Lue keskustelun säännöt.
Sinä n. 40-vuotiaana pitkästä suhteesta eronnut nainen, miten elämäsi on mennyt eron jälkeen?
15.06.2022 |
Oletko ollut tyytyväinen ratkaisuun? Mikä oli vaikeinta? Oletko löytänyt uuden kumppanin? Miten mahdollinen elämä uusioperheessä on sujunut?
Kommentit (171)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuvujibijojkpoj kirjoitti:
Kertokaahan, missä niitä miehiä sitten tapaa, jos ei käy baareissa tai halua mennä Tinderiin? Itselläni on erosta kohta vuosi ja kenenkään kanssa ei ole lähtenyt juttu käyntiin, vaikka vietän aktiivista elämää ja mieluusti juttelen ympärilläni oleville ihmisille - siis myös miehille. Olen omasta mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska ja tosiaan keskustelun aloittaminen ei ole minulle ongelma, mutta ei vaan kenenkään uuden tuttavuuden kanssa homma etene small talkia pidemmälle
Ja siis miesten kanssa olen töissä jatkuvasti tekemisissä, käyn salilla ja uimassa + ulkoilen luonnossa, kahviloissa, kirjastoissa, keikoilla, mutta eiNo eipä sitä tule missään tavattua ellei mene deittisivustolle. Työkaveri kysyi kerran Teams-kokouksessa, että lähdenkö joskus koiralenkille hänen kanssaan. Törmäsin häneen tässä yksi päivä ja alkoikin puhumaan vaimostaan. Luulin, että oli eronnut, mutta en minä nyt mitään yhteisiä koiralenkkejä viitsi alkaa harrastaa.
No, minä tapasin nykyisen aviomieheni kotona. Hän tuli työkeikalle kotiini. Olimme silloin 45 v ja 46 v. Eli ei pidä paikkaansa, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.
Mulle taas naapuri tuli juttelemaan, mutta valitettavasti en ollut kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuvujibijojkpoj kirjoitti:
Kertokaahan, missä niitä miehiä sitten tapaa, jos ei käy baareissa tai halua mennä Tinderiin? Itselläni on erosta kohta vuosi ja kenenkään kanssa ei ole lähtenyt juttu käyntiin, vaikka vietän aktiivista elämää ja mieluusti juttelen ympärilläni oleville ihmisille - siis myös miehille. Olen omasta mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska ja tosiaan keskustelun aloittaminen ei ole minulle ongelma, mutta ei vaan kenenkään uuden tuttavuuden kanssa homma etene small talkia pidemmälle
Ja siis miesten kanssa olen töissä jatkuvasti tekemisissä, käyn salilla ja uimassa + ulkoilen luonnossa, kahviloissa, kirjastoissa, keikoilla, mutta eiNo eipä sitä tule missään tavattua ellei mene deittisivustolle. Työkaveri kysyi kerran Teams-kokouksessa, että lähdenkö joskus koiralenkille hänen kanssaan. Törmäsin häneen tässä yksi päivä ja alkoikin puhumaan vaimostaan. Luulin, että oli eronnut, mutta en minä nyt mitään yhteisiä koiralenkkejä viitsi alkaa harrastaa.
No, minä tapasin nykyisen aviomieheni kotona. Hän tuli työkeikalle kotiini. Olimme silloin 45 v ja 46 v. Eli ei pidä paikkaansa, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.
Mulle taas naapuri tuli juttelemaan, mutta valitettavasti en ollut kiinnostunut.
Minullekin muuten tuli naapuri juttelemaan, mutta minä olen varattu.
Myös äidilleni tuli naapuri roskakatoksessa kysymään, onko hänellä kotona kaveria. Äitini on 82 v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin masentaa nää jutut sekspainotteisista suhteista ja "enää ikinä ei saman katon alle", vaikka ne niiden kirjoittajille hyvin sopisi.
Mä haaveilen rakkaudesta, yhteisestä elämästä, rakkausseksistä... miten sellaisen eronnut 40+ saa vai jääkö yksin...
Mä olen tällainen, että olen pohtinut, että mulle sopisi erillään asuminen. Mutta se ei missään nimessä mielestäni tarkoita rakkaudetonta liittoa tai mitään sellaista. Olen nuorenakin ollut erään miehen kanssa pari vuotta etäsuhteessa ja kyllä meillä oli ihan kunnon parisuhde, vaikka oltiin jopa eri paikkakunnilla.
