Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (12658)
Ehkä se sitten on niin, että jotkut eivät edes halua ratkaisuja vaan vain syitä olla jatkossakin vihaisia.
Tästä voisi tehdä tämän langan virallisen huoneentaulun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se sitten on niin, että jotkut eivät edes halua ratkaisuja vaan vain syitä olla jatkossakin vihaisia.
Tästä voisi tehdä tämän langan virallisen huoneentaulun.
Ehkä se sitten on niin, että joidenkin mielestä tsemppiviestit, jaksamisen toivottaminen, myötäeläminen ja siten toisen itsetunnon vahvistaminen on niin paljon itseltä pois, että se ihan suututtaa ja on pakko tulla aggressiivisesti tyhmäksi haukkuen ketjuun sitä vastustamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on vaan pakko hyväksyä että ex ei sinua enää kuuntele ja teini käyttää tilannetta hyväkseen teinin puutteellisella arvostelukyvyllään. Positiivista on se, että isäkin on siis johonkin herännyt. Alkaa rakentaa yhteistyötä sen päälle.
Oletpas sinä aggressiivinen kommentoija. Ja tosiaan, siitä juuri on kyse, että on pakko hyväksyä. Herääminen ei tapahtunut, jonkin sortin havahtuminen kyllä. Se havahtuminen johti minun haukkumiseeni ja huutoon, mitä minä olen tehnyt väärin, kun lapsi hänen luonaan käyttäytyy noin.
Kuvio on siis aivan sama kuin avioliitossamme: kun hän pettää, syy on minussa, minä teen kaiken väärin.
En minä kyllä vielä 15 vuotiaan kanssa ole hyväksymässä sitä, että hän tekee valintoja, jotka voivat ja todennäköisesti pilaavatkin elämänsä. Kyllä minä vielä aion yrittää jotain konsteja. Isän kanssa yhteistyön raken
En taaskaan onnistunut lainaamaan ilmeisesti. Mutta tämän kommentin lopussa oleva lause taitaa olla se mikä osuu pitkälti oikeaan: "Ehkä se sitten on niin, että jotkut eivät edes halua ratkaisuja vaan vain syitä olla jatkossakin vihaisia".
Niin monet tuntevat voimakasta vastenmielisyyttä "neuvomista" ja ratkaisuehdotuksia kohtaan, että joku syy siinä täytyy olla. Monesti eivät itsekään tunnista sitä. Tai jos tunnistavat niin eivät tunnusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se sitten on niin, että jotkut eivät edes halua ratkaisuja vaan vain syitä olla jatkossakin vihaisia.
Tästä voisi tehdä tämän langan virallisen huoneentaulun.
Ehkä se sitten on niin, että joidenkin mielestä tsemppiviestit, jaksamisen toivottaminen, myötäeläminen ja siten toisen itsetunnon vahvistaminen on niin paljon itseltä pois, että se ihan suututtaa ja on pakko tulla aggressiivisesti tyhmäksi haukkuen ketjuun sitä vastustamaan.
Sekoitat kaksi eri asiaa. Tsemppiviestejä voi silti lähettää ja tukea jne. Eivät ne ole poissuljettu asia. Tuskin kukaan luulemasi on myöskään kokenut, että ne olisivat itseltä pois, oma tulkintasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se sitten on niin, että jotkut eivät edes halua ratkaisuja vaan vain syitä olla jatkossakin vihaisia.
Tästä voisi tehdä tämän langan virallisen huoneentaulun.
Ehkä se sitten on niin, että joidenkin mielestä tsemppiviestit, jaksamisen toivottaminen, myötäeläminen ja siten toisen itsetunnon vahvistaminen on niin paljon itseltä pois, että se ihan suututtaa ja on pakko tulla aggressiivisesti tyhmäksi haukkuen ketjuun sitä vastustamaan.
