Kannattaako traumaattista lapsuutta kaivella?

Vierailija kirjoitti:

Eli teidän mielestä ei pitäisi avautua ystävälle eikä mielummin ollenkaan jos ei ole varaa terapiaan eikä kela puolla päätöstä?

Tottakai ystävä voi olla hyvä tuki mutta aika pinnallisissa asioissa tässä suhteessa. Ei terapeuttia mutta tuki, että miten ystävä jaksaa ja pärjäilee, riittää.

Ihan heidän suhteesta kiinni.

Täällä on aina niin outo mustavalkoista ajattelua. Ei osata yhtään suhdentaa asioita vaan heti nyrkkiä pöytään, että ei tule toimimaan.

Mielestäni apn ystävä kuulostaa mahtavalta, että haluaa osoittaa tukensa vaikean tien läpi. Se ei tarkoita mitään kuluttamista vaan ihan ihminen ihmiselle olemista.

Mene terapiaan ja tee mitä täytyy, uskon, että tiedät itse mikä on oikein kohdallasi. Tsemppiä kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Eli teidän mielestä ei pitäisi avautua ystävälle eikä mielummin ollenkaan jos ei ole varaa terapiaan eikä kela puolla päätöstä?

Hoida sitä ITSE. Niin minäkin teen, kun terapiaa ei saa. Siihen on paljon menetelmiä. Kehotetapia, taideterapia, morfiset kentät, subliminaalit (kaksi viimeisintä ilmaisia youtubesta).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka hakisin ja minut todettaisiin terapiaa tarvitsevaksi, jonot ovat kuukausia pitkiä. Pitäisi ensinkin säästää paljon rahaa tai myydä omaisuutta, mitä on muutenkin vain tarpeellinen. Suomalaisilla on naiivi käsitys Suomen mielenterveydenhuollosta.

Minulla ei ole kyllä ollenkaan tuollainen kokemus. Kela puolsi terapiaa minulle traumaattisen lapsuuteni johdosta ja terapeuteista sain valita sopivan ja päästiin heti aloittamaan.

Mä en saanut taas mitään terapiaa vaikka olen narsisti-isän hakkaama ja kaltoinkohtelema koko lapsuuteni, nuoruuteni ja osin jopa aikuisuuden. Olen kuulemma terve ja reipas ja pärjään työssä. Ei tipu terapiaa.

Ikävää. Voit varmaan hakea uudelleen, mikäli b-lausunto on voimassa. Kannattaa korostaa terapian vaikutusta työelämässä jaksamiseen. Itse sain paljon apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka hakisin ja minut todettaisiin terapiaa tarvitsevaksi, jonot ovat kuukausia pitkiä. Pitäisi ensinkin säästää paljon rahaa tai myydä omaisuutta, mitä on muutenkin vain tarpeellinen. Suomalaisilla on naiivi käsitys Suomen mielenterveydenhuollosta.

Minulla ei ole kyllä ollenkaan tuollainen kokemus. Kela puolsi terapiaa minulle traumaattisen lapsuuteni johdosta ja terapeuteista sain valita sopivan ja päästiin heti aloittamaan.

Mä en saanut taas mitään terapiaa vaikka olen narsisti-isän hakkaama ja kaltoinkohtelema koko lapsuuteni, nuoruuteni ja osin jopa aikuisuuden. Olen kuulemma terve ja reipas ja pärjään työssä. Ei tipu terapiaa.

En minäkään, ja syy että masennus-dg puuttuu. Siis vaikka on oireilua ja dissosiaatiota. Mutta kun ei ole masennusta, ei saa terapiaa. Heti jos se olisi, saisi sitten kyllä apua.

Traumat ovat suojakeinoja. Kaverin kanssa/omahoitona niiden purkaminen voi johtaa ojasta allikkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka hakisin ja minut todettaisiin terapiaa tarvitsevaksi, jonot ovat kuukausia pitkiä. Pitäisi ensinkin säästää paljon rahaa tai myydä omaisuutta, mitä on muutenkin vain tarpeellinen. Suomalaisilla on naiivi käsitys Suomen mielenterveydenhuollosta.

Minulla ei ole kyllä ollenkaan tuollainen kokemus. Kela puolsi terapiaa minulle traumaattisen lapsuuteni johdosta ja terapeuteista sain valita sopivan ja päästiin heti aloittamaan.

