Sinä n. 40-vuotiaana pitkästä suhteesta eronnut nainen, miten elämäsi on mennyt eron jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.

Oli siis todellakin oikea ratkaisu.

En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.

Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.

Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.

Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.

Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.

Ihan reilua olisi miehelle kertoa että suunnittelet eroa.

No eiköhän hän kerro kun sen aika on :D. Täysin ymmärrettävää, että ensin miettii asian perinpohjaisesti ja punnitsee vaihtoehdot. Ei nämä ole sellaisia juttuja jotka tehdään kepein mielin ja hetken huumassa. Sehän ei olisi reilua sille toiselle osapuolelle.

Joo aika paljon kuulee vaan näistä yllätyseroista. Nainen vaan yks kaks ilmoittaa että haluaa eron.

Vaikka ei ole ilmoittanut eroaikeistaan etukäteen, ei ne suhteen ongelmat pitäisi tulla mitenkään yllätyksenä... Miehet vaan tapaa ottaa naisensa niin itsestäänselvyytenä, että kuvittelevat, ettei naisen tyytymättömyyteen tarvitse kiinnittää huomiota. Ero tulee sitten muka yllärinä, vaikka nainen on jo vuosia ilmaissut tyytymättömyyttään suhteeseen/tiettyihin asioihin suhteessa.

Erolla uhkailu ennen lopullista päätöstä on erittäin typerää, eli ei tietenkään sanota, että haluan/aion erota ennen kuin oikeasti todella aikoo. Sitä ennen kerrotaan, että olen tyytymätön.

miehille tyytymättömyys moniin asioihin on normaalia parisuhteissa, joten ne ei ymmärrä niiden johtavan eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eronnut kaksi vuotta sitten 21v kestäneestä avioliitosta. Mies petti, eikä ollut eka kerta. Olisi halunnut pitää tämän viimeisimmän jalkavaimona. Minä en suostunut niin ero tuli.

Ensimmäinen puoli vuotta oli todella vaikeaa. Kävin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ja sain masennuslääkkeet. Noin vuoden päästä erosta alkoi tuntua, että olen päässyt yli. Sitten rakastuin ja nyt olen seurustellut 1v 3kk. Emme asu yhdessä, en halua uusperhettä.

Ero oli minulle pelastus. Sain ihmisarvon takaisin.

Lapset kärsivät erosta. Nuorin ei suostu olemaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Isä kohteli lapsia eron jälkeen tosi huonosti. Aikuiset lapset tapaavat isäänsä lähinnä jouluna ja isänpäivänä. Ero laittoi lasten elämän todella sekaisin. Kolmella lapsista on psyykkisiä ongelmia.

Mutta johtuvatko nuo psyykkiset ongelmat erosta vai kaikesta jota ovat vuosien varrella joutuneet kestämään?

Jos lasten psyykkisten oireiden alkamisen voi jäljittää eron aikaan tai esim. Vuoden sisälle erosta, niin on aika perusteltua odottaa eron olleen syynä joko suoraan tai välillisesti. On sekin eron syytä, jos huoltaja luhistuu eron vuoksi eikä kykene olemaan täysi vanhempi.

Eri

Jätin erohakemuksen joskus huhtikuussa, 40-vuotiaana. Erosin useiden syiden vuoksi (miehen hoitamaton mielenterveysongelma), olin pitkään sinnitellyt lasten vuoksi. Sitten kävi ilmi asioita, joiden vuoksi mä vaan päätin että nyt mulle riittää. Mies ei meinannut millään tajuta, että todella halusin erota, vaikka olin jo pari vuotta pyytänyt, että hän hakisi apua ja mentäisiin myös yhdessä terapiaan. 