Joo tyhmäksi haukkuminen tai toivottelu ulos keskustelusta on typerää, puolin toisin. enkä ole sellaiseen syyllistynyt. Mutta omien kokemusten avaaminen ja sitä kautta neuvominen, oletko todella sitä mieltä että se on huonoksi? tsemppiviestit ok, myötäeläminen ok. siitä en kuitenkaan ole kanssasi samaa mieltä, että jumiutuneen tilanteen aiheuttaman /tai aiheuttaneen tunnetilan vahvistaminen olisi kellekään eduksi. Elämässä on vaan asioita jotka on parasta hyväksyä, kun ei niitä pysty muuttamaankaan. Hyväksyminen vapauttaa etsimään parempia ratkaisuja ja ulospääsyä ikävistä tilanteista. Kieltäytyminen hyväksymästä on vahingoksi itselle ja kokonaistilanteelle. Kuten toiveikkaana jäädä yhteiseen vuoteeseen käytettäväksi siinä toivossa että liitto voisi vielä jatkua. Tai kieltäytyä hyväksymästä ei-niin-kovin-miellyttävää lasten kasvatus- tai asuinjärjestelyä edes väliaikaisesti ja sitä kautta jäädä kokonaan ulos vaille mitään mahdollisuutta vaikuttaa lapsen kasvatukseen.
Kannattaisi aina tehdä se välitilinpäätös ja siinä kohtaa valita seuraavan etapin askelmerkit: miten pelastan mitä pelastettavissa vielä on, miten rakennan tämän p*skaläjän päälle ennenpitkää kukoistavan puutarhan. Ei se käy niin että vuosia jumitetaan ja märehditään tilannetta jossa aluksi moni asia ei mennyt oman tahdon mukaan, koska sillä tavalla toimien ei lopulta mene mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se sitten on niin, että jotkut eivät edes halua ratkaisuja vaan vain syitä olla jatkossakin vihaisia.
Tästä voisi tehdä tämän langan virallisen huoneentaulun.
On jossain tutkittukin, että esimerkiksi erossa se vihaisuuden tunne on se minkä varassa jatkaa elämäänsä. Jos siitä luopuisi niin ajattelee, että mitä sen tilalle. Kun ei saa olla enää vihainenkaan niin mitäs sitten? Vihaisuus jollekin tai johonkin tuo merkityksen ja syyn omaan elämään.
28v yhdessä. Olet jo lähes 2 vuotta sitten miehellesi puhunut asunnon myymisestä, eikä ole näköjään onnistunut silloinkaan. Miten se muuttuu, kun poikasi muuttaa pois? Ei mitenkään, keksit uuden tekosyyn jämähtää menneeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nythän tämä keskustelu on mielenkiintoista ja monia eri puolia asioista tulee käsiteltyä. Hyvä, että on saatu ilmeisesti uusiakin kommentoijia mukaan.
Vierailija kirjoitti:
28v yhdessä. Olet jo lähes 2 vuotta sitten miehellesi puhunut asunnon myymisestä, eikä ole näköjään onnistunut silloinkaan. Miten se muuttuu, kun poikasi muuttaa pois? Ei mitenkään, keksit uuden tekosyyn jämähtää menneeseen.
No silloin poika ja tyttöystävä tulevat kylään ja voivat yöpyäkin, ei voi muuttaa pienempään. Sitten jo aletaankin odotella lapsenlapsia, ei voi myydä kun tarvitaan tilaa heille. Ja kun Mökkimieskin välillä yöpyy niin oma makuuhuone tarvitaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä osalla jää kommenttejani huomaamatta? Nähdään joku kommentti, ja siihen sitten takerrutaan? Ei huomata monien kirjoitusten seasta päivittämiäni asioita? Vai eikö niitä haluta huomata?
Jotkut lukijoista kuitenkin tuntuvat olevan täysin tilanteen tasalla. Toiset eivät. Mistä tämä johtuu? Ihmisten erilaisista tavoista lukea ja ymmärtää kirjoitettua tekstiä, vai siitä, että kaikkia kirjoituksiani ei huomata? En tiedä, kunhan mietin.
Edelleen, jälleen, sanon että; en riitele, en puhu isästä rumasti, elän normaalia elämää, yritän pitää yhteyttä kaikkiin lapsiini. Vaihtelevalla menestyksellä. Pidän yhteyttä tavallisilla, arkisilla asioilla. En kysele, en jankuta asiaa en syyttele päätöksistään jne. Mäkkäri neuvo ei toimi, koska on jo käytössä, eikä auta, ei ratkaise tätä tilannetta.
