Mies jätti pakko-oireisen häiriön vuoksi

Vierailija kirjoitti:

Lapset on mulle kaikki kaikessa. Taistelen kyllä heidän puolestaan ja hankin apua itselleni. Mielestäni siinä on vastuu, kun tekee lapsia. Kysyn itseltäni jatkuvasti, eroaisiko mies, jos hän todella asettaisi lapset etusijalle. Kuinka suuri itsekkyyden määrä on ok, kun on lapsia? Ymmärtäisin eron hyvin, jos lapsia ei olisi. 

Ap

No jos sinä asettaisit lapset etusijalle, niin etkö silloin harkitsisi tuota ratkaisua, että isä saa huoltajuuden ja itse vierailet kun kykenet. Jos siis et pysty heistä huolehtimaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset on mulle kaikki kaikessa. Taistelen kyllä heidän puolestaan ja hankin apua itselleni. Mielestäni siinä on vastuu, kun tekee lapsia. Kysyn itseltäni jatkuvasti, eroaisiko mies, jos hän todella asettaisi lapset etusijalle. Kuinka suuri itsekkyyden määrä on ok, kun on lapsia? Ymmärtäisin eron hyvin, jos lapsia ei olisi. 

Ap

No jos sinä asettaisit lapset etusijalle, niin etkö silloin harkitsisi tuota ratkaisua, että isä saa huoltajuuden ja itse vierailet kun kykenet. Jos siis et pysty heistä huolehtimaan?

En ole ap, mutta noin minäkin ajattelen. Harmi kyllä aika monet mielenterveysongelmaiset eivät välttämättä näe tällaisia tilanteita kovin rationaalisessa valossa, kun kaikki voimat menee jo niiden ongelmien kanssa kamppailuun. Ei ne taida lopulta enää nähdä itsekään, että lapsilla voisi olla parempi olla jossain muualla, joko toisella vanhemmalla tai sitten huostaanotto voisi olla kohdallaan... Kait ne jollain tavalla sokeutuu sille tilanteelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta OCD:ia sairastaneen kanssa elämisestä ja voin kertoa, että vuosien jälkeen aloin olla itsekin sairas. Kuvittele että elät tunnista vuodesta viikosta toiseen ihmisen kanssa, joka alkaa kuin "päiväni murmelina" -elokuvan tapaan joka päivän samalla tavalla; pelkäämällä samaa järjetöntä asiaa samalla intensiteetillä kuin aina.

Kuvittele että selittäisit ihmiselle joka päivä, että oviaukosta kulkeminen ei ponnauta sinua toiseen ulottuvuuteen (tai ihan mitä vaan mitä pidät järjettömänä, sairaana ja mahdottomana). Sitten yrität järjellä luoda järkeä järjettömyyteen. Se toinen alkaa tukeutua sinuun, käyttää sinua hyväksi koska itseensä ei OCD-ihminen luota. Joka aamu. Sama juttu. Vaikka eilen ymmärsit muka jotain ,tänään pelkäät taas hysteerisesti ja järki on ulos ikkunasta. Oviaukko pelottaa. Se järki-ihminen vierelläsi ei tajua mihin mustaan aukkoon ne tuhannet tunnit joiden aikana tätä käydään läpi, katoaa. Joka aamu.

Minulta alkoi lähteä hiukset päästä, närästys teki haavan kurkkuun ja muutuin ihan zombiksi. 

Lyhyt vastaus. Hanki terapiaa. Lopeta kuvittelemasta että puolisolla on roolia tai vastuuta sairautesi kanssa. Hän voi tukea sinua avun piiriin. Mutta sinä olet sairas ja sinä olet ainut joka voi sen muuttaa. Ota vastuu.

Mun mielestä toiset ulottuvuudet eivät kuulu ocd:hen vaan enemmänkin psykoosiin/skitsofreniaan. Samoin jos tuore, ikävä asia, kuten ap:n ero, tulee yöllä mieleen niin ei ole ocd:tä vaan ihan normaalia mielen työskentelyä. Ja vaikka olisi ollut raskauden alussa ja aikana täysin järkevä ihminen niin voi sairastua. Netti on joo pullollaan omaterapioita ja muuta huuhaata, se ei auta jos oikeasti on sairas. Lääkkeet ja asianmukainen terapia/ohjaus hoitavat sairautta parhaiten vaan jonot on pitkät ja aikoja vaikea saada. Ennen kuin tulee neuvomaan ja haukkumaan niin kannattaa tarkistaa faktat. 

