Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (12659)
Todella hyvää keskustelua täällä käydään (kiitos).
Pieni lainaus: "Eihän tässä "vertaistukiketjussa" pääosissa olleet naiset ole käyneet mitään perheterapiaa vaan vatuloineet ja ounastelleet milloin mitäkin. Täällä on osa kritisoinut ratkaisukeskeisyyttä ja eikö tuohon p-terapiaan hakeutuminen ole juuri sitä".
Pikkaisen näin ensin jätettynä ja oikeasti pitkään petettynä kyllä täytyy sanoa, että millä ihmeellä olisin sen toisen saanut perhe- tai pariterapiaan. Olisin kyllä tehnyt suhteeni eteen ihan kaiken, mutta jos elät miehen kanssa joka EI puhu ja kertaakaan suhteen aikana ei olla puhuttu, siitä että toinen ei ole tyytyväinen meihin niin ajatuksenlukija en ole. Toinen ei puhunut ja käyttäytyi kun kaikki olisi hyvin.
En voisi ikinä enää seurustella ihmisen kanssa, joka ei pysty puhumaan. Aina ajattelin, että teot arjessa riittää ja kuvittelin, että hellyydenosoitukset toiselta on merkki siitä, että rakastaa. Joskus se voi olla esitystä. Nykyään kyllä tarvitsen sekä teot, että hyvän puheyhteyden. Arvostaisin kovasti jos oma eroni olisi tullut niin, että exä olisi ottanut edes kerran puheeksi oman huonon olonsa suhteessa tms. Ihmiset on vaan niin erilaisia ja nyt exän kanssa nähtyäni kysyin, että pystyyhän puhumaan nykyiselleen pahasta olostansa, mutta kuulemma ei pysty. Eli exän puhumattomuus ei koskenut vain minua, vaan yhtälailla nykyistä ja se jopa surettaa minua. Exän paha olo ei johtunut minusta vaan se paha olo on seurannut myös uuteen suhteeseen.
28v yhdessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuten, miksi sen eroa haluavan pitäisi osata ja pystyä toimimaan oikein ja järkevästi? Jos se erohalutonkaan ei siihen pysty? Eikä monesti edes tosielämässä halua. Hän voi heittäytyä aivan mahdottomaksi ja hankaoittaa asioita niin halutessaan. Ja sitä käytöstä usein jopa ymmärretäänkin pitkälle.
Eri, mutta jos toinen aikuinen heittäytyy älyttömäksi, ei siinä auta, että toinen myöntyy käytökseen. Ei kyse ole siitä, että vain toisen pitäisi osata olla järkevä, vaan siitä, että olipa toinen kuin älytön hyvänsä, ei siihen pidä mennä mukaan.
Ja ero on semmoinen asia, että sitä tietysti pitää miettiä tarkoin, mutta ei siitä ole mitään järkeä perääntyä siinä vaiheessa mistään syystä, kun itse tietää sen haluavansa. Se ei enää hyödytä ketään, pahentaa vain asioita.
Vierailija kirjoitti:
Mun pointtini on ollut, että eihän oikeasti se, että toinen ei halua eroa voi olla syy jäädä silloin, kun todella itse tahtoo eron. EI siitäkään huolimatta, että haluamalla eroa olet pahis tai toinen nostaa äläkän.
Ja mun on todella vaikea uskoa, että monesti se onkaan. Vaan monesti syy onkin, että juuri sillä hetkellä itselle on helpompaa ja parempaa jäädä. Sitäkin on joskus vaikea myöntää itselleen, vaan työntää sen syyn toisen erohaluttomuuden piikkiin.
Kunnes sitten kävelee eteen se tyyppi, jonka vuoksi ei enää välitäkään, ajatteleeko toiset, että oot pahis tai miten sitä toista erossa sattuu.
