Aina sanotaan että kannattaa hakea apua masennukseen, mutta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis mistä sä olet saanut diagnoosin ja lääkityksen?

Erikoissairaanhoidosta, akuuttipuolelta. Kävin siellä kahdesti ennen kuin hoito siirtyi mielialahäiriöpoliklinikalle.

-ap

Lääkitystähän voidaan säätää ja muuttaa sitä mukaa miten se toimii tai ei toimi.

-ohis

Niin, yksityisellä. Julkisella puolella tyydyt siihen mitä saat.

Vain otettu lääke auttaa.

Apua kannattaa hakea nopeasti, eikä odottaa että tilanne pahenee. Vastaanottoaikoja joutuu odottamaan joten sitä parempi olla ajoissa yhteydessä omaan terveyskeskukseen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis mistä sä olet saanut diagnoosin ja lääkityksen?

Erikoissairaanhoidosta, akuuttipuolelta. Kävin siellä kahdesti ennen kuin hoito siirtyi mielialahäiriöpoliklinikalle.

-ap

Lääkitystähän voidaan säätää ja muuttaa sitä mukaa miten se toimii tai ei toimi.

-ohis

Minulle sanottiin, että mainitsemani haitat (jokapäiväinen oksentelu ja pahoinvointi) ovat lieviä ja yleisiä, eikä syytä lääkkeen vaihtamiseen ole. Nyt olen ollut jo viime kuun alusta asti kokonaan ilman lääkettä, mutta en ole sitä hoitopaikassa kertonut koska pelkään mitä siitä seuraisi.

-ap

Minä oksensin itse niin kipeäksi, että meni viikko toipua ja niin hillittömät päänsäryt kolme päivää, että pelkäsin kuolevani aivoinfarktiin. Lopetin lääkkeen ja sama homma: en uskalla kertoa asiasta, koska siitä tulee seurauksia (niillä jo aiemmin uhattiin tyyliin, että jos en syö lääkettä, on vaikea nähdä perusteita jatkaa hoitoa). Mutta mieluummin olen elossa kuin terve ruumis. Nuo lääkkeet eivät sovi kaikille. Oksentaminen on kehon tapa kertoa, että tämä ei tänne kuulu. Pitäisikö ruokamyrkytyksessäkin vain sitkeästi jatkaa pilaantuneen ruuan syömistä? Maksa on aika innoissaan?

Näin mt-ongeimaisen läheisenä tuon hieman toisenlaisen puolen tähän hyvin yksipuoliseen keskusteluun. En ikinä suosittele kenellekään lääkkeiden lopettamista ilman seurantaa tai puhumatta kenellekään. Olen joutunut viemään perheenjäseneni pakkohoitoon, kun lääkkeet on vain jätetty pois - se on raskasta kaikille osapuolille.

Kurjaa on se, että apua saadakseen joutuu välillä tosiaan taistelemaan (tai perheenjäsenet tekevät sen), mutta kyllä sitä apua yleensä lopulta saa. Kannattaa hyödyntää kaikki mahdolliset ilmaiset keskusteluavun mahdollisuudet (tutkimukset, opiskelijoiden tarjoukset, diakonia) - niitä onneksi löytyy, jos vaan jaksaa etsiä, ja oikeasti haluaa apua.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ruoka auttaa. Luonto. Hiljaisuus.

Itse uskon, että masentunut ihminen kaipaa ennen muuta lajitoveriensa hyväksyntää eli lämmintä, hyvää vuorovaikutussuhdetta.

Ei se huumetesti ole nöyryyttämistä varten, kuten ei myöskään sen ottotapa. Minä olen joutunut kokemaan tuon saman työhöntulotarkastuksessa. Kaikille tehdään testi, koska meillä käsitellään rahaa.

Olihan se erikoinen kokemus, ei millään muotoa positiivinen, mutta otin erikoisen muiston kannalta.

Muilta osin olet ihan oikeassa. Ei mikään kevyt jutustelu hoitajan kanssa auta juuri ketään.

noihin hulluihin kuluu ihan liikaa verorahoja. minkinruuaksi vaan, niin saa edes laatunaiset turkkeja

Samanlaiset kokemukset minullakin. 22v poikani menehtyi viime kesänä sairastettuaan masennusta kasiluokalta lähtien.