"Toinen ulottuvuus" oli mielikuvitukseni luoma esimerkki, jolla yritin havainnollistaa ap:lle asiaa, jota hän voisi pitää sairaana ja sulana mahdottomuutena ja sitten sitä tilannetta, että joutuisi tukemaan sitä toista JÄRJELLÄ tuota järjettömyyttä vastaan. Se tekee sairaaksi. Ap voi pelätä likaa, sitä että vahingoittaa itseään (ns. pakkoajatus, piinaava pelottava ajatus karmeasta teosta). Mutta koska ap:lle nämä ei ole "järjettömiä" niin halusin ap:n tavoittavan sen terveen puolison näkökulmaa miettimällä jotain minkä selittäminen päivästä toiseen pois olisi todella kuihduttavaa,  kun se toinen menee ihan yhtä paniikkiin ihan joka kerta eikä muista mitään siitä, mitä oli 1000000 väittänyt ymmärtävänsä.

Minä vuosien jälkeen kerran esimerkiksi vain pimahdin: sanotaan että puolisoni pelkäisi likaa. Revin kukkamullat, ulostin lattialle huusin OLEN HULLU HULLU HULLU MINÄKIN sotkin asunnon nuolin vessanpönttöä heitin vedet seinille. 

No, tein jotain muuta mutta vastaavaa. Koska kun 10000000000000000 kerran puolisosi itkusilmin heittää ne samat, samat pelkosi sinun päälle niin et enää kestä.

Sen jälkeen puolisoni säikähti, ymmärsi mitä tekee minulle ja hankki apua. Mutta se meni ihan liian pitkälle, aivan liian pitkälle. Apua oli myös luvattu minulle hankkia varmaan satoja kertoja, mutta ei ikinä ehditty muistettu osattu ja joo vaan lääkkeitä.

Ikävä kyllä monelle kumppani lähtee tuohon ocd hommaan mukaan ja ruokkii tuolla tavalla harhoja. Tiedän, että sairastava haluaa olla siirtämässä vastuuta, ettei ocd vaivaisi. Se ei vain auta yhtään, päinvastoin.

Lääkkeitä pidetään myös ihmeentekijöinä. Eivät ne sitä ole, vaan ne toimivat hyvänä työkaluna hoidossa. Kukaan ei siis parane syömällä pilleriä, vaan se vaatii paljon muuta työtä. Minun kohdalla se vaati suuren elämäntapojen muutoksen ja suhtautumisen maailmaan. Uskallan väittää noin, sillä kohdallani ocd ja masennus oli pahaa laatua. Ei sellaista lievä masennus-diagnoosin tapaista, jonka jokainen voi hakea halutessaan lääkäriltä.

Tsemppiä kaikille ocd-tyypeille. Tiedän kuinka ahdistavaa tuo elämä voi olla. En itsekkään tule koskaan elämään täyttä työelämää, mutta hyvää arkea voin jo elää.

No Ap, millaisia ne sinun pakko-oireet on?

Ei hemmetti oikeasti, miksi teit lapsia? Mies on selvästi täysin kyllästynyt hoitamaan aikuisen ihmisen asioita ja siksi ei vain enää JAKSA. Anteeksi tästä totuuden sanomisesta, mutta hae apua hyvä ihminen!

Kaverin ex-kumppani ei ensinnäkään millään halunnut erota, ei vaikka toinen sanoi suoraan että ei rakasta enää yhtään eikä jaksa enää niitä kaikkia ongelmia. Silti olisi pitänyt jatkaa seurustelua. Sen jälkeen meni oikeasti varmaan lähes 2v. kun kaveri vieläkin syyllisyydentunteesta hoiti kaikki exänsä raha-asiat, oli ihan kyllästynyt mutta aina löytyi joku syy miksi ei vaikka pääse katsomaan tililleen paljonko sai palkkaa, mitä laskuja, voitko lainata rahaa kun kulutin kaiken ym. Ihan hirveää oli kuunnella sivusta tuota touhua. Kuuluihan siihen toki kaikki tilitykset elämästä ja vihjailut jostain itselleen pahaa tekemisestä, jonka varjolla sai tuota apua ja kulutti rahojaan kaikkeen typerään. Soitteli monta kertaa viikossa. Lopulta kaveri pääsi sitten kuitenkin eroon tuosta. Ja ei varmaan yllätä, että tuo ex olisi halunnut lapsia.

