Ihmiset, jotka suunnittelevat elämänsä aivan täyteen

En ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on nyt kesälomalla suunniteltu reissua ja menoa aika paljon. En silloin ehdi välttämättä näkemään läheisiäkään kavereita lyhyellä varoitusajalla, kun olen ehtinyt jo sopia muuta. Vaikka oon sinkkuna niin ei se tarkoita että istuisin kotona odottelemassa jos joku sattuu kutsumaan johonkin. 

Menen ja teen ja jos aikataulut passaa yksiin niin hyvä. Turha silti odottaa että jätän kaikki etukäteen sovitut menot siksi että joku toinen ei osaa yhtään elämäänsä ennakoida.

Sama täällä. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon. Usein luullaan, että sinkku vain istuu yksin kotona tylsistyneenä ja on aina valmis esim. lapsenvahdiksi, muuttoavuksi tai kännikuskiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hektinen elämä ja kyllä leviäisi pakka täysin jollen kirjaisi aina viikkosuunnitelmaa kalenteriin. Ja kyllä, tapaamiset täytyy sopia reilusti etukäteen, sillä viikossa on oltava myös tietty määrä omaa aikaa.

Miksi tämä häiritsee sinua? Koska suunnittelen viikkoni etukäteen, minun on helppo myös pitää kiinni sovituista asioista. En unohtele tapaamisia tai peru niitä viime tingassa koska olin sopinut asioita päällekäin.

Minulla on urani ja sen lisäksi harrastuksia jotka ovat intohimojani ja joissa haluan kehittyä, niille on varattu tietyt ajat kalenteristani ja pidän niistä kiinni, kuin myös lepoajoista. Jaksamiseni kannalta unirytmissä pysyminen on tärkeää joten en harrasta extemporesti yömyöhään riekkumisia vain koska joku huutelee ennakolta varoittamatta mukaan jonnekin.

Minun elämäni on stressivapaata, tasapainoista ja järjestelmällistä. Miksi se sinua riepoo niin paljon?

Ap täällä. Elämäntyylisi ei häiritse minua, mutta kaltaisesi ihmiset jäävät yleensä luontevasti pois elämästäni sillä minulle ystävyys on enemmän kuin se, että nähdään pari kertaa vuodessa. Et tosin nyt ole ihan aloituksen kuvailun mukainen ihminen, sillä et ole suunnitellut elämääsi aivan täyteen vaan myös lepäät välillä. Kuulostaa huomattavasti terveellisemmältä kuin kuvailuni, sinulle kenties tällainen tyyli sopiikin hyvin.

Minua kiinnostaisi kuulla, onko sinulla elämästä kadonnut monta ihmissuhdetta elämäntyylisi takia? Oliko sen arvoista? Ei ole pakko vastata, jos liian henkilökohtainen kysymys.

Ei lainkaan henkilökohtainen kysymys. En itse koe että elämästäni olisi kadonnut ihmisiä vaikka toki osaa en ole nähnyt pitkään aikaan. Mutta tietääkseni heilläkin on omia kiireitään. Vaikka nähdään harvemmin niin seuraamme toistemme elämää sosiaalisen median välityksellä, viestittelemme satunnaisesti ja ylipäätään sitten kun nähdään niin ollaan suunnilleen kärryillä siitä mitä toisen elämässä on ollut ja puhuttavaa riittää. Minulla on ystäviä joita saatan nähdä pari kertaa vuodessa, mutta silti he tuntuvat läheisiltä.

Ja tosiaan tässä ketjussa kalenteri-ihmiset jollainen itsekin olen kuvataan stressaantuneiksi suorittaja-perfektionisteiksi mikä minusta ei taas ole lainkaan todenmukainen. Päinvastoin, suunnittelu ja aikatauluttaminen tuovat elämääni järjestyksen ja vähentävät stressin minimiin kun tietää asiat etukäteen, tuntee omat voimavaransa ja osaa olla lupaamatta enempää sosiaalista toimintaa kuin kykenee pitämään. Moni spontaanimpi ystäväni vaikuttaa paljon stressaantuneemmalta ja heidän kanssaan tuntuu usein olevan riski juurikin sille että he joutuvat perumaan tapaamisen viime hetkillä koska ovat aivan rättipoikki "kun nyt on monta päivää putkeen ilmaantunut sitäsuntätä ja on kokoajan tullut oltua menossa". Itselläni ei yleensä tule yllätyksenä intensiivisiä jaksoja jotka imevät kaikki mehut.