Mä en saanut taas mitään terapiaa vaikka olen narsisti-isän hakkaama ja kaltoinkohtelema koko lapsuuteni, nuoruuteni ja osin jopa aikuisuuden. Olen kuulemma terve ja reipas ja pärjään työssä. Ei tipu terapiaa.

Ikävää. Voit varmaan hakea uudelleen, mikäli b-lausunto on voimassa. Kannattaa korostaa terapian vaikutusta työelämässä jaksamiseen. Itse sain paljon apua.

En saanut mitään lausuntoa kun olen reipas. Tietenkin olen reipas kun lapsena ollut pakko kehittää reipas suojakuori. Ärsytti että lääkärikin vetosi reippauteen

Vierailija kirjoitti:

Vaikka hakisin ja minut todettaisiin terapiaa tarvitsevaksi, jonot ovat kuukausia pitkiä. Pitäisi ensinkin säästää paljon rahaa tai myydä omaisuutta, mitä on muutenkin vain tarpeellinen. Suomalaisilla on naiivi käsitys Suomen mielenterveydenhuollosta.

Itse opiskelijana soitin maaliskuussa YTHS:lle ja sanoin haluavani terapiaan, ja saan tuen näillä näkymin syksyllä. Yllätyin siitä, miten helppoa se oli, kun julkisuudessa koko ajan puhutaan, ettei terapiaan pääse.

Tietenkään se ei varmaan ole kaikille yhtä helppoa, nuoret (yliopisto-)opiskelijat ehkä jopa parhaassa asemassa tuen saamisen suhteen, kun on pitkä työura edessä. Ja asuinpaikka vaikuttaa. Mutta suosittelen kokeilemaan, ei siinä paljoa menetä.

Terapeuteille on jonoa, jos haluaa aloittaa pitkän terapiasuhteen heti, mutta Kelan tuen saamiseenkin menee pitkään ja puolen vuoden päähän on jo helpompi saada aikoja.

Odottaminen on aika tylsää, mutta ei se puoli vuotta lopulta ole niin pitkä aika, jos on kärsinyt ongelmistaan vuosia tai vuosikymmeniä.

Surullista, että jotkut eivät voi luottaa edes ystäviinsä. Oli kyse sitten oikeasti ympärilleen kerätyistä juoruilijoista tai kuvitteellisesta uhkasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka hakisin ja minut todettaisiin terapiaa tarvitsevaksi, jonot ovat kuukausia pitkiä. Pitäisi ensinkin säästää paljon rahaa tai myydä omaisuutta, mitä on muutenkin vain tarpeellinen. Suomalaisilla on naiivi käsitys Suomen mielenterveydenhuollosta.

Minulla ei ole kyllä ollenkaan tuollainen kokemus. Kela puolsi terapiaa minulle traumaattisen lapsuuteni johdosta ja terapeuteista sain valita sopivan ja päästiin heti aloittamaan.

Mä en saanut taas mitään terapiaa vaikka olen narsisti-isän hakkaama ja kaltoinkohtelema koko lapsuuteni, nuoruuteni ja osin jopa aikuisuuden. Olen kuulemma terve ja reipas ja pärjään työssä. Ei tipu terapiaa.

Ikävää. Voit varmaan hakea uudelleen, mikäli b-lausunto on voimassa. Kannattaa korostaa terapian vaikutusta työelämässä jaksamiseen. Itse sain paljon apua.

En saanut mitään lausuntoa kun olen reipas. Tietenkin olen reipas kun lapsena ollut pakko kehittää reipas suojakuori. Ärsytti että lääkärikin vetosi reippauteen

Etsi toinen psykiatri.

Vierailija kirjoitti:

No voi hyvää päivää. Kai ap tietää millainen ystävä hänellä on.

Ei ne terapeutitkaan ole mitään muuta kuin ihmisiä. Jotkut hyviä, jotkut ei niin hyviä, jotkut huonoja.

Terapeutilla ei ole muuta kuin terapiasuhde potilaaseen. Häntä ei jää vaivaamaan AP:n ongelmat ja osaa käsitellä rankatkin aiheet ammattimaisesti.