Tiedän yhden 60-vuotiaan naisen, jolla ollut jo varmaan 10 vuotta suhde miehen kanssa, joka asuu ihan hänen kotinsa lähellä. Ovat ihan vakavassa suhteessa keskenään, mutta asuvat erillään. Tietysti auttelevat toisiaan kotihommissakin, mutta ei ole sellaista painetta arkisten rutiinien yhteensovittamisesta. Minun mielestä se heidän juttunsa vaikuttaa täydelliseltä. Tekevät aina kaikkea mukavaa yhdessä.
Mun suhde uuden miehen kanssa on ainakin tällä hetkellä tällainen. Suurelta osin tilanteeseen vaikuttaa erilaiset työrytmit (miehellä paljon esim. arkivapaita ja saattaa taas olla viikonloppuna töissä, itse teen tavallista päivätyötä) ja se, että mies kulkee vapaillaan (usein mun työpäivinä) paljon mökkiraksallaan, siis saattaa olla koko vapaapätkän muualla. Lisäksi mun luona asuu kohta täysi-ikäistyvä teini, enkä ole ajatellut tuoda hänelle mitään "isäpuolta" tähän hetkeen. Katsotaan tilannetta uudestaan sitten, kun lapsi on lentänyt pesästä. Mutta ei mua kyllä yhtään ainakaan tässä hetkessä kiinnosta mikään tiiviimpi yhdessäolo, kun muutenkin itse vasta rakentelen edelleen elämääni uusiksi.
-eka sivulta se 1,5 sitten 45-vuotiaana eronnut
Erosin vaille nelikymmpisenä, melkein 20v suhteesta. Elimme yhdessä kuin sisarukset. Miehessä ei sinänsä mitään merkittävästi vikaa, joten en ala tässä listaamaan häiritseviä asioita, mutta suhde teki minut yleisesti onnettomaksi ja levottomaksi.
Ero oli helpotus, silloin 8v lapsi totutettiin ajatukseen pikkuhiljaa asumalla yhä aluksi yhdessä sitten vuoroin vanhassa kodissa Kun hän pikkuhiljaa alkoi käydä uudessa kodissani, piti hän sitä jonkinlaisena seikkailuna. Kaikki on mennyt hyvin, ero kannatti (paitsi taloudellisesti), olemme molemmat onnellisempia ja enemmän itsemme näköisessä elämässä. Jatkuva neuvottelu ja kompromissit ja itsensä etsiminen ihan perusarvojen suhteen on ohi, samoin jatkuva projektissa eläminen --> tuli rauha.
Kaikesta jäi minuun elämään jonkinlainen melankolia, mutta olen siitä huolimatta pitänyt prosessia jonkinlaisena matkana itseeni ja se tuntuu ihan hyvältä, vaikka löysinkin sieltä välillä vähän synkän tyypin. Hyväksyn itseni nykyisin paremmin.
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Tästä tuli myös mieleen se, että saman ongelman toistaminen sekoittuu nalkuttamiseen. Mies ei välttämättä kuule, että seassa on isompia ongelmia, vaan pitää kaikkea nalkuttamista samanarvoisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen vuosi meni nukkumiseen. En ollut tajunnutkaan, kuinka voimia syövä meidän suhde oli ollut. tarvitsin siis paljon lepoa ja lepäsin kun kerran kerrankin sain! Kävin pienillä kävelylenkeillä monta kertaa päivässä, töissäkin lounastunnilla ja nukuin. Pääsin eroon pitkään jatkuneista univaikeuksista ja myöd kaikista särkylääkkeistä. Myöhemmin aloin nauttia perinteisistä urbaanin keski-ikäisen naisen menoista, kuten taidenäyttelyistä ja teatterista, kun ei ollut ketään nyrpistelemässä naamaansa ja kettuilemassa siitä. Töissäkin jaksoi yhtäkkiä ihan eri tavalla. En sano, että huonosti olisi mennyt ennenkään, mutta nyt oli selvästi enemmän marginaalia riman ja omien suoritusten välissä.
Oli siis todellakin oikea ratkaisu.
