Lue keskustelun säännöt.
Sinä n. 40-vuotiaana pitkästä suhteesta eronnut nainen, miten elämäsi on mennyt eron jälkeen?
15.06.2022 |
Oletko ollut tyytyväinen ratkaisuun? Mikä oli vaikeinta? Oletko löytänyt uuden kumppanin? Miten mahdollinen elämä uusioperheessä on sujunut?
Kommentit (171)
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.
Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...
Missä täällä on ollut juttua seksipainotteisista suhteista? Tai siis, totta kai seksi suhteeseen kuuluu, masentavaahan se sitten on semmoista lukea, jos itse toivoo aseksuaalista suhdetta, kun harvempi niitä semmoisia toivoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastaan, koska lapseni olivat suunnilleen samanikäisiä kun keskimäärin 40-vuotiailla erotessa.
Erosin 3v sitten ja sain olla vihdoinkin minä. Minun ei tarvinnut enää kannatella mielenterveysongelmaista puolisoa, joka käytti minuun rajuakin henkistä väkivaltaa kapeuttaen elämäni kotiin. Että pelkästään hyvin on mennyt sen jälkeen. Lapset eivät niinkään eroa ole oireilleet, vaan psyykkisesti epävakaata isää, sekä hänen pelejään. Lapset ovat kasvaneet epävakaassa tunneilmapiirissä henkisen väkivallan vuoksi. Minulla on nykyään paljon kavereita ja harrastuksia, kukaan ei kiukuttele niistä. Yksi parisuhdekin tässä oli, mutta se päättyi. Kiinnostuneita löytyy, mutta katsoo kelpuutanko ketään. Teen uraa aika paljon tällä hetkellä ja sillä saralla olen menestynyt tosi hyvin. Lapseni ovat erityislapsia, joten heihin keskityn paljon. Kaiken kaikkiaan elämä hymyilee ja on aivan mahtavaa, kammottavaa olisi ollut pilata oma ja lasten elämä siinä suhteessa! N32
Tässä oli nyt kyse naisesta, joka eroaa tietyssä iässä. Ei lapsista, ei kaikilla eroavilla naisilla ole lapsia.
"Vastaan tähän, koska minulla on koira"
"Vastaan tähän, koska minulla on 40-vuotiaan perse N65"
"Vastaan koska olen 40,M40"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.
Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...
Missä täällä on ollut juttua seksipainotteisista suhteista? Tai siis, totta kai seksi suhteeseen kuuluu, masentavaahan se sitten on semmoista lukea, jos itse toivoo aseksuaalista suhdetta, kun harvempi niitä semmoisia toivoo.
Ihan vaikka ekalla sivulla kertoiltiin, että seksiä saavat ja parisuhdetta (johon toki seksiin yleensä kuuluu) eivät halua
Elämä meni ihan pilalle eron jälkeen.
Yli 10 v. sitten eronnu. Aivan yksin olen ollut ja tulen olemaan. Paska elämä. Tämän ansaitsin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.
Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...
Nuo jutut kertoo aiemman elämän kokemuksista.
Minun ensimmäinen avioliittoni kesti 20 vuotta ja olin siihen tyytyväinen. Muistan lämmöllä lusikassa nukutut yöt ja halimiset. Siksi itselleni oli luonnollista mennä toiseen avioliittoon, kun mieheni tapasin. Nyt yhdessä kymmenen vuotta, ja nukumme hänenkin kanssaan lusikassa ja halimme aamuyöt.
Toista on niillä, joilla mies on ollut taakka. Eivät he uutta taakkaa halua.
Joo näinpä. Olen tosi skeptinen sen suhteen, että löytäisin miehen jonka kelpuuttaisin kaiken sen jälkeen mitä nykyisen kanssa olen joutunut kestämään. Ajatus siitä, että saisin vaan rauhassa elellä lasten kanssa tuntuu ihanalta ja voimaannuttavalta. Pieni toivo on olemassa siitä, että joskus vielä kokisin oikean rakkauden mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Luulen, etten ole sellaista vielä koskaan edes kokenut.
Nimin. juuri eroa hakenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä meni ihan pilalle eron jälkeen.
Yli 10 v. sitten eronnu. Aivan yksin olen ollut ja tulen olemaan. Paska elämä. Tämän ansaitsin.
Oletko nainen? Miksi ansaitsit?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelliselle.