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Ehkä tässä elämänvaiheessa vaan erottaa sen, miten kukakin määrittelee ystävän. Minulle ihminen, jota näen pari kertaa vuodessa viestejä vaihdellen on tuttava tai kaveri, ystäväksi en tällaista yleensä kutsuisi.

Tiedän näitä ihmisiä ja tässä sivussa kauhulla odotan milloin kynttilä on molemmista päistä palanut. Olen myös itse töissä tottunut tehokkaaseen suorittamiseen, joten en halua tuoda samaa h*lv*ttiä vapaa-ajalleni. Työuupumus kävi jo lähellä kun olin nuorempi ja suoritin vielä enemmän, joten nyt himmailen ja priorisoin oman aikani ilman menoja. Jokaisella on vain yksi pää ja sitä ei ihan noin vain kerätä kasaan, jos burn out iskee.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Kun joutui leikkauksen jälkeen 2 viikkoa olemaan paikallaan ja olemaan itsensä kanssa, levisi pää.

Mitä niin kamalaa siellä päässä oli että se yksinolosta levisi ?

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden multitaskaajan. Tai multipaskojan, kuten hän itse ilmaisee asian. Hän oikein kehuu facebookissa, mitä kaikkea on milloinkin tehnyt ja ehtinyt tekemään, ihan päiväkohtaisesti ajoittain ohjelmaansa kertoo. Ja sitten kaverit siellä kehuu, ylistää ja ihmettelee, että miten sä ehditkään ja jaksatkaan touhuta. Kai se on joku tarve tehdä itsestään sellainen. Tai en mä tiedä. En itse jaksa sellaista ihmistä, joka koko ajan tekee jotain.

Minäkin tunnen tällaisen. Joka käänne myös kuvataan someen. Ja ihailijahaaremi ylistää. Jonkinlainen mania hänellä on päällä koko ajan.

Kertokaas mulle tietäjät, että jos puuhailen paljon kotonani kaikkea: laitan puutarhaa, maalailen tauluja, teen kaikenlaista pientä nikkarointia ja muuta käsityötä, ja nämä siis täyttää aikatauluni niin olenko silloin tylsä jolla ei ole elämää vai touhukas tyyppi?

Minulla oli tuollainen kaveri. Tai on edelleen, mutta nykyisin asumme niin kaukana toisistamme, että ei vaikuta enää minun elämään. Tällä kaverilla meno oli ihan sekopäistä suorittamista 24/7. Opiskeli, kävi töissä, pyöritti pientä yritystä, oli kaksi lasta ja valmensi tyttöjensä voimisteluseurassa. Lisäksi tietysti voimisteli itsekin vielä ja tuntui, että jokainen minuutti vuorokaudesta oli aikataulutettu.

Lisäksi pisti lapsensa suorittamaan ihan samalla tavalla. Ja sitten itse valitti stressiä ja kiirettä ja lapset olivat silminnähden ylirasittuneita. 6v ja 8v lapsilla on joka ilta harrastuksia ja lähes joka viikonloppu kilpailuja voimistelussa ja jo alusta saakka on vaikuttanut siltä, että harrastus on enemmän äidin kuin tyttöjen.

Vierailija kirjoitti:

En ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Kiitos tästä. Olen usein kokenut syyllisyyttä siitä, kun en jaksa olla "tarpeeksi usein" tekemisissä ystävien kanssa ja minulle valitetaan, että olen huono ystävä kun en "koskaan" pidä yhteyttä. Minulle riittää pari kertaa vuodessa tapaaminen ja kuulumisten vaihto viesteillä ja nämä kiireistä elämää ymmärtävät viesti-ystävät koen läheisemmiksi kuin sellaiset, jotka edellyttävät kahvittelua kerran viikossa ja puhelinsoittoa joka toinen päivä. Aikuisten ystävyys

Vierailija kirjoitti:

Tiedän näitä ihmisiä ja tässä sivussa kauhulla odotan milloin kynttilä on molemmista päistä palanut. Olen myös itse töissä tottunut tehokkaaseen suorittamiseen, joten en halua tuoda samaa h*lv*ttiä vapaa-ajalleni. Työuupumus kävi jo lähellä kun olin nuorempi ja suoritin vielä enemmän, joten nyt himmailen ja priorisoin oman aikani ilman menoja. Jokaisella on vain yksi pää ja sitä ei ihan noin vain kerätä kasaan, jos burn out iskee.