Mummini oli joutunut palvelutaloon ja iso asunto oli tyhjillään, että siinä mielessä oli helppo lähteä, kun ei tarvinnut miettiä asumista. Koulut loppui ja otin töistä vapaapäivän,  kaikki kolme muksua mukaani ja siskolle hoitoon,  veljeni, enoni ja äitini tulivat pakettiautojen kanssa ja pakattiin kamat kyytiin. Mummin kämpillä asuttiin jonkin aikaa, kunnes ositus oli selvä.  Ostin asunnon, joka rempattiin. Muutettiin siihen.  

Tapasin saman vuoden syksyllä uuden mieheni. Tutustuin uuteen mieheeni nuorimman lapseni ekaluokkalaisten vanhempainillassa, hän oli siellä, asui lähistöllä ja lapsista oli tullut kavereita, joita piti kuskata, joten väkisinkin tuli törmäiltyä. Pyysin sitten meille kahville....

Pari vuotta seurusteltiin ja sitten muutettiin yhteen. Mentiin aika pian naimisiin.  44-vuotiaana sain neljännen lapsen,  raskaus oli yllätys. Että vauhdikasta oli...Liiton mukana tuli siis miehen lapsi myös perheeseen, saman ikäinen tyttö kuin yksi omistani oli ja minusta tuli äitipuoli. Lapsen oma äiti oli kuollut. Hän kutsuu minua mutsiksi :)

Lapset ei kärsineet erosta, heidän mielestään ero oli hyvä juttu koska kotielämä rauhoittui ja se helvetillinen vuoristorata loppui ja varsinkin miehen jatkuva huutaminen.  Uuden mieheni kanssa on hyvät välit. 

Isänsä kanssa ovat myös tekemisissä, tämä meni eron jälkeen lopulta lääkäriin ja syö lääkkeitä sairauteensa.  En olisi muuten antanut lapsia kuin valvottuihin tapaamisiin. Ex on säännöllisesti tekemisissä myös meidän kanssa, ei ole mennyt uusiin naimisiin, sanoo että ei halua tämän sairauden kanssa enää riskeerata mitään. Meillä on siis ihan ystävälliset välit. 

Nyt olen 52-v, ja vanhin on kotoa lähtenyt ja kolme seuraavaa varmaan pian lähdössä. En olisi parempaa miestä voinut  löytää. Tämä 8v. iltatähti tässä pitää kartalla viimeisimmistä villityksistä. Olen oikein onnellinen. 

Erosin 39,5 v iässä. Ei ollut helppo ratkaisu, mutta jälkikäteen kaduttaa vain se, miksen laittanut pistettä parisuhteelle jo paaaljon aiemmin.

Rahallisesti pärjäsin hyvin, asiat sain hoidettua ihan ok ja 3 kk eron jälkeen olin jo kolmen miehen loukussa, joista sitten valitsin yhden. Nyt ollaan oltu 8 v naimisissa ja yhteisen lapsenkin onnistuimme saamaan.

Myös ex-miehellä pyyhkii nyt jo hyvin, tosin hän löysi oman onnensa vähän vaikeamman kautta. Ystäviä olemme yhä.

Kyllä mukaville, hauskoille, itsestään huolta pitäville, järkeville naisille on miehiä jonossa.

Vierailija kirjoitti:

Lapset kärsivät erosta. Nuorin ei suostu olemaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Isä kohteli lapsia eron jälkeen tosi huonosti. Aikuiset lapset tapaavat isäänsä lähinnä jouluna ja isänpäivänä. Ero laittoi lasten elämän todella sekaisin. Kolmella lapsista on psyykkisiä ongelmia.

Täällä sama. Jos saisin valita uudestaan, sinnittelisin liitossa vielä 6-8 vuotta pidempään, jotta lapset olisivat kypsempiä ottamaan vastaan eron. En olisi ikinä uskonut, miten paljon heihin voi pienet jutut sattua. Enkä sitä miten sikamaisesti exä myös lapsia eron jälkeen saattoi kohdella. Yhdessä ollessamme sikaili ainoastaan minulle, lapsille oli ennen eroa aina hyvä vanhempi. 

