Ihmiset, jotka suunnittelevat elämänsä aivan täyteen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Ehkä tässä elämänvaiheessa vaan erottaa sen, miten kukakin määrittelee ystävän. Minulle ihminen, jota näen pari kertaa vuodessa viestejä vaihdellen on tuttava tai kaveri, ystäväksi en tällaista yleensä kutsuisi.

Joo. Mä ainakin ajattelen sen niin, että niiltä ihmisiltä, joiden elämä pyörii vain perheen ympärillä, puuttuu yksi ihmisduhdetyyppi, joka mulla on. Mulla on perhe, ystävät, tuttavat. Noihin tuttaviin mulla on sen tyyppinen suhde, mitä he kuvailevat ystävyydeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Ehkä tässä elämänvaiheessa vaan erottaa sen, miten kukakin määrittelee ystävän. Minulle ihminen, jota näen pari kertaa vuodessa viestejä vaihdellen on tuttava tai kaveri, ystäväksi en tällaista yleensä kutsuisi.

Joo. Mä ainakin ajattelen sen niin, että niiltä ihmisiltä, joiden elämä pyörii vain perheen ympärillä, puuttuu yksi ihmisduhdetyyppi, joka mulla on. Mulla on perhe, ystävät, tuttavat. Noihin tuttaviin mulla on sen tyyppinen suhde, mitä he kuvailevat ystävyydeksi.

Vähän samoilla linjoilla. Onkohan olemassa tällaisia ihmissuhteita, joissa toinen ajattelee heidän olevan läheisiä ystäviä ja toinen näkee heidät lähinnä mukavina tuttavina? Ei kai siitä toisaalta haittaa ole, jos molemmat ovat tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden multitaskaajan. Tai multipaskojan, kuten hän itse ilmaisee asian. Hän oikein kehuu facebookissa, mitä kaikkea on milloinkin tehnyt ja ehtinyt tekemään, ihan päiväkohtaisesti ajoittain ohjelmaansa kertoo. Ja sitten kaverit siellä kehuu, ylistää ja ihmettelee, että miten sä ehditkään ja jaksatkaan touhuta. Kai se on joku tarve tehdä itsestään sellainen. Tai en mä tiedä. En itse jaksa sellaista ihmistä, joka koko ajan tekee jotain.

Mun isä =D

Ei oo kyllä Facessa.

"Heräsin viideltä, keitettiin kahvit, sitte hakee torilla leipää, sitte pöllytettiin (kaikki mikä irti lähtee) ja imuroitiin, pestiin, pyyhittiin (että pinnat on mennyt pilalle jo monta x) ja sitte kahvi ja lounas ja nyt ajoin nurmikon ja paita on ihan märkä ja sitte vielä pitää viedä noi ruohojätteet ja blaa blaa".

On se rakas mutta pirun rasittava.

Ja joka päivä töissä on niin kiire ettei ennen.

Jännä miten joka päivä...

Olen ihan rehellisesti kateellinen ihmisille jotka saavat paljon aikaan. Heillä on yleensä useampikin korkeakoulutus, välillä on yritystä pystyssä, ollaan politiikassa mukana, toimikunnissa pyöritään, aina on tuoretta pullaa ja leipää ("kuka niitä kaupan valmiita edes pystyy syömään?"), kaverit tavataan säännöllisesti jne. Ja tietenkin kilpaharrastus, useampikin, lapsilla myös, ja se ura. Ja sitten aina kyllästytään siihen uraan ja keksitään uusi ura.

En oikeasti käsitä mistä nämä ihmiset ammentavat energiansa. Itse en jaksa yhtään mitään. Käyn töissä, olen tehnyt samaa työtä 10 vuotta. Olen aivan loppu, ei puhettakaan että pystyisin mitään opiskelemaan. En jaksa nähdä ystäviäni, joten ei ole enää ystäviä. Harrastukset ovat netissä pyöriminen, pleikan pelaaminen ja elokuvien katsominen. Liikuntani on siinä, että kävelen bussipysäkiltä töihin, ja kotiin. En edes jaksa laittaa ruokaa. Ikinä.

Mistä te suorittajat saatte energianne????

Mä olen ehdottomasti tällainen ihminen. Mulla on kaksi työtä, pari pienimuotoista yhdistysjuttua, lapsella harrastuksia ja viikonloppuisin ollaan useimmiten menossa. Käytössä on kaksi kalenteria: perheen kalenteri ja työkalenteri ja joka ikiselle päivälle on joku merkintä, tehtävälistat joka päivälle ja ystävien kanssa sovitaan näkemiset viikkoja eteenpäin. 

