Sinä n. 40-vuotiaana pitkästä suhteesta eronnut nainen, miten elämäsi on mennyt eron jälkeen?

Paremmin

No jatketaan nyt hieman (olen siis se mies joka kuunteli 20v toisen ongelmia). En missään vaiheessa puhunut nalkuttamisesta, vaan siitä, että hänellä oli ongelmia erilaisten asioiden kanssa. Toisilla oli enemmän jotain materiaa kun meillä, elämä ei ole riittävän hyvää, mitä töissäkin pitäisi tehdä, ahdistaa, masentaa jne. Yritin alkuvuosina niitä ongelmia "ratkaista" niinkuin jokainen mies yrittää.  Koska miehelle ongelma on asia joka pitää ratkaista :) Oikeasti kukaan muu ei voi ratkaista toisen ongelmia.

Jonkinlaisissa elämäntilanteeseen kyllästymisen puuskissa niitä "mitä jos mekin erottaisiin" -heittoja aina tuli. Minä yritin silloin vaan puhua siitä, että onhan meillä vaikka mitä hyvin, ei tapella, ei juoda, molemmat tekee kotihommia, tykätään toisista, lapsilla on kaikki hyvin. Mutta se joku muutoksen tarve oli liian suuri ja se kulminoitui 40v nurkilla. Se lause mikä on jäänyt mieleen on "onko tässä kaikki, eikö elämällä ole minulle mitään muuta". Minulle siinä oli ihan riittävästi, hänelle ei.

Enkä oikein usko, että kukaan nainen voisi sanoa, ettei hormonaaliset muutokset vaikuta naisen elämässä esim. siihen miten joskus suhtautuu asioihin, ottaako ongelmat isompina vai pienempinä. Joillekin PDD-henkilöille muutokset kaikissa toiminnan tasoissa on dramaattisia ja ne vaikuttavat kyllä siinä parisuhteessa olevaan mieheenkin.

Toivon, että olen oppinut tästä jotain. Ainakin sen, että avioliitto ei ole kahden ihmisen yhteinen sopimus, vaan se on oikeasti kaksi erillistä sopimusta ja toinen voi irtisanoa omansa ihan koska vaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten erot on menneet sellaisilla perheillä jossa isä ei ole osallistunut tai edes juurikaan tunne lapsiaan ennen eroakaan? Ei ole koskaan halunnut ottaa vastuuta lapsista muttei myöskään olla heidän kanssa ihan arkena. Rakentanut jo nyt liitossa elämänsä niin ettei perhe näyttele juurikaan mitään osaa hänen elämässään. Onko vain nieltävä että yksin pitää jatkossakin lapset kasvattaa?

Kyllä. Harva näistä isistä aktivoituu eron jälkeen. Ennen eroa tunnet olevasi yksin, eron jälkeen olet varmasti yksin.

Vierailija kirjoitti:

No jatketaan nyt hieman (olen siis se mies joka kuunteli 20v toisen ongelmia). En missään vaiheessa puhunut nalkuttamisesta, vaan siitä, että hänellä oli ongelmia erilaisten asioiden kanssa. Toisilla oli enemmän jotain materiaa kun meillä, elämä ei ole riittävän hyvää, mitä töissäkin pitäisi tehdä, ahdistaa, masentaa jne. Yritin alkuvuosina niitä ongelmia "ratkaista" niinkuin jokainen mies yrittää.  Koska miehelle ongelma on asia joka pitää ratkaista :) Oikeasti kukaan muu ei voi ratkaista toisen ongelmia.

Jonkinlaisissa elämäntilanteeseen kyllästymisen puuskissa niitä "mitä jos mekin erottaisiin" -heittoja aina tuli. Minä yritin silloin vaan puhua siitä, että onhan meillä vaikka mitä hyvin, ei tapella, ei juoda, molemmat tekee kotihommia, tykätään toisista, lapsilla on kaikki hyvin. Mutta se joku muutoksen tarve oli liian suuri ja se kulminoitui 40v nurkilla. Se lause mikä on jäänyt mieleen on "onko tässä kaikki, eikö elämällä ole minulle mitään muuta". Minulle siinä oli ihan riittävästi, hänelle ei.

Enkä oikein usko, että kukaan nainen voisi sanoa, ettei hormonaaliset muutokset vaikuta naisen elämässä esim. siihen miten joskus suhtautuu asioihin, ottaako ongelmat isompina vai pienempinä. Joillekin PDD-henkilöille muutokset kaikissa toiminnan tasoissa on dramaattisia ja ne vaikuttavat kyllä siinä parisuhteessa olevaan mieheenkin.

Toivon, että olen oppinut tästä jotain. Ainakin sen, että avioliitto ei ole kahden ihmisen yhteinen sopimus, vaan se on oikeasti kaksi erillistä sopimusta ja toinen voi irtisanoa omansa ihan koska vaan.

