Sinä n. 40-vuotiaana pitkästä suhteesta eronnut nainen, miten elämäsi on mennyt eron jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Tässä on kaikki väärin. Ensinnäkin, ne asiat, joista naisesi huomautti, eivät menneet ohi. Hän ei vain jaksanut mainita asiasta esimerkiksi viikkoa kauempaa. Ne asiat kumuloituivat, ja lopulta kuppi meni nurin, kun mitään mistään epäkohdasta suhteessa et ollut valmis korjaamaan.

Toisekseen älä koskaan ikinä missään tilanteessa laita naisen huomautusta suhteen epäkohdasta naisen hormonitoiminnan piikkiin. Kyse on aina siitä asiasta, mistä hän sanoo ja se asia tulee korjata. Kuuntele, mitä se nainen sanoo, äläkä vain jätä kaikkia hänen sanomisiaan huomioimatta, "koska hän nyt on nainen hormoneissaan ja puhuu mitä sattuu". Ei mikään ihme, jos tuli ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Tässä on kaikki väärin. Ensinnäkin, ne asiat, joista naisesi huomautti, eivät menneet ohi. Hän ei vain jaksanut mainita asiasta esimerkiksi viikkoa kauempaa. Ne asiat kumuloituivat, ja lopulta kuppi meni nurin, kun mitään mistään epäkohdasta suhteessa et ollut valmis korjaamaan.

Toisekseen älä koskaan ikinä missään tilanteessa laita naisen huomautusta suhteen epäkohdasta naisen hormonitoiminnan piikkiin. Kyse on aina siitä asiasta, mistä hän sanoo ja se asia tulee korjata. Kuuntele, mitä se nainen sanoo, äläkä vain jätä kaikkia hänen sanomisiaan huomioimatta, "koska hän nyt on nainen hormoneissaan ja puhuu mitä sattuu". Ei mikään ihme, jos tuli ero.

Hmmm. Minulla on mies, joka laittaa suuttumiseni hormonien tms piikkiin. Ei meille eroa ole tulossa sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroista: koskaan et voi etukäteen tietää miten se menee. Oma tilanne sikäli eri, että tulin yllättäen jätetyksi (miehellä siitä pian uusi vakava suhde). Suhteemme aikana emme juuri riidelleet, olimme samaa mieltä kasvatuksesta ja yhteinen arki sujui. Naiivisti ajattelin, että jos joskus eroaisimme, tekisimme sen fiksusti. No, itse ero oli shokki ja tunneskaala laaja. Se petetylle ja jätetylle ehkä suotakoon.

Isoin yllätys oli kuitenkin miehen katkeruus. Vaikka itse halusi ja otti eron, ja aloitti uuden suhteen, niin olikin tosi katkera minulle. Piilotti omaisuuttaan, on suoraan sanonut ettei maksa elareita minulle vaan osallistuu lasten kuluihin muuten (vaihtelevasti), omat kesäloma-aikataulunsa vain ilmoittaa, on lomalla silloin kuin uusi puolisonsa, eikä ota huomioon esim. minun lomiani. Käyttäytyy hyvässä yhteistyössä niin kauan, kun asiat menee kuten hän tahtoo. Oikeasti asiat pitäisi viedä oikeuteen, mutta se vain lisäisi kierroksia. Lasten takia en ole sitä tehnyt. Ovat viikko-viikko, niin ulkopuolisille näyttäytyy hyvänä eksänä/isänä. Taustalla kaikkea mahdollista.

Usein olen ihan puulla lyöty, että miten meille kävi näin, siis ylipäätään itse ero, mutta kaikki sen jälkeinen. Yhdessä ollessamme olimme ihan tasapäinen ja tasavertainen pari, ei mitään draamaa.

Sitä ei eroa samasta ihmisestä, jonka kanssa on parisuhteessa. Erot ja keski-iän kriisit muuttaa ihmisiä.

Täällä kaksoisolento. Sillä erotuksella, että minä vein asian oikeuteen, koska minun pompotteluni vain paheni vuosi toisensa jälkeen ja oli pakko laittaa rajat. Miehen mukaan tein sen vain kostaakseni.

En ikinä olisi uskonut, että niin seesteisestä avioliitosta voi tulla sellainen lopputulos kuin tuli. Lumipallo lähti liikkeelle siitä, kun en enää toiminut niin kuin mies halusi.

