hyvistä ajoista. Mitä jos onkin niin ettei kummallekkaan ole lopulta enää oikein fiilistä ja kaikki nämä suhdesopat on olleet vain oire? Onko lupa erota sovussa edes silloin jos tuon oivaltaa?
Minä taas uskon, että rakkautta Hukassalla vielä varmaankin on, mutta olen siitä samaa mieltä, että jos ero tulee, niin ainakin hyvään toimeentulemiseen lasten takia varsinkin, kannattaa pyrkiä. Niin että ensin yritetään mukavampaa ja helpompaa ratkaisua, ja sitten vasta, jos se ei onnistu, niin otetaan järeämmät keinot, toimet ja järjestelyt käyttöön.
Eroissa voi tietenkin olla kaikenlaisia vaikeita ja ristiriitaisiakin tunteita, eikä se tarkoita sitä, etteikö toimeen voitaisi silti usein tulla, jos vain halua ja yritystä siihen on. Lapsettomilla pariskunnilla on kyllä vähän eri asia ja tilanne tämän asian suhteen, kun heidän ei tarvi olla eron jälkeen välttämättä missään tekemisissä muutenkaan, elleivät halua.
Eli jos vaikka ideaaliltilanne parisuhteen kannalta eron jälkeen olisikin se, että olisi parempi olla olematta tekemissä vaikka ollenkaan, niin lasten kanssa se tilanne on kyllä sitten toinen, ja tähän asiaan lähestymistapa on näin ollen eri, varsinkin jos lasten kannalta halutaan näitä asioita ajatella ja järjestelyjä tehdä mahdollisimman hyviksi. Se on silloin niin, että vanhemmat joustaa lasten tähden. (esim. Hukassakaan ei jousta siis tässä asiassa miehensä tähden.) Oletan myös, että Hukassan lapset ovat nuorempia kuin vaikka 28 vuotta tapauksessa ja hänen silloin aikuistumisen kynnyksellä jo oleva poikansa, jolloin tilanne on vähän erilainen myös. (Vaikka olikin todella ikävää, miten 28 mies erossa toimi poikansa suhteen.)
Ei lapsiperheiden eroissa ole aina mitään ideaaliratkaisuja ihan kaiken suhteen, ja valintaa pitää tehdä, mitä asioita priorisoi. Lapsiperheiden eroissa kannattaa tietoisesti koittaa välttää ajatusta myös siitä, että olisi mitään ajatusta toisen "rankaisemisesta" eroasioissa, ja -järjestelyissä sekä eron jälkeen, vaikka olisi toiminutkin parisuhteessa huonosti. Se ei ole se kuuluisa lasten etu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minä en ainakaan ole huomannut että hukassa olisi kertonut miehensä olevan huono tai haluton isä"
Niin sä et ole huomannut. Hukassa itse kertoi että mies on ollut niin paljon poissa että hukassa vanhemmat ovat olleet läsnä enemmän kuin isä.
Ja nyt täällä kannatetaan että hukassa ottaa eron jälkeen roolin jossa kannattelee tämän vuoden isän isyyttä. Jee naiset ei omaa elämää eronkaan jälkeen vaan miehen kannattelua. Siinähän sitä naiselle riittämiin.
En nyt lisää tähän mitään sävyjä tai tulkintoja koska en tosiaan oo lukenut joka kommenttia. Mut voinet vahvistaa tai tyrmätä seuraavat väitteet:
- Hukassa omistaa kodin yhdessä puolison kanssa
- Hukassa on hakenut avioeroa
- Hukassa on suunnitellut että jää eron jälkeen asumaan perheen kotiin yksin lasten kanssa
- Hukassa on suunnitellut että lapset voivat asua isänsä kanssa 2 viikonloppua kuukaudessa ja lopun ajasta hänen kanssaan
- Hukassa on pohtinut että nämä kaksi vkonloppua kuukaudessa isä voisi asua perheen kodissa lasten kanssa ja hän voisi väistyä tieltä
- Hukassa ei ole keskustellut vielä puolisonsa kanssa tästä suunnitelmasta joten emme tiedä mitä hän on mieltä
- moni vakituisesti nimimerkillä kirjoittava pitää kohtuuttomana suunnitelmassa kohtaa jossa hukassa väistyisi kodistaan 2 krt kuukaudessa ja isä asuisi lasten kanssa nämä 4 vrk talossa
Totta vai minun väärinkäsitystäni?
Mitä jos käännetään osapuolet nurinniskoin? Miltä suunnitelma sitten kuulostaisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe mitään syytä mikseivät he irtilaskettuaan lopulta pystyisi olemaan yhä kasvatuskumppanit ja kaverit.
Mä taas en nää yhtään syytä, miksi tämmöisen tempun jälkeen pitäisi olla kaveri. Siis mies pitänyt 2 vuotta intohimoista rakkaussuhdetta toiseen naiseen.