Mitä tulee noihin keskusteluihin, joista tuolla annettiin esimerkkejä, kyllä mä nimenomaan tahtoisin tietää, jos seksielämässä, vapaa-ajan vietossa, mussa persoonana, perheen päätöstavoissa jne on niin paljon vikaa, että toista harmittaa ja suututtaa koko ajan. En tahdo, että t
Niin, tottamooses tahtoisit kun nyt ehkä luulet, ettei niin asioita kuitenkaan niin paljon ole eivätkä ole kovin pahoja. Mutta voitko mennä itsestäsi takuuseen kun oikeasti kumppanisi ottaa esille asioita joita et ehkä edes tiennyt olevan ja jotka tuntuvat itsestäsi todella pahoilta kuulla ääneen sanottuna ja naamatusten? Tai kumppani sanoo ettei enää rakasta sinua niinkuin ennen tai ei koe enää vetovoimaa.
Niin, siinäpä se onkin. Kuten eräs kommentoija listasi, harvapa harva on niin fiksu, avaramielinen ja ymmärtävä, että tosipaikan tullen rauhallisesti ja rakentavasti keskustellen niihin suhtautuisi. Teoriassa toimii mutta harvoin käytännössä.
Vierailija kirjoitti:
Muuten, miksi sen eroa haluavan pitäisi osata ja pystyä toimimaan oikein ja järkevästi? Jos se erohalutonkaan ei siihen pysty? Eikä monesti edes tosielämässä halua. Hän voi heittäytyä aivan mahdottomaksi ja hankaoittaa asioita niin halutessaan. Ja sitä käytöstä usein jopa ymmärretäänkin pitkälle.
Eri, mutta jos toinen aikuinen heittäytyy älyttömäksi, ei siinä auta, että toinen myöntyy käytökseen. Ei kyse ole siitä, että vain toisen pitäisi osata olla järkevä, vaan siitä, että olipa toinen kuin älytön hyvänsä, ei siihen pidä mennä mukaan.
Ja ero on semmoinen asia, että sitä tietysti pitää miettiä tarkoin, mutta ei siitä ole mitään järkeä perääntyä siinä vaiheessa mistään syystä, kun itse tietää sen haluavansa. Se ei enää hyödytä ketään, pahentaa vain asioita.
Ei nyt puhuttu mistään perääntymisestäkään vaan asioiden pitkittymisestä. Toivoi, että toinen kuitenkin alkaisi tottua eroajatukseen. Toki siinä on se vaara, että kun eroa jo pitkään miettinyt ennen kun on ottanut sen puheeksi käy niin, että vain stten joku ihminen osuu kohdalle. Kuten sanoin, on inhimillistä, että yrittää toimia oikein ja miettiä myös sen erohaluttoman ja lastenkin tunteita ja tilannetta. Sitten kun yrittää toimia oikein toimiikin väärin ja on entisetä suurempi pahis. Mutta veikkaan, että eroa halunnut on pahis silloinkin kun ottaa eron nopeasti kun erokeskustelut on käyty. Miksi nyt noin pian meni eroamaan, miksei katsonut vähän aikaa...
Eroa haluava ei voi toimia oikeastaan koskaan oikein silloin kun toinen vastustaa eroa. Teki sen lyhyen tai pitkän kaavan mukaan. Oli kuviossa uusi tai ei.
Mun mies kertoi, että se että ystävystyttiin ja hän ihastui minuun, antoi hänelle voimaa viedä ero viimein loppuun. Hän oli juuri elänyt läheisen perheenjäsenen pitkän sairauden ja lopulta kuoleman ja sanoi ettei uskonut itseensä enää että jaksaisi tapella sen eron loppuun. Ottaa vastaan haukkumisen ja uhkailut ja jaksaa pelätä että jotain sattuu ja vielä ihan yksin kun ei läheistä perhettä enää ollut ja kaveritkin enemmän sitä harrastusporukkaa jossa ei syvällisiä jutella.