Uskomatonta, että nuo ihmiset elävät täällä muiden keskellä, tekevät lapsia eivätkä edes itsestään osaa huolehtia! Jonkun toisen elämän pistävät tylysti paskaksi, kunhan joku huolehtii ja saa leikkiä kotia.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ok mieheltä.

En ota tähän nyt sen enempää kantaa. Olen tässä vain miettinyt, että mihinköhän asti puolison "tulisi" kannatella toista, jos toisella tulee tällaisia mielenterveysongelmia? Itse siis kannatan pitkiä parisuhteita, joissa ei luovuteta heti kun ongelmia tulee eteen, eli olisin jossain määrin valmis tukemaan toista. Mietityttää vain, että kyllähän siinä silti saattaa mennä jonkinlainen raja. Eli jos toinen ei hae apua ongelmiinsa ja kohta sitten huomaakin holhoavansa toista kuin jotain  pientä lasta (jos OCD laajenee eikä hän kykene enää täysin normaaliin arkeen) niin kyllähän se väistämättä muuttaa sitä parisuhteen laatua? Kamalaa ajatella, mutta ehkä en itsekään pystyisi tuohon kovin moneksi vuodeksi. Ainakin pitäisi olla päättäväinen puoliso, joka oikeasti yrittää kaikkensa parantuakseen, eikä oleta, että minä vain olen, hoidan taloutta vuodesta toiseen yksin ja pysyn siinä rinnalla kun hän ei tee asioille mitään ja makaa sängyn pohjalla oireidensa kanssa.

Ap:n on kyllä tosi itsekästä vaatia lapsia itselleen 50/50 jos on noin järjiltään. Myös todella itsekästä haaveilla voivansa pakottaa toisen elämään kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei hemmetti oikeasti, miksi teit lapsia? Mies on selvästi täysin kyllästynyt hoitamaan aikuisen ihmisen asioita ja siksi ei vain enää JAKSA. Anteeksi tästä totuuden sanomisesta, mutta hae apua hyvä ihminen!

Kaverin ex-kumppani ei ensinnäkään millään halunnut erota, ei vaikka toinen sanoi suoraan että ei rakasta enää yhtään eikä jaksa enää niitä kaikkia ongelmia. Silti olisi pitänyt jatkaa seurustelua. Sen jälkeen meni oikeasti varmaan lähes 2v. kun kaveri vieläkin syyllisyydentunteesta hoiti kaikki exänsä raha-asiat, oli ihan kyllästynyt mutta aina löytyi joku syy miksi ei vaikka pääse katsomaan tililleen paljonko sai palkkaa, mitä laskuja, voitko lainata rahaa kun kulutin kaiken ym. Ihan hirveää oli kuunnella sivusta tuota touhua. Kuuluihan siihen toki kaikki tilitykset elämästä ja vihjailut jostain itselleen pahaa tekemisestä, jonka varjolla sai tuota apua ja kulutti rahojaan kaikkeen typerään. Soitteli monta kertaa viikossa. Lopulta kaveri pääsi sitten kuitenkin eroon tuosta. Ja ei varmaan yllätä, että tuo ex olisi halunnut lapsia.

Uskomatonta, että nuo ihmiset elävät täällä muiden keskellä, tekevät lapsia eivätkä edes itsestään osaa huolehtia! Jonkun toisen elämän pistävät tylysti paskaksi, kunhan joku huolehtii ja saa leikkiä kotia.

Lasten kautta olisi ollut vielä helpompi vedota ja velvoittaa kaveriasi auttamaan milloin missäkin. Siksi varmaan olisi niitä halunnut kun olisi saanut sitoutettua lapsille ja samalla itselleen huoltajan.

Vierailija kirjoitti:

Terapiassa usein oireiden taustalta saattaa löytyä jopa vain yksi tapahtuma tai tilanne, joka on traumatisoinut ihmistä. Tästä voivat olla merkkeinä esim. selittämättömät ahdistusoireet, jotka nousevat myöhemmin pintaan.

Alitajunta kun varastoi kaiken kokemamme. Nyt pitäisi kaivaa tuo asia esiin tajunnan syövereistä ja käsitellä se uudestaan.