En ole utta suhdtta ottanut, vaikka pari kertaa on jonkun verran houkuttanut - mutta en halua enää luopua vapaudestani enkä mahdollisuudesta päättää itse, mihin voimani käytän.
Kuulostaa tutulta! Meillä tilanne se, että lapsia on, vaikeuksia ollut jo vuosia. En ole halunnut miestäni seksuaalisesti enää vuosiin, koska en pysty kunnioittamaan häntä miehenä. Läheisyyttä on tuskin koskaan ollut, ja tämä siksi koska mieheni ei varmaan ole edes kykeneväinen sellaiseen. Itkin tätä ensimmäiset vuodet, kunnes totesin että kaikkea ei vaan voi saada. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mitään.
Hän on juuri tuollainen joka nyrpistelee nenäänsä minulle tärkeille jutuille, edes musiikkia (joka minulle tosi tärkeä asia!) ei voi kuunnella rauhassa, kun pitää heti alkaa arvostella. Ikäänkuin ei voisi olla rauhassa koskaan. Ainoa hetki kun voin olla vapautuneesti, on silloin kun mies on pois.
Olen myös pari viimeistä vuotta kärsinyt uniongelmista. Luulin, että ne johtuivat yötöistä, mutta syy taitaa olla tämä ahdistava parisuhde, koska uniongelmat eivät loppuneet vaikka lopetin yötyöt. Emme riitele kokoajan, mutta tämä johtunee siitä, että olen tavallaan pienentänyt itseni. Sen sijaan, että minulla olisi joku joka ihailisi minua ja nauttisi hyvistä puolistani, kuten esim kiinnostuksestani kulttuuriharrastuksia kohtaan, minulla on vieressäni joku jolta saa kokoajan pelätä jotain arvostelua ja kritiikkiä kaikkea minulle tärkeää kohtaan.
Lasten tulevaisuus jännittää, olen siis tehnyt jo päätöksen erosta. Mutta haluan antaa heille myös esimerkin siitä, että jos on tunne että ansaitsee parempaa, niin itseään täytyy kuunnella.
voi että, minusta tuntuu, että saatoin itse olla joskus jo päättyneessä suhteessani tuollainen. Syy oli pitkään kasaantunut katkeruus, enimmäkseen miehen liiallisesta alkoholinkäytöstä ja kaikista tilanteista, joissa hän oli ollut kääntänyt mulle selkänsä ja ollut lojaali jotain toista kohtaan. Kun ei näitä asioita saatu koskaan järkevästi käsiteltyä, ne myrkytti suhteen ja siitä tuli hieman samanlaista kuin kuvaat. Siinä ei kumpikaan voi hyvin, ei myöskään se toisesta ärsyyntyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuvujibijojkpoj kirjoitti:
Kertokaahan, missä niitä miehiä sitten tapaa, jos ei käy baareissa tai halua mennä Tinderiin? Itselläni on erosta kohta vuosi ja kenenkään kanssa ei ole lähtenyt juttu käyntiin, vaikka vietän aktiivista elämää ja mieluusti juttelen ympärilläni oleville ihmisille - siis myös miehille. Olen omasta mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska ja tosiaan keskustelun aloittaminen ei ole minulle ongelma, mutta ei vaan kenenkään uuden tuttavuuden kanssa homma etene small talkia pidemmälle
Ja siis miesten kanssa olen töissä jatkuvasti tekemisissä, käyn salilla ja uimassa + ulkoilen luonnossa, kahviloissa, kirjastoissa, keikoilla, mutta eiNo eipä sitä tule missään tavattua ellei mene deittisivustolle. Työkaveri kysyi kerran Teams-kokouksessa, että lähdenkö joskus koiralenkille hänen kanssaan. Törmäsin häneen tässä yksi päivä ja alkoikin puhumaan vaimostaan. Luulin, että oli eronnut, mutta en minä nyt mitään yhteisiä koiralenkkejä viitsi alkaa harrastaa.
No, minä tapasin nykyisen aviomieheni kotona. Hän tuli työkeikalle kotiini. Olimme silloin 45 v ja 46 v. Eli ei pidä paikkaansa, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.
Mulle taas naapuri tuli juttelemaan, mutta valitettavasti en ollut kiinnostunut.
Minullekin muuten tuli naapuri juttelemaan, mutta minä olen varattu.