Olen samaa mieltä kaikkesi. Totean vain, että kyllähän miesten ottamat erot, kun heille tulee toinen nainen, lähtee samasta ajatuksesta, että onko tässä nyt kaikki, eikö ole mitään uutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten erot on menneet sellaisilla perheillä jossa isä ei ole osallistunut tai edes juurikaan tunne lapsiaan ennen eroakaan? Ei ole koskaan halunnut ottaa vastuuta lapsista muttei myöskään olla heidän kanssa ihan arkena. Rakentanut jo nyt liitossa elämänsä niin ettei perhe näyttele juurikaan mitään osaa hänen elämässään. Onko vain nieltävä että yksin pitää jatkossakin lapset kasvattaa?

Kyllä. Harva näistä isistä aktivoituu eron jälkeen. Ennen eroa tunnet olevasi yksin, eron jälkeen olet varmasti yksin.

Mulle se oli ainakin hyvä muutos sikäli, että eron jälkeen mulla on kuitenkin joka toinen viikonloppu sitä omaa aikaa ja lomilla isä ottaa lapsia hänen puolen mummolaan lisäksi jne. Yhdessä ollessa mulla ei ollut koskaan ollenkaan omaa aikaa.

Muutos oli myös henkisesti hyvä asia siksi, etten ole jatkuvasti pettynyt ja siitä ärtynyt. Kun arjessa oli kaksi vanhempaa, sitä jatkuvasti toivoi toisenkin kantavan kortensa kekoon ja kun näin ei tapahtunut, tuli kuluttavia riitoja ja jatkuvaa negatiivisuutta. Hommat jouduin hoitamaan yksin sen lisäksi, että olin riidoista kuormittunut. Nyt eron jälkeen olen hyväksynyt, että teen asiat yksin. Energiaa ei mene riitelyyn. Exällä ei myöskään ole mitään sananvaltaa siihen, miten asiat arjessani hoidan (hän oli suhteen aikana hyvä valittamaan kaikesta, vaikkei muuten osallistunut).

Minä erosin 20 vuoden liitosta masentuneen miehen takia. Tiedän, sairasta ei pitäisi jättää, mutta tein vuosikaupalla kaikkeni, että hänellä olisi paremmin. Jälkeenpäin ajatellen olin kyllä mahdollistaja: otin jatkuvasti enemmän vastuuta, joka mahdollisti miehen entisestään itseensä käperymisen. Hoidin kolme lasta, lukuisat muutot, arkielämän suurimmaksi osaksi sekä kannoin huomattavasti isomman taloudellisen taakan. Lopulta olin todella uupunut ja aloin itse masentumaan. Lapsillakaan ei ollut kivaa kun mies oli sellainen musta-aukko kotona, joka imi kaiken ilon ja kepeyden ja aina vain jaksoi valittaa eikä kestänyt mitään ylimääräistä.

Erosin ja mies muutti toiseen maahan. Mutta on ollut helpompaa totaali yh:na kuin suhteessa. Ilo ja kepeys palasi meidän elämään, sain taas hengitettyä vapaammin ja muutenkin oli vapautunut olo. Onnistuin löytämään kivoja ja jopa ihania miehiä sellaiseen kevyeen tapailuun ja hyvään seksiin (jota olin myös vailla avioliitossani) ja kuusi vuotta myöhemmin erosta löysin elämäni rakkauden, ja hän myös :). Elämä on aivan ihanaa. Tämä uusi kumppani on myös aktiivisesti läsnä lasteni elämässä ja välittää heistä aidosti (vanhin on juuri muuttanut omilleen, toinen seuraa tänä vuonna perässä, mutta nuorin on vielä useamman vuoden kotona).

Eksään on ihan ok välit ja varsinkin viimevuosina on hän aktivoitunut pitämään enemmän yhteyttä lapsiin, mitään taloudellista tukea en ole koskaan häneltä saanut, mutta en jaksanut alkaa siitä vääntämään, ollaan pärjätty pienituloisinakin ihan hyvin ja nykyisin on taloudellinen tilanne jopa erinomainen, eksällä taas edelleenkin huono.

En ole siis katunut eroa missään vaiheessa ja olen äärimmäisen kiitollinen, että minulla oli mahdollisuus löytää nykyinen rakkauteni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten erot on menneet sellaisilla perheillä jossa isä ei ole osallistunut tai edes juurikaan tunne lapsiaan ennen eroakaan? Ei ole koskaan halunnut ottaa vastuuta lapsista muttei myöskään olla heidän kanssa ihan arkena. Rakentanut jo nyt liitossa elämänsä niin ettei perhe näyttele juurikaan mitään osaa hänen elämässään. Onko vain nieltävä että yksin pitää jatkossakin lapset kasvattaa?