Tämä oli kuin suoraan omalta näppäimistöltäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ajoitettu 2 h mittaiseksi TAI VAIHTOEHTOISESTI sovittu kaksi viikkoa etukäteen? Molemmat pätevät, ja niin tulee olla. Eikö ihmisillä ole elämää, jos pystyvät lähtemään milloin vain tapaamiseen?

Siis tapaaminen sopii vain erikoiseen aikaan JA on kahden tunnin mittainen. Tai sovittu VIIKKOJA etukäteen, ei kaksi viikkoa. Vaan monia viikkoja. Sisälukutaito.

Mikä on mielestäsi erikoiseen aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En

ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Ehkä tässä elämänvaiheessa vaan erottaa sen, miten kukakin määrittelee ystävän. Minulle ihminen, jota näen pari kertaa vuodessa viestejä vaihdellen on tuttava tai kaveri, ystäväksi en tällaista yleensä kutsuisi.

Hmmm, miksi et? Kun on tuntenut toisen kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta, tiedät hänen luonteenpiirteet, elämänarvot, kiinnostuksenkohteet, heikkoudet, vahvuudet, huumorin. Olet myötäelänyt mukana toisen suuret elämäntapahtumat ja pienemmätkin. Koko ajan olet perillä mitä toisen elämässä tapahtuu, mikä tästä tekee vain tuttavuutta? Tavatessa halataan ja ollaan kuin olisi vasta eilen nähty. Yleensä ystävillä on myös se menneisyys, jolloin on oltu tiiviimmin yhdessä. Oli se sitten lapsuus, nuoruus, opiskeluajat tai vanha työkaveruus.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaas mulle tietäjät, että jos puuhailen paljon kotonani kaikkea: laitan puutarhaa, maalailen tauluja, teen kaikenlaista pientä nikkarointia ja muuta käsityötä, ja nämä siis täyttää aikatauluni niin olenko silloin tylsä jolla ei ole elämää vai touhukas tyyppi?

Juuri tuollaista elämää vietän itsekin. Puuhastelen fiiliksen mukaan mitä milloinkin, mutta ei sitä kalenteriin ole aikataulutettu. En kuvaile someen puuhastelujani enkä kaipaa tai tarvitse muiden kehuja tekemisilleni. Jos joku on sitä mieltä, että olen tylsä ihminen, hänellä on oikeus mielipiteeseensä, mutta ei se minua muunlaiseksi muuta. Nautin elämästäni juuri tällaisena. Niin varmaan sinäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ajoitettu 2 h mittaiseksi TAI VAIHTOEHTOISESTI sovittu kaksi viikkoa etukäteen? Molemmat pätevät, ja niin tulee olla. Eikö ihmisillä ole elämää, jos pystyvät lähtemään milloin vain tapaamiseen?

Siis tapaaminen sopii vain erikoiseen aikaan JA on kahden tunnin mittainen. Tai sovittu VIIKKOJA etukäteen, ei kaksi viikkoa. Vaan monia viikkoja. Sisälukutaito.

Mikä on mielestäsi erikoiseen aikaan?

Esim. ennen klo 12 tai myöhään sunnuntai-iltana, jne jne.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hektinen elämä ja kyllä leviäisi pakka täysin jollen kirjaisi aina viikkosuunnitelmaa kalenteriin. Ja kyllä, tapaamiset täytyy sopia reilusti etukäteen, sillä viikossa on oltava myös tietty määrä omaa aikaa.

Miksi tämä häiritsee sinua? Koska suunnittelen viikkoni etukäteen, minun on helppo myös pitää kiinni sovituista asioista. En unohtele tapaamisia tai peru niitä viime tingassa koska olin sopinut asioita päällekäin.

Minulla on urani ja sen lisäksi harrastuksia jotka ovat intohimojani ja joissa haluan kehittyä, niille on varattu tietyt ajat kalenteristani ja pidän niistä kiinni, kuin myös lepoajoista. Jaksamiseni kannalta unirytmissä pysyminen on tärkeää joten en harrasta extemporesti yömyöhään riekkumisia vain koska joku huutelee ennakolta varoittamatta mukaan jonnekin.

