Mies jätti pakko-oireisen häiriön vuoksi

"Jos hän vaan tietäisi miltä tuntuu kun päässä luuppaa ajatus, jota ei saa pois, pulssi nousee, elimistö valmistautuu puolustautumaan hyökkäystä vastaan, vaikka mitään vaaraa ei ole..."

Eikö kannata laittaa tyyliin rauhoittava huuleen tuossa tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää, olivatko nämä mt-ongelmat tiedossa siinä vaiheessa, kun suhteeseen ryhdyttiin ja lapsia hankittiin. Elämä heittää eteen kaikenlaisia myllerryksiä, ja olisi hyvä jos turvaverkot eivät murtuisi ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Sekä ap:lla että miehellä on velvollisuus pitää itsestään huolta (ja jos se ei omin voimin onnistu, hakea apua), niin että pystyvät toimimaan vanhempina.

On kuitenkin surku, jos lapsiperheen vanhempien ensimmäinen tapa ratkoa ongelmia on ottaa ero. Se nimittäin on ihan fakta, että ero on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Aina se ei toteudu (olosuhteet ja lapsen persoonallisuus vaikuttavat paljon), mutta aina se on olemassa.

Olen ap:n kanssa samaa mieltä, että muut keinot olisi käytettävä ennen eroa. Ja monien muiden kommentoijien kanssa olen samaa mieltä, että ap on vastuussa oman toimintakykynsä vaalimisesta. Ei mies. Voimia voi lainata hetkellisesti ja niin pitääkin tehdä, mutta pohjattomaan kaivoon ei toinen voi omasta jaksamisestaan ammentaa.

Emme voi olettaa, että tämä on ensimmäinen suhteen hoitokeino. Emme tiedä, miten kauan on ollut rankkaa ja mitä on jo yritetty. On fakta, että huono suhde on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Ydinperhe missä sairas äiti ei jaksa, on todella kova paikka kasvaa.

Huonostakin suhteesta voi saada hyvän, jos molemmat ovat valmiita yrittämään. Rikotusta perusturvallisuudesta sen sijaan ei saa ehjää.

Ymmärrän, että monikaan ei halua kuulla, että ero todennäköisesti satuttaa lapsia - eikä ihan vähänkään. Ja kyllä, kun suhteessa on päihde- ja väkivaltaongelmia, on ero todennäköisesti paras ratkaisu.

Itse olen kahden alkoholistin jälkikasvua. Ero oli varmaan välttämätön ratkaisu, mutta kun uusperhekuvio johti kohdallani vain uudelleen samaan, tällä kertaa isäpuolen seksuaalisella ahdistelulla täydennettynä, niin omasta puolestani olisi kyllä varmaan ollut paras vain pysyä siinä alkuperäisessä helvetissä. Kaikki ongelmat eivät tietenkään uusi uudessa ympäristössä, mutta ydinperheen hajoaminen ja mahdolliset uusperhekuviot eivät kyllä käytännössä koskaan ole lapsen etu, jos perheessä ei ole ollut isoja ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää, olivatko nämä mt-ongelmat tiedossa siinä vaiheessa, kun suhteeseen ryhdyttiin ja lapsia hankittiin. Elämä heittää eteen kaikenlaisia myllerryksiä, ja olisi hyvä jos turvaverkot eivät murtuisi ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Sekä ap:lla että miehellä on velvollisuus pitää itsestään huolta (ja jos se ei omin voimin onnistu, hakea apua), niin että pystyvät toimimaan vanhempina.

On kuitenkin surku, jos lapsiperheen vanhempien ensimmäinen tapa ratkoa ongelmia on ottaa ero. Se nimittäin on ihan fakta, että ero on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Aina se ei toteudu (olosuhteet ja lapsen persoonallisuus vaikuttavat paljon), mutta aina se on olemassa.

Olen ap:n kanssa samaa mieltä, että muut keinot olisi käytettävä ennen eroa. Ja monien muiden kommentoijien kanssa olen samaa mieltä, että ap on vastuussa oman toimintakykynsä vaalimisesta. Ei mies. Voimia voi lainata hetkellisesti ja niin pitääkin tehdä, mutta pohjattomaan kaivoon ei toinen voi omasta jaksamisestaan ammentaa.

