Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta onko silloin niin paha asia olla sivusuhteessa jos toinen on eroa ehdottaessa ilmoittanut vahvasti, että haluaa olla yhdessä ja parisuhde on riittävän hyvä hänelle ja tunteita on edelleen? Jos hänen mielipiteensä esimerkiksi on, että yhteinen omaisuus, lapset ja arki riittävät parisuhteen olemassaololle. Silloinhan monesti ei hän ei missään nimessä halua erota.

Täällä nyt monesti sanotaan, että ensin pitää erota. Pitääkö se toinen sitten väkisin pakottaa eroamaan? Jos silloin sysää toisen epätoivoon ja vellomaan esimerkiksi. Koska silloinkin joidenkin mielestä eroa haluva tekee väärin. Sekin pakosti erotetun paha olo on sen syytä, joka haluaa erota. 

Monesti se, joka haluaisi erota on joka tapauksessa pahis teki niin tai näin. Jos jää suhteeseen vaikka rakkaus on loppunut eikä esimerkiksi pysty enää keskinäiseen läheisyyteen. Jos jää suhteeseen ja ottaa sivusu

"Avata suhde?"

Se on vain pelokkaiden ihmisten pehmeä lasku eroon kun eivät saa päätöstä syystä tai toisesta tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

Tärkein asia on että molemmat saa päättää itse omasta elämästään. Ei niin että toinen toteuttaa itseään sivusuhteen kanssa samalla kun toinen luulee olevansa onnellisessa yksiavioisessa liitossa. Että ensin se ero ja sitten ne uudet suhteet. Niin on sillä toisella samanarvoiset mahdollisuudet uuteen onneen kun ei tule yllätyksenä toisen tyytymättömyys liittoon ja salasuhteet kaupan päälle.

Mutta kyllä se arki tulee siinä uudessakin liittossa, vielä nopeammin jos sen päälle ladataan suuria odotuksia. Ihmisen pitäisi ensin opetella olemaan onnellinen ihan yksinään ennen kuin alkaa etsimään uutta kumppania.

Arki on tullut uudessa liitossa jo vuosia sitten ja arkea tuli elettyä sen 18 vuotta myös vanhassa liitossa. Ei sitä arkea kannata pelätä. Merkitsevät erot arvomaailmassa ja tavoitteissa sekä odotuksissa siltä arjelta, ne on ne mitkä hajottaa.

Avata suhde? Tarkoitatko, että ehdottaa avointa suhdetta? Luulen, että mone eroa vastustavat eivät halua aloittaa avointa suhdetta. Se sopii aika harvoille. Siis aika harvojen ajatusmaailmaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta onko silloin niin paha asia olla sivusuhteessa jos toinen on eroa ehdottaessa ilmoittanut vahvasti, että haluaa olla yhdessä ja parisuhde on riittävän hyvä hänelle ja tunteita on edelleen? Jos hänen mielipiteensä esimerkiksi on, että yhteinen omaisuus, lapset ja arki riittävät parisuhteen olemassaololle. Silloinhan monesti ei hän ei missään nimessä halua erota.

Täällä nyt monesti sanotaan, että ensin pitää erota. Pitääkö se toinen sitten väkisin pakottaa eroamaan? Jos silloin sysää toisen epätoivoon ja vellomaan esimerkiksi. Koska silloinkin joidenkin mielestä eroa haluva tekee väärin. Sekin pakosti erotetun paha olo on sen syytä, joka haluaa erota. 

Monesti se, joka haluaisi erota on joka tapauksessa pahis teki niin tai näin. Jos jää suhteeseen vaikka rakkaus on loppunut eikä esimerkiksi pysty enää keskinäiseen läheisyyteen. Jos jää suhteeseen ja ottaa sivusu

Ja toisaalla sitten ei ole sitä avointa keskusteluyhteyttä ensinkään. Eron puheeksi ottaminen on oikein kutsu viikkojen draamalle ja kaikenlaisille vaikeuksille. Sittenpä sitä salaillaan ensin tunteita, sitten erohalua ja lopulta sitä kolmatta pyörää. Kunnes on kerätty riittävästi rohkeutta tehdä erotyö yksin kun ei toinen siihen yhteistyössä suostu.