Hän siis sanoi, ettei kirjaimellisesti uskonut itseensä, että pystyy sen eron viemään loppuun asti kun oli jo pari kertaa ehdottanut eroa ja palannut takaisin kun ei kestänyt sitä syyllisyyttä. Jälkikäteen hän on itsekin ihmetellyt niitä kokemuksia, ettei hänellä ole oikeutta kohdella niin paljon elämässään murheita kokenutta ihmistä. Ja jopa sellaista tilannetta jossa nainen oli heittänyt avaimen (eivät asuneet yhdessä) ja sanonut, että siinähän menet, en enää koskaan halua nähdä sinua; mies oli pyydellyt anteeksi ja palannut vielä, koska 'ei se tule menemään näin helpolla, jotain hirveää tapahtuu varmasti'. Ihan siis käsittämätön henkinen loukku.
Kun lopulta erosi niin yritti kaveruuden varjolla pitää minua jonain Leelian lepotuolina, mutta enhän minä osaa tuollaiseen mitään apua tarjota, joten kieltäydyin kohteliaasti. Ammattiapu löytyi sitten pian kriisiosastolta, jonne ex oli toimitettu otettuaan yliannostuksen betasalpaajia. Osastolla oli miehelle viimein tarjottu keskusteluapua ja saatu hänet ymmärtämään, että kriisi on jossain syvemmällä (en sitä tässä sen enempää avaa) kuin heidän seurustelusuhteensa päättymisessä, eikä hän ole oikea tukihenilö exälleen.
Sanomattakin varmaan selvää, ettei tämä ollut sellainen suhde jossa olisi keskusteltu suhteen ongelmista avoimesti, vaan ongelmat vain pahenivat kunnes toinen lopulta halusi kokonaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten, miksi sen eroa haluavan pitäisi osata ja pystyä toimimaan oikein ja järkevästi? Jos se erohalutonkaan ei siihen pysty? Eikä monesti edes tosielämässä halua. Hän voi heittäytyä aivan mahdottomaksi ja hankaoittaa asioita niin halutessaan. Ja sitä käytöstä usein jopa ymmärretäänkin pitkälle.
Eri, mutta jos toinen aikuinen heittäytyy älyttömäksi, ei siinä auta, että toinen myöntyy käytökseen. Ei kyse ole siitä, että vain toisen pitäisi osata olla järkevä, vaan siitä, että olipa toinen kuin älytön hyvänsä, ei siihen pidä mennä mukaan.
Ja ero on semmoinen asia, että sitä tietysti pitää miettiä tarkoin, mutta ei siitä ole mitään järkeä perääntyä siinä vaiheessa mistään syystä, kun itse tietää sen haluavansa. Se ei enää hyödytä ketään, pahentaa vain asioita.
Ei nyt puhuttu mistään perään
Näin on. Olen senkin kokenut, että jätetty haluaa monta kuukautta eron jälkeen "viettää yhden päivän yhdessä, että muistaisit kuinka kivaa meillä on" ja kun toinen ei suostu, syyttää liian vähäisestä yrittämisestä. Minkä yrittämisestä? Hyvänen aika sentään, erovääntö oli aloitettu jo lähes vuotta aiemmin ja 5kk oltu jo ihan konkreettisestikin erossa!
Vierailija kirjoitti:
6335: eihän tuossa ollut edes kyse eroamisvaiheesta vaan siitä, ettei kaikissa suhteissa pysty ottamaan esille asioita mitä suhteessa ottaa päähän. Siis "otapa esille suhteen ongelmat ja takaa että huonommaksi vaan menee", tai jotenkin näin. Siksi toisinaan joillekin ero tuntuu tulevan puskasta kun ei mitään viitettä ole ollut toisen osapuolen tyytymättömyydestä. Siis ongelmia ei korjata kun ei uskalleta ottaa niitä esille alunperinkään. Sen verran on tuota elämää tullut nähtyä ja omiakin suhteita, että näin se menee. Moniko suhteessaan perustyytyväinen nainen ottaa vastaan palautteen:
-en koe enää halua sinua kohtaan koska olet lihonut runsaasti
-en koe enää halua koska et koskaan koske minun penikseeni vaan yhdyntä on ainoa kosketus mitä se saa
-haluaisin tehdä enemmän asioita yksin tai kavereiden kanssa mutta aina tulee olo että teen jotain väärin kun menen
-ei kiinnosta kukat tuolla pihalla joten minun pihalla joten minun puolestani ne saisi jäädä laittamatta, kuitenkin sinä käyttäydyt niin kuin niiden laittaminen kuuluisi minun velvollisuuksiini
-emme tee enää mitään yhdessä koska sinä istut sohvalla kännykkä kädessä ja katsot tosi-tv:a joka ei mua kiinnosta pätkääkään
-ärsyttää kun esität somessa ja tavatessa muita ihmisiä, olisit oma itsesi
-miksi käyttäydyt kuin sinä yksin päättäisit siitä miten lasten kanssa toimitaan?