Nykyään erojen ympärillä pyörii kunnon bisnes: on seminaareja, terapiaa, ryhmiä, kirjallisuutta yms. Kaikki tähtää siihen, että eron jälkeen elämän pitäisi lyhyen itsensätutkiskelun jälkeen olla mahtavaa, voimaantunutta ja parempaa kuin ennen. Virheistä oppien entistä parempaan parisuhteeseen. Muuta ei saa sanoa, muuten leimaantuu katkeraksi.
Tilastojen valossa eronneiden lapsilla on kuitenkin enemmän psyykkisiä ongelmia, aikuisilla enemmän masennuslääkkeiden käyttöä ja talousvaikeuksia, ja uusperheiden eroprosentit korkeampia kuin ensimmäisellä kierroksella. Näistä puhutaan paljon vähemmän. "Onnellinen vanhempi, onnelliset lapset", mutta entä jos eron jälkeen ei olekaan sen onnellisempi kuin ennen? Pitkään voi olla aikamoinen notkahdus onnessa.
Ei kaikkien erot tosiaan pääty menestystarinoihin, mutta ihminen sopeutuu kyllä moneen.
Aina jauhetaan tätä, että eronneiden lapsilla menee niin huonosti, mutta itse en oikein noin vain sulata sitä ajatusta. Laittaisitko lähteen, mihin tutkimukseen viittaat? Epäilen suuresti, että kaikilta mielenterveyspotilailta kirjataan tilastotietoa varten ylös vanhempien parisuhdetilanne. Mikähän noissa tutkimuksissa mahtaa olla otanta, tai edes tutkittu joukko?
Ihmettelen vaan, kun kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat hyvin menestyneitä ja itse asiassa heistä suurin osa on erittäin perhekeskeisiä aikuisena. Toisaalta, lähipiirissäni on muutenkin paljon menestyneitä ihmisiä. Mutta siellä seassa ne eroperheidenkin lapset on, ihan siinä missä ydinperheidenkin.
On tosi tärkeää, ettei lapsia sekoteta eroon! Ettei IKINÄ lasten kuullen puhu pahaa lasten toisesta vanhemmasta tai tämän uudesta puolisosta. Lasten pitää saada jatkaa omaa elämäänsä onnellisina ja tavata vanhempiaan. Lapsille ei IKINÄ IKINÄ tule kaataa vanhempien ongelmia vaan suojella heitä niiltä. Tiedän tapauksia, että eron jälkeen exästä on puhuttu rumasti lapsen kuullen. Ei todellakaan tunnu kivalta lapsesta, tunne-elämä kärsii.
Minä olen yksi aiemmin vastanneista, joka kertoi lasten kärsineen ja masentuneen erosta.
Ei, en ikinä puhunut pahaa heidän isästään. Lasten kertoman mukaan hän haukkui minua.
Eroissa pointti onkin se, ettei riitä, että itse olet fiksu aikuinen. Siksi ero on riski lapsille.
Minkäikäisiä lapset olivat, kun alkoivat oireilla? Mietin kun meillä on ollut kyllä huutoa ja riitaa aika ajoin ja nyt alan olla jo aika varma eropäätöksestä. Lapset alakouluikäisiä ja nyt ainakin vielä vaikuttavat ihan tasapainoisilta.. Mitä sitten eron jälkeen, en osaa yhtään sanoa.
Ero tuli, kun lapset oli 10-11 v. Oireilu alkoi vuoden päästä erosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.
Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...
Mä olen tällainen, että olen pohtinut, että mulle sopisi erillään asuminen. Mutta se ei missään nimessä mielestäni tarkoita rakkaudetonta liittoa tai mitään sellaista. Olen nuorenakin ollut erään miehen kanssa pari vuotta etäsuhteessa ja kyllä meillä oli ihan kunnon parisuhde, vaikka oltiin jopa eri paikkakunnilla.
Tiedän yhden 60-vuotiaan naisen, jolla ollut jo varmaan 10 vuotta suhde miehen kanssa, joka asuu ihan hänen kotinsa lähellä. Ovat ihan vakavassa suhteessa keskenään, mutta asuvat erillään. Tietysti auttelevat toisiaan kotihommissakin, mutta ei ole sellaista painetta arkisten rutiinien yhteensovittamisesta. Minun mielestä se heidän juttunsa vaikuttaa täydelliseltä. Tekevät aina kaikkea mukavaa yhdessä.