On niin helppoa sanoa hyvän ja sopuisan eron jälkeen, että pitää olla rehellinen, ei saa vetää mattoa jalkojen alta. Rehellisyyttä ei ihan kaikissa parisuhteissa palkita hyvällä keskustelulla ja yhteisellä parisuhdetyöllä, vaan jos haluat että paskasta suhteesta tulee vielä paskempi, niin otapa puheeksi hiipuneet tunteesi, tai toisessa häiritsevät piirteet. Sitten olet vielä tiukemmin sidottuna siihen huonoon suhteeseen kun joka liikkua tarkastellaan tulokulmasta; "mikset rakasta minua enää, yhyhyyyy"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tärkein asia on että molemmat saa päättää itse omasta elämästään. Ei niin että toinen toteuttaa itseään sivusuhteen kanssa samalla kun toinen luulee olevansa onnellisessa yksiavioisessa liitossa. Että ensin se ero ja sitten ne uudet suhteet. Niin on sillä toisella samanarvoiset mahdollisuudet uuteen onneen kun ei tule yllätyksenä toisen tyytymättömyys liittoon ja salasuhteet kaupan päälle.

Mutta kyllä se arki tulee siinä uudessakin liittossa, vielä nopeammin jos sen päälle ladataan suuria odotuksia. Ihmisen pitäisi ensin opetella olemaan onnellinen ihan yksinään ennen kuin alkaa etsimään uutta kumppania.

Arki on tullut uudessa liitossa jo vuosia sitten ja arkea tuli elettyä sen 18 vuotta myös vanhassa liitossa. Ei sitä arkea kannata pelätä. Merkitsevät erot arvomaailmassa ja tavoitteissa sekä odotuksissa siltä arjelta, ne on ne mitkä hajottaa.

Itse tiedän arjen elämisen niin entisen kuin uudemmankin miehen kanssa. Ja tiedän, ja tiesin jo ennenkin, että arjen eläminen tuntuu erilaiselta eri ihmisen kanssa. Jonkun kanssa vain se arki on sujuvampaa ja mukavamaa. En missään vaiheessa edes kuvitellut, ettemme eläisi myös arkea uudessa suhteessamme. Tuskin kukaan aikuisempi luulee, ettei arkea myös mukaan jatkossa tule. Se on turhaa höpinää ja peloittelua. Toisille jo hyvinkin pian niin, että aletaan tehdä yhdessä tavallisia asioita. Mutta kun yhdessäolo kokonaisuutena leppoisaa niin siihen kuuluu niin arjet kuin pyhätkin. Sopivasti kaikkea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt aletaan päästä jo vähän syvemmälle asiaan. Mulla oli exän kanssa hyvä ja avoin keskusteluyhteys. Muistan elävästi sen merkitsevän keskustelun lähes kolme vuotta ennen lopullista eroa. Puhuimme saunassa meidän ystävyydestä, mutta myös siitä, ettei romantiikkapuolella oikein suju. Todettiin molemmat, että arki sujuu ja molemmat asettaa lapset etusijalle. Sanoin kuitenkin, että jos ei me saada hommaa oikaistua niin jompikumpi tapaa toisen ja se on sitten siinä. Mies totesi että niinhän siinä käy, mutta hoidetaan nyt ensin [eräs vaativa projekti] loppuun ja katsotaan sitten vaikka jotain matkaa.

No mikään ei muuttunut. Elettiin arkea, perhe-elämää, tehtiin kovasti töitä, harrastettiin molemmat omillaan. Sitten se toinen tuli vastaan. Kerroin miehelle, että nyt on sellainen ryppy, jota ei enää korjata. Päätimme erota hissukseen eli asuimme yhä yhdessä kuukausia, sitten vuorottelimme vanhassa kodissa ja lopulta vasta lähes kahden vuoden päästä erillään. Lapset sai totutella rauhassa uuteen tilanteeseen. Kun sitten aloin seurustella avoimesti tämän uuden puolisoni kanssa, vaihdoin monen mielestä lennosta ja olin pettäjä. Jos olisin lähtenyt silloin yli kolme vuotta aiemmin, olisi lapset menettäneet kolme vuotta perhe-elämää. Me olisimme menettäneet kolme vuotta yhteisvanhemmuutta. 4 vuotta yhteisen omaisuuden kartuttamista. Ja minä olisin silti ollut se perheen rikkoja ja jättäjä. 