jne nostamatta kauheaa äläkkää ja ihan oikeasti sisäistää sen, ettei noita asioita ole tietenkään pakko muuttaa, mutta seuraus voi hyvin olla se että mies menettää mielenkiintonsa ja siihen on hänelläkin oikeus.
lisätään vielä että olen keski-ikäinen nainen, vaimo ja äiti.
Raatorehellistä tekstiä, mutta noinhan se on. Osui ja upposi.
Kellään ei ole velvollisuutta rakastaa. Velvollisuus ja rakkaus ovat aivan eri asioita eivätkä liity toisiinsa mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun pointtini on ollut, että eihän oikeasti se, että toinen ei halua eroa voi olla syy jäädä silloin, kun todella itse tahtoo eron. EI siitäkään huolimatta, että haluamalla eroa olet pahis tai toinen nostaa äläkän.
Ja mun on todella vaikea uskoa, että monesti se onkaan. Vaan monesti syy onkin, että juuri sillä hetkellä itselle on helpompaa ja parempaa jäädä. Sitäkin on joskus vaikea myöntää itselleen, vaan työntää sen syyn toisen erohaluttomuuden piikkiin.
Kunnes sitten kävelee eteen se tyyppi, jonka vuoksi ei enää välitäkään, ajatteleeko toiset, että oot pahis tai miten sitä toista erossa sattuu.
Mitä tulee noihin keskusteluihin, joista tuolla annettiin esimerkkejä, kyllä mä nimenomaan tahtoisin tietää, jos seksielämässä, vapaa-ajan vietossa, mussa persoonana, perheen päätöstavoissa jne on niin paljon vikaa, että toista
No ottaisitko itse siis mieluummin sen, että toinen ei koskaan kerro mitään hankalia ja ikäviä asioita, yhtenä päivänä vaan heräät siihen, että toisen mielestä olet hirviö, joka on ollut hänen onnensa esteenä puolet elämästä ja jolle on ihan oikein, että ensin petetään ja sitten lyödään avioeropaperit käteen? Saat kuulla, että hän on kyllä halunnut lähteä jo aikoja sitten, mutta sun takia ei ole uskaltanut tai voinut?
Miksi ihmeessä pitäisi kummankaan odottaa asioiden sanomista niin pitkälle, että niiden sanominen tai kuuleminen on sitä kaikkein pahinta ryöpytystä? Koska toisella on oikeus jurritella selän takana ja jumpitella, miten kauhea toi toinen on, kun ei uskalla muuta?
Olen ollut se, joka erosi. Mies lähetteli ensin itkuviestejä ja uhkaili tappaa itsensä. Sanoin, että olen pahoillani, mutta olemme eronneet. Sitten lähetteli uhaviestejä, tekee elämästäni hlvettiä jne. Sanoin, että aivan, mutta olemme eronneet.
Löysi uuden pian jos ei ollut valmiinakin, levittelivät minusta kamalia juoruja, siis oikeasti kamalia. Sanoin kaikille, että niin, mehän olemme eronneet. En piitannut, kuka uskoi mitä.
