Kannattaako traumaattista lapsuutta kaivella?

Vierailija kirjoitti:

Mietin juuri tätä samaa kysymystä. Lapsuuden kaltoinkohtelu on vielä osin tabu, ihmiset eivät halua puhua asiasta. Yritin keskustella perheeni kanssa tuloksetta, minulle olisi ollut riittävää että myös muut olisivat myöntäneet toimineensa väärin ja pyytäneet anteeksi. En jaksaisi koluta terapeutteja läpi sen toivossa että joku tiedostaisi nämä asiat, en kaipaa sääliä enkä vuosikausien ruotimista. Siitä lähtien kun nuorempi siskoni syntyi olen ollut kakkosluokan kansalainen. Oman lapsen myötä olen ymmärtänyt tilanteen ja se on ollut masentava. Jotenkin nyt mietin että on kesä, mulla on ihana lapsi/teini ja en haluaisi enää voida huonosti. Terapiaa on suositeltu jo kymmenen vuotta sitten mutta lähipiirin mielestä olen ollut vain laiska ja kiittämätön, en terapian tarpeessa. Vaikka miten puhuisi, onnellista lapsuutta ja nuoruutta en tule koskaan saamaan, kiitos vinksahtaneiden vanhempien ja siskon joka puhuttiin mukaan tähän teatteriin tai ehkä hän olisi itsekin liittynyt vahvempien porukkaan, kuka tietää.

Et sinä tarvitse lähipiiriltäsi lupaa mennä terapiaan.

Teoriassa voisi kirjoittaa ne tännekin, mutta täällä joutuisi muuntelemaan yksityiskohtia ettei tulisi tunnistetuksi. Toinen palstan ominaisuus on tietenkin muutamat ikävät ihmiset, joiden panosta ei kaivata herkkien asioiden äärellä.

Ei minusta ole mikään huono idea keskustella traumaattisesta lapsuudestaan ystävänsä kanssa, päinvastoin, keskustele vain. Ei se psykoterapiaa ole eikä siinä todennäköisesti saa käsiteltyä asioita yhtä syvällisesti, mutta uskon, että siitä voisi silti olla hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

 Elämä on opettanut, että tuollaiset asiat kuuluu suljettujen ovien taa, kun se tämän päivän ystävä voi olla huomisen vihollinen. Jotkut nimenomaan tarjoutuu kuuntelemaan vain siksi että voivat joskus niitä tietoja käyttää hyväkseen.

Eivät kaikki traumaattiset asiat välttämättä ole sellaisia, että niiden eteenpäin kertomisesta aiheutuisi haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei minusta ole mikään huono idea keskustella traumaattisesta lapsuudestaan ystävänsä kanssa, päinvastoin, keskustele vain. Ei se psykoterapiaa ole eikä siinä todennäköisesti saa käsiteltyä asioita yhtä syvällisesti, mutta uskon, että siitä voisi silti olla hyötyä.

Ja terapiassa käyminenhän ei tarkoita, ettei voisi puhua myös ystävien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei minusta ole mikään huono idea keskustella traumaattisesta lapsuudestaan ystävänsä kanssa, päinvastoin, keskustele vain. Ei se psykoterapiaa ole eikä siinä todennäköisesti saa käsiteltyä asioita yhtä syvällisesti, mutta uskon, että siitä voisi silti olla hyötyä.

Niinpä. Tuskin kyse on mistään likasangosta joka on painostettu antamaan ammattitason psyykkistä hoitoa läheiselle ja traumatisoitua itse prosessissa.

Kovin on mustavalkoista täällä taas.

Jos voi puhua ystävälle ja ystävä jaksaa kuunnella, niin miksi ei. Toisaalta ystävyytenne luonne saattaa muuttua. Ja jos toinen haluaa, niin sitten peli pitää viheltää heti poikki.