Minulla on monta erittäin hyvää ystävää, joita näen vain kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Yhtä ystävääni en ole nähnyt kolmeen vuoteen. Ystävyys on kuitenkin side, joka meidät pitää yhdessä ja se on niin moneen kertaan elämän tiukoissa paikoissa (kuolemat, avioerot, vakavat sairaalaan joutumiset) punnittu, että ei meidän kenenkään tarvitse miettiä että olemmeko me ystäviä vai emme, vaikka emme etäisyyksien ja elämäntilanteiden vuoksi näe toisiamme usein. Sähköpostiviestit, puhelut ja wa-viestit on olemassa. 

Sekä perheen kalenterissa että omassa kalenterissani on aikaa myös vain olemiseen ja koska se on sinne merkitty, niin aina on olemassa myös lepoaikaa, perheaikaa ja töissä ajatteluaikaa. 

Lähipiirissä on pari tuommosta ihmistä. Ihan järkyttävää seurata vierestä, kun kyseiset ihmiset kaivaa itelleen ennenaikaista hautakuoppaa ja heidän lapset suoraan sanottuna säälittää.

Molemmat elävät pikkulapsiarkea ja sen päälle on normi työn lisäksi vielä opiskelua, sitovia luottamustehtäviä, useita tunteja päivässä vieviä harrastuksia yms. Yöllä nukutaan vain muutama hassu tunti. Koko elämä on pelkkää suorittamista.

Käsitykseni mukaan tuo johtuu pohjimmiltaan psyykkisistä ongelmista ja ahdistuksesta. Yksin oleminen ja jouten oleminen ahdistaa sekä halutaan pitää kulisseja pystyssä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ehdottomasti tällainen ihminen. Mulla on kaksi työtä, pari pienimuotoista yhdistysjuttua, lapsella harrastuksia ja viikonloppuisin ollaan useimmiten menossa. Käytössä on kaksi kalenteria: perheen kalenteri ja työkalenteri ja joka ikiselle päivälle on joku merkintä, tehtävälistat joka päivälle ja ystävien kanssa sovitaan näkemiset viikkoja eteenpäin. 

Minulla on monta erittäin hyvää ystävää, joita näen vain kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Yhtä ystävääni en ole nähnyt kolmeen vuoteen. Ystävyys on kuitenkin side, joka meidät pitää yhdessä ja se on niin moneen kertaan elämän tiukoissa paikoissa (kuolemat, avioerot, vakavat sairaalaan joutumiset) punnittu, että ei meidän kenenkään tarvitse miettiä että olemmeko me ystäviä vai emme, vaikka emme etäisyyksien ja elämäntilanteiden vuoksi näe toisiamme usein. Sähköpostiviestit, puhelut ja wa-viestit on olemassa. 

Sekä perheen kalenterissa että omassa kalenterissani on aikaa myös vain olemiseen ja koska se on sinne merkitty, niin aina on olemassa myös lepoaikaa, perheaikaa ja töissä ajatteluaikaa. 

Ovatko siis ystävät teidän porukassanne olemassa lähinnä hiljaisena sopimuksena siitä, että autetaan toista pahassa pulassa? Elämääsi ei kuulu esim. säännöllisiä hauskoja illanviettoja ystävien kanssa?

Saako kysyä, miksi haluat mieluummin tehdä kahta työtä ja yhdistystoimintaa? Mikä siinä viehättää? Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan rehellisesti kateellinen ihmisille jotka saavat paljon aikaan. Heillä on yleensä useampikin korkeakoulutus, välillä on yritystä pystyssä, ollaan politiikassa mukana, toimikunnissa pyöritään, aina on tuoretta pullaa ja leipää ("kuka niitä kaupan valmiita edes pystyy syömään?"), kaverit tavataan säännöllisesti jne. Ja tietenkin kilpaharrastus, useampikin, lapsilla myös, ja se ura. Ja sitten aina kyllästytään siihen uraan ja keksitään uusi ura.

En oikeasti käsitä mistä nämä ihmiset ammentavat energiansa. Itse en jaksa yhtään mitään. Käyn töissä, olen tehnyt samaa työtä 10 vuotta. Olen aivan loppu, ei puhettakaan että pystyisin mitään opiskelemaan. En jaksa nähdä ystäviäni, joten ei ole enää ystäviä. Harrastukset ovat netissä pyöriminen, pleikan pelaaminen ja elokuvien katsominen. Liikuntani on siinä, että kävelen bussipysäkiltä töihin, ja kotiin. En edes jaksa laittaa ruokaa. Ikinä.