En yhtään ymmärrä, mikä ihmeen syy olisi saanut minut harkitsemaan vuositolkulla tai edes viikkoa, eroanko nyt vai enkö eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
6350: no eihän tuo tietenkään ole mikään ideaalitilanne. Mikä tuollaiseen on edes johtanut?
Sitä puheyhteyttä pitää aktiiviesti rakentaa ja hemmotella, toisen sitten kaksin verroin kovemmin jos toinen on jotenkin estynyt. Miten ihmeessä sitä suhdetta hoidetaan vuosien ajan jos ei koskaan puhuta mistään henkilökohtaisista tunteista ja tarpeista. Tässä päästään aikalailla parisuhteiden ongelmien ytimeen. Kuinka moni ajattelee että parisuhteen tehtävä on pesänrakennus? Mitä jos haastaisikin omaa parisuhdetta ja kääntäisi ajatuksen niin, että parisuhteen tehtävä ei ole minkään ulkoisen rakentaminen tai ylläpitäminen vaikka vuoteen: ei hankita mitään, sovitaan minimieffortilla työnjako arkeen paperille ja keskitytään toiseen tutustumiseen. Käytetään se rakentamiseen, puunaamiseen, suunnitteluun, huoltoon kuluva aika siihen että maataan vaikka sohvalla pää toisen sylissä ja pohditaan vaikka että jos olisit yksi seitsemästä kääpiöstä niin kuka ja miksi. Hassutellaan, nautitaan, pestään toisten selät. Ja sitten päästetään se toinen vaikka vetämään ne naamat jos se haluaa ja käytetään vapautunut aika johonkin omaan kivaan. Sieltä se sitten palaa taas joku tarina rikkaampana, vaikkakin ehkä yhden ultima thule krogilasin verran rahaa köyhempänä.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut se, joka erosi. Mies lähetteli ensin itkuviestejä ja uhkaili tappaa itsensä. Sanoin, että olen pahoillani, mutta olemme eronneet. Sitten lähetteli uhaviestejä, tekee elämästäni hlvettiä jne. Sanoin, että aivan, mutta olemme eronneet.
Löysi uuden pian jos ei ollut valmiinakin, levittelivät minusta kamalia juoruja, siis oikeasti kamalia. Sanoin kaikille, että niin, mehän olemme eronneet. En piitannut, kuka uskoi mitä.
En yhtään ymmärrä, mikä ihmeen syy olisi saanut minut harkitsemaan vuositolkulla tai edes viikkoa, eroanko nyt vai enkö eroa.
hyvä että sinulla on pysynyt pää kylmänä eroa tehdessä, vaikka joskus päädyitkin ilmeisen pitkään ja vakavaan suhteeseen epätasapainoisen kumppanin kanssa. Minä en ole koskaan missään vaikeassa suhteessa ollutkaan, joten en omasta puolestani osaa sanoa miten menestyisin vaikeassa erossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun pointtini on ollut, että eihän oikeasti se, että toinen ei halua eroa voi olla syy jäädä silloin, kun todella itse tahtoo eron. EI siitäkään huolimatta, että haluamalla eroa olet pahis tai toinen nostaa äläkän.
Ja mun on todella vaikea uskoa, että monesti se onkaan. Vaan monesti syy onkin, että juuri sillä hetkellä itselle on helpompaa ja parempaa jäädä. Sitäkin on joskus vaikea myöntää itselleen, vaan työntää sen syyn toisen erohaluttomuuden piikkiin.
Kunnes sitten kävelee eteen se tyyppi, jonka vuoksi ei enää välitäkään, ajatteleeko toiset, että oot pahis tai miten sitä toista erossa sattuu.
Mitä tulee noihin keskusteluihin, joista tuolla annettiin esimerkkejä, kyllä mä nimenomaan tahtoisin tietää, jos seksielämässä, vapaa-ajan vietossa, mussa persoonana, perheen päätöstavoissa jne on niin paljon vikaa, että toista harmittaa ja suututtaa koko ajan. En tahdo, että t
aika ikävää olettaa, ettei välittäisi miten toista erossa sattuu.