Itkettää nytkin, kun ajattelen miten lasteni elämä on ajautunut väärille raiteille, joiden korjaaminen nyt kymmenen vuotta eron jälkeen tuntuu aivan mahdottomalta. Uutta puolisoa en ole jaksanut edes ajatella lasten ongelmia selvitellessäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kärsivät erosta. Nuorin ei suostu olemaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Isä kohteli lapsia eron jälkeen tosi huonosti. Aikuiset lapset tapaavat isäänsä lähinnä jouluna ja isänpäivänä. Ero laittoi lasten elämän todella sekaisin. Kolmella lapsista on psyykkisiä ongelmia.

Täällä sama. Jos saisin valita uudestaan, sinnittelisin liitossa vielä 6-8 vuotta pidempään, jotta lapset olisivat kypsempiä ottamaan vastaan eron. En olisi ikinä uskonut, miten paljon heihin voi pienet jutut sattua. Enkä sitä miten sikamaisesti exä myös lapsia eron jälkeen saattoi kohdella. Yhdessä ollessamme sikaili ainoastaan minulle, lapsille oli ennen eroa aina hyvä vanhempi. 

Itkettää nytkin, kun ajattelen miten lasteni elämä on ajautunut väärille raiteille, joiden korjaaminen nyt kymmenen vuotta eron jälkeen tuntuu aivan mahdottomalta. Uutta puolisoa en ole jaksanut edes ajatella lasten ongelmia selvitellessäni.

Täällä sama. Avioliiton aikana minä olin se puskuri isän ja lasten välillä. Eron jälkeen lapset joutuivat ottamaan suoraan vastaan kaiken. Se rikkoi heidät. Esikoisen mielenterveys meni siinä. Itkettää täälläkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mukaville, hauskoille, itsestään huolta pitäville, järkeville naisille on miehiä jonossa.

Mistäs ne tuntemattomat miehet sen saa tietää, onko joku mukava, hauska ja järkevä? Että ymmärtäisivät mainitsemasi jonon muodostaa? Varsinkin kun sen naisen aika kuluu pääasiassa töissä ja lastensa seurassa (sekä ystävien, sukulaisten ja mahdollisten harrastusten parissa).

Ja tämä ei sitten tarkoittanut, etteikö tosiaan voisi löytää uutta miestä, jos on aikaa sellaista etsiä, mutta tarkoitan vain, että harvalla 40-vuotiaalla eronneella naisella on aikaa tai halukkuuttakaan sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kärsivät erosta. Nuorin ei suostu olemaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Isä kohteli lapsia eron jälkeen tosi huonosti. Aikuiset lapset tapaavat isäänsä lähinnä jouluna ja isänpäivänä. Ero laittoi lasten elämän todella sekaisin. Kolmella lapsista on psyykkisiä ongelmia.

Täällä sama. Jos saisin valita uudestaan, sinnittelisin liitossa vielä 6-8 vuotta pidempään, jotta lapset olisivat kypsempiä ottamaan vastaan eron. En olisi ikinä uskonut, miten paljon heihin voi pienet jutut sattua. Enkä sitä miten sikamaisesti exä myös lapsia eron jälkeen saattoi kohdella. Yhdessä ollessamme sikaili ainoastaan minulle, lapsille oli ennen eroa aina hyvä vanhempi. 

Itkettää nytkin, kun ajattelen miten lasteni elämä on ajautunut väärille raiteille, joiden korjaaminen nyt kymmenen vuotta eron jälkeen tuntuu aivan mahdottomalta. Uutta puolisoa en ole jaksanut edes ajatella lasten ongelmia selvitellessäni.

Täällä sama. Avioliiton aikana minä olin se puskuri isän ja lasten välillä. Eron jälkeen lapset joutuivat ottamaan suoraan vastaan kaiken. Se rikkoi heidät. Esikoisen mielenterveys meni siinä. Itkettää täälläkin.