Lisään vielä, että tuo nyt 60v nainen on eronnut joskus 40+, hänellä on nyt jo aikuiset lapset aiemmasta liitosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.
Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...
Mä olen tällainen, että olen pohtinut, että mulle sopisi erillään asuminen. Mutta se ei missään nimessä mielestäni tarkoita rakkaudetonta liittoa tai mitään sellaista. Olen nuorenakin ollut erään miehen kanssa pari vuotta etäsuhteessa ja kyllä meillä oli ihan kunnon parisuhde, vaikka oltiin jopa eri paikkakunnilla.
Tiedän yhden 60-vuotiaan naisen, jolla ollut jo varmaan 10 vuotta suhde miehen kanssa, joka asuu ihan hänen kotinsa lähellä. Ovat ihan vakavassa suhteessa keskenään, mutta asuvat erillään. Tietysti auttelevat toisiaan kotihommissakin, mutta ei ole sellaista painetta arkisten rutiinien yhteensovittamisesta. Minun mielestä se heidän juttunsa vaikuttaa täydelliseltä. Tekevät aina kaikkea mukavaa yhdessä.
Juu, kirjoitinkin, että se masentaa minua, vaikka se näille ihmisille hyvin sopisikin. Koska mä en halua erillussuhdetta, mulle se ei antaisi sitä, mitä suhteelta haluan. Mut jos kovin monista itseni ikäisistä on just mitä haluavat, mitkä on mahdollisuudet löytää kumppani, joka haluaa elää yhdessä, avioitua, rakentaa yhteisen elämän tässä iässä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen eroamassa hieman alle 40v ja jotenkin itse pidän ihan itsestäänselvänä sitä että varmasti saisin uuden miehen rinnalle, jos vain näin haluaisin. Nuorempana olisi ollut paljon vaihtoehtoja, osa nuoruuden tuttavuuksistakin jo toisella kierroksella, osa ei koskaan edes avioitunut.
Valitsin nykyisen mieheni täysin tunteella, en ollenkaan järjellä. Seuraavan mahdollisen kumppanin osaan toivon mukaan valita molemmilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.
Oli siis todellakin oikea ratkaisu.
En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.
Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.
Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.
Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.
Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.
Ihan reilua olisi miehelle kertoa että suunnittelet eroa.
No eiköhän hän kerro kun sen aika on :D. Täysin ymmärrettävää, että ensin miettii asian perinpohjaisesti ja punnitsee vaihtoehdot. Ei nämä ole sellaisia juttuja jotka tehdään kepein mielin ja hetken huumassa. Sehän ei olisi reilua sille toiselle osapuolelle.
Joo aika paljon kuulee vaan näistä yllätyseroista. Nainen vaan yks kaks ilmoittaa että haluaa eron.
Aika usein se nainen on ehkä vuosikausia yrittänyt keskustella ongelmista, puhua omista tuntemuksistaan, mutta mies ei ole halunnut kuulla. Ja sitten ihmetellään, kun se vaan yks kaks ilmoitti, että halusi eron "vaikka kaikki oli hyvin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.
Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...
Mä olen tällainen, että olen pohtinut, että mulle sopisi erillään asuminen. Mutta se ei missään nimessä mielestäni tarkoita rakkaudetonta liittoa tai mitään sellaista. Olen nuorenakin ollut erään miehen kanssa pari vuotta etäsuhteessa ja kyllä meillä oli ihan kunnon parisuhde, vaikka oltiin jopa eri paikkakunnilla.
Tiedän yhden 60-vuotiaan naisen, jolla ollut jo varmaan 10 vuotta suhde miehen kanssa, joka asuu ihan hänen kotinsa lähellä. Ovat ihan vakavassa suhteessa keskenään, mutta asuvat erillään. Tietysti auttelevat toisiaan kotihommissakin, mutta ei ole sellaista painetta arkisten rutiinien yhteensovittamisesta. Minun mielestä se heidän juttunsa vaikuttaa täydelliseltä. Tekevät aina kaikkea mukavaa yhdessä.
Juu, kirjoitinkin, että se masentaa minua, vaikka se näille ihmisille hyvin sopisikin. Koska mä en halua erillussuhdetta, mulle se ei antaisi sitä, mitä suhteelta haluan. Mut jos kovin monista itseni ikäisistä on just mitä haluavat, mitkä on mahdollisuudet löytää kumppani, joka haluaa elää yhdessä, avioitua, rakentaa yhteisen elämän tässä iässä...