Mistä te suorittajat saatte energianne????

Ei ne oikeasti mistään energiaa saa. Todellisuudessa useimmat on hyvin ahdistuneita ja onnettomia sekä loukussa tuossa ikuisessa suorittamisessa. Pakko vaan esittää muuta.

Usein myös tuo suorittaminen näkyy jossakin; ollaan esim todella poissaolevia vanhempia lapsille tms.

Lainakset eri puheenvuoroista:

"jos haluat nähdä mua niin sun on hyväksyttävä että mä tykkään suunnitella elämäni etukäteen"

"Tavatessa halataan ja ollaan kuin olisi vasta eilen nähty."

Joo, olen joutunut tilanteeseen jossa mut oli tungettu kahdeksi tunniksi kalenteriin. Sen yhden kerran vuodessa (vuosissa).

Tämä superkiireinen ihminen halasi, juu, ja ilmoitti, että nyt hän oikein ottaa aikaa itselleen. Niin otti. Hän oletti, että mun elämäni on viimeiset kymmenen vuotta polkenut paikoillaan, kun hän taas on saanut aikaan vaikka mitä.

Ehdittiin just ja just syödä. Hän ilmoitti lähtiessään, miten ihanaa kun mun kanssani ei ole mitään väliä vaikka aikaa on vierähtänyt vuosia, voidaan suoraan jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin.

En hennonut sanoa hänelle, että ei se niin mene. Myös ystävyyssuhteet tarvitsevat vaalimista.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ehdottomasti tällainen ihminen. Mulla on kaksi työtä, pari pienimuotoista yhdistysjuttua, lapsella harrastuksia ja viikonloppuisin ollaan useimmiten menossa. Käytössä on kaksi kalenteria: perheen kalenteri ja työkalenteri ja joka ikiselle päivälle on joku merkintä, tehtävälistat joka päivälle ja ystävien kanssa sovitaan näkemiset viikkoja eteenpäin. 

Minulla on monta erittäin hyvää ystävää, joita näen vain kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Yhtä ystävääni en ole nähnyt kolmeen vuoteen. Ystävyys on kuitenkin side, joka meidät pitää yhdessä ja se on niin moneen kertaan elämän tiukoissa paikoissa (kuolemat, avioerot, vakavat sairaalaan joutumiset) punnittu, että ei meidän kenenkään tarvitse miettiä että olemmeko me ystäviä vai emme, vaikka emme etäisyyksien ja elämäntilanteiden vuoksi näe toisiamme usein. Sähköpostiviestit, puhelut ja wa-viestit on olemassa. 

Sekä perheen kalenterissa että omassa kalenterissani on aikaa myös vain olemiseen ja koska se on sinne merkitty, niin aina on olemassa myös lepoaikaa, perheaikaa ja töissä ajatteluaikaa. 

Kuulostaa painajaiselta, jos pitää merkitä kalenteriin etukäteen, että nyt on ajatteluaika tai ensi viikon tiistaina klo 20:00 - 21:00 oleilen. Yleensä tällaisten kalenteri-ihmisten maailma menee sekaisin, jos eteen tulee jotain yllättävää, mikä sotkee aikataulun. Vai varataanko lapsen mahataudillekin kalenterista aika etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En

ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Ehkä tässä elämänvaiheessa vaan erottaa sen, miten kukakin määrittelee ystävän. Minulle ihminen, jota näen pari kertaa vuodessa viestejä vaihdellen on tuttava tai kaveri, ystäväksi en tällaista yleensä kutsuisi.

Hmmm, miksi et? Kun on tuntenut toisen kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta, tiedät hänen luonteenpiirteet, elämänarvot, kiinnostuksenkohteet, heikkoudet, vahvuudet, huumorin. Olet myötäelänyt mukana toisen suuret elämäntapahtumat ja pienemmätkin. Koko ajan olet perillä mitä toisen elämässä tapahtuu, mikä tästä tekee vain tuttavuutta? Tavatessa halataan ja ollaan kuin olisi vasta eilen nähty. Yleensä ystävillä on myös se menneisyys, jolloin on oltu tiiviimmin yhdessä. Oli se sitten lapsuus, nuoruus, opiskeluajat tai vanha työkaveruus.

