Miten pysyttelen pinnalla, kun toinen jättää minut yksin vastuuseen kaikesta?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sama tilanne. Sain lopulta selville miksi mieheni on vihainen ja katkera ja käyttäytyy noin kuin ap:n mies. En tietenkään tiedä onko ap:n miehellä samat syyt kuin minun miehellä. Mutta meillä syynä oli se, että mies oli todella pettynyt siihen, että ei voinutkaan saavuttaa unelmiaan. Lapsi ja perhe ei ollutkaan sellaisia kuin oli unelmoinut ja tajusi, että lapsi ja perhe esti häntä saavuttamasta muita unelmiaan (käytännön syistä). Ei ollut kuulemma varsinaisesti minulle vihainen vaan elämälle. Muille ihmisille jaksoi näytellä hetken iloista, koska kohtaamiset oli lyhyitä. Mutta kotona ei pystynyt estämään vihaisuutta näkymästä. Varsinaista ratkaisua ei löytynyt vaan suunnittelen eroa.

Varsinaista ratkaisua ei löytynyt? Mitäs sä yritit?

"Emminähaluuu"  Miehekäs suomipoika vauhdissa, kas kun ei kaljakorikin kilise.

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sama tilanne. Sain lopulta selville miksi mieheni on vihainen ja katkera ja käyttäytyy noin kuin ap:n mies. En tietenkään tiedä onko ap:n miehellä samat syyt kuin minun miehellä. Mutta meillä syynä oli se, että mies oli todella pettynyt siihen, että ei voinutkaan saavuttaa unelmiaan. Lapsi ja perhe ei ollutkaan sellaisia kuin oli unelmoinut ja tajusi, että lapsi ja perhe esti häntä saavuttamasta muita unelmiaan (käytännön syistä). Ei ollut kuulemma varsinaisesti minulle vihainen vaan elämälle. Muille ihmisille jaksoi näytellä hetken iloista, koska kohtaamiset oli lyhyitä. Mutta kotona ei pystynyt estämään vihaisuutta näkymästä. Varsinaista ratkaisua ei löytynyt vaan suunnittelen eroa.

Ehdotin asioita, jotka olisi poistanut niitä käytännön esteitä, mutta ne ei miehelle sopineet. En pysty yksin ratkaisemaan ongelmia, etenkin kun ne ei alunperin edes ole minun ongelmia (vaan koski miehen omia unelmia). Mies ei suostunut ehdottamaan mitään ratkaisuja.

Varsinaista ratkaisua ei löytynyt? Mitäs sä yritit?

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti olisi helpompaa yksinhuoltajana kuin vihaisen, vapaamatkustavan miehen kanssa. Teillä on se hyvä puoli tuossa eroa ajatellen, että tuo mies osaa hoitaa lasta omalla vuorollaankin aikanaan, voit ainakin luottaa siihen silloin.

Miksi ero on parempi kuin arjen uudelleen miettiminen? Ap ei itsekään handlaa arkea, mutta ongelma on mies, joka ei myöskään siinä onnistu.

Koska apn reaktiot on sallittuja, koska nainen. Miehen ei, koska mies. Nämä on niin nähty, miesparat saa kaikki syyt niskoilleen, narsisti ja mieslapsi haukut päälle ja naiset sit taputtelee toisiaan selkään.

Ap saa kiukuta vaikka kuinka, mutta miehensä ei. Näin se menee.

Ap sit vaan eroaa, sama työ häntä odottaa siellä kotona kuitenkin.

Tämä!

Jos meillä olisi ajauduttu tilanteeseen, jossa mieheni reagoisi vetäytymällä eikä saisi enää tehtyä kotitöitä, en mä nyt ensimmäisenä alkaisi häntä henkisestä väkivallasta syyttämään vaan tekisin arjellemme jotakin.

Sama kuin sanottaisiin mun miehelle jos mä itkisin väsymystäni että se alistaa sua, jätä se.

Apn tilanteessa ei ole kyse miehestä vaan siitä, että perhe-elämä on hukassa. Molemmat töihin ja lapsi päiväkotiin.