Jospa tehdään niin, että jokainen tekee kuten omalta osaltaan parhaaksi näkee. Myös se osapuoli joka jää suhteeseen kumppanin kanssa joka ei ole tyytyväinen, jonka käytöksestä ei voi lukea sitoutuneisuutta ja rakkautta, siinä toivossa että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Jääminenkin on valinta.

Teillä osattiin nostaa kissa ajoissa pöydälle ja toimia kuten fiksujen ihmisten kuuluukin: todeta tilanne ilman kenenkään uhriutumista ja syyttelyä, sopia miten asiat hoidetaan yhdessä järkevästi ja lapsiosapuolia ja heidän hyvinvointiaan kunnioittaen. Avointa ja aikuismaista toimintaa, hatunnosto tästä hyvästä.

Aika harvassa liitossa taitaa ystävyys olla noin voimakasta ja puheyhteys noin avoin. Noin se pitäisikin olla. Eihän sekään suhteen pysyvyyttä takaa, mutta kunnioituksen säilymisen ja riitojen välttämisen kyllä. Lapset osaavat suhtautua eroonkin ihan eri tavalla, kun siitä ei tehdä kauheaa maailmanloppu-draamaa, vaan eroavat vanhemmat selittävät että tilanne on nyt sellainen, että isi ja äiti ovat yhdessä tulleet siihen tulokseen, että on parempi järjestää asuminen kahteen kotiin, ja lapset saavat olla kummankin vanhemman luona.

Eroperheiden lapset kuormittuvat yleensä kaikkein eniten siitä, että heille rakkaat mutta toisilleen katkerat vanhemmat riitelevät keskenään kaiken aikaa. Kaksi rauhallista ja onnellista kotia on parempi ratkaisu kuin yksi riitaisa.

Kiitos kun jaoit kokemuksesi, tästä olisi monen hyvä ottaa opiksi.

Vierailija kirjoitti:

Avata suhde? Tarkoitatko, että ehdottaa avointa suhdetta? Luulen, että mone eroa vastustavat eivät halua aloittaa avointa suhdetta. Se sopii aika harvoille. Siis aika harvojen ajatusmaailmaan. 

Niin, mutta jollei itse halua erota eikä toisaalta kykene ns aviolliseen yhteiselämään, niin eihän sitä toista, enemmän kaipaavaa osapuolta voi panttivankinakaan pitää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta onko silloin niin paha asia olla sivusuhteessa jos toinen on eroa ehdottaessa ilmoittanut vahvasti, että haluaa olla yhdessä ja parisuhde on riittävän hyvä hänelle ja tunteita on edelleen? Jos hänen mielipiteensä esimerkiksi on, että yhteinen omaisuus, lapset ja arki riittävät parisuhteen olemassaololle. Silloinhan monesti ei hän ei missään nimessä halua erota.

Täällä nyt monesti sanotaan, että ensin pitää erota. Pitääkö se toinen sitten väkisin pakottaa eroamaan? Jos silloin sysää toisen epätoivoon ja vellomaan esimerkiksi. Koska silloinkin joidenkin mielestä eroa haluva tekee väärin. Sekin pakosti erotetun paha olo on sen syytä, joka haluaa erota. 

Monesti se, joka haluaisi erota on joka tapauksessa pahis teki niin tai näin. Jos jää suhteeseen vaikka rakkaus on loppunut eikä esimerkiksi pysty enää keskinäiseen

Ja toisaalla sitten ei ole sitä avointa keskusteluyhteyttä ensinkään. Eron puheeksi ottaminen on oikein kutsu viikkojen draamalle ja kaikenlaisille vaikeuksille. Sittenpä sitä salaillaan ensin tunteita, sitten erohalua ja lopulta sitä kolmatta pyörää. Kunnes on kerätty riittävästi rohkeutta tehdä erotyö yksin kun ei toinen siihen yhteistyössä suostu.