En hylkää lapsiani koskaan. Välillä epätoivon hetkellä toki tekee mieli heittää hanskat naulaan ja semmoisella epätoivon hetkellä olen tännekkin kirjoittanut että annan olla. Mutta, kuten yllä kirjoitin, pidän yhteyttä lapsiini, kysyn kuulumisia, arjesta, pyydän sinne mäkkäriin, kerron juttuja omasta elämästäni jne. Joskus saan yksittäisen sanan vastaukseksi, joskus en mitään. Yhden lapsen kohdalla menee pitkiä aikoja, ettei vastaa mihinkään yhtään mitään. Koitan välillä myös soittaa, yksi lapsi vastaa joskus, yksi ei oikeastaan ikinä.
En ala avaamaan tarkemmin niitä manipulaatio tapoja, joita joku muutamaan otteeseen kysellyt.
Omaa osuuttani pohdin paljon, todella paljon ja todella raadollisen rehellisesti. Mikä minun tavoissani on johtanut tähän tilanteeseen. Ilman sanoitusta tilanteen epänormaaliudesta, syyttäisin helposti täysin itseäni, hakisin syitä vain itsestäni.
En roiku tässä tilanteessa. En ole enää edes vihainen exälle. Olen oikein onnellinen siitä, että ex ei enää kuulu elämääni. Olen onnellinen siitä, että rajaamalla kovalla kädellä, olen saanut sen haukkumis ja syyttelyviestinnän exän puolelta loppumaan. Toivon, että ex on nykyään uusi, erilainen ihminen, ja hyvä lapsilleen. Ihan niiden lasten vuoksi. Omassa elämässäni on todella paljon hyvää. Oma elämäni ilman exää on niin paljon parempaa, tasasempaa, onnellisempaa, elän hyvää elämää, tilanteesta huolimatta. Elämässäni on rauha, ja se on ihanaa.
Ja 28, totta, käyn lukemassa kyllä. Kirjoitan vaan aika harvakseltaan nykyään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ehkä osalla jää kommenttejani huomaamatta? Nähdään joku kommentti, ja siihen sitten takerrutaan? Ei huomata monien kirjoitusten seasta päivittämiäni asioita? Vai eikö niitä haluta huomata?
Jotkut lukijoista kuitenkin tuntuvat olevan täysin tilanteen tasalla. Toiset eivät. Mistä tämä johtuu? Ihmisten erilaisista tavoista lukea ja ymmärtää kirjoitettua tekstiä, vai siitä, että kaikkia kirjoituksiani ei huomata? En tiedä, kunhan mietin.
Edelleen, jälleen, sanon että; en riitele, en puhu isästä rumasti, elän normaalia elämää, yritän pitää yhteyttä kaikkiin lapsiini. Vaihtelevalla menestyksellä. Pidän yhteyttä tavallisilla, arkisilla asioilla. En kysele, en jankuta asiaa en syyttele päätöksistään jne. Mäkkäri neuvo ei toimi, koska on jo käytössä, eikä auta, ei ratkaise tätä tilannetta.
En hylkää lapsiani koskaan. Välillä epätoivon hetkellä toki tekee mieli heittää hanskat naulaan ja semmo
kiitos päivityksestä. Hyvä kuulla ettet ole heittänyt hanskoja naulaan. Suhde omaan lapseen on elämänpituinen, siihen ehtii (toivottavasti) mahtua monenlaisia vaiheita jotka seuraa toisiaan.
Luulen, että kysymys ei ole niinkään siitä ettei olisi huomattu sinun päivityksiä, tai ymmärretty, vaan siitä ettet suostu, yhäkään, avaamaan konkretiaa. Siksi jää, kaikella kunniotuksella, hieman auki onko kyse todellisista tapahtumista vai tunteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
28v yhdessä. Olet jo lähes 2 vuotta sitten miehellesi puhunut asunnon myymisestä, eikä ole näköjään onnistunut silloinkaan. Miten se muuttuu, kun poikasi muuttaa pois? Ei mitenkään, keksit uuden tekosyyn jämähtää menneeseen.
Ja sinä nyt jankutat tästä asiasta. Niinkuin sanoin, asunnon myynnistä ei ole juuri nyt keskusteltu, tällä hetkellä tämä on myös minun valinta. Uskon ihan oikeasti, että exä on halunnut pitää tämän tilanteen näin niin kauan kun poika asuu kotona, kun ei itse ole halunnut poikaa asumaan luoksensa, eikä kuitenkaan ole halunnut heittää poikaa kadulle. Exä on myös tietoinen kuinka monta asuntoa tässä on myynnissä (ei mene kaupaksi) ja exä osaa myös lukea ja tietää että asunnon myynti ei ole nyt helppoa ollut. Ja kun minä maksan kaikki kulut, elätän poikani 100%.