Nyt on kyllä vähän itsesääliä tuossa nyt mukana. Varmasti löytyy ihmisiä laidasta laitaan. Miksi se sua haittaa jos jotkut sinulle vieraat ihmiset haluavat seksisuhteen vaan? Ei sen sinua pitäisi masentaa. Ei pahalla, mutta tuolla asenteella tuskin löydät ketään, oli tilanne mikä hyvänsä.
Vierailija kirjoitti:
Olen eroamassa hieman alle 40v ja jotenkin itse pidän ihan itsestäänselvänä sitä että varmasti saisin uuden miehen rinnalle, jos vain näin haluaisin. Nuorempana olisi ollut paljon vaihtoehtoja, osa nuoruuden tuttavuuksistakin jo toisella kierroksella, osa ei koskaan edes avioitunut.
Valitsin nykyisen mieheni täysin tunteella, en ollenkaan järjellä. Seuraavan mahdollisen kumppanin osaan toivon mukaan valita molemmilla.
Kun lukee ketjua näyttää suurin osa valita miehensä tunteella ei järjellä. Tai jos järjellä niin sitä on kovin vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eroamassa hieman alle 40v ja jotenkin itse pidän ihan itsestäänselvänä sitä että varmasti saisin uuden miehen rinnalle, jos vain näin haluaisin. Nuorempana olisi ollut paljon vaihtoehtoja, osa nuoruuden tuttavuuksistakin jo toisella kierroksella, osa ei koskaan edes avioitunut.
Valitsin nykyisen mieheni täysin tunteella, en ollenkaan järjellä. Seuraavan mahdollisen kumppanin osaan toivon mukaan valita molemmilla.Kun lukee ketjua näyttää suurin osa valita miehensä tunteella ei järjellä. Tai jos järjellä niin sitä on kovin vähän.
Minä valitsin ensimmäisen aviomieheni järjellä. Tämä jälkimmäinen on valittu tunteella. Minun kokemukseni mukaan tunne on toiminut paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eroamassa hieman alle 40v ja jotenkin itse pidän ihan itsestäänselvänä sitä että varmasti saisin uuden miehen rinnalle, jos vain näin haluaisin. Nuorempana olisi ollut paljon vaihtoehtoja, osa nuoruuden tuttavuuksistakin jo toisella kierroksella, osa ei koskaan edes avioitunut.
Valitsin nykyisen mieheni täysin tunteella, en ollenkaan järjellä. Seuraavan mahdollisen kumppanin osaan toivon mukaan valita molemmilla.Kun lukee ketjua näyttää suurin osa valita miehensä tunteella ei järjellä. Tai jos järjellä niin sitä on kovin vähän.
Minä valitsin ensimmäisen aviomieheni järjellä. Tämä jälkimmäinen on valittu tunteella. Minun kokemukseni mukaan tunne on toiminut paremmin.
Vielä kunnes päätät toisin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eroamassa hieman alle 40v ja jotenkin itse pidän ihan itsestäänselvänä sitä että varmasti saisin uuden miehen rinnalle, jos vain näin haluaisin. Nuorempana olisi ollut paljon vaihtoehtoja, osa nuoruuden tuttavuuksistakin jo toisella kierroksella, osa ei koskaan edes avioitunut.
Valitsin nykyisen mieheni täysin tunteella, en ollenkaan järjellä. Seuraavan mahdollisen kumppanin osaan toivon mukaan valita molemmilla.Kun lukee ketjua näyttää suurin osa valita miehensä tunteella ei järjellä. Tai jos järjellä niin sitä on kovin vähän.
Minä valitsin ensimmäisen aviomieheni järjellä. Tämä jälkimmäinen on valittu tunteella. Minun kokemukseni mukaan tunne on toiminut paremmin.
Vielä kunnes päätät toisin
Niin, tietysi näinhän se on, mutta nyt 10 vuoden kokemuksella puhun.