Paras kaveri sano aikoinaan, et mun kokemukset on nii rankkoja et hän ei pysty keskusteleen niistä mun kanssa. Terapiassa ei synkannu ja istuttiin hiljaa. 15 vuotta meni hyvin. Kunnes naapuriin tuli perhe jonka vanhempien ja lasten käytös nosti traumat pintaan. Vaikka kaikki ympärillä tosi hyvin. Sain paniikkihäiriökohtauksia ja kesken päivää piti päästä turvaan. Ymmärtämättä ensin miksi. Kirjoitin kirjaksi koko elämän ja ymmärsin syyt omaan käytökseeni.

Alkuperäinen kysymyshän koski sitä, että kannattaako traumoja ylipäätään nimetä/avata vai pitäisikö jättää kokonaan käsittelemättä/pimentoon?

Mulle "kaivelu" oli välttämätöntä sen jälkeen, kun eräs elämäntapahtuma nosti traumat pintaan ja aloin dissosioida rankasti. Tuntui sitten kyllä myös siltä kuin olisin koko elämäni oikeastaan odottanut hetkeä, jolloin ne asiat olisi mahdollista käsitellä. Niin rankkaa on ajoittain ollut, että kieltämättä olen muutamat kerrat kironnut, että koskaan lähdin tähän. Samalla tuntuu, etten ikinä osaisi enää elää sitä elämää, jossa koitin pitää traumat haudattuina. En ikinä. Olin kuin tyhjä kuori, pelkkiä selviytymiskeinoja.

Vierailija kirjoitti:

Paras kaveri sano aikoinaan, et mun kokemukset on nii rankkoja et hän ei pysty keskusteleen niistä mun kanssa. Terapiassa ei synkannu ja istuttiin hiljaa. 15 vuotta meni hyvin. Kunnes naapuriin tuli perhe jonka vanhempien ja lasten käytös nosti traumat pintaan. Vaikka kaikki ympärillä tosi hyvin. Sain paniikkihäiriökohtauksia ja kesken päivää piti päästä turvaan. Ymmärtämättä ensin miksi. Kirjoitin kirjaksi koko elämän ja ymmärsin syyt omaan käytökseeni.

Vau, olen haaveillut samasta. Vaikuttiko kirjoittamisen prosessiin mahdollinen tunnistaminen tai lähipiirin loukkaantuminen? Miten kauan kirjoittaminen kesti ja miltä se tuntui? Ilmeisesti olet ollut tyytyväinen ratkaisuusi? Miltä tuntuu lukea kirja nyt jälkikäteen?

Vierailija kirjoitti:

Mulle "kaivelu" oli välttämätöntä sen jälkeen, kun eräs elämäntapahtuma nosti traumat pintaan ja aloin dissosioida rankasti. Tuntui sitten kyllä myös siltä kuin olisin koko elämäni oikeastaan odottanut hetkeä, jolloin ne asiat olisi mahdollista käsitellä. Niin rankkaa on ajoittain ollut, että kieltämättä olen muutamat kerrat kironnut, että koskaan lähdin tähän. Samalla tuntuu, etten ikinä osaisi enää elää sitä elämää, jossa koitin pitää traumat haudattuina. En ikinä. Olin kuin tyhjä kuori, pelkkiä selviytymiskeinoja.

Melkein kyynel tulee silmään tuosta kun kerroit, että tuntui sitten kyllä myös siltä kuin olisin koko elämäni oikeastaan odottanut hetkeä, jolloin ne asiat olisi mahdollista käsitellä. Pystyn samaistumaan muutenkin viestiisi. Kuinka pitkään akuutein käsittelyvaihe sinulla kesti?

Se oikea aika tulee, kun on tullakseen. Itselläkin on juuri alkanut traumaattisten asioiden selvittäminen, vasta syvällä keski-iässä. Toivon, että saisin ne nyt siihen kuntoon, että voisin parantua niistä fobioistani, jotka liittyvät siihen. Ja jos en parane niin olkoon sitten niin. 

Youtube on ihan valtava kultakaivos monenlaiseen self-helpiin. Olen löytänyt sieltä "ilmaista omaterapiaa" sekä lähisuhdeongelmiin että traumoihin.