Esim. lapsena moni ei osaa käsitellä ajatuksen silloisilla työkaluilla traumatisoivaa silloista tilannetta. Vasta aikuisena pystymme monesti siihen. Vaatii usein ammattiapua löytää nämä reitit ja tavat.

Ei läheskään aina. Tämä käsitys aiheuttaa ihan turhaa kärsimystä ihmisille, jotka sitten vuosikausia penkovat menneitä terapiassa. Ja samaan aikaan vaikkapa ne OCD-oireet eivät häviä.

Paras hoito OCD:en on kognitiivinen käyttäytymisterapia ja siinä altistaminen sekä reaktion esto. On toki hyvä käydä läpi historiaa sen verran, että tulee tietoiseksi mikä mahdollisesti on oireiden puhkeamiseen voinut vaikuttaa. Mutta läheskään aina ei taustalla ole mitään erityistä traumaa tai yksittäistä tapahtumaa. Ja vaikka olisi, ei sitä tarvitse penkoa pohjamutia myöten, jotta oireista pääsee eroon.

Aloittajalle sanoisin, että yritä päästä edellämainittuun KKT-terapiaan. Kurjaa, että parisuhde on kriisiytynyt, mutta monesti OCD eroon valitettavasti vie, jos sitä ei saada hoidettua. Se tosiaan on läheisille niin raskas häiriö, että se todella haastaa parisuhteen. Tämä ei sinun vikasi ole, ethän häiriötä ole itsellesi valinnut tai toivonut.

Apua on saatavilla, mutta tekijöitä valitettavasti vähänlaisesti. En suosittele esim. psykodynaamista terapiaa pakko-oireisiin, se ei ole siihen paras hoitomuoto.

T. psykologi, jolla OCD-koulutus

"Jos hän vaan tietäisi miltä tuntuu kun päässä luuppaa ajatus, jota ei saa pois, pulssi nousee, elimistö valmistautuu puolustautumaan hyökkäystä vastaan, vaikka mitään vaaraa ei ole...Ehkä vika on mun kun valitsin lasteni isäksi miehen, joka ei ollutkaan se tuki ja turva, jonka luulin hänen olevan."

Luulen että hän tietää sen liiankin hyvin, katseltuaan tätä sivusta vuosikausia. Ja kivastipa syyllistät miestä kun hän ei loppujen lopuksi kestänyt eikä jaksanut (ilmeisesti aina vain hankalampaa) arkea kanssasi. Varsinkin kun kavereillaan ja sukulaisillaan on ihan normaalit vaimot ja puolisot. Ei ole mikään ihme, että mies alkaa toivoa itselleen samanlaista tasapainoista ja hyvää liittoa tasapainoisen naisen kanssa. Tuntuu että aloittajaa kismittää kun hän ei saanutkaan miestä kiedottua verkkoonsa riittävän hyvin vaan tämä meni ja teki itsenäisen lähtöpäätöksen. Ap:n mielestä sellainen ei pitäisi edes olla mahdollista. Kun on lapset ja kaikki. 

Minutkin on jätetty mun mielenterveysongelmien takia.

Ihan hyvin olen pärjännyt yksin, ei se parisuhdekaan ollut mitään herkkua aina.

"Ei läheskään aina. Tämä käsitys aiheuttaa ihan turhaa kärsimystä ihmisille, jotka sitten vuosikausia penkovat menneitä terapiassa. Ja samaan aikaan vaikkapa ne OCD-oireet eivät häviä.

Paras hoito OCD:en on kognitiivinen käyttäytymisterapia ja siinä altistaminen sekä reaktion esto. On toki hyvä käydä läpi historiaa sen verran, että tulee tietoiseksi mikä mahdollisesti on oireiden puhkeamiseen voinut vaikuttaa. Mutta läheskään aina ei taustalla ole mitään erityistä traumaa tai yksittäistä tapahtumaa. Ja vaikka olisi, ei sitä tarvitse penkoa pohjamutia myöten, jotta oireista pääsee eroon.

Aloittajalle sanoisin, että yritä päästä edellämainittuun KKT-terapiaan. Kurjaa, että parisuhde on kriisiytynyt, mutta monesti OCD eroon valitettavasti vie, jos sitä ei saada hoidettua. Se tosiaan on läheisille niin raskas häiriö, että se todella haastaa parisuhteen. Tämä ei sinun vikasi ole, ethän häiriötä ole itsellesi valinnut tai toivonut.