Kertokaahan, missä niitä miehiä sitten tapaa, jos ei käy baareissa tai halua mennä Tinderiin? Itselläni on erosta kohta vuosi ja kenenkään kanssa ei ole lähtenyt juttu käyntiin, vaikka vietän aktiivista elämää ja mieluusti juttelen ympärilläni oleville ihmisille - siis myös miehille. Olen omasta mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska ja tosiaan keskustelun aloittaminen ei ole minulle ongelma, mutta ei vaan kenenkään uuden tuttavuuden kanssa homma etene small talkia pidemmälle
Ja siis miesten kanssa olen töissä jatkuvasti tekemisissä, käyn salilla ja uimassa + ulkoilen luonnossa, kahviloissa, kirjastoissa, keikoilla, mutta ei
Vierailija kirjoitti:
Erosin vähän alle nelikymppisenä. Tehtiin eroa pitkään, ja silti tottuminen vei aikansa, etenkin kun luopuminen ei koske vain kumppania vaan myös ydinperhettä.
Löysin uuden kumppanin nopeammin kuin oli edes tarkoitus ja ollaan nyt vakiintunut vanha pari. Vuodet on vierineet nopeaan, tuntuu hyvältä että nykyään ne on onnellisia. Uusperhettä ei ole muuten pakko kenenkään perustaa, joillekin se sopii, mutta me asumme edelleen erillämme ja näin on vielä pitkään. Vaikka välillä esim vietämme juhlapyhiä molempien lasten kanssa isolla joukolla, elämä on jossain määrin paineettomampaa kun omat kodit säilyy.
Hetken jo mietin olinko itse tämän käynyt kirjoittamassa. 😅
Sen lisään, että vaikka uuden kumppanin kanssa ei virallisesti yhdessä asutakaan, niin käytännössä kyllä kun näitä yökyläöitä on kertynyt jo toista tuhatta kohta kolmen vuoden aikana.
Ratkaisu (ero) oli vaikea ja olin loppuun asti vastaan, mutta nyt olen kiitollinen ex-miehelleni, että halusi erota. Välit exän kanssa ovat hyvät, ja uuden kumppanin kanssa olen saanut nauttia parisuhteesta, mistä aiemmin vain haaveilin. Paljon seksiä, paljon toisen kuuntelemista...
Uusperhekuvioita ei ole, koska molempien lapset asuvat pääasiallisesti ex-puolisoiden kanssa.
Vuvujibijojkpoj kirjoitti:
Kertokaahan, missä niitä miehiä sitten tapaa, jos ei käy baareissa tai halua mennä Tinderiin? Itselläni on erosta kohta vuosi ja kenenkään kanssa ei ole lähtenyt juttu käyntiin, vaikka vietän aktiivista elämää ja mieluusti juttelen ympärilläni oleville ihmisille - siis myös miehille. Olen omasta mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska ja tosiaan keskustelun aloittaminen ei ole minulle ongelma, mutta ei vaan kenenkään uuden tuttavuuden kanssa homma etene small talkia pidemmälle
Ja siis miesten kanssa olen töissä jatkuvasti tekemisissä, käyn salilla ja uimassa + ulkoilen luonnossa, kahviloissa, kirjastoissa, keikoilla, mutta ei
No eipä sitä tule missään tavattua ellei mene deittisivustolle. Työkaveri kysyi kerran Teams-kokouksessa, että lähdenkö joskus koiralenkille hänen kanssaan. Törmäsin häneen tässä yksi päivä ja alkoikin puhumaan vaimostaan. Luulin, että oli eronnut, mutta en minä nyt mitään yhteisiä koiralenkkejä viitsi alkaa harrastaa.
Mä olen tällainen, että olen pohtinut, että mulle sopisi erillään asuminen. Mutta se ei missään nimessä mielestäni tarkoita rakkaudetonta liittoa tai mitään sellaista. Olen nuorenakin ollut erään miehen kanssa pari vuotta etäsuhteessa ja kyllä meillä oli ihan kunnon parisuhde, vaikka oltiin jopa eri paikkakunnilla.
Tiedän yhden 60-vuotiaan naisen, jolla ollut jo varmaan 10 vuotta suhde miehen kanssa, joka asuu ihan hänen kotinsa lähellä. Ovat ihan vakavassa suhteessa keskenään, mutta asuvat erillään. Tietysti auttelevat toisiaan kotihommissakin, mutta ei ole sellaista painetta arkisten rutiinien yhteensovittamisesta. Minun mielestä se heidän juttunsa vaikuttaa täydelliseltä. Tekevät aina kaikkea mukavaa yhdessä.