Ihan aluksi poika sai apua koulun th:lta, mutta ymmärrettävästi hän ei pystynyt tarjoamaan mitään pitkäaikaista apua. Ohjattiin omalle terveysasemalle, ja sitten alkoikin hoitopolku akuuttipolin, nuorisopsykiatrian, suljetun osaston, tehostetun avohoidon, mielenterveystoimiston ja varmaan jonkun muunkin tahon kanssa.

Yksityiselle ei ollut varaa mennä, ja julkisen puolen maksutkin (+lääkkeet) oli vaikea saada pienillä tuloillani katettua. Poika itse oli työkyvytön ja asui luonani loppuun asti.

Olen katkera siitä, että poikani ei mistään saanut kunnollista apua ja toisaalta tunnen myös syyllisyyttä kun minulla ei ollut rahaa maksaa hoitoa yksityisellä puolella.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaiset kokemukset minullakin. 22v poikani menehtyi viime kesänä sairastettuaan masennusta kasiluokalta lähtien.

Ihan aluksi poika sai apua koulun th:lta, mutta ymmärrettävästi hän ei pystynyt tarjoamaan mitään pitkäaikaista apua. Ohjattiin omalle terveysasemalle, ja sitten alkoikin hoitopolku akuuttipolin, nuorisopsykiatrian, suljetun osaston, tehostetun avohoidon, mielenterveystoimiston ja varmaan jonkun muunkin tahon kanssa.

Yksityiselle ei ollut varaa mennä, ja julkisen puolen maksutkin (+lääkkeet) oli vaikea saada pienillä tuloillani katettua. Poika itse oli työkyvytön ja asui luonani loppuun asti.

Olen katkera siitä, että poikani ei mistään saanut kunnollista apua ja toisaalta tunnen myös syyllisyyttä kun minulla ei ollut rahaa maksaa hoitoa yksityisellä puolella.

Ei se yksityinen puoli ole sen kummempi. Se on kuin taivaspaikka, jota kaikki tavoittelevat luullen, että se on jotain ihmeellistä. Se on terapiaa ja lääkkeitä. Ei mitään kummempaa. Jos huono tuuri käy, terapeutti on ehkä saanut monta tenttiä tentittyä mutta ei ole ihmisenä kummoinenkaan. Ja terapia valitettavasti perustuu ennen kaikkea kahden ihmisen vuorovaikutukseen.

Olen todella pahoillani poikasi ja sinun puolesta. Älä kuitenkaan syyllistä itseäsi. Tilanne voisi olla sama, vaikka olisit tuhlannut rahat yksityispuolelle. Ongelma on, ettei terapia ole kovin tehokas hoitomuoto ylipäänsäkään ja sama koskee lääkkeitä. Ne ovat jopa saattaneet aiheuttaa poikasi tilanteen huononemisen. Toivottavasti kuitenkaan ei. Ja nyt hän ainakin on saanut rauhan. Tosiaan osanottoni teidän puolestanne.

Vierailija kirjoitti:

Ei se huumetesti ole nöyryyttämistä varten, kuten ei myöskään sen ottotapa. Minä olen joutunut kokemaan tuon saman työhöntulotarkastuksessa. Kaikille tehdään testi, koska meillä käsitellään rahaa.

Olihan se erikoinen kokemus, ei millään muotoa positiivinen, mutta otin erikoisen muiston kannalta.

Muilta osin olet ihan oikeassa. Ei mikään kevyt jutustelu hoitajan kanssa auta juuri ketään.

Minä en pystyisi ottamaan "erikoisen muiston kannalta" että pakotetaan riisumaan, nostamaan pitkä toppi ylös niin että alapää varmasti näkyy kunnolla ja sen jälkeen virtsaamaan toisen ihmisen katsoessa. Nöyryyttämistähän se on.