Koska hukassa antoi suostumuksensa sille että mies pitää liiton ulkopuolisia suhteita. Kysyisin ennemmin: Miksi ei voisi tulla toimeen jos se molemmille on mahdollista? Onko pakko olla vihainen ja rikki jos ei oikeasti tunnu siltä? Ehkä mulla on mennyt ohi, mutta minusta hukassa ei ole ilmaissut rakkaudellista tunnetta mieheen NYT, vaikka onkin toki nostalgisoinut menneistä hyvistä ajoista. Mitä jos onkin niin ettei kummallekkaan ole lopulta enää oikein fiilistä ja ka
Tuosta avoimen suhteen sääntökirjasta en ole koskaan ymmärtänyt yhtä asiaa: onko tunteet tosiaan niin kontrolloitavissa että voi luvata ettei rakastellessa toista ihmistä tai maatessa hänen kanssaan seksin jälkeen sängyssä ennen lähtöä, herää mitään tunteita. Ymmärrän kyllä että silloin voi valita katkaista yhteydenpidon tunteita herättäneeseen ihmiseen mutta eikö vahinko tapahtunut jo. Ja mitä se kertoo omasta pääasiallisesta suhteesta että on tarve kolmannen osapuolen lähelle ja tätä kohtaa herää vielä tunteitakin. Aina voi selitellä että kaveruutta nämä tunteet vaan tai että käy sääliksi tämä seksikumppani mutta tunteitahan nuokin on ja minusta riski kaikenlaisten tunteiden heräämiseen on ilmeinen kun ollaan intiimisti tekemisissä.
Toki jos haluaa liittonsa säilyvän, on tuollainen ulkopuolinen tunnesuhde katkaistava, viimeistään kun puoliso sitä pyytää. Mutta nythän ollaan juuri siinä pisteessä, että riski realisoitui, eikä kumpikaan puolisousta ole pystynyt tekemään uudessa tilanteessa päätöksiä. Em valossa hukassan miehen täysi demonisointi vähän ihmetyttää, koska minusta vaikuttaa että yhdessä päättivät leikkiä tulella ja kun se pääsi karkaamaan, on molemmat uudessa tilanteessa yhtä hukassa. Mies on siis insensitiivinen törppö, mutta en minä tiedä saanko tuosta nyt pahaa ihmistä mielikuvaksi, enemmän tahatonta sotkijaa, selkärangatonta vaiheilijaa ja vähän tunnetaidoiltaan vajaata torspoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Minä en ainakaan ole huomannut että hukassa olisi kertonut miehensä olevan huono tai haluton isä"
Niin sä et ole huomannut. Hukassa itse kertoi että mies on ollut niin paljon poissa että hukassa vanhemmat ovat olleet läsnä enemmän kuin isä.
Ja nyt täällä kannatetaan että hukassa ottaa eron jälkeen roolin jossa kannattelee tämän vuoden isän isyyttä. Jee naiset ei omaa elämää eronkaan jälkeen vaan miehen kannattelua. Siinähän sitä naiselle riittämiin.
Näinhän monesti on: oma kumppanini ja oma isäni olivat molemmat paljon poissa kotoa nuorina vanhempina. Jostain pitää se palkka saada kotiin kasattua ja kaikissa ammateissa ei ole mahdollisuutta 8-16 työaikaan. Isäni oli lääkäri ja lasten isä asiantuntijatehtävissä, joissa säännöllinen läsnäolo tuotantolaitoksilla ympäri maailmaa oli välttämätöntä. Halusta se ei ollut kiinni. Sitten kun olet tehnyt 32 tunnin työvuoron nukkuen välillä muutaman tunnin pätkissä tai lentänyt kahden viikon sisällä 3 mantereen välillä yhteensä tusinan lentoja niin kotiin tullessa voi hetken osallistuminen olla vähän vaatimatonta.
Tuosta avoimen suhteen sääntökirjasta en ole koskaan ymmärtänyt yhtä asiaa: onko tunteet tosiaan niin kontrolloitavissa että voi luvata ettei rakastellessa toista ihmistä tai maatessa hänen kanssaan seksin jälkeen sängyssä ennen lähtöä, herää mitään tunteita. Ymmärrän kyllä että silloin voi valita katkaista yhteydenpidon tunteita herättäneeseen ihmiseen mutta eikö vahinko tapahtunut jo. Ja mitä se kertoo omasta pääasiallisesta suhteesta että on tarve kolmannen osapuolen lähelle ja tätä kohtaa herää vielä tunteitakin. Aina voi selitellä että kaveruutta nämä tunteet vaan tai että käy sääliksi tämä seksikumppani mutta tunteitahan nuokin on ja minusta riski kaikenlaisten tunteiden heräämiseen on ilmeinen kun ollaan intiimisti tekemisissä.