Ikävä kuulla, mutta samaa olen pohtinut. Lähivanhempana kaikki maksut ja kulut ohjautuu minulle, mutta elareita hän ei maksa, koska lapset ovat viikko-viikko ja lapsilisät tulee minulle. Kyseessä erittäin varakas mies, jonka luona lapsilla kaikki hulppeaa ja hienoa.

En olisi koskaan uskonut. Välillä mietin, että mitä JOS se olisikin ollut MINÄ, joka olisin halunnut erota. Mikä sota mahtaisi olla päällä, kun se on jo nyt tällaista.

Kukaan ulkopuolinen ei tätä uskoisi.

Olen samaa miettinyt, että onneksi tämä kuitenkin meni niin päin, että se oli mies, joka halusi erota.

Minun ekaäni on korkeassa asemassa ja tottunut sanelemaan, miten asioiden pitää mennä.

Täysin sama tausta.

Usein minua lohdutetaan sillä, että pitäisi olla kiitollinen siitä, että eksä hoitaa osuutensa lasten kasvatuksesta eikä hylännyt heitä.

Laiha lohtu, mutta ehkä sitten näin. Eronneena olen löytänyt itseni täysin alisteisesta asemasta, mitä en kyllä rankankaan itsetutkiskelun jälkeen tunnista suhteemme ajoilta.

Joskus erot sotkee ihan kaiken ja elämä monimutkaistuu potentiaalisesti. Kaikki ei pääse hulttiomiehestä eroon eron myötä, vaan vasts erotessa siitä tavallisesta perheenisästä kuoriutuu ihan uusi puoli esiin. Ja lasten takia on oltava yhteyksissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Tässä on kaikki väärin. Ensinnäkin, ne asiat, joista naisesi huomautti, eivät menneet ohi. Hän ei vain jaksanut mainita asiasta esimerkiksi viikkoa kauempaa. Ne asiat kumuloituivat, ja lopulta kuppi meni nurin, kun mitään mistään epäkohdasta suhteessa et ollut valmis korjaamaan.

Toisekseen älä koskaan ikinä missään tilanteessa laita naisen huomautusta suhteen epäkohdasta naisen hormonitoiminnan piikkiin. Kyse on aina siitä asiasta, mistä hän sanoo ja se asia tulee korjata. Kuuntele, mitä se nainen sanoo, äläkä vain jätä kaikkia hänen sanomisiaan huomioimatta, "koska hän nyt on nainen hormoneissaan ja puhuu mitä sattuu". Ei mikään ihme, jos tuli ero.

Hmmm. Minulla on mies, joka laittaa suuttumiseni hormonien tms piikkiin. Ei meille eroa ole tulossa sen takia.

Ai kun mies on lähdössä neljättä iltaa viikossa harrastamaan torstaina, ja sanot, että millos minä pääsen vuorostani (on pienet lapset ja jonkun oltava lasten kanssa). Mies ei huomioi sua yhtään, vaan sanoo, että "en mä tiiä, mun täytyy nyt mennä". Ja sitten suutut asiasta ja hän kuittaa, että "sulla on nyt taas vähän hormonihommia", ja vastaavia juttuja toistuu usein, niin sä vaan katsot läpi sormien?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Tässä on kaikki väärin. Ensinnäkin, ne asiat, joista naisesi huomautti, eivät menneet ohi. Hän ei vain jaksanut mainita asiasta esimerkiksi viikkoa kauempaa. Ne asiat kumuloituivat, ja lopulta kuppi meni nurin, kun mitään mistään epäkohdasta suhteessa et ollut valmis korjaamaan.

Toisekseen älä koskaan ikinä missään tilanteessa laita naisen huomautusta suhteen epäkohdasta naisen hormonitoiminnan piikkiin. Kyse on aina siitä asiasta, mistä hän sanoo ja se asia tulee korjata. Kuuntele, mitä se nainen sanoo, äläkä vain jätä kaikkia hänen sanomisiaan huomioimatta, "koska hän nyt on nainen hormoneissaan ja puhuu mitä sattuu". Ei mikään ihme, jos tuli ero.

Hmmm. Minulla on mies, joka laittaa suuttumiseni hormonien tms piikkiin. Ei meille eroa ole tulossa sen takia.

Ai kun mies on lähdössä neljättä iltaa viikossa harrastamaan torstaina, ja sanot, että millos minä pääsen vuorostani (on pienet lapset ja jonkun oltava lasten kanssa). Mies ei huomioi sua yhtään, vaan sanoo, että "en mä tiiä, mun täytyy nyt mennä". Ja sitten suutut asiasta ja hän kuittaa, että "sulla on nyt taas vähän hormonihommia", ja vastaavia juttuja toistuu usein, niin sä vaan katsot läpi sormien?