Tätähän se on. Psykiatrit eivät edes yritä auttaa potilaitaan, vaan näkevät heidät ihmisen sijaan pelkkinä sosiaaliturvatunnuksina tietokoneensa näytöllä. Lääkkeiden aiheuttamat haitat ohitetaan kirjoittamalla, että "jatketaan lääkitystä, annetaan potilaalle oikeaa tietoa lääkkeestä" ja yhtään ei viitsitä paneutua potilaiden ongelmiin. Kaikkia kohdellaan vain samana harmaana massana eivätkä psykiatrit julkisella puolella edes vaivaudu tapaamaan potilaitaan.

Ja mitään hyvää he eivät potilailleen soisi, kaikille eivät edes ulkoilumahdollisuutta.

Minulla oli unettomuuden kanssa ongelmia ja kävin sekä työterveyspsykologille että ns unihoitajalla. Eniten oli apua siitä hoitajasta, häneltä sain konkreettisia rentoutumisharjoituksia etc sekä apua päivän tauottamiseen ja työstressiin. Se psykologi arveli tunnin tapaamisella minun olevan masentunut ja kirjoitti sen kantaan (ei lääkärinä ei saa edes tehdä diagnoosia) ja oli kiinnostunut kuulemaan lähinnä lapsuudestani (se oli aika normaali). Kaikki viittaukset työstressiin/uni ongelmiin ohitti täysin. Kävin 3 krt tällä psykologilla ja lopetin, kirjoitti myös kaikki mitä sanoin kantaan ja pyysi selvittämään ta:lta kuinka usein voin käydä ja pyytämään lisää käyntejä. Että ei tosiaankaan kannata väheksyä psykiatrista sairaanhoitajaa, heistä voi olla enemmän apua kuin psykologista (varsinkin huonosta).

Vielä eräs näkökulma. Varaa aika yksityiselle psykiatrille. Toki se on kalliimpaa, mutta saat ajan ja avun nopeammin. Lainaat rahat vaikka sukulaisilta, pääasia on, että toimit.

Olen sairastanut kerran vaikean masennuksen ja kahdesti keskivaikean. Ensimmäisen diagnoosin sain nimenomaan yksityiseltä psykiatrilta ja myöhemmät sitten työterveyshuollon kautta.

Minulla on myös diagnosoitu toistuva masennus vaikein oirein. Edelleen olen kuitenkin työelämässä (lievä masennus) ja käyn varmaan ikuisesti tätä taistelua masennusta vastaan ja yritän olla luovuttamatta. Älä siis luovuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilaa aika terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa saa nimenomaan keskustella. Käsittääkseni se ei maksa mitään tai ainakin tosi vähän verrattuna terapeuttiin ja on ihan yhtä tehokasta, koska sinähän siinä keskustelet. Titteliä tärkeämpää on se, että tuo kuuntelija on hyvä tyyppi, jonka kanssa tulet toimeen. Kammottava tuo huumeseula, ihan kuin syyllistettäisiin huumeista vaikka ei käytä eikä yhtään autettaisi

Psykiatrisella sairaanhoitajalla on täysin eri koulutus kuin psykoterapeuteilla. Ei todellakaan ole sama asia.

Kuten sanottu, tittelillä ei hoideta. Minä on ollut terapiassa sekä psykologilla että psykiatrisella sairaanhoitajalla. Voin vilpittömästi sanoa, että molempien kanssa juttelin ja molemmat kuuntelivat. Mitään eroa ei käynneissä ollut. Voin sanoa senkin, että lämmin ja empaattinen psyk. sairaanhoitaja oli kivempi, koska hän aina välillä teki muutakin kuin kuunteli; hienovaraisesti kertoi omia ajatuksiaan ja kannusti. Terapeutti ei tehnyt muuta kuin kuunteli ja jos häneltä kysyi jotain, hän pakeni vastakysymyksen taakse tyyliin "entä miltä sinusta itsestäsi tuntuu?" Ottaisin koska tahansa tuon lämminsdämisen psyk. sairaanhoitajan kuin sen terapeutin, jolla oli hiAnomman kuuloinen titteli.

Älä ole auktoriteettiuskoinen.

Siis oletko käynyt ihan psykoterapian (1-3 vuotta, 1-2 käyntiä viikossa)? Ei tietenkään tittelillä hoideta, mutta juttelu silloin tällöin psykokogin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ei ole sama asia kuin intensiivinen psykoterapia. En minäkään kokenut että pelkkä juttelu kerran kuussa tms oli kovin erilaista vaikka taustakoulutus olisi ollut mikä. Kolmen vuoden psykoterapia kerran viikossa oli kuitenkin hyvin erilainen kokemus.