Missä aloittaja on syyttänyt miestään edes etäisesti henkisestä väkivallasta? Kuvaillessaan tunteitaan vai miehen itsensä käytöstä? Huomaa, että sinä itse luet miehen käytöstä henkisenä väkivaltana, ei aloittaja. :D

Naiset, naiset! Älkää koskaan luottako miehen sanomaan. Tehkää lapset vain sillä periaatteella että olette valmiita hankkimaan ulkopuolista apua. Miehelle perhe on ennenkaikkea statuskysymys. Työpaikalla hurrataan perheellisille miehille riippumatta siitä osallistuvatko kovinkaan paljoa perheen pitoon.

Niin ja katso Lumolta uusi kämppä. Sossukin voi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Meillä kävi samoin ja lähes samoilla spekseillä.

Avasi myös minun silmät sille että jotkut ihmiset kykenevät kyllä täydelliseen itsekkyytteen silloin kun sitä vähiten odottaisi. Exälle tuli oikeasti yllätyksenä että jo raskausaika on äidille melkoinen fyysinen ja henkinen ponnistus, synnytyksestä puhumattakaan. Eikä synnytyksestä palauduta kuukaudessa ja se kaikki vaikuttaa myös isän arkeen.

Kaikesta puhuttiin lukemattomia kertoja ja silti vaan se oli yllätys kuinka hänenkin arki muuttuu täydellisesti.

Jälkeenpäin olen yrittänyt etsiä syitä ja seurauksia ja katsonut peiliin ja yrittänyt ymmärtää miksi kaikki muuttui ihan päälaelleen. Ja vaikka tiedostan myös omat virheeni niin on oikeasti miehiä jotka pohjimmiltaan ovat vain ikuisia mieslapsia eivätkä siitä muuksi muutu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Kuulostaa tosiaan että ehkä osunut sitten vaan huono arpa. Ei pelkästään vastoinkäymiset timanttia tee vaan niistä kunnialla selviäminen. Tod näk tuollaisen heikomman ne rikkoo tilapäisesti tai pysyvästi.

Tuo vähän pisti silmään vielä ettei lapsista aiempaa kokemusta. Hui. Tässä auto, kyydissä minä ja meidän elämä. Kerron sitten liikkeelle lähdön jälkeen miten ajetaan. Nykypäivänä varsinkin keskiluokassa paine on kyllä joskus kova ympäristöltä/sukulaisilta hankkia lapsia vaikka mies ei tästä itse olisi haaveillut. Juttu joka vain pitää tehdä.

Vaikka kovasti pleikkaripipopäitä dissataan kun eivät halua perhettä tai naisia jotka valitsee lapsettomuuden, niin onhan niissä ratkaisuissa 1000 kertaa enemmän selkärankaa kuin itkeä nyytti kädessä ettei tätä tainnut haluta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Meillä kävi samoin ja lähes samoilla spekseillä.

Avasi myös minun silmät sille että jotkut ihmiset kykenevät kyllä täydelliseen itsekkyytteen silloin kun sitä vähiten odottaisi. Exälle tuli oikeasti yllätyksenä että jo raskausaika on äidille melkoinen fyysinen ja henkinen ponnistus, synnytyksestä puhumattakaan. Eikä synnytyksestä palauduta kuukaudessa ja se kaikki vaikuttaa myös isän arkeen.

Kaikesta puhuttiin lukemattomia kertoja ja silti vaan se oli yllätys kuinka hänenkin arki muuttuu täydellisesti.

Jälkeenpäin olen yrittänyt etsiä syitä ja seurauksia ja katsonut peiliin ja yrittänyt ymmärtää miksi kaikki muuttui ihan päälaelleen. Ja vaikka tiedostan myös omat virheeni niin on oikeasti miehiä jotka pohjimmiltaan ovat vain ikuisia mieslapsia eivätkä siitä muuksi muutu.