Minun elämäni on stressivapaata, tasapainoista ja järjestelmällistä. Miksi se sinua riepoo niin paljon?

Sinulle on varmasti myös ihan ok, jos elämässäsi ei ole yhtään ystävää? Nimittäin luettelemasi kuulosti siltä, ettet ole koskaan valmis kompromisseihin, vaan suostut tapaamisiin vain silloin, kun sinulle sopii, viis siitä, jos se ei sovi muille.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En

ole ihan kuvailemasi ihminen, mutta mulla arjesta vie kaiken ajan työ, perhe, lasten harrastukset, oma harrastus ja kodinhoito. Useimmat viikonloput haluan viettää kiireettömästi työstä palautumiseen, perheen kanssa, omassa harrastuksessa ja välillä sukulaisia nähden ihan ilman mitään aikatauluja. Ystävien näkeminen usein tietäisi aikatauluja ja ylimääräistä säätöä ja stressiä. Matkaan ovatkin jääneet vain ne parhaat, jotka ymmärtävät, että aikuisten ystävyyteen riittää spontaanit "mitä kuuluu?" -viestit ja näkeminen sen pari kertaa vuodessa. On vain hyvä, että painolastina ei ole enää niitä, jotka vaativat paljon ja itsekkäästikin aikaa toisen elämästä itselleen. Ja nuo heippa, mitä kuuluu-ystävät ovat läheisiä silti. En oikein edes ymmärrä aikuisia kaveruksia, joiden on riiputtava toisissaan todella tiiviisti.

Ehkä tässä elämänvaiheessa vaan erottaa sen, miten kukakin määrittelee ystävän. Minulle ihminen, jota näen pari kertaa vuodessa viestejä vaihdellen on tuttava tai kaveri, ystäväksi en tällaista yleensä kutsuisi.

Hmmm, miksi et? Kun on tuntenut toisen kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta, tiedät hänen luonteenpiirteet, elämänarvot, kiinnostuksenkohteet, heikkoudet, vahvuudet, huumorin. Olet myötäelänyt mukana toisen suuret elämäntapahtumat ja pienemmätkin. Koko ajan olet perillä mitä toisen elämässä tapahtuu, mikä tästä tekee vain tuttavuutta? Tavatessa halataan ja ollaan kuin olisi vasta eilen nähty. Yleensä ystävillä on myös se menneisyys, jolloin on oltu tiiviimmin yhdessä. Oli se sitten lapsuus, nuoruus, opiskeluajat tai vanha työkaveruus.

Minä näen tuollaisen tilanteen ystävyytenä, joka oli ennen läheistä mutta on nyt haalistunut kaveruudeksi ja kauniit muistot toki jäävät. Miksikö? Minulle ystävyydessä on tärkeää, että ollaan toistemme elämässä mukana ja osoitetaan arvostusta antamalla kalleintaan, eli omaa aikaansa. (Voi toki olla poikkeuksia, esim. jos toinen asuu ulkomailla)

Minulla on ollut tälläisiä ystäviä, jotka olivat nuorempana erilaisia ja sitten alkoi kalenterisuorittaminen. Ja kyllä nuorenakin oltiin kiireisiä, silloin oli vain toisenlaiset prioriteetit. Onneksi kaikki eivät kuulu tähän kerhoon.

Aika monesti, kun tällainen suorittaja saa lapsen, tulee yksinäiset oltavat. Ainakin oman elämänkokemukseni perusteella ovat usein ihmiset ympäriltä tehneet päätelmänsä, siirtyneet viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa. Sitten on vain yksinäinen vauva-arki edessä.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaas mulle tietäjät, että jos puuhailen paljon kotonani kaikkea: laitan puutarhaa, maalailen tauluja, teen kaikenlaista pientä nikkarointia ja muuta käsityötä, ja nämä siis täyttää aikatauluni niin olenko silloin tylsä jolla ei ole elämää vai touhukas tyyppi?

Kuulostaa ainakin mukavalta elämäntavalta. 

Olen tuntenut, ja heille on molemmilla tullut burn out. Eivät tunne toisiaan mutta sama kohtalo. Itse sen sivusta osasin ennustaakin mutta minkä sille voi jokainen elää miten haluaa