Miehet vetoaa hormoneihin aina silloin, kun eivät halua kuulla tai muuttaa sitä todellista asiaa, minkä nainen haluaa muuttaa. Eli väheksyvät silloin puolisonsa tarpeita. En minä ainakaan sellaista jää katselemaan.

Elämä rauhoittui kun alkujärkytyksestä oli selvitty. Vietimme monta ihanaa vuotta lasten kanssa omakotitalossamme asuen. Nyt lapset ovat aikuisia, heillä menee hyvin, samoin minulla. Vietän eläkepäiviä isossa uudessa rivarikolmiossa kolmiossa, jonka ostin myytyäni omakotitaloni. Rahaa jäi mukavasti eläkepäiville.

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Sori nyt, mutta se naisesi on ollut joka kerta tosissaan ja päättänyt sitten vain kärvistellä läpi, kunnes ei jaksanutkaan enää.

Mulla on ollut pahoja pms-aikoja. Eksä kuittasi kaikki ongelmat aina niillä, ei paljon auttanut. Nykyinen antaa tarvittaessa hieman enemmän tilaa mulle olla yksin. Ymmärtää myös, että hormonit voi vähän vahvistaa reaktionopeutta, mutta kyllä ne asiat jotka silloin ärsyttää häiritsisivät muutenkin. Eksän kans muuttui ärsytykset aina riidoiksi (totta kai, kun suhtautui aikuiseen ihmiseen kuin lapseen), nykyisen kanssa ei riidellä kunnolla koskaan.

Vähän on erilaista keskustella ihmisen kanssa joka oikeasti kuuntelee mitä on sanottavana.

Tuosta kuuntelemattomuudesta tuli flashback omaan entiseen avioliittooni, jossa mies ilmeisesti jollain tapaa pelkäsi puhumista selvin päin. Arkiset asiat ja vitsailu hoitui, mutta jos oli jotain vakavaa, hän piiloutui täysin. Kun isäni kuoli, mieheni lähetti minulle mökiltä tekstiviestin, jossa oli osanotot ja tsemppitoivotukset. 

Tuon suhteen aikana ja sen jälkeen totuin ratkaisemaan kaikki ongelmani ja käsittelemään tunteeni yksin. Minulle oli siis lähestulkoon shokki, kun nykyinen mieheni seurustelumme alkuaikoina kysyi sukulaiseni kuoltua että haluanko jutella ja tulisiko hän luokseni. Alan vieläkin melkein itkemään kun muistan tuon tunteen, ja sen miten ihmeissäni olin kun tajusin kuinka paljon se auttaa että toinen vain kuuntelee, kuinka paljon lohtua toisen läsnäolo akuutilla hetkellä tuo ja kuinka paljon helpompi omia tunteita on käsitellä toisen ihmisen kanssa. Nämä olivat minulle ihan vieraita asioita. 

Ja nykyinen mieheni ei tosiaan ole mikään supliikkimies, vaan juro suomalainen, joka ei pidä small talkista ja on varmasti usein huolissaan siitä osaako hän sanoa oikeita asioita. Siitä huolimatta hän tarjoaa aina läsnäoloaan ja keskusteluaan jos minulla on mikä tahansa ongelma. Myös oma käyttäytymiseni suhteessa on muuttunut täysin. Eksän kanssa alkuaikoina hain häneltä välittämistä ja huomiota, jolloin ehkä toin tarpeitani liikaakin esiin. (Kunnes huomasin että häneltä ei apua tule). Nykyiselle en viitsi pikkuongelmia edes mainita, koska tiedän että hän laittaisi ne prioriteettilistallaan saman tien ykköseksi. Sellainen tavan vuoksi valittaminen on siis minun puolelta loppunut täysin, koska en halua kuormittaa ihanaa miestäni turhilla asioilla.

Ketjun aiheeseen siis: erosin hieman alle nelikymppisenä ja yksinäisten vuosien jälkeen minulle kävi lopulta hyvin. Vasta kypsällä iällä löysin miehen joka on valmis kohtaamaan eikä sivuuta minua missään tilanteessa.