Kyllä. Harva näistä isistä aktivoituu eron jälkeen. Ennen eroa tunnet olevasi yksin, eron jälkeen olet varmasti yksin.

Mulle se oli ainakin hyvä muutos sikäli, että eron jälkeen mulla on kuitenkin joka toinen viikonloppu sitä omaa aikaa ja lomilla isä ottaa lapsia hänen puolen mummolaan lisäksi jne. Yhdessä ollessa mulla ei ollut koskaan ollenkaan omaa aikaa.

Muutos oli myös henkisesti hyvä asia siksi, etten ole jatkuvasti pettynyt ja siitä ärtynyt. Kun arjessa oli kaksi vanhempaa, sitä jatkuvasti toivoi toisenkin kantavan kortensa kekoon ja kun näin ei tapahtunut, tuli kuluttavia riitoja ja jatkuvaa negatiivisuutta. Hommat jouduin hoitamaan yksin sen lisäksi, että olin riidoista kuormittunut. Nyt eron jälkeen olen hyväksynyt, että teen asiat yksin. Energiaa ei mene riitelyyn. Exällä ei myöskään ole mitään sananvaltaa siihen, miten asiat arjessani hoidan (hän oli suhteen aikana hyvä valittamaan kaikesta, vaikkei muuten osallistunut).

Niin, Buddha oli oikeassa: kun ei odota mitään, niin on onnellinen. Sääli, että ihmiset eivät tajua sitä parisuhteen aikana.

Elämä on sen jälkeen mennyt oikein mukavasti. Seurustelin vähän aikaa eron jälkeen, mutta pääasiassa olen elellyt sinkkuelämää viimeiset kymmenen vuotta. En haikaile kumppania, viihdyn sinkkuna oikein hyvin. Exän ja hänen nyxänsä kanssa on hyvät välit, olemme kaikki ystäviä. 

Kaiken kaikkiaan elämä on nyt paremmin kuin suhteen loppuvuosina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten erot on menneet sellaisilla perheillä jossa isä ei ole osallistunut tai edes juurikaan tunne lapsiaan ennen eroakaan? Ei ole koskaan halunnut ottaa vastuuta lapsista muttei myöskään olla heidän kanssa ihan arkena. Rakentanut jo nyt liitossa elämänsä niin ettei perhe näyttele juurikaan mitään osaa hänen elämässään. Onko vain nieltävä että yksin pitää jatkossakin lapset kasvattaa?

Kyllä. Harva näistä isistä aktivoituu eron jälkeen. Ennen eroa tunnet olevasi yksin, eron jälkeen olet varmasti yksin.

Mulle se oli ainakin hyvä muutos sikäli, että eron jälkeen mulla on kuitenkin joka toinen viikonloppu sitä omaa aikaa ja lomilla isä ottaa lapsia hänen puolen mummolaan lisäksi jne. Yhdessä ollessa mulla ei ollut koskaan ollenkaan omaa aikaa.

Muutos oli myös henkisesti hyvä asia siksi, etten ole jatkuvasti pettynyt ja siitä ärtynyt. Kun arjessa oli kaksi vanhempaa, sitä jatkuvasti toivoi toisenkin kantavan kortensa kekoon ja kun näin ei tapahtunut, tuli kuluttavia riitoja ja jatkuvaa negatiivisuutta. Hommat jouduin hoitamaan yksin sen lisäksi, että olin riidoista kuormittunut. Nyt eron jälkeen olen hyväksynyt, että teen asiat yksin. Energiaa ei mene riitelyyn. Exällä ei myöskään ole mitään sananvaltaa siihen, miten asiat arjessani hoidan (hän oli suhteen aikana hyvä valittamaan kaikesta, vaikkei muuten osallistunut).

Niin, Buddha oli oikeassa: kun ei odota mitään, niin on onnellinen. Sääli, että ihmiset eivät tajua sitä parisuhteen aikana.

Ei tuota mielenrauhaa olisi voinut saavuttaa, jos olisi jäänyt miehen kanssa suhteeseen. Ei se ole ok, että mies sai asua minun puoliksi maksamassa ja siivoamassa asunnossa, syödä minun tekemiä ja puoliksi maksamia ruokia (ruokakulut oli puoliksi, vaikka mies söi 50% koko määrästä, minä ja lapset yhteensä 50%), käyttää mun pesemiä vaatteita jne. Mun kotityön määrä laski paljon sen jälkeen kun mies muutti pois (ostin hänet ulos asunnostamme). Mies sai osallistua minun suunnittelemille ja järjestämille perheen loma- ja viikonloppureissuille, minun ystävien brunsseille jne. Hän toi suhteeseen vain hyvin vähän.

Nyt kun hänet on poistettu kuviosta (pl. elarit maksaa ja lapsia hoitaa joka toinen viikonloppu), ei hän pääse hyötymään minusta, eikä hänen olemassa olonsa ärsytä minua.

Up.

Up