On niin helppoa sanoa hyvän ja sopuisan eron jälkeen, että pitää olla rehellinen, ei saa vetää mattoa jalkojen alta. Rehellisyyttä ei ihan kaikissa parisuhteissa palkita hyvällä keskustelulla ja yhteisellä parisuhdetyöllä, vaan jos haluat että paskasta suhteesta tulee vielä paskempi, niin otapa puheeksi hiipuneet tunteesi, tai toisessa häiritsevät piirteet. Sitten olet vielä tiukemmin sidottuna siihen huonoon suhteeseen kun joka liikkua tarkastellaan tulokulmasta; "mikset rakasta minua enää, yhyhyyyy"

Noin se tosiaan taitaa usein mennä. Sitten ollaan ihmeissään kun eropaperit tuodaan eteen, eikä toinen ollut puhunut asiasta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta onko silloin niin paha asia olla sivusuhteessa jos toinen on eroa ehdottaessa ilmoittanut vahvasti, että haluaa olla yhdessä ja parisuhde on riittävän hyvä hänelle ja tunteita on edelleen? Jos hänen mielipiteensä esimerkiksi on, että yhteinen omaisuus, lapset ja arki riittävät parisuhteen olemassaololle. Silloinhan monesti ei hän ei missään nimessä halua erota.

Täällä nyt monesti sanotaan, että ensin pitää erota. Pitääkö se toinen sitten väkisin pakottaa eroamaan? Jos silloin sysää toisen epätoivoon ja vellomaan esimerkiksi. Koska silloinkin joidenkin mielestä eroa haluva tekee väärin. Sekin pakosti erotetun paha olo on sen syytä, joka haluaa erota. 

Monesti se, joka haluaisi erota on joka tapauksessa pahis teki niin tai näin. Jos jää suhteeseen vaikka rakkaus on l

Jep. Jääminenkin on valinta

Tämä juuri. Suhteessa jossa toinen osapuoli on tyytyväinen just nyt, just tällaisena, hän voi jarruttaa ihan loputtomasti tekemättä itse muka mitään tai päättämättä aktiivisesti mitään. Otetaan nyt esim niiden lasten hankkiminen: se joka EI halua lapsia on nykytilanteeseen oikein tyytyväinen. Ei hänellä ole tarvetta keskustella asiasta tai varsinkaan erota. Tai joku voi jököttää työttömänä vuokra-asunnossa ja kieltäytyä muutoksesta, vaikka puolisolla olisi kova tahto rakentaa keskiluokkaista unelmaa. Jos lähdetään siitä, että se muutosta niin kovasti haluava, että sen vuoksi on valmis vaikka eroamaan, on aina se roisto, niin sittenhän joka kerran toteutuu sen jarrumiehen -tai naisen tahto. Tai lähdet läiskimään ja olet tunteeton jättäjä.

Sama on erossa: suhde ei tyydytä, se ei parane, mutta toiselle jostain syystä riittää sellaisenaan. Mitäpä tarvetta siitä olisi keskustella tai koittaa muuttaa sitä suhdetta? Saati suostua eroamaan! Itse ihan kokemuksesta tiedän, että nainen monesti määrittää sen perhe-elämän temmon ja värit. Nainen monesti osaa myös niin hyvin perustella asiat sanallisesti, että mies kokee että hänen tulee vain sopeutua. Ei hyvä lähtökohta suhteen kommunikaatiolle. Näistä seuraa ne puhumattomuudet ja yllätyserot.

Tosi hyvää keskustelua. On mielenkiintoisia pohdintoja ja monilla perustuu luultavasti ihan omaankin elämään. Itse olin se,  joka halusi erota. En vain pystynyt lopulta läheisyyteen mieheni kanssa. Koin, että tein väärin molempia kohtaan. Mies olisi halunnut jatkaa, olisi kuulemma tyytynyt siihen mitä pystyin antamaan. Mutta olin niin ahdistunut, että laitioin eron vireille ja mies sen myös allekirjoitti. Pelkäsin miten mies eron ottaa ja tunsin itseni jotenkin vialliseksi kun en tyytynyt sinällään monille tavallliseen liittoon.