Mun mies jätti 20 v nuoremman "kehitysmaalaisen" takia kun olin 38. Mulla ei ole mennyt kovin hyvin sen jälkeen, mikä tietysti johtuu omasta heikkoudestani ja luonteen vioistani kusten arkuudesta. En uskalla tehdä mitään ilman miestä joten olen erakoitunut kotiini. Alkoholisoitunut ja lihonut sairaalloiseen ylipainoon samalla. Nyt ikää 47, selibaatissa erosta asti ja varmasti loppuelämän. Toivon, ettei se loppuelämä olisi kovin pitkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.

Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...

Mä olen tällainen, että olen pohtinut, että mulle sopisi erillään asuminen. Mutta se ei missään nimessä mielestäni tarkoita rakkaudetonta liittoa tai mitään sellaista. Olen nuorenakin ollut erään miehen kanssa pari vuotta etäsuhteessa ja kyllä meillä oli ihan kunnon parisuhde, vaikka oltiin jopa eri paikkakunnilla.

Tiedän yhden 60-vuotiaan naisen, jolla ollut jo varmaan 10 vuotta suhde miehen kanssa, joka asuu ihan hänen kotinsa lähellä. Ovat ihan vakavassa suhteessa keskenään, mutta asuvat erillään. Tietysti auttelevat toisiaan kotihommissakin, mutta ei ole sellaista painetta arkisten rutiinien yhteensovittamisesta. Minun mielestä se heidän juttunsa vaikuttaa täydelliseltä. Tekevät aina kaikkea mukavaa yhdessä.

Juu, kirjoitinkin, että se masentaa minua, vaikka se näille ihmisille hyvin sopisikin. Koska mä en halua erillussuhdetta, mulle se ei antaisi sitä, mitä suhteelta haluan. Mut jos kovin monista itseni ikäisistä on just mitä haluavat, mitkä on mahdollisuudet löytää kumppani, joka haluaa elää yhdessä, avioitua, rakentaa yhteisen elämän tässä iässä...

Itse kerroin tuolla eronneeni väkivaltaisesta avioliitosta. Tapailen ihanaa miestä ja me teemme yhdessä muutakin kuin harrastamme seksiä. Mutta esim. avioliittoa en enää kaipaa, minulle se on enää vain sananhelinää, ihmiseen voi sitoutua ilman kirkkoakin. Lisäksi en tarvitse lapselle isäpuolta, hänellä on jo isä, vaikka onkin välillä todella vaikea tapaus. Minä viihdyn välillä omissa oloissani, joten on ihan hyvä että meillä on omat kodit. Sitten on taas ihanaa kun ollaan jomman kumman luona, kokkaillaan, suunnitellaan lomareissuja, jutellaan, liikutaan. Ehkä joskus myöhemmin voisin asua miehen kanssa mutta nyt on hyvä näin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuvujibijojkpoj kirjoitti:

Kertokaahan, missä niitä miehiä sitten tapaa, jos ei käy baareissa tai halua mennä Tinderiin? Itselläni on erosta kohta vuosi ja kenenkään kanssa ei ole lähtenyt juttu käyntiin, vaikka vietän aktiivista elämää ja mieluusti juttelen ympärilläni oleville ihmisille - siis myös miehille. Olen omasta mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska ja tosiaan keskustelun aloittaminen ei ole minulle ongelma, mutta ei vaan kenenkään uuden tuttavuuden kanssa homma etene small talkia pidemmälle

Ja siis miesten kanssa olen töissä jatkuvasti tekemisissä, käyn salilla ja uimassa + ulkoilen luonnossa, kahviloissa, kirjastoissa, keikoilla, mutta ei

No eipä sitä tule missään tavattua ellei mene deittisivustolle. Työkaveri kysyi kerran Teams-kokouksessa, että lähdenkö joskus koiralenkille hänen kanssaan. Törmäsin häneen tässä yksi päivä ja alkoikin puhumaan vaimostaan. Luulin, että oli eronnut, mutta en minä nyt mitään yhteisiä koiralenkkejä viitsi alkaa harrastaa. 

No just. Ehkä heillä vaan kulissisuhde vaimon kanssa. Näitäkin on tosi paljon, olen nyt vasta näin keski-ikäisenä tajunnut. Moni pysyy yhdessä niin kauan kun lapset ovat pieniä. Tiedetään jo, että lopullinen ero koittaa joku päivä.