Ystävällä taas on läheinen suhde AP:hen. Häntä jää kaivamaan AP:lle tapahtuneet asiat ja traumatisoivat jutut voivat traumatisoida häntä itseään (kun ne ovat tapahtuneet hänen tuntemalleen ihmiselle).

Vierailija kirjoitti:

Traumat ovat suojakeinoja. Kaverin kanssa/omahoitona niiden purkaminen voi johtaa ojasta allikkoon.

Miten se sanonta menikään. Tuntematon vihollinen on vaarallisin vihollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi hyvää päivää. Kai ap tietää millainen ystävä hänellä on.

Ei ne terapeutitkaan ole mitään muuta kuin ihmisiä. Jotkut hyviä, jotkut ei niin hyviä, jotkut huonoja.

Terapeutilla ei ole muuta kuin terapiasuhde potilaaseen. Häntä ei jää vaivaamaan AP:n ongelmat ja osaa käsitellä rankatkin aiheet ammattimaisesti.

Ystävällä taas on läheinen suhde AP:hen. Häntä jää kaivamaan AP:lle tapahtuneet asiat ja traumatisoivat jutut voivat traumatisoida häntä itseään (kun ne ovat tapahtuneet hänen tuntemalleen ihmiselle).

Toki ystävä tuntee myötätuntoa eri tavalla, mutta aikuinen todennäköisesti ymmärtää mihin suostuu. Osaa olla eläytymättä liikaa ja suhtautuu ystävän kertomukseen menneisyytenä, josta on selvitty hengissä ja jopa suhteellisen ehjänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Elämä on opettanut, että tuollaiset asiat kuuluu suljettujen ovien taa, kun se tämän päivän ystävä voi olla huomisen vihollinen. Jotkut nimenomaan tarjoutuu kuuntelemaan vain siksi että voivat joskus niitä tietoja käyttää hyväkseen.

Tuskin mutta vaikka niin kävisikin, minua ei kiinnosta mitä joku juorukello minusta sanoo.

On ihmisiä jotka opiskelee heikkoutesi ja traumasi käyttääkseen niitä sinua vastaan ja aiheuttaakseen lisää traumoja ja pahempia traumoja kuin ne alkuperäiset. Juorukellot on pienin murhe.

Mietin juuri tätä samaa kysymystä. Lapsuuden kaltoinkohtelu on vielä osin tabu, ihmiset eivät halua puhua asiasta. Yritin keskustella perheeni kanssa tuloksetta, minulle olisi ollut riittävää että myös muut olisivat myöntäneet toimineensa väärin ja pyytäneet anteeksi. En jaksaisi koluta terapeutteja läpi sen toivossa että joku tiedostaisi nämä asiat, en kaipaa sääliä enkä vuosikausien ruotimista. Siitä lähtien kun nuorempi siskoni syntyi olen ollut kakkosluokan kansalainen. Oman lapsen myötä olen ymmärtänyt tilanteen ja se on ollut masentava. Jotenkin nyt mietin että on kesä, mulla on ihana lapsi/teini ja en haluaisi enää voida huonosti. Terapiaa on suositeltu jo kymmenen vuotta sitten mutta lähipiirin mielestä olen ollut vain laiska ja kiittämätön, en terapian tarpeessa. Vaikka miten puhuisi, onnellista lapsuutta ja nuoruutta en tule koskaan saamaan, kiitos vinksahtaneiden vanhempien ja siskon joka puhuttiin mukaan tähän teatteriin tai ehkä hän olisi itsekin liittynyt vahvempien porukkaan, kuka tietää.

Vierailija kirjoitti:

Surullista, että jotkut eivät voi luottaa edes ystäviinsä. Oli kyse sitten oikeasti ympärilleen kerätyistä juoruilijoista tai kuvitteellisesta uhkasta.

Tavallisesti ihmiset ei ole sydänjuuriaan myöten kiinnostuneita kenenkään yksityiselämästä eikä halua kuulla niistä avautumisia kun on ne omatkin huolet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Elämä on opettanut, että tuollaiset asiat kuuluu suljettujen ovien taa, kun se tämän päivän ystävä voi olla huomisen vihollinen. Jotkut nimenomaan tarjoutuu kuuntelemaan vain siksi että voivat joskus niitä tietoja käyttää hyväkseen.

Tuskin mutta vaikka niin kävisikin, minua ei kiinnosta mitä joku juorukello minusta sanoo.