Tuttavat päivittelivät, että miksi eroamme, kun ette koskaan edes riidelleet. Ja miten eroan kunnollisesta miehestä jne. Onneksi mies jatkoi elämäänsä ja löysi uuden kumppanin jonka kanssa on jo ollut vuosia. 

Vierailija kirjoitti:

Tosi hyvää keskustelua. On mielenkiintoisia pohdintoja ja monilla perustuu luultavasti ihan omaankin elämään. Itse olin se,  joka halusi erota. En vain pystynyt lopulta läheisyyteen mieheni kanssa. Koin, että tein väärin molempia kohtaan. Mies olisi halunnut jatkaa, olisi kuulemma tyytynyt siihen mitä pystyin antamaan. Mutta olin niin ahdistunut, että laitioin eron vireille ja mies sen myös allekirjoitti. Pelkäsin miten mies eron ottaa ja tunsin itseni jotenkin vialliseksi kun en tyytynyt sinällään monille tavallliseen liittoon.

Tuttavat päivittelivät, että miksi eroamme, kun ette koskaan edes riidelleet. Ja miten eroan kunnollisesta miehestä jne. Onneksi mies jatkoi elämäänsä ja löysi uuden kumppanin jonka kanssa on jo ollut vuosia. 

Juuri näin. Jollet itse pysty antamaan puolisollesi sitä mitä hän parisuhteessa haluaisi ja kaipaisi, on parempi päästää hänet vapaaksi eikä pakottaa häntä mihinkään kulissielämään.

Minun mielestäni meillä on se velvollisuus puolisoa kohtaan, että jos todella rakastamme häntä, annamme hänelle mahdollisuuden elää sellaista elämää, jota hän haluaa. Joko itsemme tai sitten jonkun toisen kanssa. Sama pätee tietysti toisin päin. Ketään ei saa kahlita sillä perusteella, että kun on joskus menty yhteen, niin siinä on väkisin pysyttävä maailman tappiin.

Miksi kukaan edes haluaisi elää suhteessa jonkun sellaisen kanssa, joka ei haluaisi olla kanssasi mutta joutuu siinä pakosti olemaan, koska ette uskalla tai kehtaa erota?

Ihmiset muuttuvat. Tilanteet muuttuvat. Toiveet ja tarpeet muuttuvat. Se on ihan normaalia. Sitä kutsutaan elämäksi.

"Eron puheeksi ottaminen on oikein kutsu viikkojen draamalle ja kaikenlaisille vaikeuksille. Sittenpä sitä salaillaan ensin tunteita, sitten erohalua ja lopulta sitä kolmatta pyörää." 

Meidän avioliiton aikaan, emme suinkaan ottaneet puheeksi eroa, vaan perheterapiaan hakeutumisen, jotta voimme selvittää suhdettamme. Kävimme siellä monta kertaa eikä mitään draamaa syntynyt, vaan pikemminkin selkeys monista ongelmistamme. Minä tulin siihen tulokseen, ettei tämä suhde toimi mitenkään enää, kun ymmärsin suhteemme nykyisen ja menneisyyden tilan. Toinen ei halunnut erota, minä halusin, koska voin huonosti liitossa ja tämän pariterapian myötä ymmärsin, ettei se ollut mitään minun kuvitelmiani vaan ymmärsin kirkkaasti tilanteen. Ei se eropäätös ja ero ollut minullekaan helppo. Eikä minulla ollut ketään uutta. Mutta niin vain minäkin sain sen "pahiksen" roolin vaikka se olin minä, joka otin vastuun taas.

Vierailija kirjoitti:

"Eron puheeksi ottaminen on oikein kutsu viikkojen draamalle ja kaikenlaisille vaikeuksille. Sittenpä sitä salaillaan ensin tunteita, sitten erohalua ja lopulta sitä kolmatta pyörää." 