Joo hän alkoi selittää, että vaimon piti käydä terapeutilla koirapelkonsa takia ennen kuin perheeseen pystyttiin ottamaan koira. Ymmärsin, että halusi näin kertoa, että hän itse asiassa onkin naimisissa. Ehkä muuten vaan haluaa lenkkiseuraa, mutta minusta tuntuu vähän oudolta alkaa lenkkeillä hänen kanssaan sitten kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen oikein tyytyväinen ratkaisuuni, varsinkin nyt kun myös ex-mies näyttää saaneensa elämänsä kuntoon eron jälkeen. Alkuun suurin suruni oli huono omatunto siitä miten suurta tuskaa olen hänelle aiheuttanut, hän kun olisi halunnut jatkaa yhdessä. Nyt asun uuden miehen kanssa ja hänen kanssaan sujuu paljon paremmin juuri ne asiat jotka entisessä suhteessa eniten häiritsi.

Kuinka kauan olet ollut tässä uudessa suhteessa? Kyllä siinäkin tulee vielä moni asia häiritsemään. Eron kynnyshän madaltuu vaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Tässä on kaikki väärin. Ensinnäkin, ne asiat, joista naisesi huomautti, eivät menneet ohi. Hän ei vain jaksanut mainita asiasta esimerkiksi viikkoa kauempaa. Ne asiat kumuloituivat, ja lopulta kuppi meni nurin, kun mitään mistään epäkohdasta suhteessa et ollut valmis korjaamaan.

Toisekseen älä koskaan ikinä missään tilanteessa laita naisen huomautusta suhteen epäkohdasta naisen hormonitoiminnan piikkiin. Kyse on aina siitä asiasta, mistä hän sanoo ja se asia tulee korjata. Kuuntele, mitä se nainen sanoo, äläkä vain jätä kaikkia hänen sanomisiaan huomioimatta, "koska hän nyt on nainen hormoneissaan ja puhuu mitä sattuu". Ei mikään ihme, jos tuli ero.

Hmmm. Minulla on mies, joka laittaa suuttumiseni hormonien tms piikkiin. Ei meille eroa ole tulossa sen takia.

Ai kun mies on lähdössä neljättä iltaa viikossa harrastamaan torstaina, ja sanot, että millos minä pääsen vuorostani (on pienet lapset ja jonkun oltava lasten kanssa). Mies ei huomioi sua yhtään, vaan sanoo, että "en mä tiiä, mun täytyy nyt mennä". Ja sitten suutut asiasta ja hän kuittaa, että "sulla on nyt taas vähän hormonihommia", ja vastaavia juttuja toistuu usein, niin sä vaan katsot läpi sormien?

En ole mielensäpahoittaja, en vedä herneitä nenään tuollaisesta.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta kuuntelemattomuudesta tuli flashback omaan entiseen avioliittooni, jossa mies ilmeisesti jollain tapaa pelkäsi puhumista selvin päin. Arkiset asiat ja vitsailu hoitui, mutta jos oli jotain vakavaa, hän piiloutui täysin. Kun isäni kuoli, mieheni lähetti minulle mökiltä tekstiviestin, jossa oli osanotot ja tsemppitoivotukset. 

Tuon suhteen aikana ja sen jälkeen totuin ratkaisemaan kaikki ongelmani ja käsittelemään tunteeni yksin. Minulle oli siis lähestulkoon shokki, kun nykyinen mieheni seurustelumme alkuaikoina kysyi sukulaiseni kuoltua että haluanko jutella ja tulisiko hän luokseni. Alan vieläkin melkein itkemään kun muistan tuon tunteen, ja sen miten ihmeissäni olin kun tajusin kuinka paljon se auttaa että toinen vain kuuntelee, kuinka paljon lohtua toisen läsnäolo akuutilla hetkellä tuo ja kuinka paljon helpompi omia tunteita on käsitellä toisen ihmisen kanssa. Nämä olivat minulle ihan vieraita asioita. 

Ja nykyinen mieheni ei tosiaan ole mikään supliikkimies, vaan juro suomalainen, joka ei pidä small talkista ja on varmasti usein huolissaan siitä osaako hän sanoa oikeita asioita. Siitä huolimatta hän tarjoaa aina läsnäoloaan ja keskusteluaan jos minulla on mikä tahansa ongelma. Myös oma käyttäytymiseni suhteessa on muuttunut täysin. Eksän kanssa alkuaikoina hain häneltä välittämistä ja huomiota, jolloin ehkä toin tarpeitani liikaakin esiin. (Kunnes huomasin että häneltä ei apua tule). Nykyiselle en viitsi pikkuongelmia edes mainita, koska tiedän että hän laittaisi ne prioriteettilistallaan saman tien ykköseksi. Sellainen tavan vuoksi valittaminen on siis minun puolelta loppunut täysin, koska en halua kuormittaa ihanaa miestäni turhilla asioilla.