On ihmisiä jotka opiskelee heikkoutesi ja traumasi käyttääkseen niitä sinua vastaan ja aiheuttaakseen lisää traumoja ja pahempia traumoja kuin ne alkuperäiset. Juorukellot on pienin murhe.

Toiset eivät halua elää elämäänsä kuoressa peläten pahoja ihmisiä, joita sitten nähdäänkin ihan kaikkialla. Otan mielummin haavoittumisen riskin kuin suljen sydämeni elämältä ja yhteydeltä.

Vierailija kirjoitti:

No voi hyvää päivää. Kai ap tietää millainen ystävä hänellä on.

Ei ne terapeutitkaan ole mitään muuta kuin ihmisiä. Jotkut hyviä, jotkut ei niin hyviä, jotkut huonoja.

Ihmisiä ovat joo, mutta jostain syystä terapeuteillakin on työnohjausta. Oma traumaterapeuttini kertoi aikanaan kyselleensä omalta työnohjaajaltaan näkökantaa miten hoidossani kannattaisi edetä.

Kyökkipsykologialla ei pärjää rankkojen aiheiden kanssa. Saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi hyvää päivää. Kai ap tietää millainen ystävä hänellä on.

Ei ne terapeutitkaan ole mitään muuta kuin ihmisiä. Jotkut hyviä, jotkut ei niin hyviä, jotkut huonoja.

Terapeutilla ei ole muuta kuin terapiasuhde potilaaseen. Häntä ei jää vaivaamaan AP:n ongelmat ja osaa käsitellä rankatkin aiheet ammattimaisesti.

Ystävällä taas on läheinen suhde AP:hen. Häntä jää kaivamaan AP:lle tapahtuneet asiat ja traumatisoivat jutut voivat traumatisoida häntä itseään (kun ne ovat tapahtuneet hänen tuntemalleen ihmiselle).

Toki ystävä tuntee myötätuntoa eri tavalla, mutta aikuinen todennäköisesti ymmärtää mihin suostuu. Osaa olla eläytymättä liikaa ja suhtautuu ystävän kertomukseen menneisyytenä, josta on selvitty hengissä ja jopa suhteellisen ehjänä.

Aikuisillakin voi olla suuret luulot itsestään. Ideanahan on loistava, mutta todellisuudessa kaverista tulee vain AP:n likasanko ja ennen pitkään rasittuu itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista, että jotkut eivät voi luottaa edes ystäviinsä. Oli kyse sitten oikeasti ympärilleen kerätyistä juoruilijoista tai kuvitteellisesta uhkasta.

Tavallisesti ihmiset ei ole sydänjuuriaan myöten kiinnostuneita kenenkään yksityiselämästä eikä halua kuulla niistä avautumisia kun on ne omatkin huolet. 

No sellaisen ei varmaan sitten tule asettua tähän asemaan, mihin aloituksessa mainittu ystävä on vapaaehtoisesti suostunut?

Vierailija kirjoitti:

Mietin juuri tätä samaa kysymystä. Lapsuuden kaltoinkohtelu on vielä osin tabu, ihmiset eivät halua puhua asiasta. Yritin keskustella perheeni kanssa tuloksetta, minulle olisi ollut riittävää että myös muut olisivat myöntäneet toimineensa väärin ja pyytäneet anteeksi. En jaksaisi koluta terapeutteja läpi sen toivossa että joku tiedostaisi nämä asiat, en kaipaa sääliä enkä vuosikausien ruotimista. Siitä lähtien kun nuorempi siskoni syntyi olen ollut kakkosluokan kansalainen. Oman lapsen myötä olen ymmärtänyt tilanteen ja se on ollut masentava. Jotenkin nyt mietin että on kesä, mulla on ihana lapsi/teini ja en haluaisi enää voida huonosti. Terapiaa on suositeltu jo kymmenen vuotta sitten mutta lähipiirin mielestä olen ollut vain laiska ja kiittämätön, en terapian tarpeessa. Vaikka miten puhuisi, onnellista lapsuutta ja nuoruutta en tule koskaan saamaan, kiitos vinksahtaneiden vanhempien ja siskon joka puhuttiin mukaan tähän teatteriin tai ehkä hän olisi itsekin liittynyt vahvempien porukkaan, kuka tietää.

Kuulostaa golden child ja scapegoat -asetelmalta.