Meidän avioliiton aikaan, emme suinkaan ottaneet puheeksi eroa, vaan perheterapiaan hakeutumisen, jotta voimme selvittää suhdettamme. Kävimme siellä monta kertaa eikä mitään draamaa syntynyt, vaan pikemminkin selkeys monista ongelmistamme. Minä tulin siihen tulokseen, ettei tämä suhde toimi mitenkään enää, kun ymmärsin suhteemme nykyisen ja menneisyyden tilan. Toinen ei halunnut erota, minä halusin, koska voin huonosti liitossa ja tämän pariterapian myötä ymmärsin, ettei se ollut mitään minun kuvitelmiani vaan ymmärsin kirkkaasti tilanteen. Ei se eropäätös ja ero ollut minullekaan helppo. Eikä minulla ollut ketään uutta. Mutta niin vain minäkin sain sen "pahiksen" roolin vaikka se olin minä, joka otin vastuun taas.

Olet nainen? Aivan niin.

Sitten olet vielä tiukemmin sidottuna siihen huonoon suhteeseen kun joka liikkua tarkastellaan tulokulmasta; "mikset rakasta minua enää, yhyhyyyy"

Joskus sitä aikuinen ihminen joutuu tilanteeseen, jossa on pakko tehdä ikäviä asioita. Että joutuu jämäkästi sanomaan, että koska en rakasta. Olen pahoillani, että satutan sinua, mutta en rakasta sinua ja haluan eron.

Pahiksen rooliin joutuu, kun ei uskalla olla hyvis. Jos sen eron oikeasti haluaa, silloin se pitää ottaa  ihan huolimatta siitä, mitä siitä ajattelee naapurit, vanhemmat, sukulaiset, työyhteisö ja se toinen.

Voi olla, että koko maailma ajattelee, että olet täyspaska, mutta mitä väliä sillä lopulta on, jos oikeasti teet mitä haluat?

Mutta kun epäilen, että ihan tästä ei kuitenkaan olekaan kyse. Siis siitä, että toinen vain väkisin sitoo pskaan suhteeseen draamailuillaan. Nimittäin tämänhän luulisi olevan syy ja seurauksen olevan, että entistä enemmän sisuuntuu, näkee, miksi ero on hyvä juttu ja että suhteen on loputtava.

Eiköhän sittenkin ole helpompaa hyvitellä sitä toista, pitää asioita tolallaan vielä hetki, ennen kuin saan itselleni sen oikean syyn, eli paremman elämän toisen kanssa.

"Olet nainen? Aivan niin."

Miksi ajattelet kommentoijan olevan nainen? Eihän tässä "vertaistukiketjussa" pääosissa olleet naiset ole käyneet mitään perheterapiaa vaan vatuloineet ja ounastelleet milloin mitäkin. Täällä on osa kritisoinut ratkaisukeskeisyyttä ja eikö tuohon p-terapiaan hakeutuminen ole juuri sitä. Jos jonkun auto kolisee oudosti, niin kaiketi jokainen veisi sen ammattilaisen luo, että mikähän on tilanne. Ketjussa keskitytään pitkälti vain siihen kumppanin osuuteen vaikka kyseessä on s u h d e. Siinä mennään hakoteille ja eroprosessi pitkittyy. Myös sille, joka ei halua erota, on ero helpompaa, kun suhdetta on asianmukaisesti analysoitu ulkopuolisen ammattilaisen kanssa, jossa molempia on kuultu.

Mä olen varmaan jotenkin liikasimppeli, mutta kun en ymmärrä tätä selittelyä, miksi oikeastaan oli ihan pakko pettää.

Jos suhde on kaverillinen ja siten ihan hyvä, kyllä siinä pitää voida itsellä olla pokkaa ja uskallusta nostaa suhteen tila esille, kuten täällä hyvin yksi kuvaakin. Ja yhdessä pohtia, mitkä rajat tästä eteenpäin tulevat olemaan, miten jatketaan, miten pitkään jatketaan, jne.