Minä välitän yhä 10 vuotta myöhemmin miten isän muistisairaus sattuu exääni, vaikka itse lähdinkin ja vielä toisen miehen matkaan. Mun ihmissuhteeni, ne kokonaiset kaksi, on olleet sen verran syvällisiä, ettei välittäminen loppunut /loppuisi siihen kun genitaalit lakkaa kohtaamasta ja yhteinen pankkitili on lakkautettu.
Ei nyt puhuttu mistään perääntymisestäkään vaan asioiden pitkittymisestä. Toivoi, että toinen kuitenkin alkaisi tottua eroajatukseen.
Voisiko joku selittää minulle, miten se, että ei ota eroa, vaikka haluaa niin tehdä, saa toisen tottumaan eroajatukseen? Eikö se pikemminkin kerro, että eihän tuo ole oikeasti mihinkään lähdössä, eikä nämä asiat niin vakavia ole.
Itse ajattelen, että siinä vaiheessa kun eroajatusta aletaan oikeasti pyorittelemään ja omassa päässä se vahvistuu, siinä on oltava reilu. Se ei ole uhkaus eikä se ole toisen satuttamiseen tarkoitettu, se on vain tosiasia. Ja on oltava reilu ja kerrottava toiselle, missä mennään ja sitten pysyttävä niiden omien ajatuksien takana systemaattisesti.
Muu on toisen roikottamista ja juoksettamista, turhan toivon herättelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt puhuttu mistään perääntymisestäkään vaan asioiden pitkittymisestä. Toivoi, että toinen kuitenkin alkaisi tottua eroajatukseen.
Voisiko joku selittää minulle, miten se, että ei ota eroa, vaikka haluaa niin tehdä, saa toisen tottumaan eroajatukseen? Eikö se pikemminkin kerro, että eihän tuo ole oikeasti mihinkään lähdössä, eikä nämä asiat niin vakavia ole.
Itse ajattelen, että siinä vaiheessa kun eroajatusta aletaan oikeasti pyorittelemään ja omassa päässä se vahvistuu, siinä on oltava reilu. Se ei ole uhkaus eikä se ole toisen satuttamiseen tarkoitettu, se on vain tosiasia. Ja on oltava reilu ja kerrottava toiselle, missä mennään ja sitten pysyttävä niiden omien ajatuksien takana systemaattisesti.
Muu on toisen roikottamista ja juoksettamista, turhan toivon herättelyä.
tapahtuuko sulla se pyörittäminen ja vahvistuminen yhdessä vuorokaudessa? Vai olisiko niin, että maanantaina olet aika varma että haluat erota mutta tiistaina alkaa jo epäilyttää kun oli niin kiva salireissukin yhdessä illalla. Sunnuntaina taas nihkeän viikonlopun jälkeen olet varma, mutta sitten lapsi on kovassa kuumeessa ja onhan se niin ihanaa että voidaan yhdessä hoivata pientä karhunpentua.
Toisaalta se eroajatukseen totuttaminen taas on juuri sitä, että aina noina maanantaina ja sunnuntaina huokailet ettei tästä mitään taida tulla, josko se toinenkin sitten alkaisi pohtia, että niin, tuleeko tai mitä vaadittaisi että tulisi
Lainaus ei taaskaan kai onnistunut olen siis eri, mutta vastaan silti.
No jos olisin se, jolle toinen ei koskaan uskaltaisi kertoa asioitaan luultavasti miettisin omaa käytöstäni. Miksi ei uskalla, miten itse käyttäydyn kun toinen kertoo jne. Koska jostainhan se kertomattomuuden kierre on alkanut. On muutaman kerran ainakin ollut joku tilanne. Tai sitten on kyseessä todella umpiimelinen tai traumatisoitunut ihminen, mutta senkin luulisi selviävän jo suhteen alussa.