"Ammattiapu" on joissain kunnissa suorastaan myrkyllistä potilaille. Ensin odotat ja odotat, ja sitten kun viimein pääset tapaamaan hoitajaa niin vastassa on pelkkää tuhahtelua ja "me ei puhuta noista asioista täällä". On varmaan hyviäkin depressiohoitajia mutta itse en ole sellaisiin törmännyt.

Juu muistan miltä tuntuu tuo ku toiveikkaana on sillee että jes vihdoin voin saada apua ja sitten todellisuuden märkä rätti lentää naamaan. Eipä siinä, onneks pystyin lopettaan niitten kans värkkäämisen ja ottaa vastuun itestäni. Oon saanu kannabiksen avulla käsiteltyä asioita ja uudenlaista näkökulmaa ja suhtautumistapaa asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilaa aika terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa saa nimenomaan keskustella. Käsittääkseni se ei maksa mitään tai ainakin tosi vähän verrattuna terapeuttiin ja on ihan yhtä tehokasta, koska sinähän siinä keskustelet. Titteliä tärkeämpää on se, että tuo kuuntelija on hyvä tyyppi, jonka kanssa tulet toimeen. Kammottava tuo huumeseula, ihan kuin syyllistettäisiin huumeista vaikka ei käytä eikä yhtään autettaisi

Psykiatrisella sairaanhoitajalla on täysin eri koulutus kuin psykoterapeuteilla. Ei todellakaan ole sama asia.

Kuten sanottu, tittelillä ei hoideta. Minä on ollut terapiassa sekä psykologilla että psykiatrisella sairaanhoitajalla. Voin vilpittömästi sanoa, että molempien kanssa juttelin ja molemmat kuuntelivat. Mitään eroa ei käynneissä ollut. Voin sanoa senkin, että lämmin ja empaattinen psyk. sairaanhoitaja oli kivempi, koska hän aina välillä teki muutakin kuin kuunteli; hienovaraisesti kertoi omia ajatuksiaan ja kannusti. Terapeutti ei tehnyt muuta kuin kuunteli ja jos häneltä kysyi jotain, hän pakeni vastakysymyksen taakse tyyliin "entä miltä sinusta itsestäsi tuntuu?" Ottaisin koska tahansa tuon lämminsdämisen psyk. sairaanhoitajan kuin sen terapeutin, jolla oli hiAnomman kuuloinen titteli.

Älä ole auktoriteettiuskoinen.

Siis oletko käynyt ihan psykoterapian (1-3 vuotta, 1-2 käyntiä viikossa)? Ei tietenkään tittelillä hoideta, mutta juttelu silloin tällöin psykokogin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ei ole sama asia kuin intensiivinen psykoterapia. En minäkään kokenut että pelkkä juttelu kerran kuussa tms oli kovin erilaista vaikka taustakoulutus olisi ollut mikä. Kolmen vuoden psykoterapia kerran viikossa oli kuitenkin hyvin erilainen kokemus.

Kyllä sä nyt yrität. On kovin vaikeaa myöntää, että jonkun ihmisen kokemus on maailmasta erilainen kuin omasi ja vielä niin hyvin perusteltu, että on vaikea väittää vastaankaan. Mutta aina vain yrität. Kävin terapiassa yli 3 v., aluksi jopa pari kertaa viikossa, myöhemmin kerran viikossa se perinteinen 45 min. kerrallaan. Että kyllä, kyllä minulla on kokemusta.  Ja toki: sano nyt seuraavaksi, että valehtelet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilaa aika terveyskeskukseen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa saa nimenomaan keskustella. Käsittääkseni se ei maksa mitään tai ainakin tosi vähän verrattuna terapeuttiin ja on ihan yhtä tehokasta, koska sinähän siinä keskustelet. Titteliä tärkeämpää on se, että tuo kuuntelija on hyvä tyyppi, jonka kanssa tulet toimeen. Kammottava tuo huumeseula, ihan kuin syyllistettäisiin huumeista vaikka ei käytä eikä yhtään autettaisi

Psykiatrisella sairaanhoitajalla on täysin eri koulutus kuin psykoterapeuteilla. Ei todellakaan ole sama asia.