Ketjun aiheeseen siis: erosin hieman alle nelikymppisenä ja yksinäisten vuosien jälkeen minulle kävi lopulta hyvin. Vasta kypsällä iällä löysin miehen joka on valmis kohtaamaan eikä sivuuta minua missään tilanteessa.

Mulle aiheutti yksi ihan kevyt tapailusuhdemies vastaavan reaktion. Olin tottunut exäni kanssa siihen, että jos olen vihainen tai loukkaantunut jostakin, ex aina käänsi asian siihen, että hän ei kuuntele, kun puhun hänelle tuohon äänensävyyn tms., eli ei koskaan suostunut kuulemaan sitä varsinaista asiaa, mistä sanoin, vaan valitti mulle vaan takaisin siitä, että minä valitin. :D

No tuo tapailumies kerran vähän tökerösti perui tapaamisemme niin, että ensin sanoi vain myöhästyvänsä ja minä en sitten järjestänyt itselleni muuta tekemistä, vaan odotin. Avauduin hänelle siitä, ettei ole ok, että hän sillä tavalla minua odotuttaa ja lopulta peruu kokonaan. Samassa padon avautuessa tuli mainittua toisestakin asiasta. Mä oikeasti ihan herkistyin, kun tuo mies ei ollenkaan syyttänyt mua valittamisesta, vaan pahoitteli ja antoi kaiken kattavat vastineet, miksi kävi niin kuin kävi (ihan todistusaineiston kera :D ). Wow, olin ihan häkeltynyt. Jotkut siis oikeasti kuulee ja ymmärtää sen asian, mistä toinen suuttuu.

Hormonit liittyy mulla sillä lailla asiaan, että kun on pms, herkemmin sanoo niistä asioista mitkä hiertää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Tästä tuli myös mieleen se, että saman ongelman toistaminen sekoittuu nalkuttamiseen. Mies ei välttämättä kuule, että seassa on isompia ongelmia, vaan pitää kaikkea nalkuttamista samanarvoisena.

"Nalkuttaminen" on sellainen sana jota käyttää sovinistiset ihmiset. Nalkuttaminen itsessään on ihan turhaa, jos suhde on tasa-arvoinen ja kumpikin hoitaa oman osuutensa perheen arjesta. Liian moni mies vaan olettaa, että näinen hoitaa kodin ja lapset. Yhä edelleen vuonna 2022.

Niin, jos ns."nalkuttamiseen", eli siihen, että toinen ilmaisee tyytymättömyyttään jonkin asian laitaan, kiinnittäisi alunperinkin huomiota, ja korjaisi sen epäkohdan, mistä toinen sanoo, "nalkuttaminen" ko. asiasta ei jatkuisi. Yleensähän tuo on aina samasta asiasta "taasko sinä...", "miksi et koskaan..." jne., eli puoliso ei yhtään edes yritä hoitaa sitä asiaa, minkä joka kertaa tekee ala-arvoisesti. Ja se on sitten sen toisen syy, kun valittaa. En ymmärrä.

Ja ennen kuin kaikki loukkaantuu, voin nostaa käden ylös, että ex-mies nalkutti minulle, ja myönnän, että olisin voinut vähän vaivautua hänen mielikseen. Esimerkiksi mua ei häiritse kengät levällään eteisessä, exällä kävi se hermoon. Ei se nyt tietysti muakaan olisi haitannut, vaikka olisikin niitä järjestellyt. Ero johtui kyllä sitten ihan muista syistä.

Minullakin oli eksä, joka nalkutti. Siksi sympatisoin kaikkia nalkutuksesta kärsiviä miehiä.

Minä yritin miellyttää miestä, mutta en vain yltänyt samoin standardeihin, mihin perfektionisti yltää.

Tämä on hyvin muotoiltu. Vaikea yltää superihmisen joka ikinen päivä. Varsinkin kun kyseistä standardia odotetaan vain parisuhteen toiselta osapuolelta. Nalkuttajassa itsessään kun ei mitään vikaa ole koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta kuuntelemattomuudesta tuli flashback omaan entiseen avioliittooni, jossa mies ilmeisesti jollain tapaa pelkäsi puhumista selvin päin. Arkiset asiat ja vitsailu hoitui, mutta jos oli jotain vakavaa, hän piiloutui täysin. Kun isäni kuoli, mieheni lähetti minulle mökiltä tekstiviestin, jossa oli osanotot ja tsemppitoivotukset. 