Toki jos haluaa liittonsa säilyvän, on tuollainen ulkopuolinen tunnesuhde katkaistava, viimeistään kun puoliso sitä pyytää. Mutta nythän ollaan juuri siinä pisteessä, että riski realisoitui, eikä kumpikaan puolisousta ole pystynyt tekemään uudessa tilanteessa päätöksiä. Em valossa hukassan miehen täysi demonisointi vähän ihmetyttää, koska minusta vaikuttaa että yhdessä päättivät leikkiä tulella ja kun se pääsi karkaamaan, on molemmat uudessa tilanteessa yhtä hukassa. Mies on siis insensitiivinen törppö, mutta en minä tiedä saanko tuosta nyt pahaa ihmistä mielikuvaksi, enemmän tahatonta sotkijaa, selkärangatonta vaiheilijaa ja vähän tunnetaidoiltaan vajaata torspoa.
Itsekään en ole mikään avoimien suhteiden ymmärtäjä, mutta käsittääkseni on ihmisiä, joille se toimii vaihtelevin säännöin. Hyvä heille. Sen kuitenkin olen ymmärtänyt, että toimiakseen avointa suhdetta on haluttava molempien, ja molempien pitää sitoutua yhdessä sovittuihin sääntöihin. Näinhän ei Hukassan tapauksessa ole toimittu, vaan suhde avattiin miehen toivomuksesta. Hukassa valitsi siinä hetkessä kahdesta pahasta mielessään pienemmän, ja sillä tiellä ollaan. Säännöt, sitoutuminen niiihin ja vastavuoroisuus ovat tästä kuvioista aivan, niin, hukassa.
Olen aikaisemminkin sanonut melkein noilla käyttämilläsi sanoilla, etten minäkään miestä minään pahuuden ruhtinaana osaa nähdä. Enemmän vähän tragikoomisena hahmona, joka kompastelee Punanaamiosta ostetun naamiaisviittansa helmoihin, kun ei itsekään tiedä, mitä tuntee ja haluaa. Varmastikaan ei kenellekään mitään pahaa, mutta oma napa tuntuu silti aina ottavan silmään ensimmäisenä.
Omakohtaisten kokemusten innoittamana olen alkanut kyseenalaistaa, kuinka kauan näitä mieslapsia kannattaa omalla kustannuksellaan kasvattaa aikuisuuteen.
-Liekki
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mutta mikään keskustelu jota käydään ei ole kenenkään puolesta mitään päättämistä. Jos ei kestä sitä että toiset keskustelevat vaan omat päätlökse alkaa horjua ei pidä seurata keskusteluja."
Kuitenkin on hyvä muistaa, että ihan livemaailmassakin se toisen päätöksiin vaikuttaminen tapahtuu usein nimenomaan ihan keskusteluissa. Sekä vaikkapa osoittamalla, miten halveksii tai ei hyväksy, kuinka joku toinen toimii jollain toisella tapaa. Toki joskus omilla toimillakin.
Missä menee hyväntahtoisenkin vaikuttamisen ja sitten toisen kunnioituksen yli käyvän vaikuttamisen tai ihan painostamisen rajat? Tai mikä on voimakas suora mielipide ja mikä on yksisilmäistä, kapeakatseista, mustavalkoista tai tuomitsevaa? Näistä on varmasti erilaisia näkemyksiä. (Omasta mielestäni eilen esimerkiksi oli joitakin tällaisia rajanylity
kun kyse ei oo edes myönnytyksidtä miehen suuntaan vaan lasten asumisen helpottamiseksi vanhempien vuorottelusta perheen kodissa yleensä sovitaan. Onko se sitten väärin jos sivutuotteena mies saa siitä jotain hyötyä 🙄
.
.
Onko joku kysynyt siltä mieheltä haluaako se asua siinä kodissa koko ajan/ ei enää ollenkaan/ 2 viikonloppua kuussa, vai onko oletettu hyöty pelkkää spekua, spekuloin täällä puolestani mä.. Jospa se oiskin tuolle miehelle suunnattoman v*tuttava ratkaisu roudata aina parin viikon välein kamansa vanhaan kotitaloon niin sit se ois kaikinpuolinen kannatettava ja hyvä ratkaisu 👍 Ehkä murheemme on siis ennenaikainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minä en ainakaan ole huomannut että hukassa olisi kertonut miehensä olevan huono tai haluton isä"
Niin sä et ole huomannut. Hukassa itse kertoi että mies on ollut niin paljon poissa että hukassa vanhemmat ovat olleet läsnä enemmän kuin isä.
Ja nyt täällä kannatetaan että hukassa ottaa eron jälkeen roolin jossa kannattelee tämän vuoden isän isyyttä. Jee naiset ei omaa elämää eronkaan jälkeen vaan miehen kannattelua. Siinähän sitä naiselle riittämiin.