Meilläkin puhuttiin lukemattomia kertoja etukäteen siitä, että vauvat voi heräillä monta kertaa yössä ja alussa äiti on aika sidottu vauvaan. Puheiden perusteella vaikutti, että mies käsitti nämä asiat. Mutta niin vain todellisuus iski häntä silmille, ei hän ollut tajunnut että vauvan yöheräily tarkoittaa sitä, että vauva saattaa vaikka itkeä vartin herätessään yöllä tai herätä vaikka kymmenen kertaa yössä eikä välttämättä nukahda tuntiin uudelleen. Eikä ollut tajunnut, että se, että äiti on sidottu vauvaan voi tarkoittaa vaikka sitä, että äiti joutuu menemään imettämään heti kun vauva nälkäisenä herää vaikka olisi joku muu juttu miehen kanssa kesken juuri silloin. Ei sillä ole väliä miten näistä ennakkoon puhuu, kun miehelle puheet on puheita ja konkretia saattaa olla sitten jotain ihan muuta kuin hän on ajatellut, vaikka se asia olisi hänelle ennalta sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Kuulostaa tosiaan että ehkä osunut sitten vaan huono arpa. Ei pelkästään vastoinkäymiset timanttia tee vaan niistä kunnialla selviäminen. Tod näk tuollaisen heikomman ne rikkoo tilapäisesti tai pysyvästi.

Tuo vähän pisti silmään vielä ettei lapsista aiempaa kokemusta. Hui. Tässä auto, kyydissä minä ja meidän elämä. Kerron sitten liikkeelle lähdön jälkeen miten ajetaan. Nykypäivänä varsinkin keskiluokassa paine on kyllä joskus kova ympäristöltä/sukulaisilta hankkia lapsia vaikka mies ei tästä itse olisi haaveillut. Juttu joka vain pitää tehdä.

Vaikka kovasti pleikkaripipopäitä dissataan kun eivät halua perhettä tai naisia jotka valitsee lapsettomuuden, niin onhan niissä ratkaisuissa 1000 kertaa enemmän selkärankaa kuin itkeä nyytti kädessä ettei tätä tainnut haluta.

Mistä mies olisi saanut aiempaa kokemusta lapsista, kun sukulaisista ei kukaan lisääntynyt miehen ollessa aikuisikäinen eikä läheisistä ystävistä myöskään. Miehen ystävät oli joko lapsettomia tai pikkulapsiaikana eronneita miehiä, jotka tapasi lastaan harvoin. Silti mies itse halusi lapsen, jopa enemmän kuin minä. Mutta jälkikäteen tajuan, että hänellä ei ollut mitään aavistusta mihin oli ryhtymässä. Vaikka oli neuvolassakin raskausaikana aina mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Kuulostaa tosiaan että ehkä osunut sitten vaan huono arpa. Ei pelkästään vastoinkäymiset timanttia tee vaan niistä kunnialla selviäminen. Tod näk tuollaisen heikomman ne rikkoo tilapäisesti tai pysyvästi.

Tuo vähän pisti silmään vielä ettei lapsista aiempaa kokemusta. Hui. Tässä auto, kyydissä minä ja meidän elämä. Kerron sitten liikkeelle lähdön jälkeen miten ajetaan. Nykypäivänä varsinkin keskiluokassa paine on kyllä joskus kova ympäristöltä/sukulaisilta hankkia lapsia vaikka mies ei tästä itse olisi haaveillut. Juttu joka vain pitää tehdä.

Vaikka kovasti pleikkaripipopäitä dissataan kun eivät halua perhettä tai naisia jotka valitsee lapsettomuuden, niin onhan niissä ratkaisuissa 1000 kertaa enemmän selkärankaa kuin itkeä nyytti kädessä ettei tätä tainnut haluta.

Mistä mies olisi saanut aiempaa kokemusta lapsista, kun sukulaisista ei kukaan lisääntynyt miehen ollessa aikuisikäinen eikä läheisistä ystävistä myöskään. Miehen ystävät oli joko lapsettomia tai pikkulapsiaikana eronneita miehiä, jotka tapasi lastaan harvoin. Silti mies itse halusi lapsen, jopa enemmän kuin minä. Mutta jälkikäteen tajuan, että hänellä ei ollut mitään aavistusta mihin oli ryhtymässä. Vaikka oli neuvolassakin raskausaikana aina mukana.