Kuulostaa niin hurjalta, että ihan tulee mieleen, että joku todella ikävä puoliso tällaisilla "uhkauksilla" täällä yrittää, ettei vaimonsa jättäisi häntä.

Jos nuo on totta, niin voi kun tuo "lapsen oikeus isään", joka ilmeisesti nykyään tarkoittaa sitä, että vaikka lapsi siitä kuinka kärsisi, lapsen on pakko tavata isäänsä, muutettaisiin oikeasti lapsen etuja ajavaan muotoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kärsivät erosta. Nuorin ei suostu olemaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Isä kohteli lapsia eron jälkeen tosi huonosti. Aikuiset lapset tapaavat isäänsä lähinnä jouluna ja isänpäivänä. Ero laittoi lasten elämän todella sekaisin. Kolmella lapsista on psyykkisiä ongelmia.

Täällä sama. Jos saisin valita uudestaan, sinnittelisin liitossa vielä 6-8 vuotta pidempään, jotta lapset olisivat kypsempiä ottamaan vastaan eron. En olisi ikinä uskonut, miten paljon heihin voi pienet jutut sattua. Enkä sitä miten sikamaisesti exä myös lapsia eron jälkeen saattoi kohdella. Yhdessä ollessamme sikaili ainoastaan minulle, lapsille oli ennen eroa aina hyvä vanhempi. 

Itkettää nytkin, kun ajattelen miten lasteni elämä on ajautunut väärille raiteille, joiden korjaaminen nyt kymmenen vuotta eron jälkeen tuntuu aivan mahdottomalta. Uutta puolisoa en ole jaksanut edes ajatella lasten ongelmia selvitellessäni.

Täällä sama. Avioliiton aikana minä olin se puskuri isän ja lasten välillä. Eron jälkeen lapset joutuivat ottamaan suoraan vastaan kaiken. Se rikkoi heidät. Esikoisen mielenterveys meni siinä. Itkettää täälläkin.

Kuulostaa niin hurjalta, että ihan tulee mieleen, että joku todella ikävä puoliso tällaisilla "uhkauksilla" täällä yrittää, ettei vaimonsa jättäisi häntä.

Jos nuo on totta, niin voi kun tuo "lapsen oikeus isään", joka ilmeisesti nykyään tarkoittaa sitä, että vaikka lapsi siitä kuinka kärsisi, lapsen on pakko tavata isäänsä, muutettaisiin oikeasti lapsen etuja ajavaan muotoon.

Nämä tarinat vain kertovat siitä, että narsistisesti käyttäytyviä eksiä on oikeasti.

Erosin 4v sitten, täytän tänä vuonna 46v. Erossa jäi hirvittävät velat, jotka nyt uo:ssa. Elän nuorimman lapsen kanssa, tapaa isäänsä silloin tällöin. Eronkin jälkeen olen joutunut selvittämään mm. exän kännisekoiluja ja oman lapsen päälle käymistä, hulluja uusia naisia jotka terrorisoi lapsia jne. Olen itse kuitenkin hyvässä työssä johtavassa asemassa, maksan tasaisesti velkoja pois, harrastetaan pojan kanssa, elellään rauhallista ja mukavaa elämää, missä ei tarvitse pelätä väkivaltaa jne. Olisi pitänyt lähteä jo 10v aikaisemmin. Olen tapaillut vuoden mukavaa miestä, hinkua yhteenmuuttoon ei ole, ennemmin näin että on välillä oma rauha missä olla. Nyt tuntuu, että elämä on hyvää ja kotona on hyvä olla

Vastaan, koska lapseni olivat suunnilleen samanikäisiä kun keskimäärin 40-vuotiailla erotessa.