Kun poika saa asunnon ja muuttaa pois niin sitten jos exä käy hankalaksi niin sitten pitää ottaa järeämmät aseet käyttöön. Tarvittaessa palkata ammattilainen auttamaan minua.
Tämä asunto on tällä hetkellä ihan uutta nykyisyyttäni, tämän hetkistä elämääni iloineen. Olen muokannut kotia mieleisekseni ja omanlaisekseni. Luovun tästä kyllä, silti haikeudella sillä onhan tämä ollut minun kotini reilusti yli 20 vuotta.
28 v yhdessä
Hitto vie kun melkein huvittaa tuo sun "jämähtää menneeseen". Sinä olet nyt jämähtänyt itse siihen ajatukseen pahasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28v yhdessä. Olet jo lähes 2 vuotta sitten miehellesi puhunut asunnon myymisestä, eikä ole näköjään onnistunut silloinkaan. Miten se muuttuu, kun poikasi muuttaa pois? Ei mitenkään, keksit uuden tekosyyn jämähtää menneeseen.
No silloin poika ja tyttöystävä tulevat kylään ja voivat yöpyäkin, ei voi muuttaa pienempään. Sitten jo aletaankin odotella lapsenlapsia, ei voi myydä kun tarvitaan tilaa heille. Ja kun Mökkimieskin välillä yöpyy niin oma makuuhuone tarvitaan...
Mikä ihme Sinua oikeasti vaivaa ? Sinua on kyllä nyt joku höynättänyt todella pahasti, olen siitä pahoillani (ehkä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se sitten on niin, että jotkut eivät edes halua ratkaisuja vaan vain syitä olla jatkossakin vihaisia.
Tästä voisi tehdä tämän langan virallisen huoneentaulun.
On jossain tutkittukin, että esimerkiksi erossa se vihaisuuden tunne on se minkä varassa jatkaa elämäänsä. Jos siitä luopuisi niin ajattelee, että mitä sen tilalle. Kun ei saa olla enää vihainenkaan niin mitäs sitten? Vihaisuus jollekin tai johonkin tuo merkityksen ja syyn omaan elämään.
Oma ystäväni sanoitti hienosti eräässä tilanteessa (ei koskenut itseäni), että eronneella henkilöllä on yhä tunteita exäänsä kohtaan. Kiistin, ettei missään tapauksessa ole, vaan kyse on epäreiluuden kokemuksesta, tarpeesta selvittää tilanne jota toinen tulkitsee omavaltaisesti suostumatta keskustelemaan asiaa selväksi, suostumatta ottamaan omaa vastuutaan tilanteen syntymisestä, lisäksi säälistä, huolesta, syyllisyydestä jne jne. Johon ystäväni sanoi, että juuri niin: tunteita. Vasta kun voi katsoa exäänsä ja olla tuntematta ihan hirveästi mitään erityistä jolla olisi vaikutusta omaan tekemiseen ja olemiseen, on yli suhteesta.
Jatkoimme keskustelua tämän oivalluksen pohjalta ja tulimme siihen tulokseen että kyseessä on myös juurikin sen ammottavan aukon täyttämisestä jollain. Etenkin jos henkilö on ollut jollain lailla läheisriippuvassa suhteessa, on sen vihan ja katkeruuden tunteen ylläpitäminen tapa pitää ex edelleen relevanttina omassa elämässä. Ei tarvitsekaan luopua, siis oikeasti laskea irti niin, että toinen on siellä jossain menneisyydessä vain. Voi pitää exän vielä korkealla sijalla elämässä, antaa hänen valloittaa ajatukset. Rakastaminen ja odottaminen olisi liian kipeää, vihaaminen tuo mukanaan, sen lisäksi että saa yhä ajatella jatkuvasti sitä elämänsä keskipistettä, myös hallinnan tunteen.