En pysty miehelle lapsikokemukseksi muuttumaan mutta kai yleisimmät on jos pienempiä sisaruksia, kaverit/sisarukset katsoo hyväksi kummiksi ja ottaa sen homman tosissaan(on lapselle läsnä, muodostuu pos.aikuishenkilöksi, auttaa vanhempia yökyläilyt jne) eikä ole vain lahja-automaatti.

Jonkinnäköinen tamaguchi helvetistä pitäisi tulla kauppoihin jotta heikot arvat saisi paljastettua. Koira ei tähän riitä, vaikka sinkkumiehille jotka haluisivat perheen on se mitä lääkäri määrää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Kuulostaa tosiaan että ehkä osunut sitten vaan huono arpa. Ei pelkästään vastoinkäymiset timanttia tee vaan niistä kunnialla selviäminen. Tod näk tuollaisen heikomman ne rikkoo tilapäisesti tai pysyvästi.

Tuo vähän pisti silmään vielä ettei lapsista aiempaa kokemusta. Hui. Tässä auto, kyydissä minä ja meidän elämä. Kerron sitten liikkeelle lähdön jälkeen miten ajetaan. Nykypäivänä varsinkin keskiluokassa paine on kyllä joskus kova ympäristöltä/sukulaisilta hankkia lapsia vaikka mies ei tästä itse olisi haaveillut. Juttu joka vain pitää tehdä.

Vaikka kovasti pleikkaripipopäitä dissataan kun eivät halua perhettä tai naisia jotka valitsee lapsettomuuden, niin onhan niissä ratkaisuissa 1000 kertaa enemmän selkärankaa kuin itkeä nyytti kädessä ettei tätä tainnut haluta.

Niin kuinka monella miehellä on lapsista kokemusta ennen kuin niitä ryhdytään tekemään? Jos ei kaveripiirissä vielä hirveästi ole lapsia eikä sisaruksilla ole lapsia? Ei ollut meilläkään juuri kokemusta lapsista, kummallakaan, ja ihan siinä yhdessä opittiin. Luojan kiitos mies osoittautui kehityskelpoiseksi yksilöksi eikä lusmuksi, ja hommat hoituu nykyään ihan sujuvasti kummalta vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Kuulostaa tosiaan että ehkä osunut sitten vaan huono arpa. Ei pelkästään vastoinkäymiset timanttia tee vaan niistä kunnialla selviäminen. Tod näk tuollaisen heikomman ne rikkoo tilapäisesti tai pysyvästi.

Tuo vähän pisti silmään vielä ettei lapsista aiempaa kokemusta. Hui. Tässä auto, kyydissä minä ja meidän elämä. Kerron sitten liikkeelle lähdön jälkeen miten ajetaan. Nykypäivänä varsinkin keskiluokassa paine on kyllä joskus kova ympäristöltä/sukulaisilta hankkia lapsia vaikka mies ei tästä itse olisi haaveillut. Juttu joka vain pitää tehdä.

Vaikka kovasti pleikkaripipopäitä dissataan kun eivät halua perhettä tai naisia jotka valitsee lapsettomuuden, niin onhan niissä ratkaisuissa 1000 kertaa enemmän selkärankaa kuin itkeä nyytti kädessä ettei tätä tainnut haluta.

Mistä mies olisi saanut aiempaa kokemusta lapsista, kun sukulaisista ei kukaan lisääntynyt miehen ollessa aikuisikäinen eikä läheisistä ystävistä myöskään. Miehen ystävät oli joko lapsettomia tai pikkulapsiaikana eronneita miehiä, jotka tapasi lastaan harvoin. Silti mies itse halusi lapsen, jopa enemmän kuin minä. Mutta jälkikäteen tajuan, että hänellä ei ollut mitään aavistusta mihin oli ryhtymässä. Vaikka oli neuvolassakin raskausaikana aina mukana.