Emme voi olettaa, että tämä on ensimmäinen suhteen hoitokeino. Emme tiedä, miten kauan on ollut rankkaa ja mitä on jo yritetty. On fakta, että huono suhde on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Ydinperhe missä sairas äiti ei jaksa, on todella kova paikka kasvaa.

Huonostakin suhteesta voi saada hyvän, jos molemmat ovat valmiita yrittämään. Rikotusta perusturvallisuudesta sen sijaan ei saa ehjää.

Ymmärrän, että monikaan ei halua kuulla, että ero todennäköisesti satuttaa lapsia - eikä ihan vähänkään. Ja kyllä, kun suhteessa on päihde- ja väkivaltaongelmia, on ero todennäköisesti paras ratkaisu.

Itse olen kahden alkoholistin jälkikasvua. Ero oli varmaan välttämätön ratkaisu, mutta kun uusperhekuvio johti kohdallani vain uudelleen samaan, tällä kertaa isäpuolen seksuaalisella ahdistelulla täydennettynä, niin omasta puolestani olisi kyllä varmaan ollut paras vain pysyä siinä alkuperäisessä helvetissä. Kaikki ongelmat eivät tietenkään uusi uudessa ympäristössä, mutta ydinperheen hajoaminen ja mahdolliset uusperhekuviot eivät kyllä käytännössä koskaan ole lapsen etu, jos perheessä ei ole ollut isoja ongelmia.

Tottakai ero satuttaa, en itse ainakaan siihen väitä ollenkaan vastaan. Elämä satuttaa meistä ihan kaikkia, eikä siltä voi suojella ketään. Kypsä aikuinen pystyy kuitenkin suojelemaan lastaan tekemällä kauaskantoisia päätöksiä, jotka pitkällä ajalla johtavat ennemmin hyvään kuin huonoon. Olen pahoillani, ettei sinulle käynyt niin. Elämäsi aikuiset eivät osanneet suojella sinua. Mutta ero, joka tuottaa kipua ja siitä toivutaan, on parempi kuin kahden vuosikymmenen elo ydinperheessä missä on sellaista sairautta mikä ohittaa lapset ja vie vanhempien suhteen solmuun. 

Minullakin on ocd- ja mt-ongelmataustaa, kiitos rankan lapsuuden. Omat oireeni liittyvät puhtauteen, tarkisteluun ja sairauksien pelkoon. Ei mitään kovin spesiaalia, kun asiaa on oppinut käsittelemään.

Väitän, että ap:n tapauksessa on kyse vähän laajemmasta mielenterveyden ongelmasta kuin ocd. Läheisriippuvuus, vaativa persoonallisuus, pakkomielteisyys, ahdistuneisuushäiriö? Terapiaan, lapset miehelle tai huostaan.

Kaikki pakko-oireiset eivät ole tämän ketjun esimerkkien kaltaisia riippoja läheisilleen. Tässä on oikein malliesimerkki ihmisestä, joka ei ota vastuuta mielenterveysongelmistaan. Sääliksi käy lapsia ja miestä.

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä jos olisit hoitanut oman pääsi kuntoon ennekuin menit parisuhteeseen ja vielä sikiämään? Ei ole miehen tehtävä kannatella sinua pystyssä. Ja kyllä voi se "tunkkainen yksiö" olla paljon parempi vaihtoehto, kuin katsella päävikasta aikuista naista.

Miksi ihmeessä se mies meni parisuhteeseen ja siittämään päävikaisen aikuisen naisen? Miksi tämä olisi vain ap:n vastuulla?

Järkyttävää tekstiä täällä.

Lehdessä oli, että eläkeläisille ei tule riittämään hoitajia ja viranomaiset luottavat, että omaiset hoitavat eläkkeellä olevat vanhempansa myös siinä tilanteessa, että heillä on pieniä lapsia.