Ja jos suhde taas ei ole sellainen, vaan itseä pelottaa, että toinen draamailee ja kaikki on kamalaa, niin sittenhän sitä suuremmalla syyllä pitäisi pyrkiä laittamaan suhde poikki ennen sitä kuin toisella onkin ihan oikeasti aihetta siihen draamaan ja kamaluuteen.

Tuo, että "petin kun suhde oli jo loppu en tiennyt, miten pääsen ulos ja pelkäsin, että toista sattuu/toinen alkaa kamalaksi" on minusta samanlaista ajattelua kuin sanoisi, että "koska verottaja vaatii että maksan rästissä olevat verot, jätin luottokorttimaksutkin maksamatta". Samanlaista harmia harmin päälle keräämistä.

6335: eihän tuossa ollut edes kyse eroamisvaiheesta vaan siitä, ettei kaikissa suhteissa pysty ottamaan esille asioita mitä suhteessa ottaa päähän. Siis "otapa esille suhteen ongelmat ja takaa että huonommaksi vaan menee", tai jotenkin näin. Siksi toisinaan joillekin ero tuntuu tulevan puskasta kun ei mitään viitettä ole ollut toisen osapuolen tyytymättömyydestä. Siis ongelmia ei korjata kun ei uskalleta ottaa niitä esille alunperinkään. Sen verran on tuota elämää tullut nähtyä ja omiakin suhteita, että näin se menee. Moniko suhteessaan perustyytyväinen nainen ottaa vastaan palautteen:

-en koe enää halua sinua kohtaan koska olet lihonut runsaasti

-en koe enää halua koska et koskaan koske minun penikseeni vaan yhdyntä on ainoa kosketus mitä se saa

-haluaisin tehdä enemmän asioita yksin tai kavereiden kanssa mutta aina tulee olo että teen jotain väärin kun menen

-ei kiinnosta kukat tuolla pihalla joten minun puolestani ne saisi jäädä laittamatta, kuitenkin sinä käyttäydyt niin kuin niiden laittaminen kuuluisi minun velvollisuuksiini

-emme tee enää mitään yhdessä koska sinä istut sohvalla kännykkä kädessä ja katsot tosi-tv:a joka ei mua kiinnosta pätkääkään

-ärsyttää kun esität somessa ja tavatessa muita ihmisiä, olisit oma itsesi

-miksi käyttäydyt kuin sinä yksin päättäisit siitä miten lasten kanssa toimitaan?

jne nostamatta kauheaa äläkkää ja ihan oikeasti sisäistää sen, ettei noita asioita ole tietenkään pakko muuttaa, mutta seuraus voi hyvin olla se että mies menettää mielenkiintonsa ja siihen on hänelläkin oikeus.

lisätään vielä että olen keski-ikäinen nainen, vaimo ja äiti.

6335/6335, en saanut lainausta onnistumaan. 

Olet oikeassa siinä, että joskus joutuu tekemään ikäviä asioita ja olemaan se pahis. Mutta tuskin kukaan haluaa olla tahallaan se pahis ja vielä enemmän olla automaattisesti silloin syyllinen. Vaikka hakee vain ulospääsyä itselleen parisuhteesta. Sehän onkin hassua kun usein ihmisestä tulee automaattisesti pahis kun otat puheeksi eropäätöksen.

Uskon, että moni haluaa silti, että se tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti myös sille toiselle joka ei halua erota. Siksi ei monestikaan lähdetä ulos ovesta sen ensimmäisen erokeskustelun jälkeen. Eikä toisenkaan. Myös jos toinen ei halua esim. eroterapiaan yritetään, että jospa kuitenkin.

Jos tämän nyt näkee hyvittelynä, niin olkoon niin. Kyllä se oikea syy ja eropäätös on hyvin usein jo ollut kauankin olemassa, mutta jos toisen vastarinta on kovin voimakasta tai hän oirehtii henkisesti tai fyysisesti niin hetki siinä monilla menee ennenkuin ero toteutuu käytännössä. Ei kukaan ole tunteeton, ei se eroa haluavakaan. 