Oletan, että nämä, joille ei uskalleta kertoa ovat itse jollain lailla sokeita omalle käytökselleen. Tai vaikka huomaavat eivät vain pysty muuttamaan reatioitaan. Tai edes itselleen tunnustamaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut se, joka erosi. Mies lähetteli ensin itkuviestejä ja uhkaili tappaa itsensä. Sanoin, että olen pahoillani, mutta olemme eronneet. Sitten lähetteli uhaviestejä, tekee elämästäni hlvettiä jne. Sanoin, että aivan, mutta olemme eronneet.
Löysi uuden pian jos ei ollut valmiinakin, levittelivät minusta kamalia juoruja, siis oikeasti kamalia. Sanoin kaikille, että niin, mehän olemme eronneet. En piitannut, kuka uskoi mitä.
En yhtään ymmärrä, mikä ihmeen syy olisi saanut minut harkitsemaan vuositolkulla tai edes viikkoa, eroanko nyt vai enkö eroa.
Jos on (en tiedä oliko) vain seurustelusuhde on joskus helpompaa erota kuin jos on jo esimerkiksi lapsia. Riippuu myös kuinka vakava suhde on, onko "helppo" sano, että erotaan. Jos ei alkuaankaan ollut kovin kiintynyt. Myös jos suhteen takana paljon huonoja juttuja. Myös ihmiset ovat kovin erilaisia, toisten on helppoa olla rationaalisia, joillekin tunteellisille ja empaattisille ihmisille se on vaikeata kun tunteet sekoittavat päätöksen tekoa. Kaikille eropäätös ei käy kuin napista painamalla vaikka päätös kuitenkin toteutetaan.
Vuositolkulla ei kannata eroa vatvoa, mutta ainakin viikon, kaksi joskus ehkä. Paitsi jos on joku todella ikävä tapahtuma niin silloin tietty heti.
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei taaskaan kai onnistunut olen siis eri, mutta vastaan silti.
No jos olisin se, jolle toinen ei koskaan uskaltaisi kertoa asioitaan luultavasti miettisin omaa käytöstäni. Miksi ei uskalla, miten itse käyttäydyn kun toinen kertoo jne. Koska jostainhan se kertomattomuuden kierre on alkanut. On muutaman kerran ainakin ollut joku tilanne. Tai sitten on kyseessä todella umpiimelinen tai traumatisoitunut ihminen, mutta senkin luulisi selviävän jo suhteen alussa.
Oletan, että nämä, joille ei uskalleta kertoa ovat itse jollain lailla sokeita omalle käytökselleen. Tai vaikka huomaavat eivät vain pysty muuttamaan reatioitaan. Tai edes itselleen tunnustamaan.
Joo siis miehen ex (kerroin tuolla aiemmin vaikeasta erosta) on ilmeisesti jotenkin rankan lapsuuden kokenut. Kertoo ihan itse pelkäävänsä hylätyksi tulemista. Se sitten kai vähän näkyy niin, ettei oikein pysty ottamaan vastaan palautetta kumppanilta tai ystävältä ja rauhallisesti pohtimaan sitä. Vaan just joku seksistä kieltäytyminen on aikaansaanut itkukohtauksen ja syyllistämisen ettei mies enää rakasta tai halua ,vaikkei kyse olisi mistään sen ihmeemmästä kuin että ei huvita tai jaksa. Tai joku että miehellä on ollut jo muita suunnitelmia niin se on sitten ollut merkki siitä, ettei miestä enää kiinnosta nähdä häntä. Ja tuo sama ilmiö kavereiden kanssa kuulema. Miten tuollaisessa suhteessa sanot jos ärsyttää vaikka liiallinen ripustautuminen? Ja vaikka sanositkin niin sanomalla se vaan pahenee kun toinen on heti hälytystilassa, että nyt tulee ero justiinsa.
28 vuotta yhdessä, hei taas
Onko mökkimiehen kanssa jo vuosi yhdessä?
Milloin hän kosii sinua ja alkaa isäksi lapsellesi?