Muistakaa, että jos valitatte väsymystä niin olette mielenterveysongelmaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää, olivatko nämä mt-ongelmat tiedossa siinä vaiheessa, kun suhteeseen ryhdyttiin ja lapsia hankittiin. Elämä heittää eteen kaikenlaisia myllerryksiä, ja olisi hyvä jos turvaverkot eivät murtuisi ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Sekä ap:lla että miehellä on velvollisuus pitää itsestään huolta (ja jos se ei omin voimin onnistu, hakea apua), niin että pystyvät toimimaan vanhempina.

On kuitenkin surku, jos lapsiperheen vanhempien ensimmäinen tapa ratkoa ongelmia on ottaa ero. Se nimittäin on ihan fakta, että ero on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Aina se ei toteudu (olosuhteet ja lapsen persoonallisuus vaikuttavat paljon), mutta aina se on olemassa.

Olen ap:n kanssa samaa mieltä, että muut keinot olisi käytettävä ennen eroa. Ja monien muiden kommentoijien kanssa olen samaa mieltä, että ap on vastuussa oman toimintakykynsä vaalimisesta. Ei mies. Voimia voi lainata hetkellisesti ja niin pitääkin tehdä, mutta pohjattomaan kaivoon ei toinen voi omasta jaksamisestaan ammentaa.

Emme voi olettaa, että tämä on ensimmäinen suhteen hoitokeino. Emme tiedä, miten kauan on ollut rankkaa ja mitä on jo yritetty. On fakta, että huono suhde on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Ydinperhe missä sairas äiti ei jaksa, on todella kova paikka kasvaa.

Huonostakin suhteesta voi saada hyvän, jos molemmat ovat valmiita yrittämään. Rikotusta perusturvallisuudesta sen sijaan ei saa ehjää.

Ymmärrän, että monikaan ei halua kuulla, että ero todennäköisesti satuttaa lapsia - eikä ihan vähänkään. Ja kyllä, kun suhteessa on päihde- ja väkivaltaongelmia, on ero todennäköisesti paras ratkaisu.

Itse olen kahden alkoholistin jälkikasvua. Ero oli varmaan välttämätön ratkaisu, mutta kun uusperhekuvio johti kohdallani vain uudelleen samaan, tällä kertaa isäpuolen seksuaalisella ahdistelulla täydennettynä, niin omasta puolestani olisi kyllä varmaan ollut paras vain pysyä siinä alkuperäisessä helvetissä. Kaikki ongelmat eivät tietenkään uusi uudessa ympäristössä, mutta ydinperheen hajoaminen ja mahdolliset uusperhekuviot eivät kyllä käytännössä koskaan ole lapsen etu, jos perheessä ei ole ollut isoja ongelmia.

Tottakai ero satuttaa, en itse ainakaan siihen väitä ollenkaan vastaan. Elämä satuttaa meistä ihan kaikkia, eikä siltä voi suojella ketään. Kypsä aikuinen pystyy kuitenkin suojelemaan lastaan tekemällä kauaskantoisia päätöksiä, jotka pitkällä ajalla johtavat ennemmin hyvään kuin huonoon. Olen pahoillani, ettei sinulle käynyt niin. Elämäsi aikuiset eivät osanneet suojella sinua. Mutta ero, joka tuottaa kipua ja siitä toivutaan, on parempi kuin kahden vuosikymmenen elo ydinperheessä missä on sellaista sairautta mikä ohittaa lapset ja vie vanhempien suhteen solmuun. 

On aivan totta, että elämä satuttaa aina. Kysymykseni onkin se, pitäisikö lapsia suojella ensisijaisesti ratkaisemalla muita ongelmia ennen eroamista? Vai onko ero ainoa ja paras ratkaisu, joka pitää kaivaa työkalupakista ensimmäisenä, kun perheessä ilmenee ongelmia. AP:n aloituksesta ymmärsin, että ainakaan terapiaan ei toisella osapuolella ollut ollut intoa. Samoin jäi mysteeriksi, onko ap hakenut apua. Nämä olisivat nähdäkseni ensisijaisia toimenpiteitä suhteessa eroon. Sitten jos eivät toimi, pitää tietysti erota.