Apua on saatavilla, mutta tekijöitä valitettavasti vähänlaisesti. En suosittele esim. psykodynaamista terapiaa pakko-oireisiin, se ei ole siihen paras hoitomuoto.

T. psykologi, jolla OCD-koulutus"

Hyvä kirjoitus!  Helposti sanotaan, että hae apua, mutta monet yrittää terapiaan todella pitkään, jonottavat, eivätkä meinaa päästä. Tai sitten terapeutit osoittautuvat sellaisiksi, joiden kanssa ei pääse kuin pinnallisesti asiaan tms . - terapioissahan tärkeää on, että ns kemiat synkkaa tai jälleen on uusi etsintä. Tai entä sitten, jos (laillistettu) psykologia kertoo, että etkö voisi vain hyväksyä tämän (ocd) itselläsi olevan eikä altistusterapiakaan auta. Mitä apua tarvitseva voi tämän jälkeen tehdä, vaikka kaikkensa yrittää perheensä ja omankin hyvinvointinsa eteen? Vai oliko psykologi väärässä? Toivon, että näin ei ole ja ihmiselle säilyisi luottamus, että jostakin apuakin tulisi.  Lääkkeetkään ei kaikkea tee, eikä sovi kaikille.

En usko että tätä konkurssia voi enää pelastaa parisuhdeterapioilla sun muilla. Miehen sanomiset aikuiseksi kasvamisesta yms. viestivät että hän näkee aloittajan epätasapainoisena ja paapottavana pikkulapsena, ei tasaveroisena aikuisena ja puolisona. Silloin kun näkökulma muuttuu tällaiseksi on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta palata enää parisuhdeasetelmaan. Että kannattaa nyt valmistautua siihen, että tässä on nyt menossa The Final countdown ja ero on lopullinen. Mies on tympääntynyt ja kyllästynyt rooliinsa aloittajan tukikeppinä, ja haluaa pois. Hyvä tyyppi kyseessä koska hän kesti tätä rumbaa noinkin monta vuotta (lasten edun takia?). Heikompi ja itsekkäämpi luonne olisi häippäissyt jo ajat sitten. 

Olisi kiinnostava tietää että mistä lähtökohdista käsin suhdetta syvennettiin lapsiperheeksi asti. Olivatko ap:n pakko-oireet paremmin hallinnassa silloin kun muksut olivat pieniä? Tämä mahdollinen suvantovaihe on varmaan hämännyt miestä uskomaan, että nyt ollaan menossa parempaan päin ja pysyväisluonteisesti. 

Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla, että löytyykö täältä pariskuntia, joissa toisella on OCD. Miten suhteessa menee, miten se arki sujuu, onko ero ollut lähellä (/ero tullut) ja onko ehkä menestystarinoita, missä sitä apua on hankittu (se on tehonnut) ja suhde on voinut jatkua onnellisempana? Nämä yhteen jääneet parit taitaa tosiaan olla vähän harvinaisempia kuin ne, jotka ovat lopulta tuon OCD:n takia eronneet...

up

Tarvitset apua lastesi ja itsesi kanssa. Takerrut mieheesi sen sijaan, että yrittäisit selviytyä muilla keinoin. Hänen apusi voisi jopa ylläpitää sairauttasi ja hidastaa hoitoon hakeutumista. Hoida itsesi kuntoon, hae apua, nykyinen kuvio on outo ja sairas.

Epäempaattisia ihmisiä täällää. En oikein ymmärrä miksi parisuhdeterapia olisi huono juttu tuossa tilanteessa. Minusta se ei sulje pois eroa, eikä ap:n avun hankkimista. Ihmiset pitävät eroa jonain kaikenkattavan "naps"-ratkaisuna. Jos pariskunta, varsinkin jos on lapsia, eroaa niin sitten se terapia vasta onkin tarpeen, jotta saadaan uusi elämä toimimaan.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla, että löytyykö täältä pariskuntia, joissa toisella on OCD. Miten suhteessa menee, miten se arki sujuu, onko ero ollut lähellä (/ero tullut) ja onko ehkä menestystarinoita, missä sitä apua on hankittu (se on tehonnut) ja suhde on voinut jatkua onnellisempana? Nämä yhteen jääneet parit taitaa tosiaan olla vähän harvinaisempia kuin ne, jotka ovat lopulta tuon OCD:n takia eronneet...

Asutaan erillään, ei lapsia.