Myös äidilleni tuli naapuri roskakatoksessa kysymään, onko hänellä kotona kaveria. Äitini on 82 v.
😄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Tästä tuli myös mieleen se, että saman ongelman toistaminen sekoittuu nalkuttamiseen. Mies ei välttämättä kuule, että seassa on isompia ongelmia, vaan pitää kaikkea nalkuttamista samanarvoisena.
"Nalkuttaminen" on sellainen sana jota käyttää sovinistiset ihmiset. Nalkuttaminen itsessään on ihan turhaa, jos suhde on tasa-arvoinen ja kumpikin hoitaa oman osuutensa perheen arjesta. Liian moni mies vaan olettaa, että näinen hoitaa kodin ja lapset. Yhä edelleen vuonna 2022.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroista: koskaan et voi etukäteen tietää miten se menee. Oma tilanne sikäli eri, että tulin yllättäen jätetyksi (miehellä siitä pian uusi vakava suhde). Suhteemme aikana emme juuri riidelleet, olimme samaa mieltä kasvatuksesta ja yhteinen arki sujui. Naiivisti ajattelin, että jos joskus eroaisimme, tekisimme sen fiksusti. No, itse ero oli shokki ja tunneskaala laaja. Se petetylle ja jätetylle ehkä suotakoon.
Isoin yllätys oli kuitenkin miehen katkeruus. Vaikka itse halusi ja otti eron, ja aloitti uuden suhteen, niin olikin tosi katkera minulle. Piilotti omaisuuttaan, on suoraan sanonut ettei maksa elareita minulle vaan osallistuu lasten kuluihin muuten (vaihtelevasti), omat kesäloma-aikataulunsa vain ilmoittaa, on lomalla silloin kuin uusi puolisonsa, eikä ota huomioon esim. minun lomiani. Käyttäytyy hyvässä yhteistyössä niin kauan, kun asiat menee kuten hän tahtoo. Oikeasti asiat pitäisi viedä oikeuteen, mutta se vain lisäisi kierroksia. Lasten takia en ole sitä tehnyt. Ovat viikko-viikko, niin ulkopuolisille näyttäytyy hyvänä eksänä/isänä. Taustalla kaikkea mahdollista.
Usein olen ihan puulla lyöty, että miten meille kävi näin, siis ylipäätään itse ero, mutta kaikki sen jälkeinen. Yhdessä ollessamme olimme ihan tasapäinen ja tasavertainen pari, ei mitään draamaa.
Sitä ei eroa samasta ihmisestä, jonka kanssa on parisuhteessa. Erot ja keski-iän kriisit muuttaa ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Tästä tuli myös mieleen se, että saman ongelman toistaminen sekoittuu nalkuttamiseen. Mies ei välttämättä kuule, että seassa on isompia ongelmia, vaan pitää kaikkea nalkuttamista samanarvoisena.
"Nalkuttaminen" on sellainen sana jota käyttää sovinistiset ihmiset. Nalkuttaminen itsessään on ihan turhaa, jos suhde on tasa-arvoinen ja kumpikin hoitaa oman osuutensa perheen arjesta. Liian moni mies vaan olettaa, että näinen hoitaa kodin ja lapset. Yhä edelleen vuonna 2022.
Olen nainen, enkä sovinistinen.
Nalkuttaminen ei liity tasa-arvoon mitenkään, vaan se on saman asin toistamista. Kun puhut yhä uudelleen ja uudelleen samasta asiasta, niin se on nalkuttamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vuvujibijojkpoj kirjoitti:
Kertokaahan, missä niitä miehiä sitten tapaa, jos ei käy baareissa tai halua mennä Tinderiin? Itselläni on erosta kohta vuosi ja kenenkään kanssa ei ole lähtenyt juttu käyntiin, vaikka vietän aktiivista elämää ja mieluusti juttelen ympärilläni oleville ihmisille - siis myös miehille. Olen omasta mielestäni ihan hyvännäköinen, hauska ja tosiaan keskustelun aloittaminen ei ole minulle ongelma, mutta ei vaan kenenkään uuden tuttavuuden kanssa homma etene small talkia pidemmälle
Ja siis miesten kanssa olen töissä jatkuvasti tekemisissä, käyn salilla ja uimassa + ulkoilen luonnossa, kahviloissa, kirjastoissa, keikoilla, mutta eiNo eipä sitä tule missään tavattua ellei mene deittisivustolle. Työkaveri kysyi kerran Teams-kokouksessa, että lähdenkö joskus koiralenkille hänen kanssaan. Törmäsin häneen tässä yksi päivä ja alkoikin puhumaan vaimostaan. Luulin, että oli eronnut, mutta en minä nyt mitään yhteisiä koiralenkkejä viitsi alkaa harrastaa.