Itsekin olisin toivonut, että vanhempani olisivat ratkaisseet ongelmia eivätkä paenneet niitä eroamalla. Itseään ei pääse karkuun, oli ympäristö mikä hyvänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää, olivatko nämä mt-ongelmat tiedossa siinä vaiheessa, kun suhteeseen ryhdyttiin ja lapsia hankittiin. Elämä heittää eteen kaikenlaisia myllerryksiä, ja olisi hyvä jos turvaverkot eivät murtuisi ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Sekä ap:lla että miehellä on velvollisuus pitää itsestään huolta (ja jos se ei omin voimin onnistu, hakea apua), niin että pystyvät toimimaan vanhempina.

On kuitenkin surku, jos lapsiperheen vanhempien ensimmäinen tapa ratkoa ongelmia on ottaa ero. Se nimittäin on ihan fakta, että ero on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Aina se ei toteudu (olosuhteet ja lapsen persoonallisuus vaikuttavat paljon), mutta aina se on olemassa.

Olen ap:n kanssa samaa mieltä, että muut keinot olisi käytettävä ennen eroa. Ja monien muiden kommentoijien kanssa olen samaa mieltä, että ap on vastuussa oman toimintakykynsä vaalimisesta. Ei mies. Voimia voi lainata hetkellisesti ja niin pitääkin tehdä, mutta pohjattomaan kaivoon ei toinen voi omasta jaksamisestaan ammentaa.

Emme voi olettaa, että tämä on ensimmäinen suhteen hoitokeino. Emme tiedä, miten kauan on ollut rankkaa ja mitä on jo yritetty. On fakta, että huono suhde on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Ydinperhe missä sairas äiti ei jaksa, on todella kova paikka kasvaa.

Huonostakin suhteesta voi saada hyvän, jos molemmat ovat valmiita yrittämään. Rikotusta perusturvallisuudesta sen sijaan ei saa ehjää.

Ymmärrän, että monikaan ei halua kuulla, että ero todennäköisesti satuttaa lapsia - eikä ihan vähänkään. Ja kyllä, kun suhteessa on päihde- ja väkivaltaongelmia, on ero todennäköisesti paras ratkaisu.

Itse olen kahden alkoholistin jälkikasvua. Ero oli varmaan välttämätön ratkaisu, mutta kun uusperhekuvio johti kohdallani vain uudelleen samaan, tällä kertaa isäpuolen seksuaalisella ahdistelulla täydennettynä, niin omasta puolestani olisi kyllä varmaan ollut paras vain pysyä siinä alkuperäisessä helvetissä. Kaikki ongelmat eivät tietenkään uusi uudessa ympäristössä, mutta ydinperheen hajoaminen ja mahdolliset uusperhekuviot eivät kyllä käytännössä koskaan ole lapsen etu, jos perheessä ei ole ollut isoja ongelmia.

Tottakai ero satuttaa, en itse ainakaan siihen väitä ollenkaan vastaan. Elämä satuttaa meistä ihan kaikkia, eikä siltä voi suojella ketään. Kypsä aikuinen pystyy kuitenkin suojelemaan lastaan tekemällä kauaskantoisia päätöksiä, jotka pitkällä ajalla johtavat ennemmin hyvään kuin huonoon. Olen pahoillani, ettei sinulle käynyt niin. Elämäsi aikuiset eivät osanneet suojella sinua. Mutta ero, joka tuottaa kipua ja siitä toivutaan, on parempi kuin kahden vuosikymmenen elo ydinperheessä missä on sellaista sairautta mikä ohittaa lapset ja vie vanhempien suhteen solmuun. 

On aivan totta, että elämä satuttaa aina. Kysymykseni onkin se, pitäisikö lapsia suojella ensisijaisesti ratkaisemalla muita ongelmia ennen eroamista? Vai onko ero ainoa ja paras ratkaisu, joka pitää kaivaa työkalupakista ensimmäisenä, kun perheessä ilmenee ongelmia. AP:n aloituksesta ymmärsin, että ainakaan terapiaan ei toisella osapuolella ollut ollut intoa. Samoin jäi mysteeriksi, onko ap hakenut apua. Nämä olisivat nähdäkseni ensisijaisia toimenpiteitä suhteessa eroon. Sitten jos eivät toimi, pitää tietysti erota.