Erosin 3v sitten ja sain olla vihdoinkin minä. Minun ei tarvinnut enää kannatella mielenterveysongelmaista puolisoa, joka käytti minuun rajuakin henkistä väkivaltaa kapeuttaen elämäni kotiin. Että pelkästään hyvin on mennyt sen jälkeen. Lapset eivät niinkään eroa ole oireilleet, vaan psyykkisesti epävakaata isää, sekä hänen pelejään. Lapset ovat kasvaneet epävakaassa tunneilmapiirissä henkisen väkivallan vuoksi. Minulla on nykyään paljon kavereita ja harrastuksia, kukaan ei kiukuttele niistä. Yksi parisuhdekin tässä oli, mutta se päättyi. Kiinnostuneita löytyy, mutta katsoo kelpuutanko ketään. Teen uraa aika paljon tällä hetkellä ja sillä saralla olen menestynyt tosi hyvin. Lapseni ovat erityislapsia, joten heihin keskityn paljon. Kaiken kaikkiaan elämä hymyilee ja on aivan mahtavaa, kammottavaa olisi ollut pilata oma ja lasten elämä siinä suhteessa! N32

Mies löysi heti uuden naisen, ihan suoraan todennut ettei pärjäisi kouluikäisten lasten kanssa ilman nykyistä (lapsetonta) naisystäväänsä. Mies ikäänkuin jatkoi siitä uuden kanssa, johon me jäätiin.

Itselle ero oli kova paikka, ja ensimmäinen vuosi meni suuressa sumussa. Joka toinen päivä luulin kuolevani, ja joka toinen päivä petyin siihen, etten kuollutkaan. Ihan pohjilla kävin. Toinen vuosi oli jo vähän helpompi, mutta edelleen suurta surua kannoin. Nyt kolmas vuosi näyttäytyy jo ihan tosi hyvältä! Uusia harrastuksia, ystäviä, olen paremmassa kunnossa fyysisesti kuin koskaan. Kiva koti, jossa saan kuunnella juuri sitä musiikkia mitä haluan tai olla kuuntelematta. Tottakai kaipaan sitä vanhaa miestä aina aika ajoin, mutta ei häntä enää ole. Hän on minulle aika vieras nykyään.

Lapset ovat oireilleet eroa suurestikin, ja arjen pyörittäminen on intensiivistä. Kun omaa aikaa on, niin en yksinkertaisesti jaksa jakaa aikaani kenwkään miehen kanssa. Tosi moni eronnut nelikymppinen mies, vaikkei sitä suoraan myöntäisikään, hakee sitä kasvatuskumppanuutta omille lapsilleen. Äitipuolta. Olen antanut olla, tähän on kaatunut. En tarvitse tällä hetkellä parisuhdetta, ja jos joku päivä sellaisen löydän, toivon ettei se perustu siihen, että jompikumpi TARVITSEE toista arkeen. Välillä kyllä mietin, että kasvaako kynnys vakavaan suhteeseen sitä mukaan, mitä paremmin viihtyy yksin. Kuvittelin aina olevani parisuhdeihminen.

Erosin 36-vuotiaana ja huonommin on mennyt sen jälkeen. Olen löytänyt miehiä, jotka ovat halunneet elää siivellä ja jotka ovat olleet ilkeitä. Pari parempaakin suhdetta on ollut, muttei mitään pysyvää. Nyt olen 50-vuotias, olisi kiva löytää rakastava ja kunnioittava mies rinnalle, mutta kun ei niin ei. Nettitreffejä olen kokeillut, sieltä on löytynyt päihteiden väärinkäyttäjiä ja ulkonäköni haukkuvia miehiä (tai sellaisia, jotka vuoronperään kehuu ja vuoroin haukkuu).  Tällä hetkellä en jaksa enkä kerkeä nettitreffailua, olen oppisopimusopiskelija vuorotyössä. Mietin uudestaan sitten, kun olen valmistunut. Itsetuntoa pitäisi myös saada nostettua ja opetella rakastamaan itseäni enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Erosin 36-vuotiaana ja huonommin on mennyt sen jälkeen. Olen löytänyt miehiä, jotka ovat halunneet elää siivellä ja jotka ovat olleet ilkeitä. Pari parempaakin suhdetta on ollut, muttei mitään pysyvää. Nyt olen 50-vuotias, olisi kiva löytää rakastava ja kunnioittava mies rinnalle, mutta kun ei niin ei. Nettitreffejä olen kokeillut, sieltä on löytynyt päihteiden väärinkäyttäjiä ja ulkonäköni haukkuvia miehiä (tai sellaisia, jotka vuoronperään kehuu ja vuoroin haukkuu).  Tällä hetkellä en jaksa enkä kerkeä nettitreffailua, olen oppisopimusopiskelija vuorotyössä. Mietin uudestaan sitten, kun olen valmistunut. Itsetuntoa pitäisi myös saada nostettua ja opetella rakastamaan itseäni enemmän.