No just. Ehkä heillä vaan kulissisuhde vaimon kanssa. Näitäkin on tosi paljon, olen nyt vasta näin keski-ikäisenä tajunnut. Moni pysyy yhdessä niin kauan kun lapset ovat pieniä. Tiedetään jo, että lopullinen ero koittaa joku päivä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Tästä tuli myös mieleen se, että saman ongelman toistaminen sekoittuu nalkuttamiseen. Mies ei välttämättä kuule, että seassa on isompia ongelmia, vaan pitää kaikkea nalkuttamista samanarvoisena.
Tämähän se ongelma juuri on, että puoliso ei kuuntele, vaan pitää toisen puhetta "nalkuttamisena", josta ei tarvitse välittää, kuunnella eikä miettiä olisiko siinä oikeasti jotain perää tai voisiko olla niin että toisella oikeasti on asian kanssa ongelma ja se voi olla iso. Joskus voi myös olla että kuuntelemattomuus ja tuo asenne, että kaikki toisen puhe on samanarvoista eli ei minkään arvoista, muodostuu lopulta siksi ratkaisevaksi ongelmaksi jonka vuoksi ero on parempi ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eroista: koskaan et voi etukäteen tietää miten se menee. Oma tilanne sikäli eri, että tulin yllättäen jätetyksi (miehellä siitä pian uusi vakava suhde). Suhteemme aikana emme juuri riidelleet, olimme samaa mieltä kasvatuksesta ja yhteinen arki sujui. Naiivisti ajattelin, että jos joskus eroaisimme, tekisimme sen fiksusti. No, itse ero oli shokki ja tunneskaala laaja. Se petetylle ja jätetylle ehkä suotakoon.
Isoin yllätys oli kuitenkin miehen katkeruus. Vaikka itse halusi ja otti eron, ja aloitti uuden suhteen, niin olikin tosi katkera minulle. Piilotti omaisuuttaan, on suoraan sanonut ettei maksa elareita minulle vaan osallistuu lasten kuluihin muuten (vaihtelevasti), omat kesäloma-aikataulunsa vain ilmoittaa, on lomalla silloin kuin uusi puolisonsa, eikä ota huomioon esim. minun lomiani. Käyttäytyy hyvässä yhteistyössä niin kauan, kun asiat menee kuten hän tahtoo. Oikeasti asiat pitäisi viedä oikeuteen, mutta se vain lisäisi kierroksia. Lasten takia en ole sitä tehnyt. Ovat viikko-viikko, niin ulkopuolisille näyttäytyy hyvänä eksänä/isänä. Taustalla kaikkea mahdollista.
Usein olen ihan puulla lyöty, että miten meille kävi näin, siis ylipäätään itse ero, mutta kaikki sen jälkeinen. Yhdessä ollessamme olimme ihan tasapäinen ja tasavertainen pari, ei mitään draamaa.
Sitä ei eroa samasta ihmisestä, jonka kanssa on parisuhteessa. Erot ja keski-iän kriisit muuttaa ihmisiä.
Täällä kaksoisolento. Sillä erotuksella, että minä vein asian oikeuteen, koska minun pompotteluni vain paheni vuosi toisensa jälkeen ja oli pakko laittaa rajat. Miehen mukaan tein sen vain kostaakseni.
En ikinä olisi uskonut, että niin seesteisestä avioliitosta voi tulla sellainen lopputulos kuin tuli. Lumipallo lähti liikkeelle siitä, kun en enää toiminut niin kuin mies halusi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroista: koskaan et voi etukäteen tietää miten se menee. Oma tilanne sikäli eri, että tulin yllättäen jätetyksi (miehellä siitä pian uusi vakava suhde). Suhteemme aikana emme juuri riidelleet, olimme samaa mieltä kasvatuksesta ja yhteinen arki sujui. Naiivisti ajattelin, että jos joskus eroaisimme, tekisimme sen fiksusti. No, itse ero oli shokki ja tunneskaala laaja. Se petetylle ja jätetylle ehkä suotakoon.