Itsekin olisin toivonut, että vanhempani olisivat ratkaisseet ongelmia eivätkä paenneet niitä eroamalla. Itseään ei pääse karkuun, oli ympäristö mikä hyvänsä.

Ihan totta, emme tiedäkään onko apua jo haettu. Emme myöskään tiedä, millaista piinaa puolison elämä on ollut ja kuinka kauan. Emme tiedä, kuinka lapset ovat jo kärsineet tässä tilanteessa ja kuinka paljon ero korjaa, jos edes isällä on vielä voimavaroja hoitaa itseään ja antaa lapsille turvaa ja tasaisuutta. Toivokaamme parasta.

Palstan taso on huonoa luokkaa ja joskus tälläisissa langoissa sen huomaa, kun tarvittaisiin ymmärtäjää ja sympatiaa. Mutta vaikeaa on sitä ymmärrystä yrittää muille ammentaa.

Missä nepsy-hullu ja narsisti-hullu, täähän on ihan herkkuketju heille päteä ja analysoida?

Mut on jätetty kanssa ocd:n takia koska olen rasittava

Miten ocd vaikutti parisuhteeseen, jos mies jätti sen vuoksi? Millaisia oireita sinulla on?

Jos oireesi ovat vain pakkoajatuksia, ethän kuormita miestäsi niillä kyselemällä ja hakemalla varmistusta, kun se vaan pahentaa oireita ja kuormittaa miestäsi?

Miehesi ei kuulosta kovin kypsältä jos ei suostu parisuhdeterapiaan ja jättää lapset mt-ongelmaisen äidin vastuulle. Tuossa tapauksessa miehen tulisi ottaa päävastuu lapsista, jos kerta ocd oli eron syy. Harmi vaan, että miehet harvemmin ottaa vastuuta lapsista tai sairaasta puolisosta. Monesti he ovat oman mielihyvän perässä.

Onko miehesi mielenterveys kunnossa? Onko hän saanut keskusteluapua?

Lapset miehelle ja sinä hoidat oireesi hallintaan yksin. Ei mies lapsista halua eroa varmaankaan, vaan sinusta. Olet nyt itsekäs kun syyllistät miestä vaikka itse olet syy eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää, olivatko nämä mt-ongelmat tiedossa siinä vaiheessa, kun suhteeseen ryhdyttiin ja lapsia hankittiin. Elämä heittää eteen kaikenlaisia myllerryksiä, ja olisi hyvä jos turvaverkot eivät murtuisi ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Sekä ap:lla että miehellä on velvollisuus pitää itsestään huolta (ja jos se ei omin voimin onnistu, hakea apua), niin että pystyvät toimimaan vanhempina.

On kuitenkin surku, jos lapsiperheen vanhempien ensimmäinen tapa ratkoa ongelmia on ottaa ero. Se nimittäin on ihan fakta, että ero on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Aina se ei toteudu (olosuhteet ja lapsen persoonallisuus vaikuttavat paljon), mutta aina se on olemassa.

Olen ap:n kanssa samaa mieltä, että muut keinot olisi käytettävä ennen eroa. Ja monien muiden kommentoijien kanssa olen samaa mieltä, että ap on vastuussa oman toimintakykynsä vaalimisesta. Ei mies. Voimia voi lainata hetkellisesti ja niin pitääkin tehdä, mutta pohjattomaan kaivoon ei toinen voi omasta jaksamisestaan ammentaa.

Emme voi olettaa, että tämä on ensimmäinen suhteen hoitokeino. Emme tiedä, miten kauan on ollut rankkaa ja mitä on jo yritetty. On fakta, että huono suhde on aina riski lapsen kehityksen kannalta. Ydinperhe missä sairas äiti ei jaksa, on todella kova paikka kasvaa.

Huonostakin suhteesta voi saada hyvän, jos molemmat ovat valmiita yrittämään. Rikotusta perusturvallisuudesta sen sijaan ei saa ehjää.

Ymmärrän, että monikaan ei halua kuulla, että ero todennäköisesti satuttaa lapsia - eikä ihan vähänkään. Ja kyllä, kun suhteessa on päihde- ja väkivaltaongelmia, on ero todennäköisesti paras ratkaisu.