Onko ensihuumaa jäljellä vielä vai onko jo tuttua ja turvallista aekea?
Miten olette sopineet laskut, sähkön, veden, vuokran, omistussuhteen mökkiin, ruokamenot, vessapaperin ja pesuaineet, bensakulut?
Onko hänelle ilmainen palvelu vai oletko viisastunut sopimaan mustaa valkoisella.
Saattaa miehet joskus tai jopa usein häipyä milloin vaan uuden ja kiinnostavamman tapattuaan.
Ihan hyvällä mielellä muistutan Sinua olemaan viisas ja toivon hyvää teille kaikille kolmelle.
Hei. Ihanaa syksyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei taaskaan kai onnistunut olen siis eri, mutta vastaan silti.
No jos olisin se, jolle toinen ei koskaan uskaltaisi kertoa asioitaan luultavasti miettisin omaa käytöstäni. Miksi ei uskalla, miten itse käyttäydyn kun toinen kertoo jne. Koska jostainhan se kertomattomuuden kierre on alkanut. On muutaman kerran ainakin ollut joku tilanne. Tai sitten on kyseessä todella umpiimelinen tai traumatisoitunut ihminen, mutta senkin luulisi selviävän jo suhteen alussa.
Oletan, että nämä, joille ei uskalleta kertoa ovat itse jollain lailla sokeita omalle käytökselleen. Tai vaikka huomaavat eivät vain pysty muuttamaan reatioitaan. Tai edes itselleen tunnustamaan.
Joo siis miehen ex (kerroin tuolla aiemmin vaikeasta erosta) on ilmeisesti jotenkin rankan lapsuuden kokenut. Kertoo ihan itse pelkäävänsä hylätyksi tulemista. Se sitten kai vähän näkyy niin, ettei oi
Jos rakastat, ei tuo ole ongelma. Hellyyttävää jopa jollain tavoin. Varsinkin kun ymmärrät.
Olet tärkeä. Etkö ymmärrä? Ota se ansiona.
Haluatko taviskivisen pökkelön ihmisen, joka ei juuri mihinkään reagoi?
Se on helppoa miettiä, että miks. Jos ei ole ollut tilanteessa, jossa toinen draamailee, uhkailee vaikka millä, jopa niillä kamaluuksilla heti ensimmäisen tai pienempienkin keskusteuyritysten myötä. Varsinkin kun kuvioissa on lapsia, pienempi tai isompiain. Moni pelkää ja miettii, miten tolaltaan mennyt tai/ja epävakaa vanhempi vaikuttaa lapsiin. Myös jos erosta tulee kovin riitaisa saati kaaosmainen erohaluttoman vastarinnan vuoksi. Siinä kyllä miettii moneen kertaan. Eikä siihen auta yhtään vaikka ei olisikaan mitään sivusuhdetta, tlanne olisi sama. Se on turha vedota, että olisi ollut helpompaa erota heti. Ei olisi ollut helppoa koskaan.
Siinähän on se, että jos tietää, että eron jälkeen elämä on edelleen vaikeata tai jopa monin verroin vaikeampaankin niin yrittää sinnitellä huonossakin suhteessa. Se on inhimillistä, emme me ole täydellisiä, jos olisimme niin erotkin sujuisivat aina hyvin eikä kukaan lähtisi ketään.
Muuten, miksi sen eroa haluavan pitäisi osata ja pystyä toimimaan oikein ja järkevästi? Jos se erohalutonkaan ei siihen pysty? Eikä monesti edes tosielämässä halua. Hän voi heittäytyä aivan mahdottomaksi ja hankaoittaa asioita niin halutessaan. Ja sitä käytöstä usein jopa ymmärretäänkin pitkälle.
Meillähän on nyt julkisuudessa eräs erohaluton naisoletettu. Juu, niin hänestähän olisi pitänyt ottaa ero ennekuin petti niin asiat olisivat menneet kuin stromsössä. Niin varmaan...