En pysty miehelle lapsikokemukseksi muuttumaan mutta kai yleisimmät on jos pienempiä sisaruksia, kaverit/sisarukset katsoo hyväksi kummiksi ja ottaa sen homman tosissaan(on lapselle läsnä, muodostuu pos.aikuishenkilöksi, auttaa vanhempia yökyläilyt jne) eikä ole vain lahja-automaatti.

Jonkinnäköinen tamaguchi helvetistä pitäisi tulla kauppoihin jotta heikot arvat saisi paljastettua. Koira ei tähän riitä, vaikka sinkkumiehille jotka haluisivat perheen on se mitä lääkäri määrää.

Omat lapset ovat hiukan eri. Onhan päiväkodissa työskentelevät äiditkin myöntäneet ettei omaa pysty vertaamaan hoitolapsiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu kummalliselta miten paljon näitä tapauksia tuntuu olevan joissa perheen perustamisen ja lapsen saamisen jälkeen mies onkin ihan puskista itsekäs mulkku.

Tähän tietenkin itse miehenä, jolle isyys ja juuri se pienestä huolehtiminen oli yksi toteutuneista unelmista, on vaikea suhtautua niin ettei aivot nyrjähdä. Miten ei ole vaikka 5-6v taipaleella ja yhdessäasumisella esiin tilanteita joissa kaikki ei ole täydellisesti ja stressaa ja miten puoliso käyttäytyy. Tai tilanteita joissa itse(tai muu miehen läheinen) on niin kipeänä/ongelmissa että mies joutuu hoitamaan kaiken töiden lisäksi ja klaaraakin koska elämässä asiat on hoidettava.

Millä kriteereillä mies on alunperin hankittu. Onko klaarannut kaiken ja ollut empaattinen ja ahkera ja vauva muutti ihmisen? Vai onko puolison valinta tehty(vaikka perhe mielessä) ranskalaisin viivoin ainoastaan ajatellen mikä kuulostaa paperilla hyvältä punaista tupaa ja Volvoa ajatellen? Plus tietenkin kemia, ilman ei pärjää vaikka valitsisi kumppanin joka vahva ja ahkera elämän myrskyissäkin.

Mutta tosiaan tuntuu ihan kuin olisi naiset joukolla hakeneet miesten äitien hoteista tai pvhoidosta tulevat miehensä kysyen vain ammatin ja pituuden.....pvkodin täti yrittänyt huutaa perään etten tiedä kannattaako sitä kun pvunien jäädessä väliin ei ole hymypoika enää. Voi tietenkin olla niin että elämä on ollut liian helppoa pareille, instaa ja suppaillaan vähän duunia eikä vain ole ollut vastoinkäymisiä missä nähdä että äijä on veltto, laiska ja henkisesti ei kestä turbulenssia.

Sellainen huomio että ahkeruus oman harrastuksen, auton fixaus, urheilu, pelit jne, ei ole käypä mittari koska se korreloi kiinnostuksen kanssa ja on hupia. Se veri mitataan kun kaikki on päin persettä, miljoonaa asiaa jonossa, pitäisi pyytää anteeksi ja koota ennen aamua Ikean pöytä. Luovuttaako ja kiukkuaa, vai nauratte yhdessä absurdille tilanteelle ja klaaraa koska oppinut että jostain pitää alkaa lapioida kun asioita liikaa.

Olen yksi tähän ketjuun kirjoittaneista, jolle kävi samoin kuin AP:lle. Me oltiin yhdessä kuusi vuotta ennen kuin päätettiin aloittaa lapsen yrittäminen. Meidän elämässä vain ei tullut eteen mitään isoja kriisejä ennen lasta. Molemmat olimme terveitä, hyväkuntoisia, koulutettuja, hyvässä työssä. Oli vain pikkuflunssaa ja sitäkin harvoin, ei siis terveysongelmia. Molemmilla hyvä vakityöpaikka, ei siis työttömyyttä eikä rahaongelmia. Asuttiin vain hyväkuntoisissa kerrostaloasunnoissa eli asumiseenkaan ei liittynyt mitään hometalokriisejä. Ja kotitöitä on kahden aikuisen kerrostalotaloudessa on niin vähän että niistä ei mitään vääntöä oikein edes voinut muodostua. Molempien vanhemmat on hyväkuntoisia eli ei mitään låheisiinkään liittyvää kriisiä ollut. Lapsen saaminen oli ensimmäinen kriisi, tosin vain miehelle. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lapsista ja moni hankala asia tuli hänelle isona yllätyksenä.