Minä näen tuollaisen tilanteen ystävyytenä, joka oli ennen läheistä mutta on nyt haalistunut kaveruudeksi ja kauniit muistot toki jäävät. Miksikö? Minulle ystävyydessä on tärkeää, että ollaan toistemme elämässä mukana ja osoitetaan arvostusta antamalla kalleintaan, eli omaa aikaansa. (Voi toki olla poikkeuksia, esim. jos toinen asuu ulkomailla)

Noh, huomaa, ettet puhu kokemuksesta, oletat vain. Tai sitten et ihan sisäistänyt lukemaasi? Toisen elämässä kyllä pystyy olemaan mukana ilman fyysistä läheisyyttä, kiitos tämä palikan tässä kädessä. 😄 Eikä pitkään välimatkaan tarvita maan rajojen ulkopuolelle menemistä, kyllä ihan täällä Suomessakin välimatkat ovat pitkiä, mutta tosiystävyys ei onneksi välimatkaa katso. Ja mikä parasta, ei ole vain yhtä tapaa olla ystäviä. Sulla on tarve olla fyysisesti lähellä, että ystävyys tuntuu ystävyydelle, toisia ei välimatka haittaa ja ystävyys on silti ystävyyttä. Eikö parasta ole ihan kaikessa se, että jokaiselle löytyy se omin tapa? Jos taas yrität roikkua ystävyydessä tavalla, joka ei teille molemmille sovi, niin päästä irti. Ei niitä ystäviä joka oksalla tarvitse olla, yksikin hyvä riittää. Myöskään kaveruudessa ja tuottavuudessa ei ole mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Lainakset eri puheenvuoroista:

"jos haluat nähdä mua niin sun on hyväksyttävä että mä tykkään suunnitella elämäni etukäteen"

"Tavatessa halataan ja ollaan kuin olisi vasta eilen nähty."

Joo, olen joutunut tilanteeseen jossa mut oli tungettu kahdeksi tunniksi kalenteriin. Sen yhden kerran vuodessa (vuosissa).

Tämä superkiireinen ihminen halasi, juu, ja ilmoitti, että nyt hän oikein ottaa aikaa itselleen. Niin otti. Hän oletti, että mun elämäni on viimeiset kymmenen vuotta polkenut paikoillaan, kun hän taas on saanut aikaan vaikka mitä.

Ehdittiin just ja just syödä. Hän ilmoitti lähtiessään, miten ihanaa kun mun kanssani ei ole mitään väliä vaikka aikaa on vierähtänyt vuosia, voidaan suoraan jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin.

En hennonut sanoa hänelle, että ei se niin mene. Myös ystävyyssuhteet tarvitsevat vaalimista.

Sama kokemus. Mulla on yksi tuttu, jota nään nykyään muutaman kerran vuodessa lounaalla. Puhuu musta ystävänään, aina on "ihana nähdä" ja halataan totta kai. Ihan kivoja ne lounaat on, mutta eihän me ainakaan kymmeneen vuoteen olla ystäviä oltu. Nuorina nähtiin viikottain, tehtiin viikonloppureissuja jne.

Vierailija kirjoitti:

Tällaset ihmiset pakenevat todellisuutta.

Minä ainakin. On kamalaa, mutta myös ihanaa kun on pitänyt jatkuvasti tehdä ja suorittaa opinnoissa, sitten vapaa-ajalla tehdä projekteja ja sopia tapaamisia ihmisten kanssa, ei ole ehtinyt ajatella elämää.

En yleensä kestä kesää kun ei ole mitään mihin on mentävä. Nyt on sentään työ mutta se ei riitä. Suurin osa vähistä kavereistakin lähti kotipaikkakunnilleen. 

En ole tyytyväinen elämään enkä suoraan sanottuna tiedä miten kukaan on. Mutta jos suoritan ja teen jotain, voin ainakin ajatella että olen saanut jotain aikaiseksi.

Paras lomamatka oli kaksi viikkoa prätkän tarakalla Norjassa. Yhtään majapaikkaa ei ollut varattuna etukäteen. Välillä yövyttiin teltassa, välillä mökissä, hotellissa ei kertaakaan. Majapaikkaa alettiin katsella illansuussa sieltä, missä milloinkin oltiin. Aamulla päätettiin, että nyt lähdetään tuohon suuntaan, ja katsotaan, mitä eteen tulee. Se tuntui todelliselta vapaudelta. Kalenteri-ihminen olisi ollut paniikissa jo satamassa siitä, mahtuuko prätkä paattiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hektinen elämä ja kyllä leviäisi pakka täysin jollen kirjaisi aina viikkosuunnitelmaa kalenteriin. Ja kyllä, tapaamiset täytyy sopia reilusti etukäteen, sillä viikossa on oltava myös tietty määrä omaa aikaa.