Kuten sanottu, tittelillä ei hoideta. Minä on ollut terapiassa sekä psykologilla että psykiatrisella sairaanhoitajalla. Voin vilpittömästi sanoa, että molempien kanssa juttelin ja molemmat kuuntelivat. Mitään eroa ei käynneissä ollut. Voin sanoa senkin, että lämmin ja empaattinen psyk. sairaanhoitaja oli kivempi, koska hän aina välillä teki muutakin kuin kuunteli; hienovaraisesti kertoi omia ajatuksiaan ja kannusti. Terapeutti ei tehnyt muuta kuin kuunteli ja jos häneltä kysyi jotain, hän pakeni vastakysymyksen taakse tyyliin "entä miltä sinusta itsestäsi tuntuu?" Ottaisin koska tahansa tuon lämminsdämisen psyk. sairaanhoitajan kuin sen terapeutin, jolla oli hiAnomman kuuloinen titteli.

Älä ole auktoriteettiuskoinen.

Siis oletko käynyt ihan psykoterapian (1-3 vuotta, 1-2 käyntiä viikossa)? Ei tietenkään tittelillä hoideta, mutta juttelu silloin tällöin psykokogin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ei ole sama asia kuin intensiivinen psykoterapia. En minäkään kokenut että pelkkä juttelu kerran kuussa tms oli kovin erilaista vaikka taustakoulutus olisi ollut mikä. Kolmen vuoden psykoterapia kerran viikossa oli kuitenkin hyvin erilainen kokemus.

Kyllä sä nyt yrität. On kovin vaikeaa myöntää, että jonkun ihmisen kokemus on maailmasta erilainen kuin omasi ja vielä niin hyvin perusteltu, että on vaikea väittää vastaankaan. Mutta aina vain yrität. Kävin terapiassa yli 3 v., aluksi jopa pari kertaa viikossa, myöhemmin kerran viikossa se perinteinen 45 min. kerrallaan. Että kyllä, kyllä minulla on kokemusta.  Ja toki: sano nyt seuraavaksi, että valehtelet.

Yhden viestin olen keskusteluun laittanut kun omastasi ei käynyt ilmi oliko kyse psykoterapiasta :) äläs nyt noin hermostu

Minä yritin hakea apua masennukseen n. 15 vuotta sitten. Kävin psykologilla joka ehdotti että alkaisin harrastaa ratsastusta niin siitä se mieli kohenee.. Ei millään ymmärtänyt että minulla ei ollut varaa siihen.

Jonkin lääkityksen sain, en enää muista mikä. Se teki kaikesta sellaista tasaista sumua eikä mikään tuntunut miltään joten lopetin sen. Joka kerta kun juttelin psykologin tai lääkärin kanssa tuntui kuin minua ei olisi otettu tosissaan. Kun ei kemiat kohdanneet psykologin kanssa, jätin kertomatta itsemurhan yrityksestä. En tiedä olisiko nähnyt jostain siitä kun jouduin lääkkeiden yliannostuksen takia ambulanssilla sairaalaan. 

Jotenkin kaikkien kohtaamisesta jäi päällimmäisenä mieleen että minua pidettiin vain ääliönä nuorena mimminä jolla ei ole oikeita ongelmia.. Kukaan ei oikeasti halunnut kuunnella tai puhua, lääkettä ja ratsastusta ja siitä sitten vaan eteenpäin. 

Pääsin takaisin työelämään oltuani vuoden sairaslomalla. Taistelen masennuskausien kanssa. Nyt ollut kaksi vuotta vaikeaa kun koronan myötä terveys pettää (keuhkot). En uskalla hakea apua. Tosin nyt varmaan ottaisivat hieman enemmän tosissaan kun ikää on tullut lisää. En tiedä. Se on niin tuurista kiinni kuka sattuu olemaan siellä vastassa että miten suhtautuu tämmöisiin. Minulla on ollut niin huono tuuri että en uskalla vielä kokeilla.