Isoin yllätys oli kuitenkin miehen katkeruus. Vaikka itse halusi ja otti eron, ja aloitti uuden suhteen, niin olikin tosi katkera minulle. Piilotti omaisuuttaan, on suoraan sanonut ettei maksa elareita minulle vaan osallistuu lasten kuluihin muuten (vaihtelevasti), omat kesäloma-aikataulunsa vain ilmoittaa, on lomalla silloin kuin uusi puolisonsa, eikä ota huomioon esim. minun lomiani. Käyttäytyy hyvässä yhteistyössä niin kauan, kun asiat menee kuten hän tahtoo. Oikeasti asiat pitäisi viedä oikeuteen, mutta se vain lisäisi kierroksia. Lasten takia en ole sitä tehnyt. Ovat viikko-viikko, niin ulkopuolisille näyttäytyy hyvänä eksänä/isänä. Taustalla kaikkea mahdollista.
Usein olen ihan puulla lyöty, että miten meille kävi näin, siis ylipäätään itse ero, mutta kaikki sen jälkeinen. Yhdessä ollessamme olimme ihan tasapäinen ja tasavertainen pari, ei mitään draamaa.
Sitä ei eroa samasta ihmisestä, jonka kanssa on parisuhteessa. Erot ja keski-iän kriisit muuttaa ihmisiä.
Täällä kaksoisolento. Sillä erotuksella, että minä vein asian oikeuteen, koska minun pompotteluni vain paheni vuosi toisensa jälkeen ja oli pakko laittaa rajat. Miehen mukaan tein sen vain kostaakseni.
En ikinä olisi uskonut, että niin seesteisestä avioliitosta voi tulla sellainen lopputulos kuin tuli. Lumipallo lähti liikkeelle siitä, kun en enää toiminut niin kuin mies halusi.
Ikävä kuulla, mutta samaa olen pohtinut. Lähivanhempana kaikki maksut ja kulut ohjautuu minulle, mutta elareita hän ei maksa, koska lapset ovat viikko-viikko ja lapsilisät tulee minulle. Kyseessä erittäin varakas mies, jonka luona lapsilla kaikki hulppeaa ja hienoa.
En olisi koskaan uskonut. Välillä mietin, että mitä JOS se olisikin ollut MINÄ, joka olisin halunnut erota. Mikä sota mahtaisi olla päällä, kun se on jo nyt tällaista.
Kukaan ulkopuolinen ei tätä uskoisi.
Vierailija kirjoitti:
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Ehkäpä se toinen on aina tosissaan? Jos ongelmat menevät ajallaan ohi, se ei tarkoita ettei niistä tarvitse välittää. Yleensäkin ihmisellä on tapana selvitä kaikesta. Tuosta vaan tulee sellainen käsitys, että on ok jättää puoliso selviämään yksin, koska kyllä se hänen paha oli taas jossain vaiheessa ohi menee. Meneehän se, mutta kyllä se rakkauskin toista kohtaan kuolee samalla, kun kerta toisensa jälkeen jää ilman rakkaimman ihmisen tukea eikä tämä reagoi edes siihen viimeiseen, epätoivoisimpaan ratkaisuehdotukseen eli eron ehdottamiseen.
En tarkoita, että toisen pitäisi tai voisi ratkaista toisen ongelmat. Joskus riittää kun osoittaa että ei lakaise niitä maton alle, ja jää odottamaan että kaikki olisi kuten ennenkin kun toinen on saanut ne yksinään ratkaistua. Voi riittää että joskus vaikka kysyy, että miten sinulla menee tämän asian kanssa. Osoittaa, että ei pelkää asiasta keskustelua. Joskus jo tämä voi vähentää ongelmia, koska osa niistä voi olla myös huomion ja reaktion hakemista muuten etäiseltä ja kylmältä puolisolta.
Ja jos toinen on kertakaikkiaan liian ongelmainen omaan jaksamiseen nähden, niin ehkä kannattaa tarttua siihen hänen ehdotukseen erosta ja myöntää myös itselleen että se voi olla paras ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Tästä tuli myös mieleen se, että saman ongelman toistaminen sekoittuu nalkuttamiseen. Mies ei välttämättä kuule, että seassa on isompia ongelmia, vaan pitää kaikkea nalkuttamista samanarvoisena.