Tuon suhteen aikana ja sen jälkeen totuin ratkaisemaan kaikki ongelmani ja käsittelemään tunteeni yksin. Minulle oli siis lähestulkoon shokki, kun nykyinen mieheni seurustelumme alkuaikoina kysyi sukulaiseni kuoltua että haluanko jutella ja tulisiko hän luokseni. Alan vieläkin melkein itkemään kun muistan tuon tunteen, ja sen miten ihmeissäni olin kun tajusin kuinka paljon se auttaa että toinen vain kuuntelee, kuinka paljon lohtua toisen läsnäolo akuutilla hetkellä tuo ja kuinka paljon helpompi omia tunteita on käsitellä toisen ihmisen kanssa. Nämä olivat minulle ihan vieraita asioita. 

Ja nykyinen mieheni ei tosiaan ole mikään supliikkimies, vaan juro suomalainen, joka ei pidä small talkista ja on varmasti usein huolissaan siitä osaako hän sanoa oikeita asioita. Siitä huolimatta hän tarjoaa aina läsnäoloaan ja keskusteluaan jos minulla on mikä tahansa ongelma. Myös oma käyttäytymiseni suhteessa on muuttunut täysin. Eksän kanssa alkuaikoina hain häneltä välittämistä ja huomiota, jolloin ehkä toin tarpeitani liikaakin esiin. (Kunnes huomasin että häneltä ei apua tule). Nykyiselle en viitsi pikkuongelmia edes mainita, koska tiedän että hän laittaisi ne prioriteettilistallaan saman tien ykköseksi. Sellainen tavan vuoksi valittaminen on siis minun puolelta loppunut täysin, koska en halua kuormittaa ihanaa miestäni turhilla asioilla.

Ketjun aiheeseen siis: erosin hieman alle nelikymppisenä ja yksinäisten vuosien jälkeen minulle kävi lopulta hyvin. Vasta kypsällä iällä löysin miehen joka on valmis kohtaamaan eikä sivuuta minua missään tilanteessa.

Huomaa, ettet näe omaa osuuttasi suhteen dynamiikkaan, vaan kaikki on kiinni miehistä. Voi asian nähdä toisinkin. Sinä valitit turhasta ja kerjäsit koko ajan huomiota ja mies vetäytyi siksi. Selvää on, että sinä olet aina suhteessa se, jota pitää kannatella. Kyllä se kommunikointi ja suhteen dynamiikka on hyvin usein vastavuoroista. Ei niin että kun löytää "hyvän" miehen, kaikki on hyvin. Tuo sinun oma tapasi voi tuottaa erilaisia ongelmia tuohon nykyiseen suhteeseen. Ehkä mies kyllästyy laittamaan sun ongelmasti jatkuvasti prioriteettilistan kärkeen tai mitä nyt ikinä. Kyllä sulla itselläsi on oma osasi siihen, mitä suhteessa tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta kuuntelemattomuudesta tuli flashback omaan entiseen avioliittooni, jossa mies ilmeisesti jollain tapaa pelkäsi puhumista selvin päin. Arkiset asiat ja vitsailu hoitui, mutta jos oli jotain vakavaa, hän piiloutui täysin. Kun isäni kuoli, mieheni lähetti minulle mökiltä tekstiviestin, jossa oli osanotot ja tsemppitoivotukset. 

Tuon suhteen aikana ja sen jälkeen totuin ratkaisemaan kaikki ongelmani ja käsittelemään tunteeni yksin. Minulle oli siis lähestulkoon shokki, kun nykyinen mieheni seurustelumme alkuaikoina kysyi sukulaiseni kuoltua että haluanko jutella ja tulisiko hän luokseni. Alan vieläkin melkein itkemään kun muistan tuon tunteen, ja sen miten ihmeissäni olin kun tajusin kuinka paljon se auttaa että toinen vain kuuntelee, kuinka paljon lohtua toisen läsnäolo akuutilla hetkellä tuo ja kuinka paljon helpompi omia tunteita on käsitellä toisen ihmisen kanssa. Nämä olivat minulle ihan vieraita asioita. 