Toisaalta kontrolloivan puolison voi olla vaikeaa laskea irti siitä kontrollista. Pitääkseen yhä hallinnan toisen tunnetiloista ja pysyäkseen yhä relevanttina, saattaa koittaa härkkiä ja ärsyttää vaikka jonkun somen kautta.
molemmat saman asian ilmentymiä: vaikka ollaan erottu, ei olla kuitenkaan valmiita luopumaan.
hyvä esimerkki edelliseen: aikoinaan jos äitini lähti johonkin lomamatkalle ilman isää, joka ei koskaan halunnut lähteä mihinkään, järjesti isä jonkun kriisin kotiin, vaikka jonkun muutaman päivän rännin. Äitin loma meni sitten miettiessä onko kotona kaikki hyvin ja miksei se vastaa puhelimeen. Toisaalta, äiti ei suostunut lopettamaan sitä soittelua tai viestien lähettelyä ja isän tunnetilojen nuuskimista, vaikkei mitään olisi edes tapahtunut. Eli lomamatkallakin äidin elämän keskipiste oli isä, ja isä sen oikein vielä varmisti omalla toiminnallaan.
Kannattaisi aina tehdä se välitilinpäätös ja siinä kohtaa valita seuraavan etapin askelmerkit: miten pelastan mitä pelastettavissa vielä on, miten rakennan tämän p*skaläjän päälle ennenpitkää kukoistavan puutarhan. Ei se käy niin että vuosia jumitetaan ja märehditään tilannetta jossa aluksi moni asia ei mennyt oman tahdon mukaan, koska sillä tavalla toimien ei lopulta mene mikään.
Mutta tiedätkö, kun kyse on ihmisten tunteista ja täälläkin monta kertaa juuri sen tunteen vallassa vuodattamisesta, ei kannata sanoa, että nyt kyllä kannattaisi. Se on kuin masentuneelle hokisi, että reipastu.
Jokaisella on oma aikansa, milloin alkaa kykenemään tekemään sitä, mikä kannattaisi. Sen yleensä tietääkin, että nyt kannattaisi, mutta kun sen aika ei ole vielä, ei jaksa, ei vielä pysty.
Silloin saattaa, huom. saattaa olla se ratkaiseva apu, että joku kertoo, että sitten kun sen aika tulee, kun olet valmis, onnistut kyllä. Jaksat kyllä. Ja joskus senkin kertominen auttaa, että aina ei kannata miettiä vain sitä, mikä kannattaisi.
Minusta ei kannattaisi jankata täällä ihmisille, että he jumittavat sen perusteella, että ne omat järkevät kannattavat neuvot eivät kohtaa suurta vastakaikua. Itselleni tämä on ollut aika raskas oppi, kun olen itsekin aika ratkaisukeskeinen. Eli siis se, että jotkut asiat kannattaa kohdata suoraan ja avoimesti tunteella miettimättä, mikä se ratkaisu MINUN järkeilyni mukaan on.
5996. Nyt täytyy sanoa, että todella hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoista asiaa. Tunteita ne vihatunteetkin ovat. En pysty peilaamaan kun omaan tilanteeseeni ja mielenkiintoisia virstanpylväitä tulee mieleen. Silloin viime syksynä tajusin sienireissulla, että en tunne henkilöä kohtaan mitään, pelkästään se autossa vieressä istuva hahmo oli täysin vieras. Se erosta johtuva vihakin oli haihtunut. Toki vihainen olen ollut joistakin exän tekemistä teoista sen jälkeenkin, mutta se on ollut toisenlaista ..... olen ollut siis vihainen teosta, mutta en vihannut henkilöä.
28 v yhdessä
Ja Ap. Kiva että päivittelit kuulumisia. Kirjoitat aina niin järkevän rauhallisesti ja asiallisesti.
Tämä saattaa nyt olla se 6000 kirjoitus, voipi olla että samaan aikaan joku muu kirjoittaa ja tämä viesti ei ole pyöreä luku.
Ihana, että ketjuun tullut uusia kirjoittajia ja näkemyksiä. Mielenkiintoista luettavaa.
Yritän nyt aikuistua ja olla tarttumatta tuon yhden viesteihin koskien henkilökohtaisesti minua. Kun ei ne viestit oikeasti tunnu minulla missään, ihmettelen vain kovin että miten joku tuntematon näkee niin punaista. Minulla herää aina se mielenkiinto, mikä ihmisellä on hätänä kun purkaa pahan olonsa johonkin tuntemattomaan. Mutta, en mieti enää.
28 v yhdessä
Tulostat sille nyhverölle avioeropaperin ja sanot että nimi alle. Ja hankit rakastajan.
Alue: Aihe vapaa
Ole reipas, ole vahva, hyväksy!