En oikein ymmärrä, että pitäisi saada joku määrätynlainen tai määrätyillä tavoilla hankittu oikeus itselleen parempaan elämään.  Se elämä voi olla joko itsekseen tai toisen ihmisen kanssa. Eikö se oikeus olemassa ihan kaikilla?  Niin sillä eroa haluavalla kuin eroa vastustavalla. En näe itselleen hyvänä elämänä elää väkisin ihmisen kanssa, joka ei sitä halua tai enää sinua rakasta. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen varmaan jotenkin liikasimppeli, mutta kun en ymmärrä tätä selittelyä, miksi oikeastaan oli ihan pakko pettää.

Jos suhde on kaverillinen ja siten ihan hyvä, kyllä siinä pitää voida itsellä olla pokkaa ja uskallusta nostaa suhteen tila esille, kuten täällä hyvin yksi kuvaakin. Ja yhdessä pohtia, mitkä rajat tästä eteenpäin tulevat olemaan, miten jatketaan, miten pitkään jatketaan, jne.

Ja jos suhde taas ei ole sellainen, vaan itseä pelottaa, että toinen draamailee ja kaikki on kamalaa, niin sittenhän sitä suuremmalla syyllä pitäisi pyrkiä laittamaan suhde poikki ennen sitä kuin toisella onkin ihan oikeasti aihetta siihen draamaan ja kamaluuteen.

Tuo, että "petin kun suhde oli jo loppu en tiennyt, miten pääsen ulos ja pelkäsin, että toista sattuu/toinen alkaa kamalaksi" on minusta samanlaista ajattelua kuin sanoisi, että "koska verottaja vaatii että maksan rästissä olevat verot, jätin luottokorttimaksutkin

eihän se eropäätös tule kuin salama kirkkaalta taivaalta, tai ainakaan ei ole hyväksi jos tulee. Sitä edeltää aika pitkä tovi hetkiä kun olisi voinut vielä suhteen suunnan kääntää tai ainakin tehdä hyvän yhdessä päätetyn eron.

Olen se joka kirjoitti sopuisasta erosta joka kesti prosessina pitkälle kolmatta vuotta. Mun sopuisasta erosta on kiittäminen ex-puolisoa, jonka kanssa pystyi AINA puhumaan ihan mistä tahansa asiasta ilman että siitä tuli draamaa. Ei mulla ollut koskaan sellaista pelkoa, että jos otan jonkin itseä harmittavan asian esille niin sitä vatvotaan sitten viikkoja ja lopulta pyytelen itse anteeksi. Ei koskaan. Ja vastaavasti hän pystyi mulle sanomaan esim että haluaisi että tekisin jotain vatsani ympärille tulleelle renkaalle. Aloitin silloin juoksun - ja nyt toivon, että olisin sitä jatkanut pidempään kuin pari-kolme vuotta, mutta sitten tuli keuhkokuume ja pitkä kuntoutus ja mitä näitä tekosyitä nyt olikaan :)

Mun pointtini on ollut, että eihän oikeasti se, että toinen ei halua eroa voi olla syy jäädä silloin, kun todella itse tahtoo eron. EI siitäkään huolimatta, että haluamalla eroa olet pahis tai toinen nostaa äläkän.

Ja mun on todella vaikea uskoa, että monesti se onkaan. Vaan monesti syy onkin, että juuri sillä hetkellä itselle on helpompaa ja parempaa jäädä. Sitäkin on joskus vaikea myöntää itselleen, vaan työntää sen syyn toisen erohaluttomuuden piikkiin.

Kunnes sitten kävelee eteen se tyyppi, jonka vuoksi ei enää välitäkään, ajatteleeko toiset, että oot pahis tai miten sitä toista erossa sattuu.

Mitä tulee noihin keskusteluihin, joista tuolla annettiin esimerkkejä, kyllä mä nimenomaan tahtoisin tietää, jos seksielämässä, vapaa-ajan vietossa, mussa persoonana, perheen päätöstavoissa jne on niin paljon vikaa, että toista harmittaa ja suututtaa koko ajan. En tahdo, että toinen mun puolesta päättää, että en halua kuulla tai että mulle ei uskalla kertoa.