Kuulostaa tosiaan että ehkä osunut sitten vaan huono arpa. Ei pelkästään vastoinkäymiset timanttia tee vaan niistä kunnialla selviäminen. Tod näk tuollaisen heikomman ne rikkoo tilapäisesti tai pysyvästi.

Tuo vähän pisti silmään vielä ettei lapsista aiempaa kokemusta. Hui. Tässä auto, kyydissä minä ja meidän elämä. Kerron sitten liikkeelle lähdön jälkeen miten ajetaan. Nykypäivänä varsinkin keskiluokassa paine on kyllä joskus kova ympäristöltä/sukulaisilta hankkia lapsia vaikka mies ei tästä itse olisi haaveillut. Juttu joka vain pitää tehdä.

Vaikka kovasti pleikkaripipopäitä dissataan kun eivät halua perhettä tai naisia jotka valitsee lapsettomuuden, niin onhan niissä ratkaisuissa 1000 kertaa enemmän selkärankaa kuin itkeä nyytti kädessä ettei tätä tainnut haluta.

Niin kuinka monella miehellä on lapsista kokemusta ennen kuin niitä ryhdytään tekemään? Jos ei kaveripiirissä vielä hirveästi ole lapsia eikä sisaruksilla ole lapsia? Ei ollut meilläkään juuri kokemusta lapsista, kummallakaan, ja ihan siinä yhdessä opittiin. Luojan kiitos mies osoittautui kehityskelpoiseksi yksilöksi eikä lusmuksi, ja hommat hoituu nykyään ihan sujuvasti kummalta vaan.

Monet miehet ajattelee lasten olevan naisten projekti. Miksi niitä halutaan? Koska normit. Pleikkarunkkareita haukutaan tuon tuosta vaikka eivät satuta ketään. Jopa Väestöliitto on osallistunut tähän.

Vierailija kirjoitti:

Jo tuo, mitä sanoit munankuorilla kävelemisestä, kertoo suhteestanne oleellisen. Sinun pitää nyt yksinkertaisesti lakata asettamasta miehesi tunteet kaiken muun edelle. Keskity lapseen ja itseesi, ja tingi kotitöistä. Yrität nyt liikaa anoa hyväksynnän murusia mieheltäsi. Et tule saamaan edes niitä.

Minusta vaikuttaa siltä, että miehesi on keskenkasvuinen. Sellainen, joka kokee, että toiset saavat aina enemmän nallekarkkeja, ja hän jää ilman. Tai että hän joutuu aina raatamaan enemmän, kuin muut, jotka eivät tee mitään. Siitä kielii tuo, että hän oli ehkä sinulle kateellinen, kun olit äitiyslomalla. Osien vaihduttua hän huomasi, että ei se olekaan lomaa ja sohvalla makaamista, mutta ei voi millään sitä myöntää. Hänhän menettäisi kasvonsa, jos sanoisi jotain siihen viittaavaa, että kotona olo vauvan kanssa vaatiikin enemmän.

Juuri tämä. Keskity ap lapseesi ja itseesi. Pilaat oman elämäsi ja lapsesi ainutkertaisen lapsuuden yrittämällä mahdotonta, eli miehen tyytyväiseksi tekemistä. Se ei ole sinun asiasi. Jokaisen ihmisen tyytyväisyys elämäänsä tulee sen ihmisen itsensä sisältä.

