Kannattaako traumaattista lapsuutta kaivella?

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kysymys.

Välillä ajattelen, että terapia oli ehdottomasti hyödyllistä mutta välillä mietin, oliko se kuitenkaan kaiken sen arvoista. Opinnot kärsi valtavasti, koska asioiden käsittely kaksi kertaa viikossa vei valtavasti voimia, ja siihen päälle tuli vielä joka kuinen tappelu toimeentulotuessa terapiakulujen huomioimisesta. En todellakaan valmistunut ajallani. Ei puhettakaan, että olisin vielä jaksanut opiskelujen ja terapian päälle kartuttaa työkokemusta. Ihmissuhteista en edes aloita.

Hirveiden lapsuus- ja nuoruusvuosien päälle tulivat vielä terapiavuodet, ja noiden terapiavuosien ja kaikkeen niihin liittyvän seurauksia pohdin edelleen. En tiedä, kumpi olisi pahempaa, työkyvyttömyys vai se että ei saa töitä, kun opinnot on venyneet eikä työkokemusta ole.

Toi on vähän sellainen juttu, että se ei välttämättä ole kerralla valmis vaan kuin sipulia kuorisi.

Olin ensin opiskeluaikana terapiassa 2 x vko puolitoista vuotta. Sitten viiden vuoden kuluttua kognitiivinen lyhtytterapia. Sitten kymmenen vuoden kuluttua muutama yksittäinen terapiakäynti (burn out) ja sitten taas siitä kymmenen vuoden kuluttua neurofeedback-hoitojakso ja sitten jokusen vuoden päästä taas kriisiterapiaa, joka on nyt kesken ja vasta nyt olen ekaa kertaa puhumassa asioista niiden oikeilla nimillä ja pääsemässä oikeasti eteen päin (tai ainakin eri tavalla eteen päin kuin aiemmin). Minulla ei ole aiemmin ollut asioille oikeita käsitteitä eikä terapeuteilla myöskään. Tämä nykyinen tietää lähisuhdeväkivallasta, narsismista, seksuaaliväkivallasta, traumoista jne ja oma elämänkokemus on kasvanut myös vuosien varrella.