Alapeukusta päätellen eikö täällä saa kirjoittaa muunlaisia tarinoita kuin menestystarinoita? Kaikki eivät löydä kumppania eikä kaikilla ole onnea rakkaudessa. Sen kumppanin löytyminen on paljon tuuristakin kiinni.  Itsellä on niin karvaita kokemuksia etten edes kovin helposti enää rakastu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin 36-vuotiaana ja huonommin on mennyt sen jälkeen. Olen löytänyt miehiä, jotka ovat halunneet elää siivellä ja jotka ovat olleet ilkeitä. Pari parempaakin suhdetta on ollut, muttei mitään pysyvää. Nyt olen 50-vuotias, olisi kiva löytää rakastava ja kunnioittava mies rinnalle, mutta kun ei niin ei. Nettitreffejä olen kokeillut, sieltä on löytynyt päihteiden väärinkäyttäjiä ja ulkonäköni haukkuvia miehiä (tai sellaisia, jotka vuoronperään kehuu ja vuoroin haukkuu).  Tällä hetkellä en jaksa enkä kerkeä nettitreffailua, olen oppisopimusopiskelija vuorotyössä. Mietin uudestaan sitten, kun olen valmistunut. Itsetuntoa pitäisi myös saada nostettua ja opetella rakastamaan itseäni enemmän.

En ole itse tuota alapeukuttanut, mutta ajattelisin, että alapeukut johtuvat siitä, että kirjoituksen lähtökohta on, että täytyisi löytää joku. Onnellisuus tulisi löytyä sisäsyntyisesti omista jutuista, eikä olla riippuvaista kumppanista. Ei ihme, jos osuu huonoja ehdokkaita, jos epätoivoisesti haluaa vain jonkun.

Alapeukusta päätellen eikö täällä saa kirjoittaa muunlaisia tarinoita kuin menestystarinoita? Kaikki eivät löydä kumppania eikä kaikilla ole onnea rakkaudessa. Sen kumppanin löytyminen on paljon tuuristakin kiinni.  Itsellä on niin karvaita kokemuksia etten edes kovin helposti enää rakastu.

Edelliselle.

Nykyään erojen ympärillä pyörii kunnon bisnes: on seminaareja, terapiaa, ryhmiä, kirjallisuutta yms. Kaikki tähtää siihen, että eron jälkeen elämän pitäisi lyhyen itsensätutkiskelun jälkeen olla mahtavaa, voimaantunutta ja parempaa kuin ennen. Virheistä oppien entistä parempaan parisuhteeseen. Muuta ei saa sanoa, muuten leimaantuu katkeraksi.

Tilastojen valossa eronneiden lapsilla on kuitenkin enemmän psyykkisiä ongelmia, aikuisilla enemmän masennuslääkkeiden käyttöä ja talousvaikeuksia, ja uusperheiden eroprosentit korkeampia kuin ensimmäisellä kierroksella. Näistä puhutaan paljon vähemmän. "Onnellinen vanhempi, onnelliset lapset", mutta entä jos eron jälkeen ei olekaan sen onnellisempi kuin ennen? Pitkään voi olla aikamoinen notkahdus onnessa.