Haluaako ap yhtään avata, minkä tyylisistä traumoista on kyse niin täällä osattaisiin vastata paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Mulle "kaivelu" oli välttämätöntä sen jälkeen, kun eräs elämäntapahtuma nosti traumat pintaan ja aloin dissosioida rankasti. Tuntui sitten kyllä myös siltä kuin olisin koko elämäni oikeastaan odottanut hetkeä, jolloin ne asiat olisi mahdollista käsitellä. Niin rankkaa on ajoittain ollut, että kieltämättä olen muutamat kerrat kironnut, että koskaan lähdin tähän. Samalla tuntuu, etten ikinä osaisi enää elää sitä elämää, jossa koitin pitää traumat haudattuina. En ikinä. Olin kuin tyhjä kuori, pelkkiä selviytymiskeinoja.

Mulle kävi sama. Eräs ihmissuhde räjäytti pajatson ja asiat on nousseet nyt tosi vahvasti pinnalle, ihan eri tavalla kuin ennen ja myös muistoja ja uutta tietoa. Käsittely on vielä kesken, joten en osaa sanoa lopputulosta. Talvi ja kevät on mennyt paljolti dissosiaatiossa, mutta mulla on turvallinen olo, että tästä voisi tulla hyvä lopputulos ja mulla on hyvä terapeutti, jota mulla on varaa käyttää ehkä 20-30 kertaa vielä. 

Tsemppiä kaikille cptsd-oireileville!

kirjoittaminen johonkin vihkoon menneisyydestä ja niiden aiheuttamista tunteista, voisi olla hyvä juttu.voi itse miettiä eri kantilta asioita rauhassa. 

moni rankan lapsuuden elänyt saattaa elää normaalia elämää,jopa menestyä.siksi voi olla vaikea saada julkiselta apua.kuitenkin sisään on jäänyt surun,menetyksen,epäreiluuden tunteita.jotkut psykologiset kirjat saattaa kanssa auttaa, itse apuna.

yksi vaihtoehto on varmaan yksityinen terapia vaikka kallista.

youtubessa on crappy chilhood fairy joka tekee videoita omasta paranemisestaan ja huonon lapsuuden aiheuttamista tunteista.

Vierailija kirjoitti:

Alkuperäinen kysymyshän koski sitä, että kannattaako traumoja ylipäätään nimetä/avata vai pitäisikö jättää kokonaan käsittelemättä/pimentoon?

Jos kärsii vaikkapa toistuvasta masentuneisuudesta, ahdistuksesta, persoonallisuushäiriöstä tms, yleensä lääkäri suosittelee terapiaa ja on valmis kirjoittamaan lausunnon kelalle sitä varten. Kuntoutuspsykoterapian nimellä haetaan, jos ei täytä minkään mielenterveyshäiriön kriteerejä kela katsoo ettei ole kuntoutuksen tarvetta. Toki terapiaan voi hakeutua myös täysin omakustanteisesti.

Meillä kaikilla on jonkinasteisia traumoja, se kannattaako niitä käsitellä vai antaako olla riippuu enimmäkseen siitä, miten nuo traumat vaikuttavat tänä päivänä elämääsi, oireiletko ja jos niin kuinka pahasti. Terapian onnistuminenkin on monen asian summa.

Vierailija kirjoitti:

Se oikea aika tulee, kun on tullakseen. Itselläkin on juuri alkanut traumaattisten asioiden selvittäminen, vasta syvällä keski-iässä. Toivon, että saisin ne nyt siihen kuntoon, että voisin parantua niistä fobioistani, jotka liittyvät siihen. Ja jos en parane niin olkoon sitten niin. 

Youtube on ihan valtava kultakaivos monenlaiseen self-helpiin. Olen löytänyt sieltä "ilmaista omaterapiaa" sekä lähisuhdeongelmiin että traumoihin.

Haluaako ap yhtään avata, minkä tyylisistä traumoista on kyse niin täällä osattaisiin vastata paremmin?