"Nalkuttaminen" on sellainen sana jota käyttää sovinistiset ihmiset. Nalkuttaminen itsessään on ihan turhaa, jos suhde on tasa-arvoinen ja kumpikin hoitaa oman osuutensa perheen arjesta. Liian moni mies vaan olettaa, että näinen hoitaa kodin ja lapset. Yhä edelleen vuonna 2022.
Niin, jos ns."nalkuttamiseen", eli siihen, että toinen ilmaisee tyytymättömyyttään jonkin asian laitaan, kiinnittäisi alunperinkin huomiota, ja korjaisi sen epäkohdan, mistä toinen sanoo, "nalkuttaminen" ko. asiasta ei jatkuisi. Yleensähän tuo on aina samasta asiasta "taasko sinä...", "miksi et koskaan..." jne., eli puoliso ei yhtään edes yritä hoitaa sitä asiaa, minkä joka kertaa tekee ala-arvoisesti. Ja se on sitten sen toisen syy, kun valittaa. En ymmärrä.
Ja ennen kuin kaikki loukkaantuu, voin nostaa käden ylös, että ex-mies nalkutti minulle, ja myönnän, että olisin voinut vähän vaivautua hänen mielikseen. Esimerkiksi mua ei häiritse kengät levällään eteisessä, exällä kävi se hermoon. Ei se nyt tietysti muakaan olisi haitannut, vaikka olisikin niitä järjestellyt. Ero johtui kyllä sitten ihan muista syistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroista: koskaan et voi etukäteen tietää miten se menee. Oma tilanne sikäli eri, että tulin yllättäen jätetyksi (miehellä siitä pian uusi vakava suhde). Suhteemme aikana emme juuri riidelleet, olimme samaa mieltä kasvatuksesta ja yhteinen arki sujui. Naiivisti ajattelin, että jos joskus eroaisimme, tekisimme sen fiksusti. No, itse ero oli shokki ja tunneskaala laaja. Se petetylle ja jätetylle ehkä suotakoon.
Isoin yllätys oli kuitenkin miehen katkeruus. Vaikka itse halusi ja otti eron, ja aloitti uuden suhteen, niin olikin tosi katkera minulle. Piilotti omaisuuttaan, on suoraan sanonut ettei maksa elareita minulle vaan osallistuu lasten kuluihin muuten (vaihtelevasti), omat kesäloma-aikataulunsa vain ilmoittaa, on lomalla silloin kuin uusi puolisonsa, eikä ota huomioon esim. minun lomiani. Käyttäytyy hyvässä yhteistyössä niin kauan, kun asiat menee kuten hän tahtoo. Oikeasti asiat pitäisi viedä oikeuteen, mutta se vain lisäisi kierroksia. Lasten takia en ole sitä tehnyt. Ovat viikko-viikko, niin ulkopuolisille näyttäytyy hyvänä eksänä/isänä. Taustalla kaikkea mahdollista.
Usein olen ihan puulla lyöty, että miten meille kävi näin, siis ylipäätään itse ero, mutta kaikki sen jälkeinen. Yhdessä ollessamme olimme ihan tasapäinen ja tasavertainen pari, ei mitään draamaa.
Sitä ei eroa samasta ihmisestä, jonka kanssa on parisuhteessa. Erot ja keski-iän kriisit muuttaa ihmisiä.
Täällä kaksoisolento. Sillä erotuksella, että minä vein asian oikeuteen, koska minun pompotteluni vain paheni vuosi toisensa jälkeen ja oli pakko laittaa rajat. Miehen mukaan tein sen vain kostaakseni.
En ikinä olisi uskonut, että niin seesteisestä avioliitosta voi tulla sellainen lopputulos kuin tuli. Lumipallo lähti liikkeelle siitä, kun en enää toiminut niin kuin mies halusi.
Ikävä kuulla, mutta samaa olen pohtinut. Lähivanhempana kaikki maksut ja kulut ohjautuu minulle, mutta elareita hän ei maksa, koska lapset ovat viikko-viikko ja lapsilisät tulee minulle. Kyseessä erittäin varakas mies, jonka luona lapsilla kaikki hulppeaa ja hienoa.