Valitettavasti joudun sanomaan että keskity tulevaisuuteen ilman miestä. Unohda kaikki haavekuvat onnellisesta ydinperheestä, miehesi ei pysty sitä sinulle antamaan minkään terapian jälkeenkään. Sen varaan on turha laskea. Sure se suru ja sitten käännä nokka kohti uutta. Ala valmistelemaan eroa ja miten pärjäät kahden lapsen kanssa. Se voi myös olla todella vapauttavaa ja ihanaa, kun voi nauttia vauvasta ilman että joku tekee tunnelmasta koko ajan painostavan ja negatiivisen. Älä laske mitään miehen varaan, että tämä huolehtisi lapsesta tai että maksaisi elatusta tai mitään. Joo, niinhän toki miehen kuuluisi tehdä, mutta tuo ap:n kuvailema käytös todistaa että ei miestä oikeasti kiinnosta lapsi tai lapsen hyvinvointi ap:stä puhumattakaan. Miestä kiinnostaa tasan yksi asia: mies itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti olisi helpompaa yksinhuoltajana kuin vihaisen, vapaamatkustavan miehen kanssa. Teillä on se hyvä puoli tuossa eroa ajatellen, että tuo mies osaa hoitaa lasta omalla vuorollaankin aikanaan, voit ainakin luottaa siihen silloin.

Miksi ero on parempi kuin arjen uudelleen miettiminen? Ap ei itsekään handlaa arkea, mutta ongelma on mies, joka ei myöskään siinä onnistu.

Koska apn reaktiot on sallittuja, koska nainen. Miehen ei, koska mies. Nämä on niin nähty, miesparat saa kaikki syyt niskoilleen, narsisti ja mieslapsi haukut päälle ja naiset sit taputtelee toisiaan selkään.

Ap saa kiukuta vaikka kuinka, mutta miehensä ei. Näin se menee.

Ap sit vaan eroaa, sama työ häntä odottaa siellä kotona kuitenkin.

Tämä!

Jos meillä olisi ajauduttu tilanteeseen, jossa mieheni reagoisi vetäytymällä eikä saisi enää tehtyä kotitöitä, en mä nyt ensimmäisenä alkaisi häntä henkisestä väkivallasta syyttämään vaan tekisin arjellemme jotakin.

Sama kuin sanottaisiin mun miehelle jos mä itkisin väsymystäni että se alistaa sua, jätä se.

Apn tilanteessa ei ole kyse miehestä vaan siitä, että perhe-elämä on hukassa. Molemmat töihin ja lapsi päiväkotiin.

Missä aloittaja on syyttänyt miestään edes etäisesti henkisestä väkivallasta? Kuvaillessaan tunteitaan vai miehen itsensä käytöstä? Huomaa, että sinä itse luet miehen käytöstä henkisenä väkivaltana, ei aloittaja. :D

Näin sivullisena on helppoa nähdä, että ap:n miehen käytös on henkistä väkivaltaa. Tuollaista se juuri on. Perehdy asiaan itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti olisi helpompaa yksinhuoltajana kuin vihaisen, vapaamatkustavan miehen kanssa. Teillä on se hyvä puoli tuossa eroa ajatellen, että tuo mies osaa hoitaa lasta omalla vuorollaankin aikanaan, voit ainakin luottaa siihen silloin.

Miksi ero on parempi kuin arjen uudelleen miettiminen? Ap ei itsekään handlaa arkea, mutta ongelma on mies, joka ei myöskään siinä onnistu.

Koska apn reaktiot on sallittuja, koska nainen. Miehen ei, koska mies. Nämä on niin nähty, miesparat saa kaikki syyt niskoilleen, narsisti ja mieslapsi haukut päälle ja naiset sit taputtelee toisiaan selkään.

Ap saa kiukuta vaikka kuinka, mutta miehensä ei. Näin se menee.

Ap sit vaan eroaa, sama työ häntä odottaa siellä kotona kuitenkin.

Tämä!

Jos meillä olisi ajauduttu tilanteeseen, jossa mieheni reagoisi vetäytymällä eikä saisi enää tehtyä kotitöitä, en mä nyt ensimmäisenä alkaisi häntä henkisestä väkivallasta syyttämään vaan tekisin arjellemme jotakin.