Ei kaikkien erot tosiaan pääty menestystarinoihin, mutta ihminen sopeutuu kyllä moneen.

Minulla myös meni vähän huonosti siinä mielessä, että treffailin miehiä, jotka löytyivät netistä tai tinderistä. Halusin kai niin epätoivoisesti tulla rakastetuksi. Ja ne miehet eivät olleet siihen kykeneviä. Mutta tyydyin heihin, olinhan tyytynyt huonoon avioliittoonkin. Nyt olen oivaltanut, että on parasta, että keskityn itseeni ja huolehdin itsestäni. Ehkä joskus vielä löytyykin rakkaus, jota en ole vielä koskaan kokenut.

Ikää on 52 vuotta. Ex-mies meni heti uusiin naimisiin, nainen ei pidä lapsista, joten voitte arvata, että sekään ei ihan putkeen mennyt. Lasten mielestä nainen on vastenmielinen ja luonnollisesti eivät halua käydä siellä. Mies hyysää rouvaansa, pelkää varmaan menettävänsä. 

Tällä hetkellä olen kuitenkin erosta onnellinen, koska en olisi päässyt omassa elämässäni eteenpäin, jos edelleen keskittyisin toisen elämään.

Mekin erosimme toisen naisen takia, ei mitään erityistä ongelmaa ollut havaittu sitä ennen. Minä 40 ++ v äiti löysin uuden miehen muutama vuosi eron jälkeen ja minulla kaikki hyvin. Emme asu yhdessä kuin osittain, mies on vakaa ja välit lapsiin hyvät. Lapsilla on ollut vaikeaa eron jälkeen, masennusta, itsetuhoisuutta, koulukieltäytymistä, syömisongelmaa. Huonot välit isän uuteen naiseen ja välit olleet lapsilla isään melkein poikki alkuvaiheessa, nyt päällisin puolin ok, tapaamisia kerta pari vuodessa ainoastaan.

Vierailija kirjoitti:

Edelliselle.

Nykyään erojen ympärillä pyörii kunnon bisnes: on seminaareja, terapiaa, ryhmiä, kirjallisuutta yms. Kaikki tähtää siihen, että eron jälkeen elämän pitäisi lyhyen itsensätutkiskelun jälkeen olla mahtavaa, voimaantunutta ja parempaa kuin ennen. Virheistä oppien entistä parempaan parisuhteeseen. Muuta ei saa sanoa, muuten leimaantuu katkeraksi.

Tilastojen valossa eronneiden lapsilla on kuitenkin enemmän psyykkisiä ongelmia, aikuisilla enemmän masennuslääkkeiden käyttöä ja talousvaikeuksia, ja uusperheiden eroprosentit korkeampia kuin ensimmäisellä kierroksella. Näistä puhutaan paljon vähemmän. "Onnellinen vanhempi, onnelliset lapset", mutta entä jos eron jälkeen ei olekaan sen onnellisempi kuin ennen? Pitkään voi olla aikamoinen notkahdus onnessa.

Ei kaikkien erot tosiaan pääty menestystarinoihin, mutta ihminen sopeutuu kyllä moneen.

Aina jauhetaan tätä, että eronneiden lapsilla menee niin huonosti, mutta itse en oikein noin vain sulata sitä ajatusta. Laittaisitko lähteen, mihin tutkimukseen viittaat? Epäilen suuresti, että kaikilta mielenterveyspotilailta kirjataan tilastotietoa varten ylös vanhempien parisuhdetilanne. Mikähän noissa tutkimuksissa mahtaa olla otanta, tai edes tutkittu joukko?

Ihmettelen vaan, kun kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat hyvin menestyneitä ja itse asiassa heistä suurin osa on erittäin perhekeskeisiä aikuisena. Toisaalta, lähipiirissäni on muutenkin paljon menestyneitä ihmisiä. Mutta siellä seassa ne eroperheidenkin lapset on, ihan siinä missä ydinperheidenkin.