Itse olen kahden alkoholistin jälkikasvua. Ero oli varmaan välttämätön ratkaisu, mutta kun uusperhekuvio johti kohdallani vain uudelleen samaan, tällä kertaa isäpuolen seksuaalisella ahdistelulla täydennettynä, niin omasta puolestani olisi kyllä varmaan ollut paras vain pysyä siinä alkuperäisessä helvetissä. Kaikki ongelmat eivät tietenkään uusi uudessa ympäristössä, mutta ydinperheen hajoaminen ja mahdolliset uusperhekuviot eivät kyllä käytännössä koskaan ole lapsen etu, jos perheessä ei ole ollut isoja ongelmia.

Tottakai ero satuttaa, en itse ainakaan siihen väitä ollenkaan vastaan. Elämä satuttaa meistä ihan kaikkia, eikä siltä voi suojella ketään. Kypsä aikuinen pystyy kuitenkin suojelemaan lastaan tekemällä kauaskantoisia päätöksiä, jotka pitkällä ajalla johtavat ennemmin hyvään kuin huonoon. Olen pahoillani, ettei sinulle käynyt niin. Elämäsi aikuiset eivät osanneet suojella sinua. Mutta ero, joka tuottaa kipua ja siitä toivutaan, on parempi kuin kahden vuosikymmenen elo ydinperheessä missä on sellaista sairautta mikä ohittaa lapset ja vie vanhempien suhteen solmuun. 

On aivan totta, että elämä satuttaa aina. Kysymykseni onkin se, pitäisikö lapsia suojella ensisijaisesti ratkaisemalla muita ongelmia ennen eroamista? Vai onko ero ainoa ja paras ratkaisu, joka pitää kaivaa työkalupakista ensimmäisenä, kun perheessä ilmenee ongelmia. AP:n aloituksesta ymmärsin, että ainakaan terapiaan ei toisella osapuolella ollut ollut intoa. Samoin jäi mysteeriksi, onko ap hakenut apua. Nämä olisivat nähdäkseni ensisijaisia toimenpiteitä suhteessa eroon. Sitten jos eivät toimi, pitää tietysti erota.

Itsekin olisin toivonut, että vanhempani olisivat ratkaisseet ongelmia eivätkä paenneet niitä eroamalla. Itseään ei pääse karkuun, oli ympäristö mikä hyvänsä.

Ei tietenkään eron kannata olla lapsiperheessä ensimmäinen ratkaisukeino, "kun perheessä ilmenee ongelmia". OCD ei kuitenkaan ole sellainen asia, josta puhuttaisiin noin, kuin se olisi tavalliseen pikkulapsiajan kuormitukseen vertautuva ongelma. Kyseessä on aivan eri suuruusluokan ongelma. Jos ap:n puoliso ei halua olla sellaisen kanssa, jolla on OCD, tai on väsynyt ja pelkää itsekin sairastuvansa, hänellä on oikeus lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä jos olisit hoitanut oman pääsi kuntoon ennekuin menit parisuhteeseen ja vielä sikiämään? Ei ole miehen tehtävä kannatella sinua pystyssä. Ja kyllä voi se "tunkkainen yksiö" olla paljon parempi vaihtoehto, kuin katsella päävikasta aikuista naista.

Miksi ihmeessä se mies meni parisuhteeseen ja siittämään päävikaisen aikuisen naisen? Miksi tämä olisi vain ap:n vastuulla?

Kieltömättä mies teki varmasti virheen ja virhearvioinnin. Ehkä ei suhteen alussa ja rakastuneena tajunnut, miten raskaaksi elämä lopulta menisi. Tai ehkä OCD oli silloin rauhallisempi ja on myöhemmin pahentunut. Emme voi tietää.  AP:n mies ei varmaan ihan tajunnut, mistä on kyse - nyt varmaan tämän kokemuksen jälkeen tulee karttamaan ja välttelemään kaikkia, joilla on mikä tahansa mielenterveydellinen häiriö. Siperia opettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä jos olisit hoitanut oman pääsi kuntoon ennekuin menit parisuhteeseen ja vielä sikiämään? Ei ole miehen tehtävä kannatella sinua pystyssä. Ja kyllä voi se "tunkkainen yksiö" olla paljon parempi vaihtoehto, kuin katsella päävikasta aikuista naista.