Sama kuin sanottaisiin mun miehelle jos mä itkisin väsymystäni että se alistaa sua, jätä se.

Apn tilanteessa ei ole kyse miehestä vaan siitä, että perhe-elämä on hukassa. Molemmat töihin ja lapsi päiväkotiin.

Missä aloittaja on syyttänyt miestään edes etäisesti henkisestä väkivallasta? Kuvaillessaan tunteitaan vai miehen itsensä käytöstä? Huomaa, että sinä itse luet miehen käytöstä henkisenä väkivaltana, ei aloittaja. :D

Näin sivullisena on helppoa nähdä, että ap:n miehen käytös on henkistä väkivaltaa. Tuollaista se juuri on. Perehdy asiaan itsekin.

Mikä sun mielestä nyt muka on henkistä väkivaltaa?

-eri

Ei kai mies halua taloudenhoitajasta erota, jos AP vielä hoitaa kotityötkin. Erotilanteessa käy niin, että pikkulapsi pyörii miehen nurkissa viikon ja sitten menee äidille ja joutuu kaikki asiat hoitamaan itse.

Ratkaisu on seuraava: menette molemmat töihin ja vuoroviikoin toinen hoitaa kotityöt ja lapsen ja toinen lepää. AP voi ottaa omille viikoilleen siivoojan jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo tuo, mitä sanoit munankuorilla kävelemisestä, kertoo suhteestanne oleellisen. Sinun pitää nyt yksinkertaisesti lakata asettamasta miehesi tunteet kaiken muun edelle. Keskity lapseen ja itseesi, ja tingi kotitöistä. Yrität nyt liikaa anoa hyväksynnän murusia mieheltäsi. Et tule saamaan edes niitä.

Minusta vaikuttaa siltä, että miehesi on keskenkasvuinen. Sellainen, joka kokee, että toiset saavat aina enemmän nallekarkkeja, ja hän jää ilman. Tai että hän joutuu aina raatamaan enemmän, kuin muut, jotka eivät tee mitään. Siitä kielii tuo, että hän oli ehkä sinulle kateellinen, kun olit äitiyslomalla. Osien vaihduttua hän huomasi, että ei se olekaan lomaa ja sohvalla makaamista, mutta ei voi millään sitä myöntää. Hänhän menettäisi kasvonsa, jos sanoisi jotain siihen viittaavaa, että kotona olo vauvan kanssa vaatiikin enemmän.

Juuri tämä. Keskity ap lapseesi ja itseesi. Pilaat oman elämäsi ja lapsesi ainutkertaisen lapsuuden yrittämällä mahdotonta, eli miehen tyytyväiseksi tekemistä. Se ei ole sinun asiasi. Jokaisen ihmisen tyytyväisyys elämäänsä tulee sen ihmisen itsensä sisältä.

Valitettavasti joudun sanomaan että keskity tulevaisuuteen ilman miestä. Unohda kaikki haavekuvat onnellisesta ydinperheestä, miehesi ei pysty sitä sinulle antamaan minkään terapian jälkeenkään. Sen varaan on turha laskea. Sure se suru ja sitten käännä nokka kohti uutta. Ala valmistelemaan eroa ja miten pärjäät kahden lapsen kanssa. Se voi myös olla todella vapauttavaa ja ihanaa, kun voi nauttia vauvasta ilman että joku tekee tunnelmasta koko ajan painostavan ja negatiivisen. Älä laske mitään miehen varaan, että tämä huolehtisi lapsesta tai että maksaisi elatusta tai mitään. Joo, niinhän toki miehen kuuluisi tehdä, mutta tuo ap:n kuvailema käytös todistaa että ei miestä oikeasti kiinnosta lapsi tai lapsen hyvinvointi ap:stä puhumattakaan. Miestä kiinnostaa tasan yksi asia: mies itse.

Ja aptako kiinnostaa miehensä? Huh huh, ei ole ihme, että olette yh.