Miksi tämä häiritsee sinua? Koska suunnittelen viikkoni etukäteen, minun on helppo myös pitää kiinni sovituista asioista. En unohtele tapaamisia tai peru niitä viime tingassa koska olin sopinut asioita päällekäin.

Minulla on urani ja sen lisäksi harrastuksia jotka ovat intohimojani ja joissa haluan kehittyä, niille on varattu tietyt ajat kalenteristani ja pidän niistä kiinni, kuin myös lepoajoista. Jaksamiseni kannalta unirytmissä pysyminen on tärkeää joten en harrasta extemporesti yömyöhään riekkumisia vain koska joku huutelee ennakolta varoittamatta mukaan jonnekin.

Minun elämäni on stressivapaata, tasapainoista ja järjestelmällistä. Miksi se sinua riepoo niin paljon?

Ap täällä. Elämäntyylisi ei häiritse minua, mutta kaltaisesi ihmiset jäävät yleensä luontevasti pois elämästäni sillä minulle ystävyys on enemmän kuin se, että nähdään pari kertaa vuodessa. Et tosin nyt ole ihan aloituksen kuvailun mukainen ihminen, sillä et ole suunnitellut elämääsi aivan täyteen vaan myös lepäät välillä. Kuulostaa huomattavasti terveellisemmältä kuin kuvailuni, sinulle kenties tällainen tyyli sopiikin hyvin.

Minua kiinnostaisi kuulla, onko sinulla elämästä kadonnut monta ihmissuhdetta elämäntyylisi takia? Oliko sen arvoista? Ei ole pakko vastata, jos liian henkilökohtainen kysymys.

Tämähän on ihan luonnekysymys. Minun ystäviini kuuluu samankaltaisia ihmisiä. Sovimme treffit ajoissa ja vietämme usein sitten kerralla pidemmän ajan yhdessä esim. syöden. Olen kovin touhukas, ja täytän arkea sen enempää sitä edes ajattelematta. Työni on sosiaalista, joten illat vietän mielelläni omissa ja lasten menoissa. Siksikin ystäviä on ihana nähdä sitten rauhassa, vaikkakin tosiaan harvemmin.

Ei se mitään, minusta sinä saat kuitenkin olla tuollainen kuin olet, vaikket minua siedä. 😊

Muistan vieläkin, kun olin vuosia sitten työkavereiden kanssa viettämässä iltaa, ja heidän iltansa päänumero oli suunnitella kalenteriin oma tarkka kesälomaohjelma. Siinä sitten vertailivat kalentereita keskenään. Tuntui ihan käsittämättömältä touhulta, kun itse kuulun niihin ihmisiin, jotka nauttivat kesälomalla eniten juuri siitä, ettei ole kalenteria eikä aikatauluja eikä tarvitse herätä kännykän metelöintiin aamulla.

Rasittavia on ihmiset, jotka kaipaavat jatkuvaa huomiota ja laaria, johon huolensa kaataa. Toki mekin ollaan eron tai muun yhteydessä paljon tekemisissä, mutta ruuhkavuosina minulla jäi nuo, jotka eivät osaa itsenäistyä.

Joku mainitsi somekanavat ystävyyden ylläpitäjänä. Mun mielestäni some ei missään tapauksessa paikkaa fyysistä kohtaamista.

En ole itse kovin kiireinen mutta aikuisena en halua enää tiivistä bestiskaveruutta. Minusta sekin voi olla ystävyyttä vaikka näkee harvoin

Kyllä ruuhkavuosina eli ennen lapsia elämä täytyy suunnitella viimeistä minuuttia myöten, koska on niin paljon velvollisuuksia. Sitten kun rauhoittuu perheeseen, täytyy olla kotonakin ja  kalenterin merkinnät vähenevät paljon. Toki kiirehän sitä on töiden ja lapsen harrastusten kanssa muutenkin, mutta kiirekokonaisuudesta on yleensä lähtenyt joitakin osia pois verrattuna aikaan ennen lapsia. Mutta ystäviä ei ehdi tavata kuin muutamia kertoja vuodessa ennen lapsia, eikä kyllä lasten jälkeenkään - poislukien vauva-aikana äitituttavat, joita ainakin itse näin aika lailla joka päivä. Mutta harvemmin yleensä todelliset ystävät ovat samaan aikaan vauvojen vanhempia kuin itse. Äitituttavat ovat vain saman kaupungin muita äitejä.