En olisi koskaan uskonut. Välillä mietin, että mitä JOS se olisikin ollut MINÄ, joka olisin halunnut erota. Mikä sota mahtaisi olla päällä, kun se on jo nyt tällaista.
Kukaan ulkopuolinen ei tätä uskoisi.
Olen samaa miettinyt, että onneksi tämä kuitenkin meni niin päin, että se oli mies, joka halusi erota.
Minun ekaäni on korkeassa asemassa ja tottunut sanelemaan, miten asioiden pitää mennä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan lyhyesti siitä, että erot tulevat miehille yllätyksenä, vaikka tämä ketju naisille olikin. Voi olla parisuhteita jossa sillä naisella on ihan koko kahdenkymmenen vuoden ajan ollut eri tasoisia ongelmia ja hankaluuksia, joita tuodaan esille lähes joka päivä. On erilaisia hormonaalia kausia, ajatuksen kehityskausia yms. jotka ilmiintyvät sille miehelle sellaisina, että hänen pitäisi jotenkin ratkaista ne ongelmat tai kuunnella ja odottaa, että ne menevät ohi.
Kun on 20v tottunut siihen, että näitä kausia tulee ja menee, niin ei oikeasti välttämättä huomaa, milloin toinen on tosissaan. Sutta on huudettu niin kauan turhaan, että oikeaa hätää ei vaan tunnista enää. Jos nainen on 15v vuoden ajan aika ajoin tokaissut, että pitäiskö meidän vaan erota, niin mistä sen tietää koska se on tosissaan? Miehen kannalta kaikki on täysin normaalia, tuota se on tehnyt jo vuosikausia, kauankohan tämä tällä kertaa kestää, päivän vai viikon?
Tämä oli tietysti vain minun tilanteeni, kaikki erot ovat erilaisia, mutta en tiedä onko helppoja eroja ollenkaan. Etenkin kun mukana on lapsia. Ei siinä voi kuin yrittää olla itse mahdollisimman fiksu, eikä sekään aina onnistu.
Tästä tuli myös mieleen se, että saman ongelman toistaminen sekoittuu nalkuttamiseen. Mies ei välttämättä kuule, että seassa on isompia ongelmia, vaan pitää kaikkea nalkuttamista samanarvoisena.
"Nalkuttaminen" on sellainen sana jota käyttää sovinistiset ihmiset. Nalkuttaminen itsessään on ihan turhaa, jos suhde on tasa-arvoinen ja kumpikin hoitaa oman osuutensa perheen arjesta. Liian moni mies vaan olettaa, että näinen hoitaa kodin ja lapset. Yhä edelleen vuonna 2022.
Niin, jos ns."nalkuttamiseen", eli siihen, että toinen ilmaisee tyytymättömyyttään jonkin asian laitaan, kiinnittäisi alunperinkin huomiota, ja korjaisi sen epäkohdan, mistä toinen sanoo, "nalkuttaminen" ko. asiasta ei jatkuisi. Yleensähän tuo on aina samasta asiasta "taasko sinä...", "miksi et koskaan..." jne., eli puoliso ei yhtään edes yritä hoitaa sitä asiaa, minkä joka kertaa tekee ala-arvoisesti. Ja se on sitten sen toisen syy, kun valittaa. En ymmärrä.
Ja ennen kuin kaikki loukkaantuu, voin nostaa käden ylös, että ex-mies nalkutti minulle, ja myönnän, että olisin voinut vähän vaivautua hänen mielikseen. Esimerkiksi mua ei häiritse kengät levällään eteisessä, exällä kävi se hermoon. Ei se nyt tietysti muakaan olisi haitannut, vaikka olisikin niitä järjestellyt. Ero johtui kyllä sitten ihan muista syistä.
Minullakin oli eksä, joka nalkutti. Siksi sympatisoin kaikkia nalkutuksesta kärsiviä miehiä.
Minä yritin miellyttää miestä, mutta en vain yltänyt samoin standardeihin, mihin perfektionisti yltää.
No, minä tapasin nykyisen aviomieheni kotona. Hän tuli työkeikalle kotiini. Olimme silloin 45 v ja 46 v. Eli ei pidä paikkaansa, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.