Lapsuudenaikaista fyysistä ja emotionaalista pahoinpitelyä sekä heitteillejättöä, henkistä kiristämistä, lapsen altistamista ikäänsä nähden liian vaikeille asioille, päihdeongelmia, kuolemaa, kasvattajan mielenterveysongelmat, koulukiusaamista yms eli vaikka mitä.

Ajattelin että kerron elämäntarinani ystävälleni sellaisena kuin se on ja jos tulee itku niin hän lohduttaa. En odota häneltä vastauksia tai ohjausta, kuunteleva korva ja lohduttava olkapää riittää. Ap

Suurin ongelma ei välttämättä ole se, että ap:n ystävä kuormittuisi ap:n traumoista, vaan voi myös käydä niin, ettei ap uskalla kertoa ystävälleen kaikkea. Terapeutillehan voi ainakin periaatteessa puhua täysin vapaasti vaikka siitä, että haluaisi tappaa perheenjäsenensä, että vihaa terapeuttia tai että on itsekin kaltoinkohdellut perheenjäseniään, eikä se ole terapeutille kovin iso asia. Kun taas ystävyys voi muuttua tuommoisten kertomisesta lopullisesti, joten ystävälle tuommoiset jäävät yleensä kertomatta ja niitä on silloin vaikeampi tiedostaa itsekään.

Vaikea kysymys.

Välillä ajattelen, että terapia oli ehdottomasti hyödyllistä mutta välillä mietin, oliko se kuitenkaan kaiken sen arvoista. Opinnot kärsi valtavasti, koska asioiden käsittely kaksi kertaa viikossa vei valtavasti voimia, ja siihen päälle tuli vielä joka kuinen tappelu toimeentulotuessa terapiakulujen huomioimisesta. En todellakaan valmistunut ajallani. Ei puhettakaan, että olisin vielä jaksanut opiskelujen ja terapian päälle kartuttaa työkokemusta. Ihmissuhteista en edes aloita.

Hirveiden lapsuus- ja nuoruusvuosien päälle tulivat vielä terapiavuodet, ja noiden terapiavuosien ja kaikkeen niihin liittyvän seurauksia pohdin edelleen. En tiedä, kumpi olisi pahempaa, työkyvyttömyys vai se että ei saa töitä, kun opinnot on venyneet eikä työkokemusta ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle "kaivelu" oli välttämätöntä sen jälkeen, kun eräs elämäntapahtuma nosti traumat pintaan ja aloin dissosioida rankasti. Tuntui sitten kyllä myös siltä kuin olisin koko elämäni oikeastaan odottanut hetkeä, jolloin ne asiat olisi mahdollista käsitellä. Niin rankkaa on ajoittain ollut, että kieltämättä olen muutamat kerrat kironnut, että koskaan lähdin tähän. Samalla tuntuu, etten ikinä osaisi enää elää sitä elämää, jossa koitin pitää traumat haudattuina. En ikinä. Olin kuin tyhjä kuori, pelkkiä selviytymiskeinoja.

Melkein kyynel tulee silmään tuosta kun kerroit, että tuntui sitten kyllä myös siltä kuin olisin koko elämäni oikeastaan odottanut hetkeä, jolloin ne asiat olisi mahdollista käsitellä. Pystyn samaistumaan muutenkin viestiisi. Kuinka pitkään akuutein käsittelyvaihe sinulla kesti?

Traumaterapia (yksityinen) kesti neljä vuotta, ja myöhemmin sain vielä "kevyempää" keskusteluapua (julkisella) parin vuoden ajan. Koko ajan olen työstänyt asioita myös itsekseni. Kaikkiaan yli kymmenen vuotta tässä on mennyt, ja varmaan jollain tasolla työ jatkuu loppuelämän. Nykyään en enää ajattele tätä erillisenä projektina, joka tulisi saada saatettua päätökseen, vaan oikeastaan elämäntapamuutoksena. Paluuta entiseen ei ole. (Onneksi.)