Ja nykyinen mieheni ei tosiaan ole mikään supliikkimies, vaan juro suomalainen, joka ei pidä small talkista ja on varmasti usein huolissaan siitä osaako hän sanoa oikeita asioita. Siitä huolimatta hän tarjoaa aina läsnäoloaan ja keskusteluaan jos minulla on mikä tahansa ongelma. Myös oma käyttäytymiseni suhteessa on muuttunut täysin. Eksän kanssa alkuaikoina hain häneltä välittämistä ja huomiota, jolloin ehkä toin tarpeitani liikaakin esiin. (Kunnes huomasin että häneltä ei apua tule). Nykyiselle en viitsi pikkuongelmia edes mainita, koska tiedän että hän laittaisi ne prioriteettilistallaan saman tien ykköseksi. Sellainen tavan vuoksi valittaminen on siis minun puolelta loppunut täysin, koska en halua kuormittaa ihanaa miestäni turhilla asioilla.

Ketjun aiheeseen siis: erosin hieman alle nelikymppisenä ja yksinäisten vuosien jälkeen minulle kävi lopulta hyvin. Vasta kypsällä iällä löysin miehen joka on valmis kohtaamaan eikä sivuuta minua missään tilanteessa.

Mulle aiheutti yksi ihan kevyt tapailusuhdemies vastaavan reaktion. Olin tottunut exäni kanssa siihen, että jos olen vihainen tai loukkaantunut jostakin, ex aina käänsi asian siihen, että hän ei kuuntele, kun puhun hänelle tuohon äänensävyyn tms., eli ei koskaan suostunut kuulemaan sitä varsinaista asiaa, mistä sanoin, vaan valitti mulle vaan takaisin siitä, että minä valitin. :D

No tuo tapailumies kerran vähän tökerösti perui tapaamisemme niin, että ensin sanoi vain myöhästyvänsä ja minä en sitten järjestänyt itselleni muuta tekemistä, vaan odotin. Avauduin hänelle siitä, ettei ole ok, että hän sillä tavalla minua odotuttaa ja lopulta peruu kokonaan. Samassa padon avautuessa tuli mainittua toisestakin asiasta. Mä oikeasti ihan herkistyin, kun tuo mies ei ollenkaan syyttänyt mua valittamisesta, vaan pahoitteli ja antoi kaiken kattavat vastineet, miksi kävi niin kuin kävi (ihan todistusaineiston kera :D ). Wow, olin ihan häkeltynyt. Jotkut siis oikeasti kuulee ja ymmärtää sen asian, mistä toinen suuttuu.

Mutta ei tuo sulje sitä pois, etteikö sun kommunikointityyli voi olla vahingollinen, vaikka uusi mies reagoi toisella tavalla.

Aina vika on miehissä. On se jännä juttu. Itsellä ei ole koskaan mitään korjattavaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.

Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan?  Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?

Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.

Tässä on kaikki väärin. Ensinnäkin, ne asiat, joista naisesi huomautti, eivät menneet ohi. Hän ei vain jaksanut mainita asiasta esimerkiksi viikkoa kauempaa. Ne asiat kumuloituivat, ja lopulta kuppi meni nurin, kun mitään mistään epäkohdasta suhteessa et ollut valmis korjaamaan.

Toisekseen älä koskaan ikinä missään tilanteessa laita naisen huomautusta suhteen epäkohdasta naisen hormonitoiminnan piikkiin. Kyse on aina siitä asiasta, mistä hän sanoo ja se asia tulee korjata. Kuuntele, mitä se nainen sanoo, äläkä vain jätä kaikkia hänen sanomisiaan huomioimatta, "koska hän nyt on nainen hormoneissaan ja puhuu mitä sattuu". Ei mikään ihme, jos tuli ero.

Hmmm. Minulla on mies, joka laittaa suuttumiseni hormonien tms piikkiin. Ei meille eroa ole tulossa sen takia.

Ai kun mies on lähdössä neljättä iltaa viikossa harrastamaan torstaina, ja sanot, että millos minä pääsen vuorostani (on pienet lapset ja jonkun oltava lasten kanssa). Mies ei huomioi sua yhtään, vaan sanoo, että "en mä tiiä, mun täytyy nyt mennä". Ja sitten suutut asiasta ja hän kuittaa, että "sulla on nyt taas vähän hormonihommia", ja vastaavia juttuja toistuu usein, niin sä vaan katsot läpi sormien?

En ole mielensäpahoittaja, en vedä herneitä nenään tuollaisesta.

Onnea elämääsi kynnysmattona! Tekee kun toinen sattuu päästämään

Olen ollut tyytyväinen, että tein sen ratkaisun. Alku oli hankalaa henkisesti ja taloudellisesti. Halusin hoitaa yksin vuorollani lapset aikuiseksi. En ottanut miestä. Enkä halunnut uusperhettä. Nyt elän yksin.