Miksi ihmeessä se mies meni parisuhteeseen ja siittämään päävikaisen aikuisen naisen? Miksi tämä olisi vain ap:n vastuulla?

Kieltömättä mies teki varmasti virheen ja virhearvioinnin. Ehkä ei suhteen alussa ja rakastuneena tajunnut, miten raskaaksi elämä lopulta menisi. Tai ehkä OCD oli silloin rauhallisempi ja on myöhemmin pahentunut. Emme voi tietää.  AP:n mies ei varmaan ihan tajunnut, mistä on kyse - nyt varmaan tämän kokemuksen jälkeen tulee karttamaan ja välttelemään kaikkia, joilla on mikä tahansa mielenterveydellinen häiriö. Siperia opettaa.

Todennäköisesti näin on päässyt käymään. Yhdellä tuttavalla on OCD. Alkoi seurustella nykyisensä kanssa jo monta vuotta sitten ja OCD-oireita oli jo tuolloin, eli mies oli tietoinen mihin *sillä hetkellä* oli ryhtynyt. Ne oireet olivat siis vielä silloin suht lieviä, mutta ovat pahenneet huomattavasti vuosien aikana, koska kunnollista apua ei hankittu ajoissa. Eipä heilläkään ilmeisesti kovin hyvin mene, enkä yhtään ihmettele, koska tuttavan pakko-oireet ovat laajenneet jo aika monimutkaisiksi. Heillä ei ole (onneksi) lasta kuvioissa, koska käytännössä hyvästä vanhemmuudesta ei tuossa tilanteessa tulisi kyllä oikein tolkkua...

OCD on hankala sairaus. Se kuormittaa helposti myös läheisiä, koska monesti OCD:iin sairastuneet saattavat ihan jo tiedostamattaankin tehdä niin, että vetää kumppaninsakin mukaan siihen soppaan. Esimerkiksi jos välttelee jotain tiettyä asiaa OCD:n vuoksi niin kumppanikaan ei saa lopulta tehdä asiaa X sen välteltävän asian vuoksi.

Jos joku OCD:a sairastava lukee tätä: hankkikaa rohkeasti apua. Meillä on Suomessa paljon hyviä terapeutteja. Altistumisharjoituksia on pakko tehdä ja pian, jotta ei käy kuten tuttavalleni, että ne oireet vain laajenevat ja vaikenevat.

Aika monelle puolisolle taitaa tulla täysin yllätyksenä, kun ne suhteen alkuaikojen lievät OCD-oireilut saattavat pahentua jossain vaiheessa puutteellisen altistuksen/terapian/muun hoidon vuoksi. Eli tuudittaudutaan liikaa ajatukseen, että onhan nyt tällainen ahkera käsien peseminen vielä ihan ok tai vähän katsellaan vielä naureskellen kun toinen tarkistaa hellaa viidettä kertaa. Sitten vuosien päästä niitä voi olla viisikymmentä muutakin pakko-oiretta. Ja pahimmassa tapauksessa se pakko-oireinen puoliso on jo siinä kunnossa, ettei ole työkykyinen kun on kehitellyt sen verran hankalat pakko-oireet. Näitäkin on siis ihan tiedossa, jotka ovat käytännössä itse tehneet itsestänsä lopulta miltei sänkypotilaita kun minnekään ei voi enää pakko-oireiden vuoksi mennä.

En oo samaa mieltä ja esimerkiksi itsellä on diagnosoitu paranoidinen skitsofrenia ja se ei nykyään oireile mitenkään, vaan miellän itseni jopa "normaalimmaksi" kuin monet ns terveet. Että ei se mt-ongelma aina mitään kerro, vaan hankalahan tätäkään on todistaa, mutta omassa tiedossa ainakin on.[/quote] Voi olla ettet itse koe olevasi mitenkään sairas,  mutta muut huomaavat sen. Varmasti monet skitsofreenikot ja muut vakavaa mielisairautta sairastavat kokevat olevansa itse terveitä, ja kaikki muut ympärillä ovat outoja ja mielisairaita.

Ihan ok mieheltä.

up