En nyt lisää tähän mitään sävyjä tai tulkintoja koska en tosiaan oo lukenut joka kommenttia. Mut voinet vahvistaa tai tyrmätä seuraavat väitteet:
- Hukassa omistaa kodin yhdessä puolison kanssa
- Hukassa on hakenut avioeroa
- Hukassa on suunnitellut että jää eron jälkeen asumaan perheen kotiin yksin lasten kanssa
- Hukassa on suunnitellut että lapset voivat asua isänsä kanssa 2 viikonloppua kuukaudessa ja lopun ajasta hänen kanssaan
- Hukassa on pohtinut että nämä kaksi vkonloppua kuukaudessa isä voisi asua perheen kodissa lasten kanssa ja hän voisi väistyä tieltä
- Hukassa ei ole keskustellut vielä puolisonsa kanssa tästä suunnitelmasta joten emme tiedä mitä hän on mieltä
- moni vakituisesti nimimerkillä kirjoittava pitää kohtuuttomana suunnitelmassa kohtaa jossa hukassa väistyisi kodistaan 2 krt kuukaudessa ja isä asuisi lasten kanssa nämä 4 vrk talossa
Totta vai minun väärinkäsitystäni?
Mitä jos käännetään osapuolet nurinniskoin? Miltä suunnitelma sitten kuulostaisi?
OT
Olisiko mitenkään mahdollista, että toisit oman mielipiteesi keskustelun aiheisiin, hakematta jatkuvasti negatiivisesti jotain vastakkainasettelua ja keinotekoista nimimerkkiryhmittelyä? Mikä tuntuu olevan sinulle jo enemmän pääsia kuin varsinaiset aiheet keskustelussa. Olisin tästä kiitollinen ja uskoisin, että tämä edistäsi sitä hedelmällistä keskustelua, mitä varmasti ainakin suurin osa toivoo.
"Totta vai minun väärinkäsitystäni?"
Totta.
Vierailija kirjoitti:
Oi ihana lauantai.
Jäin tuossa viikolla miettimään Lesken pohdintoja ja ilmeisesti suunnilleen samaa sukupolvea edustavan Tähkäpään vastinetta. Ilahduin Lesken tekstistä paristakin syystä. Se antoi hyvän muistutuksen siitä, miten lyhyessä ajassa yhteiskunta ja kulttuuri on muuttunut ja miten paljon. Erityisesti niin ilahdutti tekstin pohjavire. Sellainen realismilla ryyditetty joustava optimismi ja kyky hyväksyä tapahtunut. Sitä harvemmin kohtaan omanikäisissäni korkeakoulutetuissa naisissa, minussa kaikista vähiten.
Kun ottaa kaiken enimmäkseen Ihan Helvetin Vakavasti, niin joskus on käynyt mielessä, että kuka tästä loppuviimein hyötyy. Saa sitä toki hoidettua asiat jämptisti ja on kunnon kansalainen, mutta epäilen vahvasti että sydäntautiriski on koholla, vaikka verenpaine ei ihme kyllä vielä ole. Kun kuuntelee sivusta kavereita, niin vaikuttaa siltä, etten ole ainoa huolestumiseensa rakastunut.
Leski ja Tähkäpää t
Minusta ihana ajatus ja näkemys vastoinkäymisiin (poiminta tarinasta Keniaan muuttaneesta naisesta; rakkaudesta ja kulttuurieroista):
"Keniassa on henkistä lämpöä ja valoa, jota Suomeenkin voisi tarvita lisää, Rosa-Maria kertoo.
Elämä täällä ei ole niin vakavaa. Vastoinkäymisiin täällä suhtaudutaan ihanasti: että näin kävi, mennään eteenpäin. Olen täällä oppinut, että kontrollista kiinnipitäminen vain kasvattaa kontrollin tarvetta. Kun pääsee ympäristöön, jossa kaikkea ei voi hallita, oppii, ettei kontrollia ikinä ollutkaan."
https://www.iltalehti.fi/mieli/a/4f76623a-70ad-47f2-95fb-8e90d50ea303
Tämä on sikäli erikoinen ketju että tähän on takertunut ihmiset jotka ei halua lukea kun toiset kirjoittaa vaikeaa pahaa hankalaa kirjakieltä ja he itse haluaisi kirjoittaa paljon mutta ei pysty kun siitä on kysymys. Kukaan ei osaa sanoa mistä kun kysytään mutta muut uhkailee. Pakko tulla tänne ja olla vaikka kyllä tahtoisi ja vähänkään. Olen seurannut koko ketjun j a tiedän etten pysty kirjoittamn kuten MP esim ja kun sen sanon niin moni pahoittaa mielen.